Bill Willinghamin luoma ja käsikirjoittama Fables on epäilemättä yksi tämän hetken suosituimpia amerikkalaisia valtavirtasarjakuvia, jonka pääosissa ei ole supersankareita. Se kertoo satuolennoista, jotka asuvat maailman tietämättä omassa Fabletown-yhteisössään New Yorkissa. Satuolennot ("fables") ovat paenneet kotimaailmastaan sen vallannutta vihollista ("The Adversary"), ja tarina kuvaa satuolentojen elämää normaalien ihmisten keskellä ja heidän pyrkimyksiään päästä takaisin omaan kotimaahansa. Fablesia julkaisee jo legendaarinen DC-sarjakuvayhtiön alamerkki Vertigo, joka syntyi 90-luvun alussa kodiksi DC:n aikuisille suunnatuille sarjakuville. Vertigon päätoimittaja Karen Berger toimitti 80-luvulla useita englantilaisten käsikirjoittajien kirjoittamia visionäärisiä sarjakuvia, jotka toivat supersankarisarjakuvilla rakennetulle yhtiölle uuden aikuisemman yleisön ja kriitikkojen kiitokset. Sellaiset sarjakuvat, kuten Alan Mooren Swamp Thing, Neil Gaimanin Sandman, Peter Milliganin Shade The Changing Man, Jamie Delanon Hellblazer ja Grant Morrisonin Animal Man ja Doom Patrol perustuivat (Hellblazerin John Constantinea lukuunottamatta) DC:n vanhoihin huonosti menestyneisiin ja lähes unohtuneisiin hahmoihin, joilla kirjoittajat saivat leikkiä mielensä mukaan. Mooren 70-luvun kauhusarjakuvaan perustunut Swamp Thing näytti esimerkkiä vieden kliseisen Frankensteinin hirviön ja Hulkin ristisiitoksen aivan uusille urille, jotka kulkivat jossain supersankarisarjakuvan ja modernin kauhukirjallisuuden välimaastossa.
Vuonna 1993 Bergerin toimittamat sarjakuvat siirtyivät uuden Vertigo-merkin alle. Vaikka Alan Moore oli olennainen tekijä Vertigon synnyssä, hän oli tuolloin jo riitautunut DC.n kanssa ja lähtenyt omille teilleen. Alamerkille kuitenkin siirtyivät hänen luomuksensa Swamp Thing ja Hellblazer, joka oli Swamp Thingissä sivuhahmona esiintyneen ja Mooren luoman John Constantinen oma lehti. Vertigon lippulaivaksi tuli Neil Gaimanin kirjoittama Sandman, jonka mytologian, satujen, kauhun ja urbaanin fantasian kiehtova yhdistelmä oli nostanut aikaisemmin tuntemattoman kirjoittajan parissa vuodessa sarjakuvamaailman tähdeksi.
90-luvun kuluessa monet Vertigon rakentaneista sarjoista saapuivat tiensä päähän. Toiset, kuten Gaimanin Sandman tai Milliganin Shade The Changing Man, saivat tarinansa päätökseen, toiset taas eksyivät vaihtuvien tai heikkojen kirjoittajien käsittelyssä (Doom Patrol, Animal Man, Swamp Thing). Vertigon alkuperäisistä sarjoista vain sitkeä Hellblazer jatkaa tänäkin päivänä. Uusia tähtiäkin syttyi – Grant Morrisonin The Invisibles oli yksi kaikkien aikojen hienoimpia sarjakuvia, vaikkei koskaan myynyt kovin hyvin, Hellblazeria kirjoittanut Garth Ennis nousi supertähdeksi väkivaltaisen ja räävittömän, mutta taitavasti kirjoitetun Preacherin myötä ja alunperin Helix-merkillä aloittanut sci-fi-sarjakuva Transmetropolitan rakensi uskollisen lukijakunnan Warren Ellisille.
