Yleensä tänne blogiin tulee kirjoiteltua enemmän tai vähemmän pitkiä tekstejä, joten kokeillaanpa välillä tällaista lyhyempää postausta.
Katselin eilen digiboksille jäänyttä vuosikertamateriaalia. Tässä tapauksessa boksin sopukoissa lymyillyt tavara oli tosiaan vuosikertaa, nimittäin aika tarkasti vuosi sitten tulleita Ben Stiller Show'n jaksoja. Yhdessä niistä oli tämä helmi: hupaisa grunge/ The Monkees -parodia The Grungies. Huippuhetkinä Kim Gordon -henkinen tyttöbändi Goo Girls ja oikean monkeen, Micky Dolenzin, cameo-rooli!
Ben Stiller Show pyöri aluksi MTV:llä ja myöhemmin Fox-kanavalla vuosina 1990-1993. Nämä Suomessakin näytetyt jaksot ovat Foxin sarjasta, jonka tuottajana ja käsikirjoittajana toimi Stillerin lisäksi mm. loistavasta Freaks and Geeks -sarjasta vastuussa oleva Judd Apatow. Apatowin myöhempiin meriitteihin kuuluvat sellaiset menestyskomediat, kuten 40 v. ja neitsyt (The 40-year Old Virgin), Paksuna (Knocked Up) ja Superbad. Nämä hittielokuvat ovat kenties tuoneet leikkeleitä Apatowin leivän päälle, mutta eivät vedä vertoja Freaks and Geeksille tai Ben Stiller Show'lle.
Kummatkin sarjat olivat älykkäitä komedioita (ensiksi mainittu oli draamakomedia ja jälkimmäinen sketsishow), jotka eivät menestyneet ja lopetettiin nopeasti. Freaks and Geeks kesti vain yhden (klassisen) kauden, Ben Stiller Show kaksi (MTV-sarja mukaan lukien). Helposti Ben Stillerin uran parhaisiin saavutuksiin kuuluva Ben Stiller Show keskittyi monitasoisiin populaarikulttuuriparodioihin ja -viittauksiin, jotka eivät oikein uponneet mainstream-yleisöön. Nykypäivänä täytyy olla aikamoinen ysäri- ja kasaripopkulttuurin taitaja, että kaikki vitsit aukeavat. Silti, sarjan parhaat sketsit ja hahmot, kuten Stillerin Bruce Springsteen - ja U2-parodiat tai Beverly Hills 90210 -irvailu "Melrose Heights 9021024026..." ovat pieniä klassikoita.
Stillerin ja Apatowin lisäksi Ben Stiller Show antoi alkusysäyksen ainakin Andy Dickin, Janeane Garofalon, Bob Odenkirkin ja David Crossin urille.
Voiko levy olla liian täydellinen? Tämä kysymys nousee mieleen, kun kuuntelee rock-legenda Brian Wilsonin uutta albumia Brian Wilson Reimagines Gershwin. Se on osa Wilsonin 2000-luvulla alkanutta paluuta, vuosien jälkeen, jotka hän oli virunut horjuen epämääräisten comeback-yritysten ja mielenterveysongelmien välitilassa. Vuonna 2000 ilmestyneellä Live at the Roxy Theatre -albumilla Wilson syleili ensi kertaa mainettaan kulttisankarina esittäessään konserttilavalla Beach Boys -ikivihreiden seassa sellaisia fanien juhlimia floppeja, kuten Little Girl I Once Knew. Tärkeää osaa Wilsonin taiteellisessa kuntoutumisessa näytteli hänen uusi yhtyeensä, jonka selkärangan muodostivat 90-luvulla The Wondermints -nimisessä power pop -kulttibändissä soittaneet Darian Sahanaja, Nick Walusko ja Mike D'Amico. Ensi kertaa Wilsonilla oli yhtye, joka saattoi toteuttaa hänen kunnianhimoisimmat sävellyksensä myös konserttilavalla. Tähän ei ollut pystynyt edes The Beach Boys huippuaikoinaan (tosin Rantapoikien lauluharmonioita uusikaan yhtye ei pystynyt ylittämään).
Live at the Roxy Theatre -albumia seurasi lähestulkoon mahdottomana pidetty, Wilsonin vuonna 1966 julkaistun studiomestariteoksen, Pet Soundsin esittäminen konsertissa kokonaisuudessaan. Vaikka Wilsonin ääni ei ollut vuonna 2000-luvun alussa samassa kunnossa kuin 60-luvun lopulla, olivat konsertit ja niistä koottu albumi Pet Sounds Live (2002) odottamaton menestys. Etenkin, kun sama artisti oli vielä muutama vuosi aikaisemmin nähty toivottamana tapauksena.
Jos Wilsonin julkaisema uusi musiikki (vuonna 2004 julkaistu Gettin' in Over My Head oli pettymys) ei kavunnutkaan samoihin korkeuksiin kuin hänen menneisyyden mestariteoksensa, oli kuitenkin suoranainen ihme, että Wilson kykeni tällaisiin suorituksiin. Hän oli viettänyt koko 70-luvun ja pitkälti myös 80-luvun huumeiden ja mielenterveysongelmien suossa. Näistä mm. kolme vuotta 70-luvun alussa makuuhuoneessaan nukkuen, vetäen huumeita ja ylensyöden. Aika ajoin Beach Boys raahasi vastahakoisen Wilsonin studioon vaihtelevin lopputuloksin.
Lyhyen ajan 70-luvun puolivälissä ja pidemmäksi aikaa vuodesta 1982 Wilson oli toimitettu kiistellyn psykiatri Eugene Landyn huomaan. Aikaisemmin musiikkibisneksessä epäonnisesti toiminut Landy, jonka metodi perustui potilaan elämän lähes täydelliseen kontrolloimiseen, sai kyllä Wilsonin tekemään musiikkia, mutta kontrolloi myös tämän musiikin taiteellista sisältöä ja jopa lisäsi oman nimensä kappaleiden tekijätietoihin. 80-luvun lopulla Landyn hämärät toimintatavat maksoivat tälle oikeuden harjoittaa psykiatrin ammattia Kaliforniassa ja lopulta vuonna 1992 Landy erotettiin Wilsonista oikeuden määräyksen avulla. Vaikka saattoikin olla, että vuosien varrella Wilsonille (Landyn ja muiden toimesta) määrätyt järjettömät määrät erilaisia psyykelääkkeitä olivat aiheuttaneet peruuttamatonta vahinkoa, Wilson alkoi vähitellen päästä taas jaloilleen.
Pet Soundsin jälkeen aloitettu ja keskeneräiseksi jäänyt Smile-albumi on perinteisesti nähty katalyyttinä Wilsonin henkiseen romahtamiseen. Siitä oli tullut yksi rock-historian legendaarisimmista julkaisemattomista albumeista, jonka maine oli melkein neljänkymmenen vuoden aikana muodostunut monumentaaliseksi. Vuonna 20004 Wilson teki jotain, mitä kukaan ei uskonut koskaan tapahtuvan: hän viimeisteli ja julkaisi keskeneräisen mestariteoksensa. Uskomattominta oli, että Wilsonin 2000-luvun Smile oli hieno albumi. Se ei tietenkään ollut sama levy, joka olisi julkaistu 60-luvun lopulla, muttei myöskään häpäissyt legendaarista mainettaan. Kunnioitettava suoritus yli kuusikymppiseltä Wilsonilta. Jälleen kerran tärkeänä tekijänä oli Wilsonin nykyinen yhtye, joka kykeni toteuttamaan nuoren Wilsonin villit visiot, niin studiossa kuin konserttilavoillakin. Nyt, kymmenen vuotta Live at the Roxy Theatren jälkeen, Brian Wilsonin yhtye on yhä kasassa ja maestro itse kovassa vauhdissa, vaikka uusia, omia kappaleita onkin syntynyt kovin vähän – viimeksi vuonna 2008 julkaistulla melko toimivalla Lucky Old Sunilla.
Wilsonin uusin albumi ei sisällä originaalimateriaalia, mutta on kuitenkin erittäin kiinnostava. Kuten sen nimestäkin voi päätellä, Brian Wilson Reimagines Gershwin -levyllä Wilson versioi säveltäjä George Gershwinin (1898-1937) kappaleita. Mikä voisi olla hienompaa kuin kaksi populaarimusiikin eri aikakausien kiistämätöntä legendaa yhdistämässä voimansa? Sellaisten pop- ja musikaaliklassikoiden, kuten Rhapsody in Bluen, Summertimen, I Loves You Porgyn, They Can't Take That Away From Men ja I Got Rhythmin lisäksi Wilson ja sanoittaja Scott Bennett ovat saaneet myös viimeisteltäväkseen kaksi Gershwinin keskeneräiseksi jäänyttä kappaletta: The Like in I Love Youn ja Nothing But Loven.
Vaikka näitä kappaleita on versioitu lukemattomia kertoja, Gershwin on siinä mielessä Wilsonille looginen valinta, että rock'n'rollin, Phil Spectorin massiivisten äänivallin sekä The Four Freshmenin ja Dion & The Belmontsin -tyylisten lauluryhmien ohella Gershwinin hienostuneilla popsävellyksillä oli suuri vaikutus hänen musiikkiinsa. Wilson on jopa sanonut, että ensimmäinen hänen muistamansa kuunteluelämys oli Rhapsody in Blue 2-vuotiaana.
Kuten levyn nimikin vihjaa, Wilson ei ole nauhoittanut Gershwinin kappaleista mitään uskollisia versioita, vaan tulkitsee niitä omalla tyylillään. Näin sen pitääkin mennä – kukaan tuskin kaipaa enää yhtään 30-luvulle haikailevaa retroilulevyä. Ei niin, että Wilson olisi hakenut mitenkään yllättävän modernia näkökulmaa kappaleisiin – hän esittää ne omalla tutulla yksityiskohtaisia harmonioita pursuavalla, täyteläisesti orkestroidulla ja kevyen psykedeelisellä easy listening -henkisellä rock-tyylillään. Bändi soittaa loistavasti, kappaleet ovat kiistattomia klassikoita, sovitukset verrattomia ja tunnelma mukavan lämmin. Silti jotain puuttuu, eikä albumi tahdo mitenkään kiinnittää huomiota. Ongelmana on, kuten arvostelun alussa vihjailin, että Brian Wilson Reimagines Gershwin on liiankin täydellinen.
Ongelma on kaksijakoinen. Toisaalta moderni levytystekniikka mahdollistaa kappaleiden pienimpienkin yksityiskohtien loputtoman hiomisen ja rajattoman määrän päällekkäisäänityksiä. 60-luvulla Wilsoninkin käyttämät 4- ja 8-raitanauhurit, ovat nykyään niin primitiivisiä laitteita, etteivät ne tahdo kelvata edes demojen äänittämiseen. Valitettavasti virheetön digitaalinen äänenlaatu ja viimeiseen asti hiotut taustat eivät ole omiaan tekemään levytyksistä kovin inhimillisen kuuloisia. Brian Wilson Reimagines Gershwinistä puuttuu se roso ja rähmä, joka piili Beach Boysin pikkutarkimmissakin äänityksissä. Nykyinen studiotekniikka on Wilsonin tapaisen perfektionistin käsissä vaarallinen sudenkuoppa.
Toinen ongelma on, etteivät Wilsonin bändin huippumuusikot edes tarvitse loputonta hiomista saadakseen aikaan liiankin täydellistä jälkeä. Tämä käy selväksi katsoessa esimerkiksi yhtyeen esiintymistä Jay Leno Show'ssa esittämässä They Can't Take That Away From Metä – soitto on lähes yhtä virheetöntä kuin levylläkin. Ainoan särön kokonaisuuteen tuo itsensä Wilsonin laulu, joka etenkin livenä on hiukan vaappuvaa.
Kaiken kaikkiaan Brian Wilson Reimagines Gershwin on miellyttävä albumi, jonka kuunteleminen ei ole millään tasolla vastemielistä. Se sisältää taidolla tehtyä ja kaunista, mutta kovin kepeää musiikkia, joka ei oikein iske tunnetasolla. Vika ei tietenkään ole Gershwinin upeissa sävellyksissä, vaan valitettavasti niiden esitystavassa. Parhaimmillaan ja pienissä annoksissa albumi toimii hienosti, mutta kokonaisuutena se lipuu vaarallisen lähelle miellyttävän yhdentekevää äänitapettia. Brian Wilson Reimagines Gershwin sisältää musiikkia, josta on helppo pitää, mutta vaikea todella innostua.
90-luvun alkupuoli oli amerikkalaisessa rock-maailmassa kummallista aikaa. Nirvanan johtaman vaihtoehtorockin nousun aikana monet aikaisemmin undergroundin pölyisimmissä kolkissa lymynneet yhtyeet saivat osakseen ennennäkemätöntä huomiota ja punkin jälkimainingeissa syntynyt vaihtoehtorock nousi viimein myyntilistoille. Koko homman olisi pitänyt merkitä uutta loistokasta aikaa amerikkalaiselle rockille, mutta samalla, kun vaihtoehtobändit alkoivat soida Music Televisionin hittiputkessa, skenen edustajat rupesivat ampumaan itseään joukolla jalkaan. Kysymys, joka oli kaikkien huulilla oli: onko [lisää tähän bändin nimi] MYYNYT ITSENSÄ? Lopulta näyttikin siltä, ettei todellista muutosta mädäntyneeseen musiikki bisnekseen haluttu, vaan yhtyeet, Nirvana etunenässä, alkoivat hävetä menestystään ja torpedoida omia mahdollisuuksiaan.
Yksi kitkerimmistä keskusteluista käytiin Chicagossa, jonka vaihtoehtoskene oli Amerikan kukkeimpia. "Tuulisessa kaupungissa" erityisen vaikutusvaltainen tekijä oli Touch & Go -levy-yhtiö, joka oli aloittanut suttuisena fanzinena 70-luvun lopun punkhuumassa ja kehittynyt siitä yhdeksi vaihtoehtorockin arvostetuimmista indie-lafkoista. 80-luvun underground-vuosina sille levyttivät sellaiset legendaariset yhtyeet, kuten Jesus Lizard, Butthole Surfers, Scratch Acid, The Didjits, Killdozer sekä kenties tarinan kannalta olennaisimpana myöhemmin tuottajana kunnostautuneen Steve Albinin Big Black. Touch & Go oli turvasatama meluisille, epäkaupallisille yhtyeille, joka antoi niiden toteuttaa vapaasti taidettaan, eikä sopimuksiakaan kirjoitettu paperille, vaan diilit solmittiin rehellisesti kädenpuristuksella.
Yksi lukemattomista Touch & Golle levyttäneistä pikkubändeistä oli meluisaa, epäkaupallista noise rockiaan mitättömän pienelle yleisölle veivannut Urge Overkill. Vuonna 1985 perustettu yhtye oli jo julkaissut 1986 debyytti-EP:sä Strange, I... pikkuruisella Ruthless Recordsilla, joka ei ollut edes oikea levy-yhtiö, vaan nimike, jota chicagolaiset punk-bändit käyttivät julkaistessaan itse levyjään. Pikkulevyllä yhtye, johon kuuluivat kielisoittimista vastanneet Nathan "Nash (tai National) Kato" Kutruud, Eddie "King" Roeser sekä rumpali Pat Byrne soitti musiikkia, joka seuraili tiukasti tuolloisen Chigaco-skenen soundia, jonka pääarkkitehtina oli Albini Big Blackeineen. Eikä tämä ollut mitenkään ihme, sillä levyn oli tuottanut Albini, joka oli Kutruudin tuolloinen kämppäkaveri.
Sama kaava jatkui Jesus Urge Superstarilla, Urge Overkillin vuonna 1988 Touch & Gon julkaisemalla ensimmäisellä pitkäsoitolla – Albini tuotti, bändi möykkäsi ja levy ei myynyt mitään. Toisin kuin Albinilla ja heidän vaihtoehtorock-kollegoillaan, Urge Overkillin kunnianhimo ei kuitenkaan rajoittunut samojen pikkukuppiloiden ja homehtuneiden punkluolien kiertämiseen tai loputtomien rähjäisten levytyksien julkaisemiseen pienen sisäsiittoisen piirin kuultavaksi. Kato ja Roeser (ja heidän usein vaihtuvat rumpalinsa) halusivat tulla oikeiksi rock-tähdiksi. He pitivät klassisesta 60- ja 70-lukujen rock 'n' rollista ja soulista, eivätkä noidenkaan levyjen tähdet olleet ryhtyneet muusikoiksi voidakseen nyhjätä oksennukselta haisevilla pikkulavoilla. Monien tulevien kohtalotovereidensa tavoin he eivät oikein tainneet tietää mitä toivoivat.
Ensimmäiset muutoksen merkit kuultiin vuonna 1990 julkaistulla Americruiserilla, joka oli nimeään myöten siirtynyt uudelle vaihteelle. Tällä kertaa rummuissa oli Jack "The Jaguar" Watt ja tuottajana toimi mm. Killdozerin muutamassa levytyssessiossa nappeja väännellyt, tuolloin vielä tuntematon Butch Vig. Musiikillisesti Americruiser oli yhä raaka, mutta särön seasta alkoi pilkottaa aikaisemman enemmän melodioita sekä voimapopin, 70-lukulaisen rock'n'rollin ja soulin sävyjä. Jesus Urge Superstarilla oli ollut muutamia vihjeitä tulevasta Very Sad Trousersin rollarirockin, Your Friend Is Insanen melodisuuden ja Crown of Laffsin dramatiikan muodossa, mutta Americruiserilla Urge Overkill alkoi lopulta löytää tyyliä, josta se tultaisiin tuntemaan. 60-lukulaisen garage-henkinen single Ticket to L.A. oli jopa college radio -hitti. Kappaleen sanat ennakoivat Urge Overkillin tulevaisuudensuunnitelmia, joissa Chicago ja sen vaihtoehtoskene alkoivat näyttää tukahduttavalta: "Better get out easy/ I'm tired of pleasing you/ Getting tied-up sleazy/ I've gotta blow Chicago too."
