Graham Nash: Songs for Beginners

Viime aikoina olen huomannut kuin vaivihkaa hankkineeni kokoelmiini reilun annoksen Crosby, Stills & Nashia (sekä Youngin kanssa että ilman). Jo pidemmän aikaa olen diggaillut bändin ensimmäisestä levystä, mutta parin kuukauden sisällä olen (viimein) hankkinut yhtyeen klassisen Déjà Vun, CSN-levyn vuodelta 1977 sekä vuonna 1971 julkaistun 4 Way Street -live-levyn. Superhippi David Crosbysta kaikkine huumesekoiluineen ja turboahdettuine hippipakuineen olen aina jotenkin pitänyt. Monesti on tuntunut, että hänen laulunkirjoitustaitojaan on väheksytty, vaikka jopa Vatikaani valitsi viiksivallun soololevyn If I Could Only Remember My Name yhdeksi suositeltavista rock-klassikoista (melko surrealistista ottaen huomioon herran vuosia kestäneen aseintoilun, päihdesähläilyt ja rikosrekisterin), ja onhan samaisella albumilla ollut jo pitkään unohdetun mestariteoksen asema. Joka tapauksessa myös Crosbyn Byrds-aikojen kappaleet, kuten Lady Friend, Dolphin’s Smile, Draft Morning ja Renaissance Fair, puhumattakaan kimppakivaklassikosta Triad, olivat yhtyeen parhaimmistoa. Toki Crosbyn kappaleet sisälsivät aimo annoksen naiivia hippi-ihannointia, ripauksen teennäisyyttä ja hyppysellisen limaisuutta, mutta jotenkin hänen kirkasotsaisuutensa on aina vaikuttanut enemmän sympaattiselta kuin ärsyttävältä. Selvää on, ettei tällaisia rokkareita enää nykyään synny.

Neil Young on toki itseoikeutetusti porukan legendaarisin hahmo, mutta Crosbyn, Stillsin ja Nashin joukkoon ”The Loner” ei oikein koskaan sopinut. Siinä, missä CSN:n debyytti on yhtenäinen albumikokonaisuus, Déjà Vulla etenkin Youngin raidat kuulostavat mukaan ympätyiltä soolokappaleilta. Ei silti, etteivätkö Helpless tai etenkin (samoihin aikoihin singlenä julkaistu) Ohio olisi loistobiisejä, mutta Young ei kerta kaikkiaan osannut toimia demokraattisessa bändiympäristössä ja vaikutti CSN:n toimintaan lähinnä hajottavana voimana.

Stephen Stills tosin oli syypää bändin takkuilevaan uraan vähintään yhtä paljon kuin Young. Vaikka Stillskin teki hienoja kappaleita CSN (&Y):ssä, Buffalo Springfieldissä ja soolourallaan, on hän vaikuttanut porukasta eniten häiritsevällä tavalla aikamoiselta kusipäältä. Toki Stillsin harhaiset kuvitelmat mm. siitä, että hän oli Vietnamissa taistellut CIA-agentti, ovat hilpeyttä herättäviä ja rockin legendaarisempia juttuja, mutta hänen persoonansa yhdistelmä machoilevaa nyrkkisankarirepublikaania ja mukahippiä on aina tuntunut suhteellisen vastenmieliseltä. Vieläkin tunnen inhon väristyksiä, kun ajattelen Stillsin diabolisen huonoa Seen Enough -kappaletta vuonna 1999 julkaistulta CSNY-albumilta Looking Forward. Harva asia on vastenmielisempää kuin vanha kääkkä rähjäämässä ”nykynuorisolle” täysin ymmärtämättömyyden ulapalla seilaten: ”We got dead-eyed, dead drunk / Dead stupid cyberpunks / Fed-up killer geeks / Gigabyte meth freaks / Home alone in a world of their own / Up all night in the thick of the fight / Fantasy combat, veteran psychos / Removed from reality by silicon diodes.”

Jäljelle jää vielä Graham Nash. Spinal Tapin tyyliin Nash on vaikuttanut aina siltä lämpimältä vedeltä Youngin ja Stillsin tulen ja jään välillä (Crosbyn nuokkuessa sammumispisteessä nurkassa). Kunniakalifornialainen tai tarkemmin sanottuna kunnialaurelcanyonilainen Nash syntyi Blackpoolissa Englannissa vuonna 1942. 60-luvun alkuvuosina hän perusti lapsuudenystävänsä Allan Clarken kanssa The Holliesin, josta tuli pian yksi brittiläisen beat-boomin johtavista yhtyeistä. Hollies tunnettiin kirkkaista vokaaliharmonioistaan ja sellaisista hiteistä, kuten Just One Look, Bus Stop ja Carrie Anne. Aluksi yhtye soitti lähinnä lainakappaleita, mutta vähitellen Clarke, Nash ja kitaristi Tony Hicks oppivat kirjoittamaan iskusävelmiä itse ja heidän apunaan oli myös yhtyeelle tilaustyönä kappaleita tehtaillut tuleva 10cc-kujeilija Graham Gouldman.



For Certain Because -levyllä Clarke, Hicks ja Nash kirjoittivat jo kaikki kappaleet, ja Believellä sekä Butterflyllä Hollies suuntasi kohti tuolloin muodikasta psykedeliaa. Kunnianhimoisempaan suuntaan osoittivat myös singlet King Midas in Reverse ja (myöhemmin Eelsin mainiosti versioima) Jennifer Eccles. Nash olisi kuitenkin halunnut kirjoittaa syvällisempää ja rauhallisempaa materiaalia, eikä muutenkaan enää jaksanut teinipopbändin meininkiä konserteissa kiljuvine tyttöineen, joiden metelin alta oli mahdoton kuulla omaa soittoaan. Myös Hollies-manageri Ron Richardin kanssa oli erimielisyyksiä siitä, kenen ja minkälaista materiaalia yhtyeen tulisi esittää. Kun bändi päätti levyttää albumillisen Bob Dylanin kappaleita, Nash sai tarpeekseen ja muutti Los Angelesiin.

Losista hän löysi soittokavereikseen Byrdseistä potkut saaneen David Crosbyn ja Buffalo Springfieldin hajoamisen jälkeen seuraavaa siirtoaan miettineen Stephen Stillsin. Trio muodosti yhden rockhistorian ensimmäisistä superbändeistä, mutta CSN ei tuntunut samalla tavalla pompöösiltä superheerosrockilta kuin Eric Claptonin, Jack Brucen ja Ginger Bakerin eeppinen Cream. CSN:n valitsema tyyli oli rento folk-rock ja keskeinen valttikortti trion taivaalliset lauluharmoniat, jotka vain The Beach Boys kykeni omalla hyvin erilaisella tyylillään haastamaan.

Yhtyeen ensimmäinen levy, vuonna 1969 julkaistu Crosby, Stills & Nash, oli välitön hitti ja sisälsi melkeinpä silkkaa timanttia. Se oli The Bandin Music From The Big Pinkin ja The Byrdsin Sweetheart of The Rodeon ohella levy, joka näytti rockille uutta sepian sävyistä suuntaa psykedeelisen väriloiston jälkeen. Oli kehitys sitten menossa hyvään tai huonoon suuntaan, muutoksen täytyi tapahtua, ja miksei sitten levyn avulla, jolla kappaleet olivat niin hyviä kuin Helplessly Hoping, Guinnevere, Suite: Judy Blue Eyes, Long Time Gone tai Marrakesh Express.

Crosby, Stills & Nash oli menestyslevy, mutta varsinaiseen supertähtisarjaan trio siirtyi muututtuaan kvartetiksi ja julkaistuaan toisen albuminsa Déjà Vun. Oikeastaan CSNY oli tuolloin kuusihenkinen. Déjà Vun kannessa kvartetin nimien alla komeilevat myös rumpali Dallas Taylorin ja basisti Greg Reevesin nimet, toki varsinaisia tähtiä pienemmällä. Ovatpa soittoniekat päässeet starboille epätavallisessa demokraattisuuden puuskassa patsastelemaan albumin The Band -henkiseen kansikuvaankin.



Varsinaisena bändinä CSNY ei enää toiminut Déjà Vuta äänittäessä – ryhmän jäsenet nauhoittivat erikseen omat kappaleensa ja esiintyivät toistensa teoksilla lähinnä tarpeen mukaan. Neil Young ei soittanut kaikilla raidoilla, eivätkä bändin jäsenet olleet juuri lainkaan studioissa samanaikaisesti. Vain Joni Mitchellin Woodstock-kappaleen versiolla koko porukka raahautui musisoimaan yhdessä.

Itse legendaarisille festareille osallistumattoman Mitchellin laulu on klassinen kuvaus hippi-ideologiasta "We are stardust/we are golden" -riveineen ja sopi CSNY:lle kuin nappi otsaan. Kappale olikin levyn singlejulkaisuista menestynein ja nousi Billboardin listan sijalle 11. Muut levyltä julkaistut singlet olivat Graham Nashin käsialaa – Diane Arbusin kuuluisan Child with Toy Hand Grenade in Central Park -valokuvan (1962) inspiroimasta Teach Your Childrenistä tuli yksi 60-luvun vastakulttuurin tunnuslauluista, ja perheonnen lämpöä hehkuva Nashin ja Mitchellin suhteesta kertova Our House ennakoi kalifornialaisen singer-songwriter-tyylin henkilökohtaisuuksia ja supertähtien saippuaoopperaa. Our House ei olisi voinut olla kauempana esimerkiksi David Crosbyn edustamasta sovinistisesta vapaasta rakkaudesta – siinä hekumoitiin perinteistä kahden ihmisen parisuhdetta välillä suorastaan imelin sanakääntein: "Everything is good/ Such a cosy room/ The windows are illuminated/ By the sunshine through them/ Fiery gems for you.../ Our house is a very, very fine house/ With two cats in the yard/ Life used to be so hard/ Now everything is easy/ 'Cause of you."

Ei ollut mikään ihme, että Nashin kappaleet oli valittu levyn singleiksi. Hän oli Crosbya, Stillsiä ja Youngia selvemmin suoraviivainen popsäveltäjä. Siinä missä Stills ja Young olivat yhä innostuneempia pitkistä kitarajameista (kitarailotulitus olikin syy, miksi Stills halusi Youngin bändiin) ja Crosby oli ihastunut kokeellisiin jazzahtaviin harmonioihin, Nash pysyi lähimpänä 60-lukulaista simppeliä melodisuutta. Nashin CSN(&Y)-aikojen kappaleiden ainoa varsinainen heikkous oli parisuhdeonnesta ja poliittisesta idealismista syntynyt sokerisuus. Tämä heikkous tulisi pian kuitenkin korjautumaan Nashin ensimmäisellä soololevyllä, sydänsärystä syntyneellä Songs For Beginnersillä.

Maaliskuussa 1970 julkaistua Déjà Vuta oli odotettu vesi kielellä ja ilmestyttyään se nousikin välittömästi Billboardin popalbumilistan ykkössijalle. Neil Youngin Kent State -yliopiston ammuskelusta, jossa kansalliskaarti tappoi neljä mieltään osoittanutta opiskelijaa ja haavoitti yhdeksää, kirjoitettu single Ohio nousi sekin hitiksi. Samalla kaunis ja raivokas kappale oli yksi yhtyeen ja Youngin parhaista ja viimeisteli tyylillä CSNY:n aseman vastakulttuurin puhemiehinä.

Erimielisyydet ja paisuneet egot kuitenkin muhivat loistokkaan ulkokuoren sisällä, ja Déjà Vun riitaisa ja pitkäksi venynyt luomisprosessi oli vienyt Crosby, Stills, Nash & Youngin lähelle lopullista räjähdyspistettä. Viimeinen niitti oli menestyksekäs kesäkiertue, jolla kvartetti esitti kappaleitaan sekä akustisesti että sähköisesti jamitellen. Oli selvää, että Crosbyn, Stillsin ja Nashin rentona kaveriprojektina alkanut yhtye oli muuttunut lähes tunnistamattomaksi – kiertueelta taltioidulla 4 Way Street -live-levyllä kuulee, kuinka konserttien akustisessa osassa esiintyy yhtyeen sijaan neljä erillistä biisintekijää soittamassa omia laulujaan, ja keikkojen sähköinen vaihe oli loppumattomine sooloineen 70-luvun pöhöttynyttä egorokkia pahimmasta päästä.



CSNY hajosi omille teilleen, ja kaikki sen jäsenet alkoivat suunnitella omaa soololevyään. Hyvä merkki siitä, kuinka kovassa vedossa kaikki yhtyeen jäsenet olivat on se, minkälaisia klassikoita heiltä syntyi. Young julkaisi varhaisen soolouransa parhaan albumin After the Gold Rushin, Crosby If I Could Only Remember My Namen, Stills mainion nimettömän sooloalbuminsa, joka oli levykatraasta kaupallisesti menestynein ja Graham Nash hienon debyyttinsä Songs for Beginnersin.

Songs for Beginnersillä Nash jatkoi osittain samojen teemojen parissa kuin aikaisemminkin. Vuoden 1968 demokraattien kokouksen yhteydessä sattuneista levottomuuksista kertovalla Chicago/ We Can Change the Worldilla ja levyn aloittavalla Military Madness -kappaleella kuullaan vastakulttuurin johtajille sopivaa poliittista kommentointia, mutta todellisuudessa levyn painopiste oli henkilökohtaisemmissa ongelmissa.

Keinuvan pianoriffin ja Dave Masonin pisteliään kitaroinnin tahdittamalla Military Madnessilla mukana on Songs for Beginnersille tyypillisempää henkilökohtaista surumielisyyttä. Kappale rinnastaa Nashin syntymän Toisen maailmasodan aikana Blackpoolissa: "In an upstairs room in Blackpool/ By the side of a northern sea/ The army had my father/ And my mother was having me", parhaillaan raivoavaan Vietnamin sotaan ja jatkuvan sotimisen järjettömyyteen: "After the school was over and I moved/ To the other side/ I found another country but I never/ Lost my pride/ Military Madness was killing the country/ Solitary sadness creeps over me." Erityisesti viimeiset säkeet ovat tärkeitä: kiihkeän 60-luvun kääntyessä 70-luvuksi yhä useampi rock-tähti alkoi etääntyä politiikasta ja lipua kohti henkilökohtaisempaa ilmaisua. 60-luvun aktivismi ei näyttänyt muuttavan asioita parempaan suuntaan, sota Vietnamissa jatkui ja Richard Nixonin korruptoitunut hallitus oli voimissaan. Optimismi alkoi hiipua, ja muusikot vetäytyä kuvaamaan sisäistä maailmaansa. Näin teki myös Nash suurimmalla osalla Songs for Beginnersin raitoja.

Keskeisimpänä tekijänä levyn taustalla oli Nashin ero Joni Mitchellistä. Mitchell oli liian vapaa sielu soveltuakseen Our Housessa kuvattuun koti-idylliin, ja vuoden 1970 tienoilla hän jätti Nashin ja suuntasi Eurooppaan maalaamaan ja kirjoittamaan lauluja, joista syntyisi klassinen Blue-albumi. Lauluja kirjoitti myös lehdelle soittelemaan jäänyt Nash. Songs For Beginnersin toinen raita, synkänkaunis ja uhkaavasti aaltoileva Better Days käsittelee eroa tyypillisen suorasti: "When your love has moved away/ You must face yourself and say/ I remember better days."

Yksin Nashin akustisella kitaralla esittämä Wounded Bird kärsii sekavista kielikuvista ("Grow a little taller/ Even though your age defies/ Feel a little smaller/ And in stature you will rise/ A hobo or a poet must kill dragons for a bride/ And humble pie is always hard to swallow/ With your pride"), mutta kappaleen vahvuus on sen pelkistetyssä kauneudessa. Toisin kuin useimmilla Kalifornian laulaja-laulunkirjoittajilla, Nashin kappaleissa ja soundissa on lämminhenkistä nöyryyttä kokaiiniharhaisen kristallinkylmän pöyhkeilyn sijaan.



Levyn ehdottomia huippukohtia on upea Simple Man, jonka Nash kirjoitti samana iltana, jona Mitchell jätti hänet. Kauniilla kappaleella mitään ei ole liikaa: simppelit pianosoinnut, Dorian Rudnytskyn sello, David Lindleyn viulu ja Rita Coolidgen harmonialaulut riittävät. Sanoituksissa Nash ilmaisee suruaan väkevän suorasukaisesti: "I am a simple man/ So I sing a simple song/ Never been so much in love/ And never hurt so bad at the same time." Kertosäe nousee taustalaulujen siivittämänä korkeuksiin Nashin pohtiessa henkilökohtaisen vapauden ja parisuhteen riippuvuuden ristiriitaa: "I just want to hold you/ I don't want to hold you down/ I hear what you're saying/ And you're spinning my head around/ And I can't make it alone." Poptäydellisyyttä lähentelevän kappaleen ainoa heikkous on sen lyhyt kesto – vain hieman yli pariminuuttisena upea laulu ehtii vain juuri ja juuri nousta siivilleen, kun se jo on ohi.

Lähes tasaväkisesti Simple Manin kanssa levyn parhaan kappaleen manttelista kilpailee dramaattinen I Used To Be A King. Grateful Deadin Jerry Garcian ja Phil Leshin sekä David Crosbyn avittama laulu käsittelee sekin eroa Mitchellin kanssa ja viittaa nimessään Nashin Hollies-hittiin King Midas in Reverse. Nash on ollut rock-maailman huipulla, mutta sillä ei ole merkitystä ilman rakkautta: "I used to be a King/ And everything around me turned to gold/ I thought I had everything/ And now I'm left without a hand to hold." Vaikka hän rakensi unelmansa petolliselle hiekalle ja kaikki on raunioitumassa, Nash ei voi välttyä positiivisuudelta, joka on olennainen osa hänen persoonaansa. Tällä(kin) kertaa musiikki on pelastava voima: "I used to be a King/ And everything around me turned around/ But I know all I have to do is sing/ And I'll lift myself way off the ground." Nash jatkaa eteenpäin, mutta voiko mikään rakkaus olla enää yhtä väkevä: "Someone is going to take my heart/ But no one is going to break my heart again."

Folkahtava, kertosäkeessään iloluontoiseen yhteislauluun yltyvä Be Yourself, tuo mieleen Bob Dylanin tai varhaisen David Bowien. Man in the Mirror yhdistää säkeistöjen lämpimän kantrivalssin ja kertosäkeiden rytmikkään popin. Melodialtaan kappale nousee albumin hienoimpiin, vaikka tuntuu Simple Manin tapaan jäävän hieman kesken. There's Only One on puolestaan hitaasti rakentuvaa gospelia, jonka nostattavat kohti taivaita Venetta Fieldsin, Sherlie Matthewsin, Clydie Kingin ja Dorothy Morrisonin taustalaulajasuperryhmä ja Bobby Keysin saksofoni.

Sleep Song palauttaa albumin pelkistettyyn herkistelyyn ennen Chicago/We Can Change the Worldin gospel-henkistä mahtailua. Kappale on Nashia kauneimmillaan ja käsittelee jälleen hänen tuskallista eroaan Mitchellistä: "When you were asleep/ I was kissing your forehead/ You gave a frown/ So I kissed you again... Some of my bed clothes were still on the floor/ I looked around/ Realized you were leaving me/ I saw the back of your dress/ As you slipped through the door."

Maanläheinen ja melodisesti kekseliäs Songs for Beginners on pienimuotoinen mestariteos. Se on sellainen levy, jonka kaltaisia laulaja-laulunkirjoittaja-albumien toivoisi olevan: henkilökohtainen, koskettava, laulunkirjoituksellisesti vahva ja sovituksellisesti oivaltava, vailla vieraannuttavaa egoilua. Vaikka levyllä soittaa vaikuttava joukko vierailevia muusikkoja (edellä mainittujen lisäksi mm. Neil Young, P.P Arnold, Dallas Taylor, John Barbata ja Chris Ethridge), se on yhtenäinen ja lämmin kokonaisuus, jonka keskiössä ovat Graham Nashin hienot kappaleet.

Songs for Beginnersin jälkeen Nashin sooloura on edennyt verkkaisesti, ja levyjen välillä on ollut pitkiä taukoja. Vuonna 1973 julkaistu Wild Tales oli vielä loistava levy, mutta sen jälkeen Nashin levytysura on ollut takkuilevampaa. Duoprojektit David Crosbyn kanssa ovat tuottaneet muutamia mainioita levyjä (David Crosby/ Graham Nash vuodelta 1972 ja Wind on the Water vuodelta 1975), joilla parivaljakko saavutti CSN:n debyytin kaveripohjaisen rentouden. Crosby, Stills & Nash palasi triona vuonna 1977 onnistuneella CSN-albumilla, mutta oli jo lipumassa edelläkävijästä hippiaikojen fossiiliksi. 80-luvun kuluessa freebase-kokaiiniin hurahtanut Crosby vajosi yhä syvemmälle narkkarihelvettiin, ja entiset sukupolvensa äänitorvet olivat sellaisilla levyillä, kuten Daylight Again (1982) ja American Dream (1988), ulkona kuin lumiukot.

90-luvulla Neil Youngista tuli grungen isoisä ja hänen entisistä bänditovereistaan kalkkeutuneita has-beenejä. Vaikka Crosby, Stills ja Nash ovat toki tunnustettuja rock-legendoja, monet kriitikot näkevät heidät kuitenkin osallisina 70-luvun pahimpiin synteihin: pehmorokkin, kalifornialaiseen kokaiinikantriin ja tylsään stadionmahtailuun. Levyt, kuten Songs for Beginners, kuitenkin osoittavat ennakkoluulot vääriksi. Heikkoutensa kullakin, mutta kyllä nämä miehet, Graham Nash etunenässä, tekivät aikanaan hienoa musiikkia ja ovat paksut eläkepäivänsä ansainneet.

Kuuntele levy Spotifyssa