Ash: A-Z Vol. 1

Downpatrickista Pohjois-Irlannista kotoisin olevan Ashin vuonna 1994 julkaistun debyytti-mini-lp:n kanessa luki "Guaranteed Real Teenagers". Väite ei ollut liioiteltu – laulaja/kitaristi Tim Wheeler ja basisti Mark Hamilton olivat vasta 17-vuotiaita ja rumpali Rick McMurraylla ikävuosia oli mittarissa kokonaiset 19. Trailer oli hiomaton, mutta sen keskeisimmät kappaleet Jack Names the Planets, Uncle Pat ja Petrol antoivat surisevien kitaroiden keskellä merkkejä melodisesta hienostuneisuudesta, jollaista ei oltu nähty sitten Buzzcocksin huippuaikojen. Vuonna 1996 julkaistu yhtyeen enemmistön syntymä- ja heidän suosikkielokuvansa Star Warsin ilmestymisvuoden mukaan nimetty 1977 oli valtava harppaus eteenpäin ja vakuuttava esitys hädin tuskin täysi-ikäisiltä musikanteilta. Se heitti samaan soppaan melodista britti-indiepoppia, shoegazingin haaveilevaisuutta, grungen mutaista raskautta, glamrockin säihkettä, punkpopin sähäkkyyttä ja Oasiksen monoliittistä kitarajyrää. Mukana oli sekä iskeviä pophittejä että psykedeelista jamittelua ja jopa jousiosuuksia. Osan levyn kypsyydestä voi epäilemättä ottaa nimiinsä Oasisken Definitely Maybella ja (What's The Story) Morning Glory?:lla kannuksensa ansainnut tuottaja Owen Morris, mutta sellaiset mestaritason sävellykset, kuten Goldfinger, Girl From Mars, Oh Yeah, Kung Fu ja Angel Interceptor tekivät selväksi, että todellinen lahjakkuus piili bändissä itsessään ja etenkin suurimman osan kappaleista säveltäneessä Tim Wheelerissä.



1977 nousi Englannin listakärkeen hetkeksi Alanis Morissetten ja George Michaelin valtakausien välissä ja teinipojista tuli ihka oikeita rocktähtiä. Aikuiseksi kasvaminen ei kuitenkaan ole aina ollut Ashille helppoa. Vuonna 1998 julkaistu Nu-Clear Sounds oli tyypillinen vaikea kakkoslevy. Sillä Ash hylkäsi pirteän sci-fi-nörtti-imagonsa ja kirkasotsaisen raikkauden, suunnaten kiertueen jälkeisessä päihdemarinadissa kohti synkkäsävyistä Velvet Underground - ja Stooges -fantasiaa. Rooli ei istunut Ashille kovin hyvin – vaikka albumin kappaleet olivat pääasiassa hyviä, mukana oli myös teennäisyyden kitkerä sivumaku. Wheeler ei kuulostanut täysin uskottavalta sellaisissa lähes parodisen rankoissa biiseissä, kuten Death Trip 21, Numbskull tai Fortune Teller. Jopa edellisen levyn mieleen tuovissa kappaleissa, kuten Burn Outissa tunnelma oli penseän apaattinen. Vaikuttavimmillaan levy oli rauhallisimmissa hetkissään, kuten tuskaisen kauniissa Low Ebbissä ja hauraassa Folk Songissa. Toisaalta Nu-Clear Soundsissa oli ehdottomasti puolensa – levyn aurinkolasipäinen kovailu lähestyi campia, mutta se olikin osa sen viehätystä – muistan vielä hyvin kuinka hauskaa meillä oli kavereiden kanssa albumia kuunnellessamme, nousuhumalassa ja ulkopuolisuudessamme rypien, etenkin, kun luulimme aina, että runnovassa Projects-kappaleessa laulettiin "dark and heavy baby/ that's for sure."



Joka tapauksessa Numbskullin toivottomuudesta ("Got a beautiful face/ got fucked up inside/ Need a shot in the face/ Come along for the ride/ Yeah love is your faith/ Yeah death is your fate")oli pitkä matka Oh Yeahin nostalgiseen kesähaaveeseen ("She would come to my house/ Still in her school skirt/ And her summer blouse/ Talking too long as the night came on/ It was the best time of my life") ja Nu-Clear Sounds menestyi verraten kehnosti. Ashin kaksi ensimmäistä levyä antoivat mallin, jonka mukaan yhtye toimi seuraavat vuodet. Vuonna 2001 julkaistu hieno Free All Angels palasi takaisin kauniisiin melodioihin ja ansaitsi Ashille jälleen Englannin listakärkeen nousseen menestyslevyn. Sen seuraaja, raskaasti ja jälleen hiukan väkinäisesti rokkaava, Meltdown (2004) taas pärjäsi huonommin. Levyllä oli toki hetkensä (mm. hienot singlet Orpheus ja Starcrossed), mutta Ashin mittapuulla albumi oli heikko ja Free All Angelsin jälkeen alkanut noste USA:ssa tyssäsi alkuunsa. Erityisen kehnolta Meltdown vaikutti verrattuna 2002 julkaistuun timantinkovaan singlekokoelmaan Intergalactic Sonic 7"s.



Meltdownin jälkeen Nu-Clear Soundsilla Ashiin liittynyt kitaristi Charlotte Hatherley jätti yhtyeen keskittyäkseen soolouraansa. Ash jatkoi toimintaansa triona ja julkaisi vuonna 2007 Twilight of The Innocents -levyn, mutta jostain syystä ostava yleisö ei lämmennyt albumille, ja siitä tuli Ashin huonoiten myynyt pitkäsoitto. Todennäköisemmin syypäänä oli yhtyeen pitkäaikainen levy-yhtiö Infectious, joka ei suostunut promotoimaan albumia kunnolla. Pettynyt Ash lähti yhtiöltä lätkimään ja vain pari kuukautta levyn julkaisemisen jälkeen ilmoitti, ettei se aio enää julkaista perinteisiä levyjä, vaan ainoastaan yksittäisiä kappaleita netin kautta.

Ash toteutti suunnitelmansa, ja lokakuusta 2009 lähtien se on julkaissut parin viikon välein digitaalisen singlen. A-Z Series -nimellä kutsutun sarjan kappaleet ovat nimensä lisäksi merkitty myös aakkosten kirjaimella ja omilla väreillään. Sen verran kuitenkin on annettu periksi perinteiselle levybisnekselle ja niille vanhoille homenokille, jotka yhä haluavat ostaa musiikkinsa fyysisessä muodossa, että ensimmäiset 14 kappaletta (kirjaimet A-M ja ʁ-merkillä nimetty sarjasta toukokuussa 2009 esimakua tarjoillut Return of the White Rabbit) on nyt julkaistu muutaman bonusraidan kera albumina nimeltä A-Z Vol. 1.

Heti ensikuuntelulla A-Z Vol. 1:stä kuulee, että uusi tapa työskennellä on vapauttanut Ashin vanhoista kaavoista, johon se on ollut vaarassa kangistua. Levyn avaava Return of the White Rabbit kulkee jossain Musen mekaanisen grooven ja tanssittavan post punkin välimaastossa. Basisti Mark Hamiltonin säveltämä kappale ei erityisesti saa kiljahtelemaan riemusta, mutta aloittaa joka tapauksessa albumin mukavan pirteästi. Ensimmäinen todellinen niitti tulee kakkosbiisissä True Love 1980. Aluksi kappaleen lempeä elektroninen pop saattaa hämmentää, mutta tyyli sopii Ashille loistavasti, ja laulun nostalgisen romanttiset sanoitukset istuvat hienosti kauniin eteerisesti lipuvaan melodiaan.




Joy Kicks Darknessilla siirrytään riemukkaaseen, maailman stadioneita syleilevään kitararockiin. Kenties bändinsä uuteen nousuun viitaten Wheeler aloittaa: "On the wind the ashes rise" ja siirtyy sotilasmarssimaisen kertosäkeen laineilla seilaten lähes sankarilliseen paatokseen: "Here we go/ We'll leave all fear behind/ Sailing into the sun/ This is our time/ Death and glory/ Supreme sacrifice." Parhaan stadionrockin (kts. esim. Oasiksen Live Forever) tavoin Joy Kicks Darkness juhlii riemun hetkiä elämän rajallisuuden edessä.



Upea, samalla surumielinen ja riemukas, Motown-hengessä junttaava Arcadia todistaa jälleen kerran Wheelerin todelliseksi popmestariksi. Hänelle tuttuun tapaan sanoitukset ovat lempeän naivistiset – lähes kosmisen rakkauden julistus, joka uhkuu mahtipontisia kuvia villistä luonnosta ja vieraista valtakunnista. "Vapaa ja villi rakkaus" vaatii kesyttömän valtameren ja ikuisten tähtien kokoisen sovituksen, ja sen Ash myös tarjoilee. Kauniisti aaltoilevan Tracersin teemana ovat myös unet ja unelmat, yksi Wheelerin suosikkiaiheista. Tällä kertaa liikutaan katkeransuloisemmissa tunnelmissa kuin Arcadian eeppisissä fantasioissa: "Dreams/ They fade, disappear in the light/ They're lost when you open your eyes/ She's somewhere out there/ Out of reach and out of sight." Wheeler uskoo, että jokaiselle löytyy se oikea todellinen rakkaus, mutta ongelmana on tuon ihmisen löytäminen, jonka saattaa ohittaa kadulla päivittäin sitä tietämättä: "Somewhere out there/ Walking round this neighbourhood/ Leading parallel, never-touching lives/ Lives that seem as ephemeral and fleeting as our dreams."



Yhdellä hienoja kertosäkeitä pursuavan levyn upeimmalla sellaisella varustettu Dead Disciples on lähes pakahduttavan kaunis. Groovailevan raskas säkeistö ja taivaita tavoitteleva kertosäe tuovat mieleen sekä Musen että myöhäisvaiheen Smashing Pumpkinsin, mutta Wheelerin melodiantaju pieksee kummatkin omassa lajissaan. Nämä stadionsankarit eivät ole koskaan kuulostaneet niin inhimilliseltä kuin Wheeler laulaessaan niinkin mahtipontisen kryptisiä (ja myönnettäköön hiukan naurettavia) mystis-mytologisia säkeitä, kuten: "In the shadows of death and gloom/ Hiding seeking solace in the catacombs/ Dead and resurrected in a foreign land/ Reincarnated as a hawk-like man." Mytologian aiheet, historia, romanttinen runous ja jopa William Shakespeare tuntuvat olevan Wheelerin tärkeitä muusia ja onhan hän ennenkin kirjoittanut kappaleita, kuten Orpheus, Nocturne, Starcrossed ja The Sweetness of Death by the Obsidian Knife. Romantiikka oli läsnä jo 1977-levyn nostalgisessa suloisuudessa ja jopa Nu-Clear Soundsin hiukan epätodellisissa katuvisioissa.



Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen autioituneesta aavekaupungista kertova Pripyat vaihtelee pelkistetyn hennon rumpukoneavusteisen säkeistön ja 60-lukulaisesti poppailevan kertosäkeen välillä. Lopussa Wheeler heittää peliin jopa modulaation, jota harvoin rockissa käytetään, mutta joka kuuluu Ashin vakiotemppuihin. Kappaleen lyriikoissa Wheeler samalla sekä suree ihmisen tapaa tuhota ympäristöään että juhlii ihmisistä tyhjentyneen ja luonnon valtaaman kaupungin kauneutta: "I hate to watch you destroy yourself/ I can't leave you here on your own/ It's the strangest thing I've ever felt/ All alone in the dead zone/ Nature is now reclaiming/ Secrets time will never tell/ I listen to the deafening silence/ In the beautiful lost citadel."



Levyn alkupuoliskon taso on niin kova, ettei Ash aivan onnistu pysymään sen tahdissa koko albumin kestoa. Autotallityyliin rokkaileva, Ashin uran alkuvaiheet mieleen tuova Ichiban on hyvä kappale, mutta edeltäjiensä ekstaattisuuden jälkeen vaikuttaa kuitenkin enemmän maukkaalta välipalalta. Space Shotin avaruusdiskorock ei sekään nouse tarttuvuudestaan huolimatta levyn parhaimmistoon, vaikka sisältääkin mielenkiintoisen autoharppu/syntetisaattori instrumenttiyhdistelmän.

Tummasävyinen Neon sisältää kertosäkeen, josta moni Wheeleriä vähäisempi kirjoittaja antaisi oikean kätensä, Ashilla se menee hiukan peruskauran puolelle. Trailer-levyn punkhenkeä uhkuva Command ei sekään oikein osu maaliinsa täydellisesti, mutta dramaattisen 60-lukulainen Song of Your Desire alkaa ohjata laivaa taas oikealle kurssille.

Dionysian Urgen klassisella Ash-powerpopilla Wheeler ja kumppanit palaavat taas tykittämään täyslaidallisia musiikillista kultaa. Kevään korvalla julkaistu single on ylistyslaulu hedelmällisyyden ja viinin jumalalle, elämän heräämiselle ja sydämessä sykkivälle villille halulle: "Entering an altered state/ Close to ecstasy/ Carried on a tide of bliss/ Sensuality/ Senses heightened in the dance/ Give in to the beat/ I'll be waiting for your kiss/ Now tell me that you don't believe." Jälleen kerran Wheeler osoittaa lyyrisen omaperäisyytensä kirjoittaessaan rock-laulussa seksistä kovin eri lailla kuin perinteisesti on tapana.



Ensimmäisen singlekatraan päättää upea 70-lukulaisen laulajalaulunkirjoittajamaisesti rentoileva War With Me, jota ei olisi mitenkään mahdotonta kuvitella vaikkapa Carole Kingin klassikkolevyille. Levyn bonusraitaosuuden aloittaakin sopivasti Carly Simon -laina Coming Around Again, joka on pelastaa alkuperäisen upean melodian kasarijuustosovituksen kynsistä. Ashin version massiivinen särökitararock toimii reilusti paremmin kuin vuonna 1986 ilmestyneeseen Sydän karrella -elokuvaan kirjoitettu alkuperäinen.

Ilkeästi suriseva The Creeps rokkaa kovempaa kuin yksikään varsinaisista singleistä ja rumpali Rick McMurrayn kirjoittama suhteen uudelleen aloittamista toivova CTRL+ALT+DEL ei joudu ollenkaan häpeämään Wheelerin kirjoittamien kappaleiden rinnalla. Albumin päättävä pianovetoinen Do You Feel It? on oikeastaan levyn ainoa kappale, joka jättää vähän happaman maun suuhun. Kasari-AOR-sovituksineen ja saksofoneineen se menee reippaasti makeilun puolelle ja tuntuu muun levyn kontekstissa hiukan halpahintaiselta vitsiltä. Ironinen kikkailu ei yleensä niin hyvin melodramaattisen suureleisyyden ja aidon koskettavuuden välillä tasapainottelevalle Ashille sovi.


Kokonaisuutena A-Z Vol. 1 onnistuu muistuttamaan siitä, kuinka ainutkertaisen hieno yhtye Ash todellakin on. Harva orkesteri kykenee julkaisemaan varteen otettavan singlen parin viikon välein, saati sitten tekemään sen näin hyvin. Ash on aina hallinnut hienojen singlejen tekemisen. Sen vahvuus on melodisessa, omilla jaloillaan seisovassa, kolmiminuuttisessa popkappaleessa – popmusiikin perusyksikössä. A-Z Series -projekti on vapauttanut yhtyeen keskittymään jokaiseen kappaleeseen yksitellen ja sen oman Atomic Hearts levy-yhtiön kautta toimiminen on päästänyt sen nykypäivän levyteollisuuden paineista. Itsepäisen omaehtoisesti toimiva Ash on onnistunut näin säilyttämään oman omaleimaisuutensa sekä melodisesti että lyyrisesti ja saavuttamaan uudelleen musiikintekemisen riemun. Lopputuloksena on levy, jonka ainoa kilpailija vuoden albumin tittelistä saattaa hyvinkin olla loppuvuodesta oletettavasti julkaistava A-Z Vol. 2.

Fables: Satuolennot sotajalalla

Bill Willinghamin luoma ja käsikirjoittama Fables on epäilemättä yksi tämän hetken suosituimpia amerikkalaisia valtavirtasarjakuvia, jonka pääosissa ei ole supersankareita. Se kertoo satuolennoista, jotka asuvat maailman tietämättä omassa Fabletown-yhteisössään New Yorkissa. Satuolennot ("fables") ovat paenneet kotimaailmastaan sen vallannutta vihollista ("The Adversary"), ja tarina kuvaa satuolentojen elämää normaalien ihmisten keskellä ja heidän pyrkimyksiään päästä takaisin omaan kotimaahansa.

Fablesia julkaisee jo legendaarinen DC-sarjakuvayhtiön alamerkki Vertigo, joka syntyi 90-luvun alussa kodiksi DC:n aikuisille suunnatuille sarjakuville. Vertigon päätoimittaja Karen Berger toimitti 80-luvulla useita englantilaisten käsikirjoittajien kirjoittamia visionäärisiä sarjakuvia, jotka toivat supersankarisarjakuvilla rakennetulle yhtiölle uuden aikuisemman yleisön ja kriitikkojen kiitokset. Sellaiset sarjakuvat, kuten Alan Mooren Swamp Thing, Neil Gaimanin Sandman, Peter Milliganin Shade The Changing Man, Jamie Delanon Hellblazer ja Grant Morrisonin Animal Man ja Doom Patrol perustuivat (Hellblazerin John Constantinea lukuunottamatta) DC:n vanhoihin huonosti menestyneisiin ja lähes unohtuneisiin hahmoihin, joilla kirjoittajat saivat leikkiä mielensä mukaan. Mooren 70-luvun kauhusarjakuvaan perustunut Swamp Thing näytti esimerkkiä vieden kliseisen Frankensteinin hirviön ja Hulkin ristisiitoksen aivan uusille urille, jotka kulkivat jossain supersankarisarjakuvan ja modernin kauhukirjallisuuden välimaastossa.

Vuonna 1993 Bergerin toimittamat sarjakuvat siirtyivät uuden Vertigo-merkin alle. Vaikka Alan Moore oli olennainen tekijä Vertigon synnyssä, hän oli tuolloin jo riitautunut DC.n kanssa ja lähtenyt omille teilleen. Alamerkille kuitenkin siirtyivät hänen luomuksensa Swamp Thing ja Hellblazer, joka oli Swamp Thingissä sivuhahmona esiintyneen ja Mooren luoman John Constantinen oma lehti. Vertigon lippulaivaksi tuli Neil Gaimanin kirjoittama Sandman, jonka mytologian, satujen, kauhun ja urbaanin fantasian kiehtova yhdistelmä oli nostanut aikaisemmin tuntemattoman kirjoittajan parissa vuodessa sarjakuvamaailman tähdeksi.

90-luvun kuluessa monet Vertigon rakentaneista sarjoista saapuivat tiensä päähän. Toiset, kuten Gaimanin Sandman tai Milliganin Shade The Changing Man, saivat tarinansa päätökseen, toiset taas eksyivät vaihtuvien tai heikkojen kirjoittajien käsittelyssä (Doom Patrol, Animal Man, Swamp Thing). Vertigon alkuperäisistä sarjoista vain sitkeä Hellblazer jatkaa tänäkin päivänä. Uusia tähtiäkin syttyi – Grant Morrisonin The Invisibles oli yksi kaikkien aikojen hienoimpia sarjakuvia, vaikkei koskaan myynyt kovin hyvin, Hellblazeria kirjoittanut Garth Ennis nousi supertähdeksi väkivaltaisen ja räävittömän, mutta taitavasti kirjoitetun Preacherin myötä ja alunperin Helix-merkillä aloittanut sci-fi-sarjakuva Transmetropolitan rakensi uskollisen lukijakunnan Warren Ellisille.

80-luvun edelläkävijöitä ja 90-luvun Vertigo-sarjoja yhdisti mielikuvituksellisuus, erilaisten, useimmiten sarjakuvamaailman ulkopuolisten vaikutteiden ottaminen; anarkistisuus ja poliittinen kriittisyys. Jamie Delanon Hellblazer oli avoimesti vasemmistolainen kommentoidessaan Margaret Tatcherin konservatiivisen tory-puolueen johtamaa 80-luvun Englantia. Delano oli huolissaan myös mm. ydinvoimasta, luonnonsuojelusta, kodittomien ja talonvaltaajien oikeuksista sekä uskonnollisesta fundamentalismista. Samankaltaisia teemoja käsitteli myös Grant Morrison tehdessään Animal Manista eläinoikeusaktivistin. Sekä Doom Patrolissa että Sandmanissa oltiin vahvasti kaikkien erilaisten, hylkiöiden ja friikkien puolella. Kumpikin sarjakuva sisälsi positiivisia homoseksuaalisia ja transgender-hahmoja, näistä etenkin Doom Patrolin "transvestiittikatu" Danny The Street on yksi sarjakuvan ikimuistoisempia hahmoja. Samaa linjaa Morrison jatkoi The Invisiblesissä, jossa seksuaalisia tabuja ja rooleja rikottiin jatkuvasti ja keskeinen poliittinen ohjenuora oli anarkismi. 70-luvun lopulla nuoruuttaan viettäneiden Delanon, Gaimanin, Morrisonin ja muiden brittikirjoittajien tarinat sisälsivät aimo annoksen reipasta punk-henkeä. Preacheria, jossa päähenkilö Jesse Custer sytytti röökinsä Zippo-sytkärillä, jossa luki Fuck Communism, ei voinut hyvällä tahdollakaan nähdä vasemmistolaisena, mutta sen kaikki tabut rikkovassa rähinässä oli kuitenkin ihailtavaa anarkismia.

Tekstin tasollakin Vertigo-sarjakuvat olivat kokeellisia. Animal Manissa Morrison rikkoi urakalla "neljättä seinää", Peter Milligan toi omassa tarinassa samaan sarjakuvaan kvanttimekaniikan teorioita Schrödingerin kissoineen ja kumpikin käyttivät William Burroughsin cut up -tekniikkaa. Postmodernismi oli päivän sana, ja välillä etenkin Morrisonin ja Milliganin sarjakuvat muistuttivat villejä huumetrippejä.

Klassisen Vertigo-sarjakuvan leikkisyydestä, anarkismista, poliittisesta radikaalisuudesta tai kriittisyydestä ei ole paljon jälkeä 2002 alkaneessa Fablesissa, joka on mitä todennäköisemmin kustantamon tämän hetken suosituin sarja. Willinghamin sarjakuva on sujuvasti kirjoitettu, mutta se ei loista omaperäisyydellään. Normaalien ihmisten tavoin käyttäytyvien satuhahmojen seikkailu tosimaailmassa on vetävä idea, joka kantaa Fablesin ensimmäiset tarinakokonaisuudet, mutta lopulta Willinghamin sarjakuva paljastuu päteväksi, mutta satumaisista hahmoistaan huolimatta tavanomaiseksi fantasiakertomukseksi.

Häiritsevintä Fablesissa on sen läpitunkeva militarismi. Satuhahmojen ja tavallisten ihmisten kohtaamisesta voisi veistellä vaikka minkälaisia tarinoita, mutta sotilasperheen kasvatti ja itsekin sotilaspoliisina toiminut Willingham keskittyy konfliktiin satuolentojen ja heidän vihollisensa välillä. Taianomaisuus on kaukana poliittisesta juonittelusta, vakoilusta ja kommandotehtävistä. Toki satuhahmojen kuvaaminen todellisina ihmisinä on yksi Fablesin keskeisistä ideoista ja sota on valitettavan olennainen osa tosimaailmaa. Silti, konflikti tuntuu marssivan Willinghamilla kaiken edelle.

Fables ei edusta edeltäjiensä tapaan alakulttuuria, vaan sitoutuu kiinteästi aikansa amerikkalaiseen viihteeseen. Ei ole vaikea vetää satuolentojen taistelusta suurta vihollista vastaan analogioita terrorismin vastaiseen sotaan ja maailmanpolitiikkaan. Fables pelaa samoilla kuvioilla kuin lukemattomat amerikkalaiset jännityssarjat, joissa urheat patriootit taistelevat keinoja kaihtamatta demonisia, usein kasvottomia vihollisia vastaan, jotka ovat toiseuden perikuvia. Fablesissa satuolentojen vihollinen on vain "Vihollinen" isolla v:llä, jonka ainoa tehtävä on edustaa mustavalkoisesti päähenkilöiden pahaa vastavoimaa.

Comics Journal -lehden haastattelussa Willingham on kertonut perustaneensa Fabletownin Israelin valtioon ja kertoo olevansa henkeen ja vereen israelilaismielinen. Valitettavasti hänen näkemyksensä monimutkaisesta poliittisesta tilanteesta on vaivaannuttavan naiivi. Fablesin numerossa 50 Ison pahan suden hahmoon perustuva Bigsby Wolf pitää monologin, joka kertoo Willinghamin kannan suorasanaisesti ja joka on syytä lainata tässä kokonaisuudessaan:

"Ever hear of a country called Israel?... Israel is a tiny country surrounded by larger countries dedicated to its eventual total destruction... They stay alive by being a bunch of tough little bastards who make the other guy pay dearly everytime they do anything against Israel. Some in the wider world constantly wail and moan about the endless cycle of violence and reprisal, but since the alternative is non-existence, the Israelis seem determined to keep at it. They have a lot of grit and iron. I'm a big fan of them."

Willingham pohtii toki sarjakuvassaan myös sodan kauhuja, mutta loppujen lopuksi tarkoitus pyhittää kaikki keinot. Edellä mainitussa Comics Journal -haastattelussa Willingham kertoo mielipiteensä tiivistyvän lauseeseen: "täysijärkinen yhteiskunta ei anna hullujen koirien elää." Fablesissa pääosissa olevat vahvat ja itsevaltaiset vallankäyttäjät salaavat tärkeitä tietoja kansalaisilta, teloituksia ja kidutusta käytetään surutta ja kapinat tukahdutetaan voimakeinoin. Fabletownin seriffinä toimivan Bigsby Wolfin ja hänen seuraajansa, Kaunotar ja hirviö -sadun Hirviön, toimitavat ovat kuin gestaposta: oman käden oikeutta, kidutusta, Guantanamo-tyylistä vangitsemista ilman oikeudenkäyntiä, salailua ja pidäkkeetöntä vallankäyttöä. Tällaiset toimet antaisivat oivan mahdollisuuden moraalisiin pohdintoihin, mutta Willingham tuntuu pitävän niitä perusteltuina toimitapoina vallanpitäjille ja lainvartijoille. Monimutkaisia moraalisia konflikteja ei juuri synny, vaan moraalinen portinvartija on lakikirja. Tätä ylintä auktoriteettia voidaan tosin periamerikkalaiseen tapaan kiertää, jos vaakalaudalla ovat oma perhe, yhteisö tai poliittiset näkemykset.

Ei Fables toki kokonaan huono sarjakuva ole. Etenkin ensimmäiset numerot olivat lupaavia, mutta valitettavasti se on jatkuvasti heikentynyt kertomuksen edetessä. Willingham ei ole enää aikoihin pystynyt kehittämään tarinoihinsa kunnollisia jännitteitä tai todellista draamaa. Etenkin sarjakuvan pari viimeisintä lukemaani kokoelmaa, Good Prince ja War and Pieces ovat olleet ennalta arvattavia ja laimeita. Tarinan päähenkilöt selviävät heille asetetuista vaikeuksista liian helposti ja deus ex machina -ratkaisuja käytetään jatkuvasti. Kaiken lisäksi harvat hahmot juurikaan syventyvät, vaan jäävät kaksiulotteisiksi. Kaikkein oudointa on, että kun Fablesin 75:ssä numerossa sota fablejen ja adversaryn välillä lopulta toteutuu, tuloksena ei olekaan eeppinen taistelu täynnä draamaa, täpäriä pelastumisia ja kiihkeitä kaksintaisteluja, vaan lyhyt ja valju kamppailu, joka jättää suuhun ainoastaan pettymyksen karvaan maun.

Ehkä Fablesissa häiritsee eniten se, että se olisi voinut olla niin paljon enemmän. Willinghamin perusajatus on hyvä, ja etenkin yksittäiset lyhyemmät tarinat usein nokkelia. Pääkuvittaja Mark Buckinghamin piirrosjälki miellyttää silmää, vaikkei olekaan maailman omaperäisintä ja erityisesti numeroon 81 asti sarjakuvan kannet maalanneen James Jeanin teokset ovat upeita. Valitettavasti Willingham on venyttänyt yhtä ideaa liian pitkälle, eivätkä kyseenalaiset poliittiset mielipiteet auta asiaa. Lopullisen niitin sarjakuvalle antavat paikallaan junnaava tarina, ikävystyttävät juonet, yksiulotteiset hahmot ja mielikuvituksen puute. Taianomaisista satuhahmoista kertovaksi sarjakuvaksi Fables on valitettavan arkipäiväinen.

Graham Nash: Songs for Beginners

Viime aikoina olen huomannut kuin vaivihkaa hankkineeni kokoelmiini reilun annoksen Crosby, Stills & Nashia (sekä Youngin kanssa että ilman). Jo pidemmän aikaa olen diggaillut bändin ensimmäisestä levystä, mutta parin kuukauden sisällä olen (viimein) hankkinut yhtyeen klassisen Déjà Vun, CSN-levyn vuodelta 1977 sekä vuonna 1971 julkaistun 4 Way Street -live-levyn. Superhippi David Crosbysta kaikkine huumesekoiluineen ja turboahdettuine hippipakuineen olen aina jotenkin pitänyt. Monesti on tuntunut, että hänen laulunkirjoitustaitojaan on väheksytty, vaikka jopa Vatikaani valitsi viiksivallun soololevyn If I Could Only Remember My Name yhdeksi suositeltavista rock-klassikoista (melko surrealistista ottaen huomioon herran vuosia kestäneen aseintoilun, päihdesähläilyt ja rikosrekisterin), ja onhan samaisella albumilla ollut jo pitkään unohdetun mestariteoksen asema. Joka tapauksessa myös Crosbyn Byrds-aikojen kappaleet, kuten Lady Friend, Dolphin’s Smile, Draft Morning ja Renaissance Fair, puhumattakaan kimppakivaklassikosta Triad, olivat yhtyeen parhaimmistoa. Toki Crosbyn kappaleet sisälsivät aimo annoksen naiivia hippi-ihannointia, ripauksen teennäisyyttä ja hyppysellisen limaisuutta, mutta jotenkin hänen kirkasotsaisuutensa on aina vaikuttanut enemmän sympaattiselta kuin ärsyttävältä. Selvää on, ettei tällaisia rokkareita enää nykyään synny.

Neil Young on toki itseoikeutetusti porukan legendaarisin hahmo, mutta Crosbyn, Stillsin ja Nashin joukkoon ”The Loner” ei oikein koskaan sopinut. Siinä, missä CSN:n debyytti on yhtenäinen albumikokonaisuus, Déjà Vulla etenkin Youngin raidat kuulostavat mukaan ympätyiltä soolokappaleilta. Ei silti, etteivätkö Helpless tai etenkin (samoihin aikoihin singlenä julkaistu) Ohio olisi loistobiisejä, mutta Young ei kerta kaikkiaan osannut toimia demokraattisessa bändiympäristössä ja vaikutti CSN:n toimintaan lähinnä hajottavana voimana.

Stephen Stills tosin oli syypää bändin takkuilevaan uraan vähintään yhtä paljon kuin Young. Vaikka Stillskin teki hienoja kappaleita CSN (&Y):ssä, Buffalo Springfieldissä ja soolourallaan, on hän vaikuttanut porukasta eniten häiritsevällä tavalla aikamoiselta kusipäältä. Toki Stillsin harhaiset kuvitelmat mm. siitä, että hän oli Vietnamissa taistellut CIA-agentti, ovat hilpeyttä herättäviä ja rockin legendaarisempia juttuja, mutta hänen persoonansa yhdistelmä machoilevaa nyrkkisankarirepublikaania ja mukahippiä on aina tuntunut suhteellisen vastenmieliseltä. Vieläkin tunnen inhon väristyksiä, kun ajattelen Stillsin diabolisen huonoa Seen Enough -kappaletta vuonna 1999 julkaistulta CSNY-albumilta Looking Forward. Harva asia on vastenmielisempää kuin vanha kääkkä rähjäämässä ”nykynuorisolle” täysin ymmärtämättömyyden ulapalla seilaten: ”We got dead-eyed, dead drunk / Dead stupid cyberpunks / Fed-up killer geeks / Gigabyte meth freaks / Home alone in a world of their own / Up all night in the thick of the fight / Fantasy combat, veteran psychos / Removed from reality by silicon diodes.”

Jäljelle jää vielä Graham Nash. Spinal Tapin tyyliin Nash on vaikuttanut aina siltä lämpimältä vedeltä Youngin ja Stillsin tulen ja jään välillä (Crosbyn nuokkuessa sammumispisteessä nurkassa). Kunniakalifornialainen tai tarkemmin sanottuna kunnialaurelcanyonilainen Nash syntyi Blackpoolissa Englannissa vuonna 1942. 60-luvun alkuvuosina hän perusti lapsuudenystävänsä Allan Clarken kanssa The Holliesin, josta tuli pian yksi brittiläisen beat-boomin johtavista yhtyeistä. Hollies tunnettiin kirkkaista vokaaliharmonioistaan ja sellaisista hiteistä, kuten Just One Look, Bus Stop ja Carrie Anne. Aluksi yhtye soitti lähinnä lainakappaleita, mutta vähitellen Clarke, Nash ja kitaristi Tony Hicks oppivat kirjoittamaan iskusävelmiä itse ja heidän apunaan oli myös yhtyeelle tilaustyönä kappaleita tehtaillut tuleva 10cc-kujeilija Graham Gouldman.



For Certain Because -levyllä Clarke, Hicks ja Nash kirjoittivat jo kaikki kappaleet, ja Believellä sekä Butterflyllä Hollies suuntasi kohti tuolloin muodikasta psykedeliaa. Kunnianhimoisempaan suuntaan osoittivat myös singlet King Midas in Reverse ja (myöhemmin Eelsin mainiosti versioima) Jennifer Eccles. Nash olisi kuitenkin halunnut kirjoittaa syvällisempää ja rauhallisempaa materiaalia, eikä muutenkaan enää jaksanut teinipopbändin meininkiä konserteissa kiljuvine tyttöineen, joiden metelin alta oli mahdoton kuulla omaa soittoaan. Myös Hollies-manageri Ron Richardin kanssa oli erimielisyyksiä siitä, kenen ja minkälaista materiaalia yhtyeen tulisi esittää. Kun bändi päätti levyttää albumillisen Bob Dylanin kappaleita, Nash sai tarpeekseen ja muutti Los Angelesiin.

Losista hän löysi soittokavereikseen Byrdseistä potkut saaneen David Crosbyn ja Buffalo Springfieldin hajoamisen jälkeen seuraavaa siirtoaan miettineen Stephen Stillsin. Trio muodosti yhden rockhistorian ensimmäisistä superbändeistä, mutta CSN ei tuntunut samalla tavalla pompöösiltä superheerosrockilta kuin Eric Claptonin, Jack Brucen ja Ginger Bakerin eeppinen Cream. CSN:n valitsema tyyli oli rento folk-rock ja keskeinen valttikortti trion taivaalliset lauluharmoniat, jotka vain The Beach Boys kykeni omalla hyvin erilaisella tyylillään haastamaan.

Yhtyeen ensimmäinen levy, vuonna 1969 julkaistu Crosby, Stills & Nash, oli välitön hitti ja sisälsi melkeinpä silkkaa timanttia. Se oli The Bandin Music From The Big Pinkin ja The Byrdsin Sweetheart of The Rodeon ohella levy, joka näytti rockille uutta sepian sävyistä suuntaa psykedeelisen väriloiston jälkeen. Oli kehitys sitten menossa hyvään tai huonoon suuntaan, muutoksen täytyi tapahtua, ja miksei sitten levyn avulla, jolla kappaleet olivat niin hyviä kuin Helplessly Hoping, Guinnevere, Suite: Judy Blue Eyes, Long Time Gone tai Marrakesh Express.

Crosby, Stills & Nash oli menestyslevy, mutta varsinaiseen supertähtisarjaan trio siirtyi muututtuaan kvartetiksi ja julkaistuaan toisen albuminsa Déjà Vun. Oikeastaan CSNY oli tuolloin kuusihenkinen. Déjà Vun kannessa kvartetin nimien alla komeilevat myös rumpali Dallas Taylorin ja basisti Greg Reevesin nimet, toki varsinaisia tähtiä pienemmällä. Ovatpa soittoniekat päässeet starboille epätavallisessa demokraattisuuden puuskassa patsastelemaan albumin The Band -henkiseen kansikuvaankin.



Varsinaisena bändinä CSNY ei enää toiminut Déjà Vuta äänittäessä – ryhmän jäsenet nauhoittivat erikseen omat kappaleensa ja esiintyivät toistensa teoksilla lähinnä tarpeen mukaan. Neil Young ei soittanut kaikilla raidoilla, eivätkä bändin jäsenet olleet juuri lainkaan studioissa samanaikaisesti. Vain Joni Mitchellin Woodstock-kappaleen versiolla koko porukka raahautui musisoimaan yhdessä.

Itse legendaarisille festareille osallistumattoman Mitchellin laulu on klassinen kuvaus hippi-ideologiasta "We are stardust/we are golden" -riveineen ja sopi CSNY:lle kuin nappi otsaan. Kappale olikin levyn singlejulkaisuista menestynein ja nousi Billboardin listan sijalle 11. Muut levyltä julkaistut singlet olivat Graham Nashin käsialaa – Diane Arbusin kuuluisan Child with Toy Hand Grenade in Central Park -valokuvan (1962) inspiroimasta Teach Your Childrenistä tuli yksi 60-luvun vastakulttuurin tunnuslauluista, ja perheonnen lämpöä hehkuva Nashin ja Mitchellin suhteesta kertova Our House ennakoi kalifornialaisen singer-songwriter-tyylin henkilökohtaisuuksia ja supertähtien saippuaoopperaa. Our House ei olisi voinut olla kauempana esimerkiksi David Crosbyn edustamasta sovinistisesta vapaasta rakkaudesta – siinä hekumoitiin perinteistä kahden ihmisen parisuhdetta välillä suorastaan imelin sanakääntein: "Everything is good/ Such a cosy room/ The windows are illuminated/ By the sunshine through them/ Fiery gems for you.../ Our house is a very, very fine house/ With two cats in the yard/ Life used to be so hard/ Now everything is easy/ 'Cause of you."

Ei ollut mikään ihme, että Nashin kappaleet oli valittu levyn singleiksi. Hän oli Crosbya, Stillsiä ja Youngia selvemmin suoraviivainen popsäveltäjä. Siinä missä Stills ja Young olivat yhä innostuneempia pitkistä kitarajameista (kitarailotulitus olikin syy, miksi Stills halusi Youngin bändiin) ja Crosby oli ihastunut kokeellisiin jazzahtaviin harmonioihin, Nash pysyi lähimpänä 60-lukulaista simppeliä melodisuutta. Nashin CSN(&Y)-aikojen kappaleiden ainoa varsinainen heikkous oli parisuhdeonnesta ja poliittisesta idealismista syntynyt sokerisuus. Tämä heikkous tulisi pian kuitenkin korjautumaan Nashin ensimmäisellä soololevyllä, sydänsärystä syntyneellä Songs For Beginnersillä.

Maaliskuussa 1970 julkaistua Déjà Vuta oli odotettu vesi kielellä ja ilmestyttyään se nousikin välittömästi Billboardin popalbumilistan ykkössijalle. Neil Youngin Kent State -yliopiston ammuskelusta, jossa kansalliskaarti tappoi neljä mieltään osoittanutta opiskelijaa ja haavoitti yhdeksää, kirjoitettu single Ohio nousi sekin hitiksi. Samalla kaunis ja raivokas kappale oli yksi yhtyeen ja Youngin parhaista ja viimeisteli tyylillä CSNY:n aseman vastakulttuurin puhemiehinä.

Erimielisyydet ja paisuneet egot kuitenkin muhivat loistokkaan ulkokuoren sisällä, ja Déjà Vun riitaisa ja pitkäksi venynyt luomisprosessi oli vienyt Crosby, Stills, Nash & Youngin lähelle lopullista räjähdyspistettä. Viimeinen niitti oli menestyksekäs kesäkiertue, jolla kvartetti esitti kappaleitaan sekä akustisesti että sähköisesti jamitellen. Oli selvää, että Crosbyn, Stillsin ja Nashin rentona kaveriprojektina alkanut yhtye oli muuttunut lähes tunnistamattomaksi – kiertueelta taltioidulla 4 Way Street -live-levyllä kuulee, kuinka konserttien akustisessa osassa esiintyy yhtyeen sijaan neljä erillistä biisintekijää soittamassa omia laulujaan, ja keikkojen sähköinen vaihe oli loppumattomine sooloineen 70-luvun pöhöttynyttä egorokkia pahimmasta päästä.



CSNY hajosi omille teilleen, ja kaikki sen jäsenet alkoivat suunnitella omaa soololevyään. Hyvä merkki siitä, kuinka kovassa vedossa kaikki yhtyeen jäsenet olivat on se, minkälaisia klassikoita heiltä syntyi. Young julkaisi varhaisen soolouransa parhaan albumin After the Gold Rushin, Crosby If I Could Only Remember My Namen, Stills mainion nimettömän sooloalbuminsa, joka oli levykatraasta kaupallisesti menestynein ja Graham Nash hienon debyyttinsä Songs for Beginnersin.

Songs for Beginnersillä Nash jatkoi osittain samojen teemojen parissa kuin aikaisemminkin. Vuoden 1968 demokraattien kokouksen yhteydessä sattuneista levottomuuksista kertovalla Chicago/ We Can Change the Worldilla ja levyn aloittavalla Military Madness -kappaleella kuullaan vastakulttuurin johtajille sopivaa poliittista kommentointia, mutta todellisuudessa levyn painopiste oli henkilökohtaisemmissa ongelmissa.

Keinuvan pianoriffin ja Dave Masonin pisteliään kitaroinnin tahdittamalla Military Madnessilla mukana on Songs for Beginnersille tyypillisempää henkilökohtaista surumielisyyttä. Kappale rinnastaa Nashin syntymän Toisen maailmasodan aikana Blackpoolissa: "In an upstairs room in Blackpool/ By the side of a northern sea/ The army had my father/ And my mother was having me", parhaillaan raivoavaan Vietnamin sotaan ja jatkuvan sotimisen järjettömyyteen: "After the school was over and I moved/ To the other side/ I found another country but I never/ Lost my pride/ Military Madness was killing the country/ Solitary sadness creeps over me." Erityisesti viimeiset säkeet ovat tärkeitä: kiihkeän 60-luvun kääntyessä 70-luvuksi yhä useampi rock-tähti alkoi etääntyä politiikasta ja lipua kohti henkilökohtaisempaa ilmaisua. 60-luvun aktivismi ei näyttänyt muuttavan asioita parempaan suuntaan, sota Vietnamissa jatkui ja Richard Nixonin korruptoitunut hallitus oli voimissaan. Optimismi alkoi hiipua, ja muusikot vetäytyä kuvaamaan sisäistä maailmaansa. Näin teki myös Nash suurimmalla osalla Songs for Beginnersin raitoja.

Keskeisimpänä tekijänä levyn taustalla oli Nashin ero Joni Mitchellistä. Mitchell oli liian vapaa sielu soveltuakseen Our Housessa kuvattuun koti-idylliin, ja vuoden 1970 tienoilla hän jätti Nashin ja suuntasi Eurooppaan maalaamaan ja kirjoittamaan lauluja, joista syntyisi klassinen Blue-albumi. Lauluja kirjoitti myös lehdelle soittelemaan jäänyt Nash. Songs For Beginnersin toinen raita, synkänkaunis ja uhkaavasti aaltoileva Better Days käsittelee eroa tyypillisen suorasti: "When your love has moved away/ You must face yourself and say/ I remember better days."

Yksin Nashin akustisella kitaralla esittämä Wounded Bird kärsii sekavista kielikuvista ("Grow a little taller/ Even though your age defies/ Feel a little smaller/ And in stature you will rise/ A hobo or a poet must kill dragons for a bride/ And humble pie is always hard to swallow/ With your pride"), mutta kappaleen vahvuus on sen pelkistetyssä kauneudessa. Toisin kuin useimmilla Kalifornian laulaja-laulunkirjoittajilla, Nashin kappaleissa ja soundissa on lämminhenkistä nöyryyttä kokaiiniharhaisen kristallinkylmän pöyhkeilyn sijaan.



Levyn ehdottomia huippukohtia on upea Simple Man, jonka Nash kirjoitti samana iltana, jona Mitchell jätti hänet. Kauniilla kappaleella mitään ei ole liikaa: simppelit pianosoinnut, Dorian Rudnytskyn sello, David Lindleyn viulu ja Rita Coolidgen harmonialaulut riittävät. Sanoituksissa Nash ilmaisee suruaan väkevän suorasukaisesti: "I am a simple man/ So I sing a simple song/ Never been so much in love/ And never hurt so bad at the same time." Kertosäe nousee taustalaulujen siivittämänä korkeuksiin Nashin pohtiessa henkilökohtaisen vapauden ja parisuhteen riippuvuuden ristiriitaa: "I just want to hold you/ I don't want to hold you down/ I hear what you're saying/ And you're spinning my head around/ And I can't make it alone." Poptäydellisyyttä lähentelevän kappaleen ainoa heikkous on sen lyhyt kesto – vain hieman yli pariminuuttisena upea laulu ehtii vain juuri ja juuri nousta siivilleen, kun se jo on ohi.

Lähes tasaväkisesti Simple Manin kanssa levyn parhaan kappaleen manttelista kilpailee dramaattinen I Used To Be A King. Grateful Deadin Jerry Garcian ja Phil Leshin sekä David Crosbyn avittama laulu käsittelee sekin eroa Mitchellin kanssa ja viittaa nimessään Nashin Hollies-hittiin King Midas in Reverse. Nash on ollut rock-maailman huipulla, mutta sillä ei ole merkitystä ilman rakkautta: "I used to be a King/ And everything around me turned to gold/ I thought I had everything/ And now I'm left without a hand to hold." Vaikka hän rakensi unelmansa petolliselle hiekalle ja kaikki on raunioitumassa, Nash ei voi välttyä positiivisuudelta, joka on olennainen osa hänen persoonaansa. Tällä(kin) kertaa musiikki on pelastava voima: "I used to be a King/ And everything around me turned around/ But I know all I have to do is sing/ And I'll lift myself way off the ground." Nash jatkaa eteenpäin, mutta voiko mikään rakkaus olla enää yhtä väkevä: "Someone is going to take my heart/ But no one is going to break my heart again."

Folkahtava, kertosäkeessään iloluontoiseen yhteislauluun yltyvä Be Yourself, tuo mieleen Bob Dylanin tai varhaisen David Bowien. Man in the Mirror yhdistää säkeistöjen lämpimän kantrivalssin ja kertosäkeiden rytmikkään popin. Melodialtaan kappale nousee albumin hienoimpiin, vaikka tuntuu Simple Manin tapaan jäävän hieman kesken. There's Only One on puolestaan hitaasti rakentuvaa gospelia, jonka nostattavat kohti taivaita Venetta Fieldsin, Sherlie Matthewsin, Clydie Kingin ja Dorothy Morrisonin taustalaulajasuperryhmä ja Bobby Keysin saksofoni.

Sleep Song palauttaa albumin pelkistettyyn herkistelyyn ennen Chicago/We Can Change the Worldin gospel-henkistä mahtailua. Kappale on Nashia kauneimmillaan ja käsittelee jälleen hänen tuskallista eroaan Mitchellistä: "When you were asleep/ I was kissing your forehead/ You gave a frown/ So I kissed you again... Some of my bed clothes were still on the floor/ I looked around/ Realized you were leaving me/ I saw the back of your dress/ As you slipped through the door."

Maanläheinen ja melodisesti kekseliäs Songs for Beginners on pienimuotoinen mestariteos. Se on sellainen levy, jonka kaltaisia laulaja-laulunkirjoittaja-albumien toivoisi olevan: henkilökohtainen, koskettava, laulunkirjoituksellisesti vahva ja sovituksellisesti oivaltava, vailla vieraannuttavaa egoilua. Vaikka levyllä soittaa vaikuttava joukko vierailevia muusikkoja (edellä mainittujen lisäksi mm. Neil Young, P.P Arnold, Dallas Taylor, John Barbata ja Chris Ethridge), se on yhtenäinen ja lämmin kokonaisuus, jonka keskiössä ovat Graham Nashin hienot kappaleet.

Songs for Beginnersin jälkeen Nashin sooloura on edennyt verkkaisesti, ja levyjen välillä on ollut pitkiä taukoja. Vuonna 1973 julkaistu Wild Tales oli vielä loistava levy, mutta sen jälkeen Nashin levytysura on ollut takkuilevampaa. Duoprojektit David Crosbyn kanssa ovat tuottaneet muutamia mainioita levyjä (David Crosby/ Graham Nash vuodelta 1972 ja Wind on the Water vuodelta 1975), joilla parivaljakko saavutti CSN:n debyytin kaveripohjaisen rentouden. Crosby, Stills & Nash palasi triona vuonna 1977 onnistuneella CSN-albumilla, mutta oli jo lipumassa edelläkävijästä hippiaikojen fossiiliksi. 80-luvun kuluessa freebase-kokaiiniin hurahtanut Crosby vajosi yhä syvemmälle narkkarihelvettiin, ja entiset sukupolvensa äänitorvet olivat sellaisilla levyillä, kuten Daylight Again (1982) ja American Dream (1988), ulkona kuin lumiukot.

90-luvulla Neil Youngista tuli grungen isoisä ja hänen entisistä bänditovereistaan kalkkeutuneita has-beenejä. Vaikka Crosby, Stills ja Nash ovat toki tunnustettuja rock-legendoja, monet kriitikot näkevät heidät kuitenkin osallisina 70-luvun pahimpiin synteihin: pehmorokkin, kalifornialaiseen kokaiinikantriin ja tylsään stadionmahtailuun. Levyt, kuten Songs for Beginners, kuitenkin osoittavat ennakkoluulot vääriksi. Heikkoutensa kullakin, mutta kyllä nämä miehet, Graham Nash etunenässä, tekivät aikanaan hienoa musiikkia ja ovat paksut eläkepäivänsä ansainneet.

Kuuntele levy Spotifyssa

Kappalevalinta: The Waitresses: I Know What Boys Like

Akron Ohion osavaltiossa on tunnettu rengastehtaistaan ja asukkaidensa innokkaasta osallistumisesta Ku Klux Klanin toimintaan, mutta 70- ja 80-lukujen vaihteessa se ja naapurikaupunkinsa Cleveland ja Kent tunnettiin myös uuden aallon mekkoina. Ehkä musiikillinen aktiivisuus johtui samasta kulttuurisesta tyhjiöstä, joka synnytti USA:n keskilänteen myös kiihkeästi sykkivän power pop -hermokeskuksen. Kuten eräs Kentistä 70-luvun lopulla rock-kriitikko Robert Christgaulle kirjoittanut henkilö asian ilmaisi: ”Kuka tahansa, joka tekee jotain meidän harmaata keskiläntistä tyhjyyttämme vastaan, ansaitsee huomiota.”

Clevelandista rynnistivät post punk -pioneerit Pere Ubu ja Stiv Batorsin johtamat räkäpunkkarit The Dead Boys. Kummankin yhtyeen juuret löytyivät samasta bändistä – 70-luvun alussa vaikuttaneesta protopunkkulttibändistä The Rocket From the Tombsista. Rocket From The Tombsin ohjelmistoon kuuluivat Pere Ubun ja Dead Boysin klassikot 30 Seconds Over Tokyo ja Sonic Reducer, mutta lopulta bändit lähtivät melko erilaisiin suuntiin: Pere Ubu seilasi kohti väkevää urbaanista vieraantuneisuudesta vaikutteensa ottanutta taiderockia, joka olisi olennainen osa 80-luvun alun post punkin palapelissä, Dead Boys taas kirnusi vaarallisesti kuilun reunalla toikkaroivaa stiletin terävää katurockia. Rocket From The Tombsissa (ja myöhemmin hetken Pere Ubussa) soitti myös Clevelandin musiikkiskenen traaginen kulttilegenda, vasta 24-vuotiaana vuonna 1977 kuollut kitaristi Peter Laughner.

Itse Akronista tuli Pere Ubun tavoin post punkille suuntaa näyttänyt ja myöhemmin uuden aallon suosituimpiin yhtyeisiin kuulunut Devo. Toisin kuin myöhemmässä (brittiläisessä) post punkissa, Devon musiikista löytyi reilu annos nörtähtävää hirtehishuumoria ja olikin jälkeenpäin katsottuna loogista, että se siirtyi kohti yhä konseptuaalista ja kulmikasta, mutta tarttuvampaa uutta aaltoa sellaisten hittien myötä, kuten Whip It, Girl U Want, Peek-A-Boo ja Beautiful World. Muita alueen bändejä olivat hiukan tuntemattomammaksi jääneet The Bizarros, Chi-Pig, The electric eels, Tin Huey, 15-60-75 (tai The Numbers Band) ja (Akronin kumiteollisuuteen nimessään viitannut) Rubber City Rebels. 15-60-75:ssä soitti saksofonia Terry Hynde, jonka pikkusiskon Chrissien johtamasta The Pretendersistä tuli yksi uuden aallon suosituimpia yhtyeitä.

Kulttuurinen turhautuneisuus veti puoleensa mielikuvituksellisia ja idearikkaita friikkejä, ja ehkä tästä syystä Ohion uuden aallon skene oli varsin monimuotoinen. Robert Christgau kuvasi Clevelandin ja Akronin yhtyeiden musiikkia ”oudoksi taiteelliseksi rockiksi” ja arveli yhdeksi keskeiseksi mausteeksi sopassa WMMS-radiokanavaa, jonka ohjelmistoon kuului AOR-hutun sijaan Velvet Undergroundia, MC5:tä, New York Dollsia ja englantilaista taiderockia, kuten Soft Machinea, King Crimsonia ja Van Der Graaf Generatoria sekä taiteellisempia glam-juttuja Bowiesta Roxy Musiciin. Lisäksi kuultiin musiikkia bluesista funkiin. WMMS oli Clevelandin kunnianhimoisin radiokanava, mutta myös alueen suosituin. Kun aseman tiskijukilta kysyttiin, miksi heidän yleisönsä oli niin avointa, vastaus kuului: ”No, ei täällä ole oikeen mitään tekemistä, eikä sääkään ole maailman paras.”

Vuonna 1978 perustettu The Waitresses alkoi oikeastaan sisäpiirin vitsinä. Sen taustahahmo Chris Butler oli pyörinyt jo muutaman vuoden alueen musiikkipiireissä ja mm. osallistunut pahamaineiseen Kentin opiskelijamielenosoitukseen vuonna 1970, jossa kansalliskaarti tappoi neljä ja haavoitti yhdeksää mielenosoittajaa. Tapaus synnytti Neil Youngin Ohio-kappaleen lisäksi kolmen opiskelijan päässä ajatukset, joista myöhemmin syntyi Devo de-evolution-maailmankuvineen. 70-luvun lopulla 15-60-75:ssa bassoa soittanut Butler liittyi dadaistiseen Tin Huey -yhtyeeseen, jonka innoittajina olivat Captain Beefheart, Frank Zappa, King Crimson ja Television. Tin Huey julkaisi ainoan albuminsa Contents Dislodged During Shipment vuonna 1979.

I Know What Boys Like -kappaleen Butler oli levyttänyt jo vuonna 1977 soittaen itse kaikki instrumentit. Vokalistiksi hän värväsi ystävänsä, vuonna 1956 Clevelandissa syntyneen, Patty Donahuen. Donahue esiintyi kappaleella nimellä Patty Darling ja lauloi myös toisella Butlerin sävellyksellä Astronettes, jonka esiintyjäksi oli merkitty Butlerin kehittämä kuvitteellinen bändi The Waitresses.


Tin Hueyn hajottua Butler muutti New Yorkiin ja soitti I Know What Boys Liken tuntemalleen a&r-miehelle. Tämä piti kuulemastaan ja Butler sai diilin ZE Recordsille. Ainoa ongelma oli, ettei The Waitresses -yhtyettä ollut olemassakaan (tosin levy-yhtiölle Butler kertoi bändin odottelevan innokkaina kotopuolessa Akronissa). Butler soitti nopeasti Donahuelle, joka suostui mukaan yhtyeeseen ja kiinnitti sen muiksi jäseniksi free jazz -saksofonisti Mars Williamsin, kosketinsoittaja Dan Klaymanin, basisti Dave Hofstran, taustalaulaja Ariel Warnerin ja aikaisemmin Televisionissa soittaneen rumpali Billy Ficcan.

Ensimmäisen kerran The Waitressesia kuultiin Stiff -levy-yhtiön julkaisemalla The Akron Compilation -levyllä, jonka hajustetusta kannesta sai haistella aitoa akronilaista renkaan tuoksua. Levyllä esiintyivät myös mm. Tin Huey, Jane Aire, Rachel Sweet, The Bizarros ja Rubber City Rebels. Hetken aikaa näytti siltä, että Akronista tulisi seuraava rockin suurkaupunki, ja heinäkuussa 1978 Stiff Records ja Sounds-lehti jopa järjestivät kilpailun, jonka pääpalkintona oli matka katsomaan tätä ihmeellistä uuden aallon kultamaata. Matkan ohjelmaan kuului mm. epäilemättä kiehtova opastettu vierailu Firestonen rengastehtaalle. Huumaa kesti noin 1,5-vuotta. Monet paikalliset yhtyeet saivat himoitun levytyssopimuksen, mutta menestystä ei juuri tullut. Suurin osa yhtyeistä julkaisi yhden levyn ja katosi.



The Waitresses esiintyi seuraavan kerran ZE Recordsin A Christmas Record -joulukokoelmalla, jolta löytyi yhtyeen rap-vaikutteinen Christmas Wrapping. Kappaleesta on tullut joulukokoelmien vakiokamaa ja Spice Girls versioi sen vuonna 1998 Goodbye-singlen b-puolella. Vuonna 1982 ilmestyi lopulta yhtyeen debyyttialbumi Wasn’t Tomorrow Wonderful?, jonka jälkeen myös sen kokoonpano oli muuttunut Ariel Warnerin lähdettyä yhtyeestä ja Hofstran vaihduttua Tracy Wormworthiin. Tältä albumilta lohkaistiin singlenä I Know What Boys Like.

Kappale ei ikinä noussut varsinaiseksi superhitiksi, mutta kulttiklassikko siitä on epäilemättä tullut. I Know What Boys Like yhdistää seksuaalisen himon leikkikenttien lasten loruihin ja lopputuloksena on popmestariteos, joka on samalla nokkela, ironinen, hauska ja seksikäs. Donahue laulaa nokkavan tylsistyneenä junnaavan tarttuvan funkin päälle: ”I know what boys like/ I know what guys want/ I know what boys like/ I've got what boys like.” Koukkuna toimii hänen itsevarma toteamuksensa ”I know what boys like… boys like… boys like me!” Piinaava kiusoittelu jatkuu säkeistöissä: ”I make them want me/ I like to tease them/ They want to touch me/ I never let them.” Ihailijoita pyörii ympärillä ja laulun päähenkilö houkuttelee heitä yhä lähemmäksi kuin koukun ympärillä parveilevia himokkaita kaloja. Ehkä juuri SINÄ olet tarpeeksi erityislaatuinen poikkeus: ”But you, you're special/ I might let you/ You're so much different/ I might let you/ Mmmmm would you like that/ I might let you.” Miehet ovat kuin murjottavia lapsia, joille päähenkilö vain nauraa tanssahdellen heidän ympärillään ja heilutellen vangitsevaa karamelliaan heidän neniensä edessä: ”They get so angry/ Like pouty children/ Denied their candy/ I laugh right at them.”

Kappaleen huippuhetki tulee kolmannessa säkeistössä, jossa eroottinen kissa ja hiiri -leikki viedään huippuunsa. Donahue päästää yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kämmenet hikoilevat, syke kiihtyy. Voiko tämä olla totta, päästääkö kiusanhenki tosiaan koskettamaan? Ehkä enemmänkin? ”I feel sad now/I will let you/ Sorry I teased you/ I will let you/ This time I mean it/ I will let you/ Anything you want/ You can trust me/ I really want to/ You can trust me/ How would you like it/ You can trust me…” Kappale pysähtyy hetkeksi odottavaan hiljaisuuteen… ja… ”SUCKER”, Donahue lausahtaa, kikattaa päälle ja lällättää häväistyille ihailijoilleen kuin lasten hipassa: ”Nänänänänäänää!”

I Know What Boys Like on nerokas juuri siksi, ettei se ikinä laukaise kehitettyä jännitystä. Tyttö kiusaa poikia ja siihen on tyydyttävä. Odotettua palkintoa ei ole luvassa. Omalla tavallaan sen voisi jopa nähdä feministisenä, mutta samalla se on tarpeeksi tarttuva ja leikkisä, ettei siinä ole jälkeäkään poleemisesta pahantuulisuudesta. Sukupuolipolitiikalle on toki paikkansa, muttei täällä, nämä ovat juhlat, jalalla koreaksi, ei se elämä niin vakavaa ole. Tytöt tykkäävät kiusata ja pojat tulla kiusatuiksi. Kappale on samalla seksuaalinen ja ei-seksuaalinen. Seksin lupaus on ilmassa suurimmassa osassa romanttistakin popmusiikkia, mutta harvoin näin kirjaimellisesti ja harvoin lupaus petetään näin graafisesti tai oikeastaan se jätetään vain ilmaan roikkumaan. Ehkä ensi kerralla…

I Know What Boys Liken ja Wasn’t Tomorrow Wonderful?:n jälkeen Waitresses teki tunnusmusiikin Square Pegs -sitcomiin, joka jäi historiaan lähinnä ohjelmana, josta sai alkunsa Sarah Jessica Parkerin näyttelijänura. Waitresses julkaisi vuonna 1983 toisen levynsä Bruiseology, mutta bändin rivit alkoivat rakoilla jo albumin sessioissa. Donahue lopetti ja tilalle otettiin Holly & The Italiansin laulaja Holly Beth Vincent. Yhteistyö Vincentin kanssa ei kuitenkaan toiminut ja pian Donahue palasi takaisin ruotuun. Albumi saatiin valmiiksi, mutta se floppasi ja Waitresses hajosi lopullisesti. Chris Butler ryhtyi levytuottajaksi ja Donahue toimi levybisneksessä a&r-henkilönä kuolemaansa asti vuonna 1996 keuhkosyöpään vain 40-vuotiaana.

I Know What Boys Like jäi The Waitressesin ainoaksi varsinaiseksi hitiksi tai ehkei edes hitiksi, mutta rakastetuksi kulttibiisiksi joka tapauksessa (tosin Christmas Wrapping saattaa olla bändin soitetuin kappale, mutta joululaulut ovatkin sitten asia erikseen). Yhtyeen albumit eivät ole koskaan saaneet cd-julkaisua, eivätkä yhtyeen 90- ja 2000-luvuilla julkaistut kokoelmat The Best of The Waitresses (1990) tai 20th Century Masters: The Millennium Collection -sarjan Best of (2003) ole enää fyysisessä muodossa saatavilla. Digitaalisessa muodossa Wasn't Tomorrow Wonderful? ja The Millennium Collection ovat sentään ostettavissa. Hieno uuden aallon klassikko I Know What Boys Like, ja bändin muukin tuotanto ansaitsisivat arvoisensa cd-julkaisun. Siitä ainakin tämä poika tykkäisi.

PS. Western Reserve Public Median sivuilta on katsottavissa kokonaisuudessaan kiinnostava dokumentti Akronin new wave -kuvioista It's Everything, and Then It's Gone

Levyraato 2: Lauryn Hill: MTV Unplugged No. 2.0

Vuonna 1998 Lauryn Hill oli uransa huipulla. Hän oli juuri julkaissut miljoonia myyneen soolodebyyttinsä The Miseducation of Lauryn Hillin ja hänen, Wyclef Jeanin ja Prasin muodostaman Fugees -yhtyeen maailmanlaajuinen menestys oli yhä tuoreessa muistissa. Näytti kertakaikkisen vääjäämättömältä, että Hillistä tulisi amerikkalaisen mustan musiikin kenties säihkyvin tähti. 70-luvun klassista soulia, hip hopia, reggaeta, gospelia, folkia ja jazzia yhdistellyt Miseducation of Lauryn Hill antoi gangsta rapin valtakaudella toivonpilkahduksen paluusta siihen samalla tarttuvan hitikkääseen että älykkääseen ja kunnianhimoiseen musiikkiin, jota sellaiset legendat kuin Marvin Gaye ja Stevie Wonder olivat työstäneet 70-luvun alkupuolen kuumeisina vuosina. Hillin levy ei ollut mitään pelkkää nostalgiaa, vaan siltä löytyi myös moderneja hip hop -soundeja, mutta ennen kaikkea se toi gangsta rapin nihilismin ja r&b:n yliseksuaalisen tyhjyyden sekaan toiveikkaan positiivista musiikkia, joka ei kuitenkaan unohtanut yhteiskunnallista kriittisyyttä. Miseducation of Lauryn Hill myi vakuuttavasti ja ansaitsi Hillille 10 Grammy-ehdokkuutta, joista hän voitti viisi, kummatkin saavutuksia, joihin yksikään naisartisti ei ollut tuolloin päässyt. Kukapa olisi arvannut, että menestyksen sijaan Miseducationia seuraisi liittymien hämäräperäiseen uskonnolliseen kulttiin, erakoituminen, neo soulin ikioma Chinese Democracy ja akustinen live-levy, jota Rolling Stone -lehti kutsui "julkiseksi hermoromahdukseksi"?

Vuonna 1975 syntynyt Hill oli nuoresta asti monilahjakas ja kunnianhimoinen. High Schoolissa ollessaan hän otti ensiaskeleensa näyttelijänä As The World Turns -saippuaoopperassa ja vuonna 1993 hän pääsi mukaan Whoopi Goldbergin tähdittämään Nunnia ja konnia 2: Lisää säpinää -elokuvaan. Tie olisi kenties ollut auki Hollywoodiin, mutta Hill päätti keskittyä samaan aikaan luokkakaveriensa Prakazrel Samuel "Pras" Michelin ja Neluset Wyclef Jeanin kanssa perustamaan hip hop -ryhmä Fugeesin. Ensimmäisellä levyllään Blunted on Reality (1994) trio leikki koviksia ajan gangsta-henkeen soveltuvasti, mutta levy myi huonosti. Todellinen läpimurto tuli vuonna 1996 The Score -albumin myötä, joka teki Fugeesista supertähtiä, ja hitit, kuten Fu-Gee-La, Ready or Not ja Roberta Flack -klassikon moderniin asuun päivittänyt Killing Me Softly soivat MTV:llä ja hittiasemilla ympäri maailman. The Score valittiin lähes kaikissa musiikkilehdissä vuoden 1996 parhaiden albumien joukkoon, se myi miljoonia ja vuosien saatossa se on ansainnut vankan aseman kaikkien aikojen parhaiden hip hop -levyjen joukossa. Lauryn Hill oli nuori, kaunis, ihailtu, epäilemättä varakas ja vasta 21-vuotias. "You are young, gifted and black.../ There's a world waiting for you/ This is a quest that's just begun ", kuten Nina Simone aikoinaan lauloi.



Ensimmäiset myrskyn merkit alkoivat pian The Scoren julkaisun jälkeen. Hill alkoi työstää sooloalbumiaan, eikä Fugeesin toinen johtohahmo Wyclef Jean hyväksynyt bänditoverinsa lipsumista ruodusta. Jeanin nihkeyteen vaikutti epäilemättä se, että hänen ja Hillin suhde oli hajonnut ja Hill oli raskaana toiselle miehelle (tosin myös Jean oli naimisissa). Hillin kertoman mukaan Fugeesin taustaryhmä halusi, että hän olisi tehnyt abortin. Hill kieltäytyi ja synnytti lapsen, jonka isäksi paljastui Bob Marleyn 6. lapsi, vuonna 1972 syntynyt Rohan Marley.

Miseducation of Lauryn Hillin To Zion -kappaleessa aborttivaatimusta käsiteltiin suorasukaisesti: "I knew his life deserved a chance/ But everybody told me to be smart/ Look at your career they said,/ "Lauryn, baby use your head"/ But instead I chose to use my heart." Menestyslevyksi ja Hillin soolouran voitokkaaksi aloitukseksi Miseducation tuntui kummallisen ambivalentilta suhteessaan poptähteyteen. Lost Onesilla Hill räppäsi: "It's funny how money changes situations/ Miscommunication leads to complication/ My emancipation don't fit your equation" ja "Now, now how come your talk turn cold/ Gained the whole world for the price of your soul". Toiveikkuuden ja riemun sijasta levyä hallitsivat epävarmuus, uskonnollinen moralisointi (hittisingle Doo Wop (That Thing) -varoittaa seksuaalisesta kevytkenkäisyydestä), epäluuloisuus ja suoranainen katkeruus. Superstar-kappaleessa Hill samalla dissaa entisiä Fugees-partnereitaan että epäröi koko tähteyden järkevyyttä ja tarraa henkisyyteen tienä ulos dollari-Babylonista: "Just as Christ was a superstar, you stupid star/ They'll hail you then they'll nail you, no matter who you are." Samaa teemaa jatketaan Forgive Them Fatherissa: "Beware the false motives of others/ Be careful of those who pretend to be brothers/ And you never suppose it's those who are closest to you/ They say all the right things to gain their position/ Then use your kindness as their ammunition/ To shoot you down in the name of ambition."



Katkeruus ja epävarmuus eivät kuitenkaan olleet ylitsepursuavia rennosti groovailevalla levyllä, joka sisälsi myös lempeää nostalgiaa (Every Ghetto, Every City) ja siirappisia rakkauslauluja (D'Angelon kanssa duettona laulettu Nothing Even Matters). Miseducation of Lauryn Hillin ainoa todellinen heikkous oli sen lähes 80-minuuttinen kesto ja joidenkin kappaleiden harhailevuus (ainoastaan levyn bonusraita Frankie Valli -coveri Can't Take My Eyes Off of You oli alle neljäminuuttinen). Kaiken kaikkiaan Hillin lahjakkuus oli parhaimmillaan häikäisevää – sen lisäksi, että hän oli erinomainen räppäri ja laulaja, joka pystyi omaksumaan kummankin roolin silmääkään räpäyttämättä, hän oli myös lupaava säveltäjä, sovittaja ja tuottaja.

Miseducation of Lauryn Hillin jälkeen kaikki näytti hetken aikaa ruusuiselta, mutta ei aikaakaan, kun ongelmat alkoivat taas seurata Hilliä. Pian levyn julkaisun jälkeen tuottajaryhmä New Ark haastoi Hillin oikeuteen, koska he eivät olleet saaneet kunniaa työstään levyn kanssa – albumin sävellys, sovitus ja tuotanto oli laitettu Hillin nimiin. Levyä nauhoittaessa Hill oli höpissyt tekijöiden välisestä rakkaudesta ja siitä, kuinka sopimuksia ei tarvittu, mutta levyn menestyksen jälkeen ääni kellossa muuttui. Oikeusjuttu sovittiin lopulta viiden miljoonan dollarin avulla. New Arkin panoksen suuruus levyn tuotannossa ja biisien kirjoittamisessa on jäänyt epäselväksi – toisaalta Hillin uran jatko antaa painoa väitökselle, että hän sai apua Miseducationin tekemiseen, toisaalta taas myös New Ark -porukka on jäänyt täysin tuntemattomaksi hip hopin historiassa.



Tapaus kuitenkin lisäsi Hillin epäluuloisuutta musiikkibisnestä kohtaan ja hän alkoi tuntea yhä voimakkaampaa vastenmielisyyttä poptähteyttä ja julkkisasemaansa kohtaan. Vähitellen Miseducation of Lauryn Hillin jälkeen hän alkoi vetäytyi pois julkisuuden valokeilasta ja käyttäytyä yhä kummallisemmin. Hill antoi potkut managereilleen ja alkoi opiskella Raamattua viisi päivää viikossa hämäräperäisen uskonnollisen johtajan "Veli Anthonyn" kanssa, jonka opetuksia Hillin entinen Fugees-kumppani Pras kutsui "todelliseksi kulttipaskaksi". Suunnitelmia tuntui olevan paljon Bob Marley -elämänkertaelokuvasta päärooliin Toni Morrisonin Beloved-kirjan elokuvasovituksessa ja "mustien sci-fi-leffojen" tuottamiseen, mutta ne kaikki kaatuivat toisensa jälkeen. Vuonna 2000 Hill katosi kokonaan julkisuudesta.

Hill eli omien sanojensa mukaan kaksi tai kolme vuotta vailla sosiaalisia kontakteja, ilman televisiota tai edes musiikkia. "Minun täytyi kohdata pelkoni ja demoniset ajatukset alemmuudentunteesta, epävarmuudesta ja pelosta olla musta, nuori ja lahjakas tässä länsimaisessa yhteiskunnassa", hän kertoi harvinaisessa haastattelussa vuonna 2006. Hillin persoonan yhdistelmä lähes suuruudenhullua omanarvontuntoa ja murskaavaa epävarmuutta oli sulkemassa hänet kokonaan ei vain julkisuuden, vaan myös inhimillisten kontaktien ulkopuolelle. Ennen lähes totaalisen hiljaisuuden laskeutumista hän ehti kuitenkin tehdä yhden pop-musiikin historian kummallisimmista menestyslevyä seuranneista comebackeista.

Heti kesällä 2001 nauhoitetun ja alkuvuodesta 2002 julkaistun MTV Unplugged No. 2:n intropuheessa Hill kertoo yleisölleen, ettei "pidä itseään enää esiintyjänä" ja todistaa tätä kahden cd:n ja yli puolentoista tunnin ajan. Hillin MTV Unplugged koostuu kokonaan uusista levyttämättömistä kappaleista, joista moni kestää reilusti yli viisi minuuttia, pisin yli yhdeksän minuuttia, ja toistelevat samaa sointukulkua loputtomalta tuntuvan ajan Hillin saarnatessa uskonnosta ja sosiaalisista ongelmista sekä valittaessa supertähtielämänsä vaikeudesta. Lähes kaikki albumin kappaleet ovat kuin laulunkirjoittajan ensimmäisiä hahmotelmia, vailla jäntevää rakennetta tai luovaa editointia. Monilla niistä ei ole edes nimeä, vaan Hill nimeää ne lennosta. Kautta levyn Hillin aikaisemmin niin silkkisen virheetön ääni kuulostaa karhealta ja kappaleet siltä kuin hän jamittelisi minuuttitolkulla Bob Marleyn demoja.

Levyn kappaleita kiehtovampi puoli ovat kuitenkin sille jätetyt välispiikit, jotka luotaavat hukassa olevan taiteilijan henkistä tilaa. Näistä pisin on yli kaksitoistaminuuttinen toisen cd:n aloittava monologi hänen urastaan, Jumalasta, itsensä etsimisestä ja sopimattomuudesta kaavoihin. Toisaalla levyllä hän höpisee äänistä päässään, "eläkkeelle jäämisestään fantasiasta", erakoitumisestaan, ylistää Jumalaa ja kertoo olevansa "henkisesti epätasapainoinen".

Niin puheissaan kuin musiikissaan Hill tuntuu kautta levyn etsivän jonkinlaista aitouden ihannetta ja todistelee sekä itselleen että yleisölle taidettaan ja olemassaoloaan. Hänen narsisminsa ja epävarmuutensa tuskallisen yhteentörmäyksen seuraaminen on kiusallista kuin tirkistely ongelmaisen mielen sisälle. Oh Jerusalem -kappaleen jälkeen Hill alkaa itku kurkussa selittää julkisuuden kiroja ja lopulta lähes yhdeksänminuuttisen I Gotta Find a Peace of Mindin lopulla purskahtaa itkuun ylistäessään Jumalan ihanuutta. "Please don't be mad with me/I have no identity/All that I've known is gone/All I was building on", hän laulaa ja yleisö aplodeeraa hetkeä, joka on saattanut konsertissa vaikuttaa koskettavan rehelliseltä, mutta levyltä kuunneltuna tuntuu lähinnä irvokkaalta.



Levyltä ei löydy positiivisuutta tai universaaliutta, vain loputonta kyseenalaistamista, epätoivoista pelastuksen hakemista ja pakenemista jostain ilman varmaa päämäärää. Jokaisessa kappaleessa on vain yksi aihe: Lauryn Hill itse, ja siihen kuuntelijan on vaikea samaistua. Ainoa varsinainen vastaus Hillin kysymyksiin tuntuu löytyvän Jumalasta, mutta kuuntelija ei voi vakuuttua hänen löytöretkensä onnellisesta päätöksestä – Hill tuntuu olevan liian hukassa. Jatkuva kyseenalaistaminen ja pohtiminen tuntuvat johtaneen hänet tilanteeseen, jossa elämä ja hänen edessään avautuvat valinnat vaikuttavat loputtomasti haarautuvalta verkolta, jolla navigoiminen on lähes mahdotonta.

Kokonaisuutena MTV Unplugged No. 2.0 on kiehtova, mutta kuitenkin lopulta taiteellinen epäonnistuminen. Suurteokselta vaikuttaneen, kunnianhimoisen Miseducation of Lauryn Hillin jälkeen sen hahmottomuus, itsekeskeisyys ja melodisen tarttumapinnan puuttuminen eivät vakuuta. Levy nousi Billboardin listan sijalle kolme ja myi mukavasti, mutta tuskinpa sitä kukaan Hillin kovimpia faneja lukuun ottamatta laittaa juuri koskaan levysoittimeen. MTV Unplugged No. 2.0 ei ole varsinaisesti epämiellyttävä levy, mutta musiikillisesti se on mitätön ja tylsä ja kokonaisuutena uuvuttava. Kukaan ei laittaisi tätä juhlissa soimaan tai kiikuttaisi levyraatiin osoittaakseen, kuinka hyvä artisti Lauryn Hill on. On oikeastaan vaikea kuvitella, minkälaiseen käyttötarkoitukseen MTV Unplugged No. 2.0 soveltuisi, jollei lasketa puhdasta kiinnostusta itsensä Lauryn Hillin taiteilijapersoonaan ja henkiseen tilaan. Tässäkin tapauksessa pari kuuntelua riittää.

MTV Unplugged No. 2.0 ilmestymisen jälkeen sitä pidettiin välityönä ja odotukset olivat korkealla, mutta vuodet lipuivat toisiinsa, ja Hill pysyi vaiti. Vuonna 2003 hän herätti pahennusta kommentoituaan lasten hyväksikäyttöä katolisen kirkon pappien piirissä ja sen peittelyä kirkon toimesta. Katolisen kirkon johtajat raivostuivat ja kommentteja epäiltiin Veli Anthonyn masinoimiksi. Viimeaikaiset tapahtumat ovat toki osoittaneet Hillin olleen oikeassa, mutta tuolloin sitä pidettiin taas yhtenä merkkinä hänen kasvavasta epätasapainoisuudestaan.

Seuraavan kerran Lauryn Hill palasi julkisuuteen Fugeesin koottua rivinsä vuonna 2004 koomikko Dave Chapellen järjestämää Block Party -konserttia varten. Yhtye lähti kiertueelle, joka ulottui Suomeenkin asti, mutta sen paluu jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, eikä luvattu albumi koskaan ilmestynyt. Vanhat kaunat ja erimielisyydet olivat nousseet takaisin pintaan, ja Pras kertoi myöhemmin, että Fugeesin jatkaminen yhdessä olisi yhtä todennäköistä kuin George W. Bushin ja Osama Bin Ladenin istuminen samassa kahvipöydässä. Hill myöhästeli usein konserteista jopa 45 minuuttia Prasin ja Jeanin yrittäessä viihdyttää kahdestaan yleisöä ja mm. vaati, että kaikkien, bändikaverit mukaan lukien, on kutsuttava häntä rouva Hilliksi. Ilmeisesti hän myös harkitsi, että häntä tulisi kutsua "Keisarinnaksi".


Nykyään Lauryn Hill asuu jälleen äitinsä ja viiden lapsensa kanssa siinä samassa New Jerseyn lähiössä, josta hän aikanaan ampaisi tähtitaivaalle nuorena, kauniina ja lahjakkaana. Levytettyä musiikkia häneltä ei ole juuri ilmestynyt – vain muutamia vierailuja toisten artistien levyillä ja kummallinen rock-henkinen Lose Myself Surf’s Up -piirroselokuvan soundtrackilla. Kappaleella Hill saattaa päällisin puolin laulaa entiselleen rakkaalleen, mutta yhtä hyvin laulu voisi olla viesti hänen yleisölleen: ”I used to do it for the love a long time ago/ And all I ever wanted was love/ I used to love without fear a long time ago/ And all I ever wanted was love/ Then somebody came around and tried to hurt me/ Tried to make me feel like I was unworthy/ Took a pure love and tried to make it dirty/ Truth was they never did deserve me/ No!” Kohta 35-vuotias Hill esiintyy livenä yhä silloin tällöin, hyviä keikkojakin on epäilemättä ollut, mutta yhtä usein saa kuulla musiikkielämysten sijaan kummallisista vaateparsista ja kampauksista, jatkuvista myöhästymisistä, käheästä äänestä, epävireydestä, peruuntumisista, buuauksesta ja yleisön ulosmarsseista.



Rohan Marley, joka ei ole mennyt naimisiin lastensa äidin kanssa eikä asu hänen kanssaan, mutta kuvailee heidän olevan yhä ”henkisesti yhdessä” on kertonut, että Lauryn Hill kirjoittaa musiikkia jatkuvasti – seinille, vessapaperille, kylpyhuoneen peiliin sen höyrystyessä kuuman suihkun jälkeen ja kadoten jälleen kerran kenenkään näkemättä tai kuulematta. Tekeekö Hill vielä levyä? Ehkä, mutta toisaalta 12 vuotta on pop-musiikissa pitkä aika. Suunnilleen sama aika kului vaikkapa Beatlesin A Hard Day’s Nightin ja The Damnedin New Rosen välillä. Popissa se on elinikä. Tähtiä syttyy ja sammuu, musiikkigenrejä syntyy ja kuolee, musiikkibisnes muuttuu ja mullistuu, mutta Lauryn Hillin hiljaisuus jatkuu.

Ofelia Market 9.5.2010

Keskeytämme tavanomaisen ohjelmistomme pienellä mainoksella. Ensi sunnuntaina (9.5.) järjestetään Ofelia Market -tapahtuma Helsingin Gloriassa (Pieni Roobertinkatu 12) klo 12-20. Allekirjoittaneen vastuulla on soittaa levymusiikkia shoppailun taustalla. Tarkoituksena on soittaa eksentrinen kattaus, joka käsittää kaiken tuoreesta vaihtoehtopopista, fiftarirokkiin ja Disney-soundtrackeista 60-luvun kummallisuuksiin. Mukana on myös joukko erilaisia mielenkiintoisia esiintyjiä rokkiduosta tankotanssiin, sekä tietysti aina yhtä näyttävä muotinäytös. Tänne siis shoppailemaan, katselemaan esityksiä ja (allekirjoittaneen kannalta toki tärkeimpänä) kuuntelemaan loistavaa musiikkia! Sisäänpääsymaksu on vaivaiset 2 euroa.

Näin järjestäjät kuvaavat tapahtumaa:

"Whoever said money can't buy happiness simply didn't know where to shop."

Talvi on tuntunut lähes loputtomalta ja lumi ikuiselta, mutta tänäkin vuonna se kevät lopulta tulee ja tuo mukanaan jo neljättä kertaa järjestettävän Ofelia Marketin, Suomen tyylimarkkinoiden äidin. Valtakunnan värikkäimmät ja originaaleimmat myyjäiset levittäytyvät Helsingin kulttuuriareena Glorian kahteen kerrokseen äitienpäivänä 9.5.2010 klo 12:00-20:00 ja niiden ainutlaatuisesta tunnelmasta pääsee nauttimaan vaatimattomalla 2 euron sisäänpääsymaksulla.

Ofelia Marketin tyyliteemoja ovat edelleen BURLESKI, GOOTTI, LOLITA, RETRO, ROCK 'N' ROLL ja VINTAGE, ja myyjiksi on valittu teeman mukaista kirpputoritavaraa myyviä yksityishenkilöitä sekä tapahtuman henkeen sopivia tuotteita tarjoavia käsityöläisiä ja putiikkeja.

Kuten aiempinakin kertoina, myös toukokuun Ofelia Marketissa markkinapäivää siivittää viihdyttävä oheisohjelma, ihastuttavat pikkuyllätykset ja tietysti jo perinteeksi muodostunut huikea muotinäytös. Tapahtuman taustamusiikista huolehtii Ofelia Marketin oma DJ ja shoppailun uuvuttaman yleisön virkistämisestä yläkerran kahvio.

Yläkerrassa on myyntipöytien ja kahvilan lisäksi myös muuta viihdykettä, sillä vasemman käytävän perällä voi kuvauttaa itsensä Studio Saara Salmen erityisessä valokuvauspisteessä. Lahjakas ja luova Salmi on niittänyt mainetta muun muassa Atelieri O. Haapala - projektinsa myötä. Lisäksi molemmilla yläkerran käytävillä voi osallistua leikkimieliseen tyylivisaan, jossa oikein vastanneiden kesken arvotaan Minna Parikan, Tyra Thermanin/Punavuoren Putiikin ja modisti Fiona Timantin tarjoamia palkintoja.

Tsekkaa myös Ofelia Marketin blogi: http://ofeliamarket.blogspot.com/ ja Facebook-ryhmä: http://www.facebook.com/group.php?gid=82460756752&ref=ts

Hot Chip: One Life Stand

Rakkaus on tunne, jonka vallassa harva kykenee ilmaisemaan kovin viimeisteltyjä värssyjä. Se melkein pakottaa hiukan noloihin latteuksiin. Kerrankin ne kaikki makeimmatkin rakkauslaulut ovat totta, totisinta totta! Toki mestarilliset runoilijat kykenevät muokkaamaan vaikuttavia teoksia syvistä tunteista, ja rakkaus on pop-lyriikan käytetyin aihe, mutta monesti taiteellisesti kunnianhimoisimmat rock-lauluntekijät välttävät rakkauden ekstaattista alkuvaihetta ja esimerkiksi ystävyyttä laulujensa sanoituksissa. Ero, tuska, yksinäisyys ja himo ovat aiheita, joista kriittisesti kiitetyt ja arvostetut teokset ovat tehty. Ei typerästi hymyilevästä ihastuksesta, palavasta rakkauden tunteesta, positiivisuudesta tai puhtaasta ilosta. Kärsimys on perinteisesti nähty taiteen kentällä aidompana. Mitäs tästä sitten pitäisi sanoa, kun yksi 2000-luvun cooleimmista bändeistä pudottaa yhtäkkiä kaikki suojakilvet päältään ja päättää ryhtyä pehmoilemaan oikein olan takaa?

Täytyy myöntää, etten ole tutustunut Hot Chipin tuotantoon kovin syvällisesti. Ensimmäinen yhtyeen tuotos, jonka hankin, oli vuonna 2008 ilmestynyt Hot Chip with Robert Wyatt and Geese -ep, jolla sen Made in The Dark -albumin kappaleita tulkitsi omalla erehtymättömällä tyylillään brittiläinen taiderock-legenda Robert Wyatt. Niin tyhmää kuin se onkin, olin syrjinyt yhtyettä pitkälti sen imagon takia. Ajattelin, että Hot Chip oli taas yksi hölmösti pukeutuva, ironisesti hassutteleva, New Orderilta vaikutteita nyysinyt brittibändi, joka kenties menisi pois, jos en kiinnittäisi siihen mitään huomiota. Saan usein allergisia oireita bändeistä, jotka tuntuvat liian trendikkäiltä, mikä joko saattaa tai sitten ei johdu siitä, että olen täyttänyt kolmekymmentä. Mitä nämäkin pellet nyt oikein yrittävät? Kuuskytluvulla hommat osattiin!

Ostaisitko näiltä miehiltä levyjä?

Joka tuutista toki tunkee uusia bändejä, jotka esitellään rockin tai popin tulevaisuutena ja jotka katoavat kuin värikäs paperisilppu tuuleen juhlien loputtua. Mutta sitähän se pop-musiikki on, eikä ennakkoluuloihin ole syytä. Musiikkia kannattaa aina kuunnella ja joskus lopputulos saattaa yllättää. Hot Chipin kohdalla yhteistyö yhden sankarini Wyattin kanssa vei minut kuin salaa usuttaen takaovesta yhtyeen musiikin pariin, eikä minun tarvinnut edes niellä epäluuloista ylpeyttäni.

Viimeinen niitti Hot Chipin suhteen tuli joskus alkuvuodesta, kun kuulin sen uuden singlen One Life Stand. Nerokkaasta nimestä lähtien kappale oli täyttä pop-mannaa. Tässäpä laulu, jossa oivallettiin vanhan ajan henkeen viimeistelty, mutta vielä (tietääkseni) popissa käyttämätön idea: yhden illan jutusta muotoutuu "yhden elämän juttu". Kyynikoille epäilemättä vastenmielistä tavaraa, mutta romantikoille kappale osui suoraan maalitauluunsa. Kappaleen elektroninen tanssipop sisälsi elementtejä yhtyeelle tutusta New Orderista, mutta mukana oli myös esimerkiksi mausteita Madnessin veikeästä huvipuistopopista (kertosäkeen torvia muistuttavissa syntetisaattoreissa) ja melodiassaan hyppysellinen kantrin haikeudesta. One Life Stand kuulosti samalla klassiselta että arvaamattoman tuoreelta. "Keep on feeling" elektronisesti käsitellyt taustalaulut kehottavat, kun pikkuruinen rillipäinen übernörttivokalisti Alexis Taylor laulaa korkealla kauniilla äänellään: "I only wanna be your one life stand/ tell me do you stand by your man?"



Haikeat melodiat ja rakkaudentunnustukset pursuavat levyltä, jolta löytyy kappaleita, kuten Hand Me Down Your Love, I Feel Better ja We Have Love. Brothers-kappaleessa kerrotaan veljellisestä rakkaudesta piiloutumatta sanaleikkien taakse sekä runollisesti että arkipäiväisesti: "I can play Xbox with my brother/ It's not about who won or lost with my brother/ We play to be free/ Brothers, I will drink my fill with my brothers/ And if one of us is ill then my brothers will watch over me... It's a wild love I have/ It's a wild love that I have for my brothers."

Epäilemättä joillain Hot Chipin vanhoista faneista on vaikeuksia niellä lähes naivistinen rehellisyys, joka nousee melkein (mutta vain melkein) nolostuttaviin sfääreihin esimerkiksi kappaleessa Take It In: "My heart has flown to you just like a dove/ It can fly, it can fly/ Please take my heart and keep it close to you/ Take it in, take it in." Kyyhkysien mainitseminen lyriikoissa on epäilemättä vaarallista, mutta jotenkin Hot Chip onnistuu muuttamaan makeilun koskettavuudeksi. Upea melodia pelastaa paljon. Sekin auttaa, ettei ole allerginen pehmorockille.



Hituripainotteisen levyn (nyt ei bailata, vaan fiilistellään!) huippukohtia ovat edellä mainittujen lisäksi lämpöä hohkaava, kuin pehmeässä usvassa leijaileva Alley Cats, levyn tanssittavampaan osastoon lukeutuva neonvaatteissa heiluva Thieves in The Night, housevaikutteinen, mukavasti jumitteleva ja kertosäkeessään 60-lukulaiseen barokkipoppiin kurkottava Hand Me Down Your Love ja hiukan koneistetumpaa Eelsiä muistuttava rauhaisa Keep Quiet. Oikeastaan ainoa todellinen huti One Life Standilla on sen toisena singlenä julkaistu I Feel Better autotune-laulujensa ansiosta, jotka onnistuvat aiheuttamaan allekirjoittaneessa välitöntä pahoinvointia.

Loppuyhteenvedossa tulisi epäilemättä rock-kritiikin perinteiden mukaan kertoa, että levy on hyvä, mutta sitä vaivaa syvällisyyden puute. Hyvä sylvi sentään: pelkkää rakkautta, veljeyttä, juhlimista ja kevyttä hattaraa! Mutta enpä sanokaan niin. Sanon vain, että hyvä levy. Keep on feeling!