Ticket to L.A.:lla soitti rumpuja Jack Watt, mutta sen videolla esiintyi jo yhtyeen uusi rumpali Johnny Rowan, joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellä Blackie Onassis. Onassiksen kanssa Urge Overkill alkoi kehittää ulkoista olemustaan räväkämmäksi. Yhtye alkoi pukeutua yhdenmukaisiin 70-lukulaisiin panomiespukuihin ja heidän silkkipaitojensa avonaisissa kauluksissa killuivat itsetehdyt Urge Overkill -medaljongit. Tyylilleen uskollisina Kato, Roeser ja Onassis siemailivat samppanjaa ja martineja ja kiersivät Chicagon katuja avokattoisessa limusiinissa. Chicagon nuhjuiset indierokkarit olivat raivoissaan.
Urge Overkillin seuraava levy The Supersonic Storybook (1991) sisälsi sen tähän mennessä parhaita kappaleita (Kids Are Insane, Candidate, Vacation in Tokyo ja Hot Chocolate -cover Emmaline), mutta myös outoa hassuttelua (Henhough: The Greatest Story Ever Told, (Today Is) Blackie's Birthday, Bionic Revolution, Theme From Navajo), jotka liittivät yhteen vielä tiivisti vaihtoehtorockperinteeseen ja kertoivat, ettei se ollut vielä täysin varma tähteyden tavoittelussaan. Kaiken kaikkiaan The Supersonic Storybook oli hyvä levy, mutta vielä tärkeämpi julkaisu yhtyeen kohtalon kannalta oli vuonna 1992 julkaistu EP Stull.
Omien sanojensa mukaan Urge Overkill levytti Neil Diamondin Girl, You'll Be a Woman Soonin sen kummemmin etukäteen suunnittelematta parissa tunnissa, koska heillä ei ollut omiakaan sävellyksiä nauhoitettavaksi. Dramaattinen ja tummasävyinen, Del Shannon -tyylinen kappale oli tarkoitettu ylistyslauluksi Diamondin nuorille naisfaneille, mutta siinä oli häiritsevää, jopa pedofiilista nyrjähtäneisyyttä. Urge Overkill korosti omassa versiossaan kappaleen noir-tyylisiä rautalankasävyjä ja karsi pois Diamondin version pliisut orkesterisovitukset tuoden näin esiin kappaleen sydämessä lymyävän pimeyden. Laulu julkaistiin EP:llä, joka otti nimensä Kansasin osavaltiossa sijaitsevasta Stullin pikkukaupungista, jonka hautausmaan sanottiin olevan portti helvettiin ja unohtui sille, kunnes kaikki muuttui Urge Overkillin kannalta kolme vuotta myöhemmin.
Vuosi 1993 oli Urge Overkillille sekä voittojen että vaikeuksien täytteinen. Se oli Stull-EP:n julkaisun aikoihin kiertänyt grungen kahden suurimman bändin, Nirvanan ja Pearl Jamin kanssa ja siirtynyt suurelle Geffen-levy-yhtiölle, jolla myös Nirvana oli julkaissut kokonaisen sukupolven yhdistäneen Nevermindinsa. Geffenillä julkaistu Saturation oli loistava levy, joka pursusi energistä power popin, areenarockin, soulin ja punkin yhdistelmää. Singlet Sister Havana ja Positive Bleeding iskivät jalat alta tiukalla riffirockillaan ja niiden 70-luvun kitchiä ja rock-sikailua tihkuneet videot viimeistelivät Urge Overkillin imagon, joka ei olisi voinut olla kauempana 90-luvun alun vaihtoehtorockin vakavamielisyydestä. Siinä missä grunge-bändit ja hardcoresta kasvaneet undergroundbändit korostivat koruttomuutta, rosoisuutta ja rehellisyyttä, Urge Overkill oli ironisen camp, häpeämättömän hedonistinen ja värikkään mauton. He jopa väittivät palkanneensa Saturationin tuottaneen Butcher Bros. -kaksikon, koska olivat huomanneet Billboard-lehteä selailtuaan, että näillä oli eniten singlejä listan kymmenen myydyimmän joukossa. Tällainen kukkoilu ei lainkaan miellyttänyt yhtyeen chicagolaisia kollegoita.
Yhtyeen siirtyminen suurelle levy-yhtiölle oli ollut viimeinen niitti Steve Albinille. Bändin entinen tuottaja ja Katon vanha kämppis aloitti musiikkilehdistössä poikkeuksellisen myrkyllisen kampanjan bändiä vastaan. Homma meni niin pitkälle, että Urge Overkillia pilkkaamaan perustettiin jopa oma Stalker-niminen fanzine ("anti-fanzine for anti-fans of Urge Overkill"). Saturationin nosteessa kateellisten pilkka ei kenties suuremmin Urge Overkillia haitannut, mutta se kuitenkin kaivoi maata yhtyeen alta ja maksoi sille sen underground-uskottavuuden. Nykypäivän näkökulmasta tuntuu uskomattomalta, että yhtenäiset puvut, medaljongit, ironinen kitch-asenne ja huumori nähtiin anteeksiantamattomina rikoksina indie-uskottavuutta vastaan. Vain muutamaa vuotta myöhemmin yhtenäinen pukeutuminen nousi suosioon The White Stripesin ja The Hivesin esimerkkien kautta ja ironinen retro-hassuttelu oli 2000-luvulle tultaessa jo itsestään selvyys, mutta 90-luvun alkupuolisko olikin paljon vakavampaa aikaa. Tuolloin arvostettiin rehellisyyttä, uskottavuutta ja miehekästä macho-angstia, jossa tuska ulvottiin maailmalle käheällä raivolla. Urge Overkill ei musiikillisesti ollut mitenkään korostetun humoristinen bändi, vaan sen levyiltä löytyi aina aimo annos sielukasta ahdistusta, mutta pirteän värikäs imago oli joka tapauksessa myrkkyä indie-skenelle.
Kohtalon ivaa oli, että loppujen lopuksi 90-luvun alun grunge-bändien miehinen angsti ja rehellinen duunarilook, jotka olivat olleet reaktiota 80-luvun popin ja kasariglamrock-bändien pinnallisuutta vastaan, periytyi sellaisille jälkigrungehirviöille, kuten Creedille, Matchbox Twentylle ja Nickelbackille. Useimmiten uskovaisista pikkukaupunkijunteista koostuneilla yhtyeillä ei ollut minkäänlaista kosketusta grungen ja vaihtoehtorockin synnyttäneeseen punkinjälkeiseen musiikkiperinteeseen, mutta sitäkin häpeämättömämpi himo takoa rahaa kansaan menevällä tyylillään. Grungen alkuperäiset innovaattorit vetäytyivät taka-alalle huumeongelmien (Alice in Chains), ennenaikaisten kuolemien (Nirvana), kaupallisten itsemurhien (Pearl Jam) ja perinteisten "musiikillisten erimielisyyksien" (Soundgarden) pyörteissä ja jäljittelijät perivät heidän valtakuntansa. Jopa indieuskottavuudesta niin huolissaan ollut Steve Albini päätyi vuonna 1996 tuottamaan jälkigrungebändeistä kenties parjatuimman, englantilaisen Bushin, albumin Razorblade Suitcase.
Vuonna 1995 tapahtui Urge Overkillin uran tärkein käännös. 1992 julkaistulla Reservoir Dogs -elokuvalla kulttimainetta niittänyt ohjaajalupaus Quentin Tarantino oli löytänyt Stull-ep:n hollantilaisesta levykaupasta ja pannut merkille yhtyeen Neil Diamond -version. Kappale sopi hyvin Tarantinon estetiikkaan, jossa sekoiteltiin menneiden vuosikymmenien kulttikuvastoa ja kitchiä, tavalla, jossa uskottavuuden ja mauttomuuden rajat hämärtyivät. Reservoir Dogsilla oli leikattu poliisin korva irti Stealers Wheelin Stuck in the Middle with Youn tahtiin ja soundtrackilla kuultiin sellaisia 70-luvun hittejä, kuten Harry Nilssonin Coconut ja Blue Sweden Hooked on a Feeling.
Sama tyyli jatkui Pulp Fictionissa, jonka soundtrackilta löytyi sellaisia jo unohdettuja/ epätrendikkäitä menneiden vuosien tähtiä, kuten Dick Dale, Kool & The Gang ja Ricky Nelson. Kuten elokuvakin, myös soundtrack ennakoi sitä 90-luvun lopun ja 2000-luvun henkeä, jossa menneiden vuosikymmenien mauttomuudet käännettiin ironian sävyttämäksi viileydeksi.
Pulp Fiction oli menestyselokuva ja siitä tuli yksi 90-luvun ikonisimmista populaarikulttuuriluomuksista. Se teki tähtiä ohjaajansa Tarantinon lisäksi myös Uma Thurmanista ja Samuel L. Jacksonista ja pelasti John Travoltan uran makeilevilta perhekomedioilta ja tv-elokuvilta ja teki osittain saman myös Bruce Willisille. Se nosti myös soundtrackinsa tähtien osakkeita ja teki has-beeneistä (ainakin joksikin aikaa) tähtiä.
Sama päti myös Urge Overkilliin, jonka Girl, You'll Be a Woman Soonista tuli hitti, mutta menestys oli kaksiteräinen miekka. Urge Overkill kyllä saavutti kappaleen myötä ennennäkemättömän suuren yleisön, mutta rojalteja se ei cover-kappaleestaan saanut. Ennen kaikkea kappaleesta innostunut yleisö ei tuntunut olevan kiinnostunut Urge Overkillin omista sävellyksistä. Tämä kävi kouriintuntuvan selväksi, kun se julkaisi Pulp Fictionin nosteessa viidennen albuminsa Exit the Dragonin.
Exit the Dragon oli Urge Overkillin kenties paras levy ja valehtelematta yksi 90-luvun rockin huippuhetkiä. Ehkäpä Girl, You'll Be a Woman Soonin tummasävyisyyden inspiroimana yhtye oli karsinut kevytkenkäisen hassuttelun musiikistaan ja suuntasi aikaisempaa synkemmille vesille. Albumin kappaleiden sanoituksista kävi tosin myös selväksi, että yhtyeen rivit alkoivat rakoilemaan – albumi pyöri huumeongelmien, kiertue-elämän tyhjyyden ja masennuksen teemojen ympärillä.
Exit the Dragonin ensimmäisenä singlenä julkaistu The Break matelee vaivattoman pahaenteisen kuin Rolling Stones 70-luvun huippuhetkinään. Kappaleen sanoitukset tihkuvat huumeparanoiaa, tukahduttavaa masennusta, pettymyksiä ja eristäytyneisyyttä: "I need a break and I need one clean/ Things are never what they seem/ What seems close is so far away/ You keep runnin' out of words to say, but I keep on singing anyway... No one calls much anymore/ That's OK 'cause I don't use the phone/ It feels better on your own/ But don't get wasted every day alone... 'Cause it's a place with no way in it/ It's a road to no way out/ Everything ends in a heart ache/ Can't get a break."
Nash Katon laulama melankolisesti keinahteleva, torvisektiolla koristeltu Somebody Else's Body ei ole sen pirteämpi: se uhkui pettynyttä kyynisyyttä ja skitsofreniaa: "A revolution came and left today/ Nobody knew/ It came and went, and so did Judgement Day/ It's really nothing new/ I didn't read the papers/ I didn't watch the news... So tell me what's the use/ So tell me now/ Tell me what the use is when it's over/ It's over/ It's over when you're/ In somebody else's body with someone else's head."
Exit the Dragonin kolmas single, upea soul-slovari, View of The Rain oli aikaisemmin julkaistu Take a Walk -nimellä AIDS-hyväntekeväisyyslevyllä No Alternative. Vaikka kappaleen 60-lukulainen kertosäe onkin duurissa, ei kappaletta, joka alkaa säkein "I don't try anymore/ 'Cause only booze improves with age/ I don't fight anymore/ But sometimes my fists clentch up in rage/ And I don't cry anymore/ But sometimes my skies get cloudy/ And sometimes them clouds rain down upon a dream", voinut millään kuvailla iloiseksi.
Sama tyyli jatkuu Exit the Dragonin albumiraidoilla. Ne ovat lähes poikkeuksetta melodisesti hienoja ja sanoituksiltaan synkkiä. Raskaasti rokkaava This Is No Place uppoutuu yhden yön huumehuuruisiin suhteisiin, kaiken yllä leijuu pahaenteinen pelon ilmapiiri: "She can't remember coming home/ And I don't know her name/ She woke up early now she's gone/ Here we go again... This is no place/ This is no place I wanna be/ This is nowhere/ This is nowhere to be... It's already getting dark/ And she's still not home/ Something's following me I know/ There's gonna be a storm."
Lähes punkahtavasti ryntäilevässä Need Some Airissa harhaillaan tyhjissä hotellihuoneissa, kaatuillaan alkoholin ja huumeiden sumussa kaduilla ja saadaan väkijoukossa paniikkikohtauksia: "Dozed to New York City and I musta been gone/ Stuck in a rerun hours/ Watchin Japanese porn... Belleview woke me from a nightmare/ Somebody up there really likes me/ Stitches in my head/ The revolution is dead... Need some air/ Don'tcha pass out/ In a crowd... I'm choking on the silence and I wanna scream out/ Scream out loud/ Need some air."