80-luvun edelläkävijöitä ja 90-luvun Vertigo-sarjoja yhdisti mielikuvituksellisuus, erilaisten, useimmiten sarjakuvamaailman ulkopuolisten vaikutteiden ottaminen; anarkistisuus ja poliittinen kriittisyys. Jamie Delanon Hellblazer oli avoimesti vasemmistolainen kommentoidessaan Margaret Tatcherin konservatiivisen tory-puolueen johtamaa 80-luvun Englantia. Delano oli huolissaan myös mm. ydinvoimasta, luonnonsuojelusta, kodittomien ja talonvaltaajien oikeuksista sekä uskonnollisesta fundamentalismista. Samankaltaisia teemoja käsitteli myös Grant Morrison tehdessään Animal Manista eläinoikeusaktivistin. Sekä Doom Patrolissa että Sandmanissa oltiin vahvasti kaikkien erilaisten, hylkiöiden ja friikkien puolella. Kumpikin sarjakuva sisälsi positiivisia homoseksuaalisia ja transgender-hahmoja, näistä etenkin Doom Patrolin "transvestiittikatu" Danny The Street on yksi sarjakuvan ikimuistoisempia hahmoja. Samaa linjaa Morrison jatkoi The Invisiblesissä, jossa seksuaalisia tabuja ja rooleja rikottiin jatkuvasti ja keskeinen poliittinen ohjenuora oli anarkismi. 70-luvun lopulla nuoruuttaan viettäneiden Delanon, Gaimanin, Morrisonin ja muiden brittikirjoittajien tarinat sisälsivät aimo annoksen reipasta punk-henkeä. Preacheria, jossa päähenkilö Jesse Custer sytytti röökinsä Zippo-sytkärillä, jossa luki Fuck Communism, ei voinut hyvällä tahdollakaan nähdä vasemmistolaisena, mutta sen kaikki tabut rikkovassa rähinässä oli kuitenkin ihailtavaa anarkismia.
Tekstin tasollakin Vertigo-sarjakuvat olivat kokeellisia. Animal Manissa Morrison rikkoi urakalla "neljättä seinää", Peter Milligan toi omassa tarinassa samaan sarjakuvaan kvanttimekaniikan teorioita Schrödingerin kissoineen ja kumpikin käyttivät William Burroughsin cut up -tekniikkaa. Postmodernismi oli päivän sana, ja välillä etenkin Morrisonin ja Milliganin sarjakuvat muistuttivat villejä huumetrippejä.
Klassisen Vertigo-sarjakuvan leikkisyydestä, anarkismista, poliittisesta radikaalisuudesta tai kriittisyydestä ei ole paljon jälkeä 2002 alkaneessa Fablesissa, joka on mitä todennäköisemmin kustantamon tämän hetken suosituin sarja. Willinghamin sarjakuva on sujuvasti kirjoitettu, mutta se ei loista omaperäisyydellään. Normaalien ihmisten tavoin käyttäytyvien satuhahmojen seikkailu tosimaailmassa on vetävä idea, joka kantaa Fablesin ensimmäiset tarinakokonaisuudet, mutta lopulta Willinghamin sarjakuva paljastuu päteväksi, mutta satumaisista hahmoistaan huolimatta tavanomaiseksi fantasiakertomukseksi.
Häiritsevintä Fablesissa on sen läpitunkeva militarismi. Satuhahmojen ja tavallisten ihmisten kohtaamisesta voisi veistellä vaikka minkälaisia tarinoita, mutta sotilasperheen kasvatti ja itsekin sotilaspoliisina toiminut Willingham keskittyy konfliktiin satuolentojen ja heidän vihollisensa välillä. Taianomaisuus on kaukana poliittisesta juonittelusta, vakoilusta ja kommandotehtävistä. Toki satuhahmojen kuvaaminen todellisina ihmisinä on yksi Fablesin keskeisistä ideoista ja sota on valitettavan olennainen osa tosimaailmaa. Silti, konflikti tuntuu marssivan Willinghamilla kaiken edelle.
Fables ei edusta edeltäjiensä tapaan alakulttuuria, vaan sitoutuu kiinteästi aikansa amerikkalaiseen viihteeseen. Ei ole vaikea vetää satuolentojen taistelusta suurta vihollista vastaan analogioita terrorismin vastaiseen sotaan ja maailmanpolitiikkaan. Fables pelaa samoilla kuvioilla kuin lukemattomat amerikkalaiset jännityssarjat, joissa urheat patriootit taistelevat keinoja kaihtamatta demonisia, usein kasvottomia vihollisia vastaan, jotka ovat toiseuden perikuvia. Fablesissa satuolentojen vihollinen on vain "Vihollinen" isolla v:llä, jonka ainoa tehtävä on edustaa mustavalkoisesti päähenkilöiden pahaa vastavoimaa.
