Hot Chip: One Life Stand

Rakkaus on tunne, jonka vallassa harva kykenee ilmaisemaan kovin viimeisteltyjä värssyjä. Se melkein pakottaa hiukan noloihin latteuksiin. Kerrankin ne kaikki makeimmatkin rakkauslaulut ovat totta, totisinta totta! Toki mestarilliset runoilijat kykenevät muokkaamaan vaikuttavia teoksia syvistä tunteista, ja rakkaus on pop-lyriikan käytetyin aihe, mutta monesti taiteellisesti kunnianhimoisimmat rock-lauluntekijät välttävät rakkauden ekstaattista alkuvaihetta ja esimerkiksi ystävyyttä laulujensa sanoituksissa. Ero, tuska, yksinäisyys ja himo ovat aiheita, joista kriittisesti kiitetyt ja arvostetut teokset ovat tehty. Ei typerästi hymyilevästä ihastuksesta, palavasta rakkauden tunteesta, positiivisuudesta tai puhtaasta ilosta. Kärsimys on perinteisesti nähty taiteen kentällä aidompana. Mitäs tästä sitten pitäisi sanoa, kun yksi 2000-luvun cooleimmista bändeistä pudottaa yhtäkkiä kaikki suojakilvet päältään ja päättää ryhtyä pehmoilemaan oikein olan takaa?

Täytyy myöntää, etten ole tutustunut Hot Chipin tuotantoon kovin syvällisesti. Ensimmäinen yhtyeen tuotos, jonka hankin, oli vuonna 2008 ilmestynyt Hot Chip with Robert Wyatt and Geese -ep, jolla sen Made in The Dark -albumin kappaleita tulkitsi omalla erehtymättömällä tyylillään brittiläinen taiderock-legenda Robert Wyatt. Niin tyhmää kuin se onkin, olin syrjinyt yhtyettä pitkälti sen imagon takia. Ajattelin, että Hot Chip oli taas yksi hölmösti pukeutuva, ironisesti hassutteleva, New Orderilta vaikutteita nyysinyt brittibändi, joka kenties menisi pois, jos en kiinnittäisi siihen mitään huomiota. Saan usein allergisia oireita bändeistä, jotka tuntuvat liian trendikkäiltä, mikä joko saattaa tai sitten ei johdu siitä, että olen täyttänyt kolmekymmentä. Mitä nämäkin pellet nyt oikein yrittävät? Kuuskytluvulla hommat osattiin!

Ostaisitko näiltä miehiltä levyjä?

Joka tuutista toki tunkee uusia bändejä, jotka esitellään rockin tai popin tulevaisuutena ja jotka katoavat kuin värikäs paperisilppu tuuleen juhlien loputtua. Mutta sitähän se pop-musiikki on, eikä ennakkoluuloihin ole syytä. Musiikkia kannattaa aina kuunnella ja joskus lopputulos saattaa yllättää. Hot Chipin kohdalla yhteistyö yhden sankarini Wyattin kanssa vei minut kuin salaa usuttaen takaovesta yhtyeen musiikin pariin, eikä minun tarvinnut edes niellä epäluuloista ylpeyttäni.

Viimeinen niitti Hot Chipin suhteen tuli joskus alkuvuodesta, kun kuulin sen uuden singlen One Life Stand. Nerokkaasta nimestä lähtien kappale oli täyttä pop-mannaa. Tässäpä laulu, jossa oivallettiin vanhan ajan henkeen viimeistelty, mutta vielä (tietääkseni) popissa käyttämätön idea: yhden illan jutusta muotoutuu "yhden elämän juttu". Kyynikoille epäilemättä vastenmielistä tavaraa, mutta romantikoille kappale osui suoraan maalitauluunsa. Kappaleen elektroninen tanssipop sisälsi elementtejä yhtyeelle tutusta New Orderista, mutta mukana oli myös esimerkiksi mausteita Madnessin veikeästä huvipuistopopista (kertosäkeen torvia muistuttavissa syntetisaattoreissa) ja melodiassaan hyppysellinen kantrin haikeudesta. One Life Stand kuulosti samalla klassiselta että arvaamattoman tuoreelta. "Keep on feeling" elektronisesti käsitellyt taustalaulut kehottavat, kun pikkuruinen rillipäinen übernörttivokalisti Alexis Taylor laulaa korkealla kauniilla äänellään: "I only wanna be your one life stand/ tell me do you stand by your man?"



Haikeat melodiat ja rakkaudentunnustukset pursuavat levyltä, jolta löytyy kappaleita, kuten Hand Me Down Your Love, I Feel Better ja We Have Love. Brothers-kappaleessa kerrotaan veljellisestä rakkaudesta piiloutumatta sanaleikkien taakse sekä runollisesti että arkipäiväisesti: "I can play Xbox with my brother/ It's not about who won or lost with my brother/ We play to be free/ Brothers, I will drink my fill with my brothers/ And if one of us is ill then my brothers will watch over me... It's a wild love I have/ It's a wild love that I have for my brothers."

Epäilemättä joillain Hot Chipin vanhoista faneista on vaikeuksia niellä lähes naivistinen rehellisyys, joka nousee melkein (mutta vain melkein) nolostuttaviin sfääreihin esimerkiksi kappaleessa Take It In: "My heart has flown to you just like a dove/ It can fly, it can fly/ Please take my heart and keep it close to you/ Take it in, take it in." Kyyhkysien mainitseminen lyriikoissa on epäilemättä vaarallista, mutta jotenkin Hot Chip onnistuu muuttamaan makeilun koskettavuudeksi. Upea melodia pelastaa paljon. Sekin auttaa, ettei ole allerginen pehmorockille.



Hituripainotteisen levyn (nyt ei bailata, vaan fiilistellään!) huippukohtia ovat edellä mainittujen lisäksi lämpöä hohkaava, kuin pehmeässä usvassa leijaileva Alley Cats, levyn tanssittavampaan osastoon lukeutuva neonvaatteissa heiluva Thieves in The Night, housevaikutteinen, mukavasti jumitteleva ja kertosäkeessään 60-lukulaiseen barokkipoppiin kurkottava Hand Me Down Your Love ja hiukan koneistetumpaa Eelsiä muistuttava rauhaisa Keep Quiet. Oikeastaan ainoa todellinen huti One Life Standilla on sen toisena singlenä julkaistu I Feel Better autotune-laulujensa ansiosta, jotka onnistuvat aiheuttamaan allekirjoittaneessa välitöntä pahoinvointia.

Loppuyhteenvedossa tulisi epäilemättä rock-kritiikin perinteiden mukaan kertoa, että levy on hyvä, mutta sitä vaivaa syvällisyyden puute. Hyvä sylvi sentään: pelkkää rakkautta, veljeyttä, juhlimista ja kevyttä hattaraa! Mutta enpä sanokaan niin. Sanon vain, että hyvä levy. Keep on feeling!