The Mistake saattaa olla muita albumin kappaleita kirjaimellisempi huumeongelmien ja tien päällä elämisen kuvauksineen, mutta se on suoruudessaan kouriintuntuva "Travellin' across the USA/ It's hard sometimes to keep it together/ Nothing but the songs that you play/ And a couple kids believing your sound... Look inside, inside my soul/ There's a catchy song, a catchy song/ It's coming through the radio/ There's a certain song, a certain song/ Stuck inside my soul/ It's a catchy song/ It's number one/ Too bad you had overdosed." Monien muiden levyn kappaleiden tavoin melodia on niin itsestään selvän vaivaton, että se kuulostaa tutulta jo ensi kuulemalta, kuin unohdetulta klassikolta.
Samaa epätoivon ja huumehuurujen sekamelskaa jatkoivat hienot Tin Foil, Last Night/ Tomorrow ja And You'll Say. Oikeastaan vain The Doorsin Light My Firen kosketinsoitinriffeineen mieleen tuova Monopoly toi valonpilkahduksen klaustrofobisen painostavuuden keskelle rinnastaessaan elämän humoristisesti Monopolin pelaamiseen.
Yhtye päätti levyn mestarillisesti Digital Black Epilogueen, joka nousee naispuolisen soul-laulajan avustuksella ennennäkemättömiin korkeuksiin. Tarina nuorena kuolleesta Selenasta päättyy feedbackin ulvontaan, joka katkaistaan lopulta kuin seinään – totaaliseen hiljaisuuteen.
Pulp Fiction oli nostanut Urge Overkillin huomion keskipisteeksi ja Exit the Dragon oli loistava levy, mutta jostain syystä albumi floppasi totaalisesti. Yhtyeen uusi yleisö ei halunnut kuulla muuta kuin Girl, You'll Be a Woman Soonia, ei etenkään painostavia rock-kappaleita ahdistuksesta, paranoiasta ja huumehelvetistä. Epäkaupalliset kappaleet eivät saaneet radiosoittoa, MTV ei näyttänyt bändin videoita ja albumin tiimoilta tehty kiertue lopetettiin ennen aikojaan. Vuoden 1995 lopulla rumpali Blackie Onassis pidätettiin huumeiden hallussapidosta ja hän alkoi vajota yhä syvemmälle huumeriippuvuuden suohon.
Vuonna 1996 Eddie Roeser ajautui riitoihin Nash Katon kanssa ja lähti yhtyeestä. Kato ja Onassis yrittivät jatkaa kitaristi Nils St. Cyrin kanssa ja solmivat jopa uuden levytyssopimuksen 550 Records -yhtiön kanssa, mutta uutta musiikkia ei syntynyt ja vuonna 1997 vain kaksi vuotta suurimman hittinsä jälkeen Urge Overkill pisti pillit pussiin.
Yhtyeen tarina ei kuitenkaan ollut lopullisesti ohi. Vuonna 2004 Kato ja Roeser kasasivat Urge Overkillin uudelle kiertueelle Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Yhtyeen uran uudelleen syttyminen on ollut hidasta, mutta hiljattain noin 15 vuotta Exit the Dragonin ja Girl, You'll Be a Woman Soonin jälkeen Urge Overkill on viimein julkaissut uuden kappaleen. Tämä uusi laulu, Effigy kuulosta, kuinkas muutenkaan kuin hyvältä. Alkuvuodesta 2011 olisi luvassa jopa uusi albumi. Vaikea sanoa, kuinka paljon menestystä yhtyeen uusi levy tulee saamaan – esimerkiksi last.fm-palvelussa Urge Overkillin ylivoimaisesti suosituin kappale on yhä Girl, You'll Be a Woman Soon, jota on viimeisen puolen vuoden aikana kuunneltu 29 032 kertaa. Seuraavaksi suosituimmalla Sister Havanalla soittoja on vain 2763 ja neljäntenä on Girl, You'll Be a Woman Soon väärinkirjoitettuna ilman pilkkua. Useimmille Urge Overkill on epäilemättä nostalginen 90-luvun reliikki ja eiköhän se kuuluisa hitti tulla soittamaan kaikilla keikoilla, niin kauan, kun yhtyeessä henki pihisee. Sääli, sillä Urge Overkill teki roppakaupalla hienoja kappaleita ja ainakin Saturationissa ja etenkin Exit the Dragonissa myös klassisia rock-levyjä.