Comics Journal -lehden haastattelussa Willingham on kertonut perustaneensa Fabletownin Israelin valtioon ja kertoo olevansa henkeen ja vereen israelilaismielinen. Valitettavasti hänen näkemyksensä monimutkaisesta poliittisesta tilanteesta on vaivaannuttavan naiivi. Fablesin numerossa 50 Ison pahan suden hahmoon perustuva Bigsby Wolf pitää monologin, joka kertoo Willinghamin kannan suorasanaisesti ja joka on syytä lainata tässä kokonaisuudessaan:
"Ever hear of a country called Israel?... Israel is a tiny country surrounded by larger countries dedicated to its eventual total destruction... They stay alive by being a bunch of tough little bastards who make the other guy pay dearly everytime they do anything against Israel. Some in the wider world constantly wail and moan about the endless cycle of violence and reprisal, but since the alternative is non-existence, the Israelis seem determined to keep at it. They have a lot of grit and iron. I'm a big fan of them."
Willingham pohtii toki sarjakuvassaan myös sodan kauhuja, mutta loppujen lopuksi tarkoitus pyhittää kaikki keinot. Edellä mainitussa Comics Journal -haastattelussa Willingham kertoo mielipiteensä tiivistyvän lauseeseen: "täysijärkinen yhteiskunta ei anna hullujen koirien elää." Fablesissa pääosissa olevat vahvat ja itsevaltaiset vallankäyttäjät salaavat tärkeitä tietoja kansalaisilta, teloituksia ja kidutusta käytetään surutta ja kapinat tukahdutetaan voimakeinoin. Fabletownin seriffinä toimivan Bigsby Wolfin ja hänen seuraajansa, Kaunotar ja hirviö -sadun Hirviön, toimitavat ovat kuin gestaposta: oman käden oikeutta, kidutusta, Guantanamo-tyylistä vangitsemista ilman oikeudenkäyntiä, salailua ja pidäkkeetöntä vallankäyttöä. Tällaiset toimet antaisivat oivan mahdollisuuden moraalisiin pohdintoihin, mutta Willingham tuntuu pitävän niitä perusteltuina toimitapoina vallanpitäjille ja lainvartijoille. Monimutkaisia moraalisia konflikteja ei juuri synny, vaan moraalinen portinvartija on lakikirja. Tätä ylintä auktoriteettia voidaan tosin periamerikkalaiseen tapaan kiertää, jos vaakalaudalla ovat oma perhe, yhteisö tai poliittiset näkemykset.
Ei Fables toki kokonaan huono sarjakuva ole. Etenkin ensimmäiset numerot olivat lupaavia, mutta valitettavasti se on jatkuvasti heikentynyt kertomuksen edetessä. Willingham ei ole enää aikoihin pystynyt kehittämään tarinoihinsa kunnollisia jännitteitä tai todellista draamaa. Etenkin sarjakuvan pari viimeisintä lukemaani kokoelmaa, Good Prince ja War and Pieces ovat olleet ennalta arvattavia ja laimeita. Tarinan päähenkilöt selviävät heille asetetuista vaikeuksista liian helposti ja deus ex machina -ratkaisuja käytetään jatkuvasti. Kaiken lisäksi harvat hahmot juurikaan syventyvät, vaan jäävät kaksiulotteisiksi. Kaikkein oudointa on, että kun Fablesin 75:ssä numerossa sota fablejen ja adversaryn välillä lopulta toteutuu, tuloksena ei olekaan eeppinen taistelu täynnä draamaa, täpäriä pelastumisia ja kiihkeitä kaksintaisteluja, vaan lyhyt ja valju kamppailu, joka jättää suuhun ainoastaan pettymyksen karvaan maun.
Ehkä Fablesissa häiritsee eniten se, että se olisi voinut olla niin paljon enemmän. Willinghamin perusajatus on hyvä, ja etenkin yksittäiset lyhyemmät tarinat usein nokkelia. Pääkuvittaja Mark Buckinghamin piirrosjälki miellyttää silmää, vaikkei olekaan maailman omaperäisintä ja erityisesti numeroon 81 asti sarjakuvan kannet maalanneen James Jeanin teokset ovat upeita. Valitettavasti Willingham on venyttänyt yhtä ideaa liian pitkälle, eivätkä kyseenalaiset poliittiset mielipiteet auta asiaa. Lopullisen niitin sarjakuvalle antavat paikallaan junnaava tarina, ikävystyttävät juonet, yksiulotteiset hahmot ja mielikuvituksen puute. Taianomaisista satuhahmoista kertovaksi sarjakuvaksi Fables on valitettavan arkipäiväinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti