perjantai 6. tammikuuta 2012

Muutosten edessä

Hyvät lukijat!

Kuten varmaan olettekin huomanneet, täällä blogissa ei ole tapahtunut juurikaan vähään aikaan. Syykin on olemassa: pääsin elokuun alussa kirjoittamaan monille epäilemättä jo tutulle Nuorgam-sivustolle, eikä aika tahdo enää riittää oman blogin pitämiseen. Olen pitkään pyöritellyt ajatusta siitä, jatkaisinko R-E-Aktiota vielä, mutta n. viiden kuukauden hiljaisuuden jälkeen taitaa olla aika jättää hyvästit.

Tämä blogi alkoi hiukan alle kaksi vuotta sitten uutena alkuna kirjoittelulleni Kuusi-sivuston kaaduttua. Kirjoittelu oli hauskaa ja innostavaa koko sen puolentoista vuoden ajan, jota R-E-Aktiota tein, mutta myös kovin hidasta ja pätkittäistä. Tänä aikana sain ainakin huomata, etten kerta kaikkiaan ole kovin hyvä "pomo" itselleni.

Jotta saisin jotain aikaiseksi, tarvitsen deadlineja ja jotakuta potkimaan minua eteenpäin. Kirjoittaminen on intohimoni, mutta saatan välillä olla myös aika laiska. Lisäksi olen aikamoinen perfektionisti ja saatan viilata lyhyttäkin tekstiä päivätolkulla, kunnes sotkeudun siihen niin, etten tahdo enää päästä eteen-, enkä taaksepäin.

Nuorgamissa olen viiden kuukauden aikana saanut aikaiseksi juttuja reilusti blogiani enemmän, mutta toki myös huimasti suurempi lukijamäärä on ollut yksi pääsyistä kirjoitella sinne. On toki paljon sellaista, mitä en Nuorgamiin voi kirjoittaa, mutta tosiasia kuitenkin on, että blogille ei yksinkertaisesti enää jää aikaa.

Jäähyväiset nämä eivät joka tapauksessa ole. Kirjoituksiani voi tästä eteenpäin lukea Nuorgamissa (http://www.nrgm.fi/kirjoittaja/?k=Kimmo+Vanhatalo), kenties pian muuallakin. Kiitos kaikille lukijoilleni – excelsior, kuten sarjakuvalegenda Stan Leellä oli tapana sanoa!


tiistai 19. heinäkuuta 2011

Black Lips: Arabia Mountain

Ah, garage rock. Harva musiikkityyli on yhtä selvästi säilötty meripihkaan. Vaikka sen perusainekset oli lukittu paikoilleen viimeistään 70-luvun alussa, on autotallirock toki tarjoillut lähisukulaisensa punkin tavoin lähtökohtia monille yksilöllisemmille visioille (kts. esim. The Stooges, Suicide, Devo, Mudhoney, Yeah Yeah Yeahs). Kuitenkin on vaikea kieltää, että vaikkakin se on yksi rock-musiikin elähdyttävimmistä soundeista, katsoo garage rock useimmiten musiikillisesti taaksepäin. Pahimmillaan se kärsii yksipuolisesta tyylillisestä putkinäöstä, joka rajoittaa sen mielekkyyttä albumimuodossa. Samalla se myös asettaa pahan haasteen sitä soittavan yhtyeen kehityksen kannalta. Koska ja mihin siirtyä, kun kolme sointua, tamburiini ja Farfisa-urku eivät enää riitä?

Garage rock syntyi 60-luvulla hormoniensa vallassa kiihkoilevien finninaamojen kopioidessa Rolling Stonesin, The Kinksin ja The Animalsin tapaisten brittibluesbändien musiikkia vanhempiensa autotalleissa. Lähinnä Amerikassa ja Kanadassa vallinneella fuzz-pedaaliansa kurittaneiden kitarabändien räjähdyksellä ei ollut vielä 60-luvulla erityistä nimeä, eikä se ollut mikään yhtenäinen liike. Kaikki kuitenkin muuttui vuonna 1972, kun Elektra Recordsin johtajan Jac Holzmanin ja myöhemmin Patti Smith Groupissa kitaraa soittaneen Lenny Kayen kokoama Nuggets-tuplalevy julkaistiin. Levyn kansiteksteissä Kaye käytti termiä "classic garage-punk", mutta pian tällaista 60-luvun primitiivistä rockia alettiin kutsua garage rockiksi.

Black Lips tyypillisen tyylikkäänä.
Garage rockin vaikutus punkiin oli suuri, mutta viimeistään 80-luvulla se alkoi erottautua siitä omaksi musiikkityylikseen. Nuggets, sen jatko-osat ja sellaiset kokoelmasarjat, kuten Pebbles, Rubble ja Back from The Grave tutustuttivat uudet sukupolvet garage rockin riemuihin. Samalla musiikkityyli alkoi kuitenkin jämähtää paikoilleen ja olla yhä enemmän ja enemmän puhdasta retroa. Sillä oli omat tiukat perinteensä ja sääntönsä ja oma puristinen, lähes akateemisesti lempimusiikkiinsa suhtautuva kuuntelijakuntansa. Garage-friikit keräilivät harvinaisia julkaisuja, ja uudet bändit kopioivat levyiltä kuulemiaan soundeja. Rhino Recordsin vuonna 2005 julkaisema Children of the Nuggets -boksi esittelee garage-bändejä vuosilta 1976-1995. Kokoelma sisältää paljon loistavaa musiikkia, mutta samalla käy selväksi, ettei tämä tyylilaji vienyt rockia enää uusiin suuntiin. Monesti retroilu ulottautui myös ulkoiseen tyyliin, kuten esimerkiksi Los Angelesin seudulla vaikuttaneessa "paisley underground" -skenessä 80-luvun puolivälissä.

Black Lips Ronsonin kanssa studiossa. Mahdollisesti eivät juttelemassa muodista.

Musiikillisen kehityksen puutteesta huolimatta garage rock kuitenkin jaksaa kiehtoa yhä uusia sukupolvia. 90-luvun jälkipuoliskolla se vaikutti myös kovaa Suomessa ja Pohjoismaissa luoden mm. 90-2000-lukujen taitteen "scandinavian action rockin". 2000-luvulla vuorossa oli suurempi kansainvälinen innostus, kun The Strokes, The White Stripes, The Vines ja The Hives nostivat garage rock -pohjaisen musiikin lisäksi uuteen suosioon myös "the"-alkuiset ja "s"-loppuiset bändin nimet. 2000-luvun lopulla garage rockin kuninkaan kruunua kantoi ennenaikaisesti vuonna 2010 kuollut Jay Reatard. Yhä uudestaan ja uudestaan garage rock kaivetaan haudastaan (ennen kuin se oikeastaan ehditään edes haudata), kun kaivataan paluuta rockin perusarvoihin.

En ole tyylipoliisi, mutta...

Yksittäisen bändin kohdalla garage rock kuitenkin asettaa eteen vaikean pulman. Mitä tehdä, kun perusrunttaus ei enää riitä? Tässä tilanteessa ovat nyt kolmen kympin korvilla kolkuttelevat Black Lipsin musikantit. Perustamisestaan lähtien vuonna 1999, se on niittänyt mainetta räkäisillä lo-fi-levytyksillään ja rajuilla keikoillaan, joilla lentää niin hiki, räkä kuin virtsakin, ja "mestat pistetään skeidaks", kuten Andy McCoy asian aikoinaan ilmaisi. Bändin niin kutsuttu "flower punk" on ihastuttanut garage rockin ystäviä jo viiden täyspitkän albumin sekä erinäisten sinkkujen ja live-levyjen verran. Vuonna 2007 julkaistu Good Bad Not Evil toi yhtyeelle jo pientä valtavirtasuosiota, mutta 2009 julkaistulla 200 Million Thousandilla yhtyeen kaava alkoi kuulostaa jo väsyneeltä. Nyt tarvittiin jotain tuoretta ja potkua perseelle.

Arabia Mountainilla Black Lips on yhtä selkeästi garage rock -yhtye, mutta supertähtituottaja Mark Ronsonin (ja pari raitaa tuottaneen Deerhunterin Lockett Pundtin) avulla se yrittää kurottaa kohti jotain uutta. Se kuitenkin suuntaa eteenpäin perverssin takaperoisesti – retro-soundeistaan tunnettu Ronson saa Black Lips kuulostamaan samalla sekä entistä kaupallisemmalta että lähes "rutlesmaisesti" retrolta. Erilaisia musiikkityylejäkin kokeillaan, mutta ne ovat poikkeuksetta retro-henkisiä (beat-poppi) tai juurimusiikin eri genrejä (folk, kantri, fiftarirokki).


Ronsonin tavaramerkkitorvilla koristellussa huipputarttuvassa Family Treessä Black Lips muistuttaa brittivirkaveljensä Pete Dohertyn koheltavaa beatlespop-mukailua. Kappaleen väliosan villi torviujellus kuulostaa jo melkein avantgardistiselta. Samaa 60-lukulaista kultasuonta kaivaa levyn parhaisiin kappaleisiin kuuluva Time, joka kuulostaa siltä kuin Bob Dylan johtaisi Flamin' Grooviesia. Sarjakuvafanin on vaikea olla ihastumatta tyttöbändipopin tyyliin keinahtelevaan Spidey's Curseen, joka tosin mukailee Hämähäkkimiehen tarinaa melko vapaalla kädellä, maalaten Peter Parkerin psykopaattisen alter egonsa kirouksen uhriksi: "Spidey's got powers, he takes all of the cowards/ And he kills them dead/ But when he was younger, an elder among him messed him in the head/ So Peter Parker don't let him mark ya, it's so much darker/ Don't let him touch ya, he don't have to stay! "

[Livenä Family Tree ei mene ihan yhtä tiukasti kuin levytettynä]



Singlenä ja videonakin julkaistu Go Out and Get It muistuttaa Velvet Undergroundia soittamassa purkkapoppia tarttuvin, mutta hiukan ohuin lopputuloksin. Toinen single Modern Art ei eroa ratkaisevasti perus-garagesta, mutta jää tehokkaasti soimaan päähän ja thereminin ujellusta on toki aina hauska kuulla. Mad Dog mukailee garage-kaavaa melkeinpä viekoittelevasti riettaasti törisevien torvien johtaessa groovea. Dumpster Drivellä Black Lips toteuttaa omaa visiotaan kantrista rollingstonesmaisen vetävin lopputuloksin. Raw Meatilla ja Bone Marrowilla puolestaan liikutaan samoilla aaltopituuksilla kuin Beach Boys – Ramonesin punkin läpi suodatettuna – ja New Directionilla veivataan tenhoavaa perusrokkia. Don't Mess Up My Babylla tähdätään taas osuvasti Dylaniin ja folkrockiin. Levyn päättää You Keep on Runningin höyryinen taideblueshämyily, joka kuulostaa LSD-tripillä sekoilevan Robert Plantin esittämältä.



Jos Arabia Mountainilta hakee jotain järisyttävää uutta suuntaa rock 'n' rollille, joutuu pettymään, mutta Black Lipsille se epäilemättä avaa uusia polkuja. Todennäköisesti myös yhtyeen kaupallinen menestys nousee uudelle tasolla. Miksipä ei? Arabia Mountain sisältää oikeastaan vain hyviä kappaleita, sekä tarpeeksi vaihtelua pysyäkseen mielenkiintoisena koko kestonsa ajan. Yhtyeen ainoa varsinainen heikkous ovat sanoitukset, joilla ei vielä Pulitzer-palkinnosta kilpailla. Pahin esimerkki taitaa olla Mr. Driver: "My pecker's long/ It's got me feeling strong/ When I sing this song/ And you smoke this bong/ Rock it all night long/ Will you want to be long?/ 'Cause we're feeling gone/ My sexual Viet Cong." Joka tapauksessa Black Lips murtautuu Arabia Mountainilla ulos garage rockin genre-loukosta kohti silkkaa loistokasta rockia, joka on parhaiden esikuviensa tavoin sekä tarttuvaa että tanssittavaa. Onko Arabia Mountain suurta taidetta, joka muistetaan vuosikymmeniä? Ehkei, mutta eipä kaiken tarvitsekaan olla.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Eddie Vedder: Ukulele Songs

Levyllinen lauluja ukulelella säestettynä ei ehkä ole ensimmäinen musiikillinen projekti, joka tulisi mieleen, kun puhutaan Eddie Vedderistä, raspikurkkuisesta rock-sankarista, joka on jo vuodesta 1990 purkanut maskuliinista angstiaan legendaarisen Pearl Jamin riveissä. Hänen musiikkiinsa syvällisemmin tutustuneet kuitenkin tietävät Vedderillä olevan myös herkempi, jopa trooppisen letkeä puoli, joka on näyttäytynyt niinkin aikaisin kuin vuonna 1996 julkaistulla No Codella. Silti oli hiukan yllättävää (ja näin ollen kiehtovaa) kuulla, että Vedderin ensimmäinen varsinainen soololevy tulisi koostumaan "ukulelelauluista".

Pikkuinen havaijilaisinstrumentti ukulele ei kenties ole yleisin rockin ilmaisuväline. Tämä 1800-luvulla portugalilaisten siirtolaisten mukanaan tuoma pientä nelikielistä kitaraa muistuttava soitin koki suuret suosion hetkensä Havaijin ulkopuolella ennen toista maailmansotaa, jolloin se piti samaa paikkaa musiikkimaailmassa, jonka myöhemmin nappaisi kitara. Ukulele oli helppo kantaa mukana, suhteellisen halpa ja verrattain helppo oppia soittamaan.

60-luvulla ukulelen suosio oli kuitenkin romahtanut kitaran ansiosta, josta tuli innokkaiden amatöörimuusikoiden uusi suosikkisoitin. Popkulttuurimuistoissa ukulele tunnettiin lähinnä Marilyn Monroen roolihahmon Sugar Kanen viehkeästä käsittelystä elokuvassa Piukat paikat (1959) ja eksentrisen laulajatähden Tiny Timin hitistä Tiptoe Thru' the Tulips vuodelta 1968. Ukulele ponnahti välillä esiin vuosien varrella mm. 90-luvun alussa "speed metal ukulele" -yhtye Uke Til U Puken muodossa. Yleensä sitä ei ollut tapana pitää vakavasti otettavana instrumenttina, vaan leluna tai humoristisena rekvisiittana. Matka jazz-muusikoiden suosiosta uutisten loppukevennyksiin oli ollut pitkä.

2000-luvulla ukulele on noussut uuteen suosioon etenkin edesmenneen havaijilaismuusikko Israel "Iz" Kamakawiwo'olen ansiosta. Kamakawiwo'olen useissa elokuvissa kuullusta Over the Rainbow/ What a Wonderful World -potpurista tuli hitti etenkin YouTuben ansiosta. Nykyään kyseinen palvelu on pullollaan eri laulujen ukuleleversioita.

Kamakawiwo'olen tavoin Vedder ottaa ukulelensa tosissaan – mistään huumorilevystä tai ironisesta hassuttelusta ei ole kyse. Ukulele Songsin laulut ovat Pearl Jamin mahtipontiseen rockiin verrattuna kevyitä, mutteivät kepeitä: levyn ote on lempeä, mutta vakava.



Levyn aloittavan Can't Keepin Vedder on levyttänyt yhtyeensä kanssa (Riot Act -levylle vuonna 2002), ja se tekee selväksi kuinka kaukana Pearl Jamin musiikista tällä levyllä liikutaan. Albumin musiikillinen ilme on yksinkertaisesti sanottuna pelkistetty. Useimmissa kappaleissa Vedder säestää itseään pelkällä ukulelella. Silloinkin, kun mukana on jouset, kuten albumin ensimmäisessä singlessä ja huippukohdassa Longing to Belongissa, tai duettokumppanina Cat Powerin Chan Marshall, kuten Tonight You Belong to Messa, vaikutelma on vähäeleinen. Yksinkertaisuus on sekä Ukulele Songsin vahvuus että heikkous: toisaalta albumin soundi on viehättävä, mutta yllätyksiä sillä ei kuulla.


Ukulele Songsin laulujen lyriikat kertovat pääosin rakkaudesta. Parhaimmillaan Vedder on varsin lumoava ja liikuttavan romanttinen:

"I dream of circles perfect
Eyes within your face
My heart's an open wound that
Only you replace
And though the moon is rising
Can't put your picture down" (Longing to Belong)

tai

"It's no shame that
Love's a game that
I can only play with you
What I'm saying
Is I'm here waiting for you" (Satellite)

ja

"Nothing ever goes my way
But with you here, that all will change
Suddenly I'm a new born child
And I'm ready to live a while with you
There's so much left to do" (You're True)


Sydänsurujakin levyltä löytyy mm. kauniilta Sleeping By Myselfiltä ja, kuten arvata saattaa kappaleen nimestä, Broken Heartilta. Vanhanaikaisesti keinahteleva Without You hohkaa kaihoisaa kaipausta ("For every wish I hold a star/ That goes on and set in the dark/ There is a dream I’ve dreamt about you/ From afar I lie awake").


 Vedderin omien laulujen lisäksi levyltä löytyy useita lainakappaleita. Näistä parhaiten toimivat Felice ja Bordelaux Bryantin kantriklassikko Sleepless Nights ja edellä mainittu Marshallin kanssa duetoitu Tonight You Belong to Me, popklassikko vuosimallia 1926. Dream a Little Dream of Men luulisi sopivan Vedderille loistavasti, mutta jotenkin hutaisten vedetty versio jättää kylmäksi.

Kaiken kaikkiaan Ukulele Songs on kuitenkin lumoavan vahvatunnelmainen levy. Sen simppelin koskettavat laulut eivät tunnu aivan kuuluvan tähän päivään. Ne ovat kuin kaikuja jostain menneestä, jostain toisaalta. Mies laulamassa ukulelensa kanssa pieniä, sydämestään tulvivia lauluja rakkaudesta, sydänsurusta ja elämästä yleensä. Jos sitä pientä hiukan hassua soitinta ei oteta lukuun, niinhän sitä on yleensä tapana musiikissa tehdä.

torstai 30. kesäkuuta 2011

Neutral Milk Hotel: In the Aeroplane Over the Sea

Mahdottoman laiha vuoristofolkyhtye tuijottavine silmineen, pääkallokasvoinen aave-mariachi-orkesteri, unohdettu sielu yksin kitaransa kanssa pikaruokakääreiden peittämässä huoneessaan, psykedeelinen rockyhtye väriloistossa, joka sattuu silmiin, soittorasia keskellä puutarhaa, joka paljastuu loputtomaksi labyrintiksi... Neutral Milk Hotelia ja sen parasta levyä In the Aeroplane Over the Seata on vaikea kuvailla muuten kuin mielikuvin. Ilmestyessään vuonna 1998 tämä yhtyeen toinen albumi meni monilta ohi, mutta vuosien saatossa se on noussut yhdeksi 90-luvun kulttiklassikoista. Se on myös toistaiseksi viimeinen sana yhtyeen ainoan varsinaisen jäsenen, Jeff Mangumin, suusta. Menestyksen ja parrasvalojen sijaan Mangum on tarjoillut yli kymmenen vuoden ajan vain muutaman konsertin rikkomaa hiljaisuutta.

Kuten Phil McCullenin kirjoittama Neutral Milk Hotelin virallisten nettisivujen biografiaksi tarjoama artikkeli asian muotoilee: "Neutral Milk Hotel on enemmän konsepti kuin bändi. Tämä Jeff Mangumin pään sisälle lukitun mielikuvituksen tuote on sekä ollut bändi että tulee olemaan bändi, mutta se saattaa olla myös Jeff ja muutama kaveri tai jopa Jeff ja joitakin huonekaluja, joilla on erikoisia akustisia ominaisuuksia." Neutral Milk Hotel sai alkunsa Mangumin levytysprojektina 1980 ja -90 -lukujen taitteessa. Hän oli osa Elephant 6 -muusikkokollektiivia, johon kuului mm. sellaisia 90-luvulla indiemusiikin grungesta kohti psykedeelistä poppia uudistaneita bändejä, kuten The Apples in Stereo ja Olivia Tremor Control. Kollektiivin perustivat alun perin pienessä Rustonin kaupungissa lapsuudenystävät Robert Schneider (The Apples in Stereo), Bill Doss (Olivia Tremor Control, Sunshine Fix), Will Cullen Hart (Olivia Tremor Control, Circulatory System) ja Mangum. 90-luvun lopulla siihen kuului perustajiensa bändien lisäksi sellaisia aikansa kulttisuosikkeja, kuten Beulah, Elf Power ja Of Montreal. Yhteistä bändeille oli tekniikan rajoittama, mutta mielikuvituksen vapauttama lo-fi-estetiikka, reipas tee-se-itse-henki ja villit psykedeeliset visiot. Useimmat yhtyeet yhdistivät tarttuvat melodiat kunnianhimoiseen taiteellisuuteen ja kokeellisuuteen.

Neutral Milk Hotel (Mangum vasemmalla)

 Elephant 6:n alkuvaiheessa se oli olemassa yhtä paljon perustajiensa päiden sisällä kuin todellisuudessa. Mangum, Schneider, Doss ja Hart nauhoittivat omia levyjä kasettinauhureilla ja neliraitureilla, piirsivät niille kannet ja kirjoittivat takakansitekstejä. Joskus levystä saattoi olla olemassa vain yksi kappale, mutta mielikuvituksessaan ystävykset loivat jo omaa imperiumiaan. Myös Mangumin ja Neutral Milk Hotelin musiikillinen taipale alkoi kotinauhoituksina. 80- ja 90-lukujen taitteessa Mangum alkoi julkaista demokasetteja Milk-nimellä ja 90-luvun alkupuolella hän jatkoi samaa Neutral Milk Hotel -aliaksen suojissa. Vuonna 1994 oli vuorossa "yhtyeen" ensimmäinen kaupallinen julkaisu: ep Everything Is..., mutta Neutral Milk Hotel ei ollut oikea bändi vielä silloinkaan, kun se vuonna 1996 julkaisi debyyttialbuminsa On Avery Island.

Konseptialbumit tai ainakin levyt, jotka vaikuttivat konseptialbumeilta, olivat poikkeuksellisen tavanomaisia Elephant 6 -bändien keskuudessa. Sellainen oli myös On Avery Island. Mistä albumin technicolor-väreissä leiskuva karusellimainen lo-fi-pop mahdollisesti kertoi, oli vaikeammin määriteltävissä. Mangumin tekstit olivat alusta asti kiehtovia, mutta enemmänkin surrealistisia välähdyksiä kuin loogisia tarinoita. Ne noudattivat unen logiikkaa, joskin aina ei voinut olla varma olivatko ne unia vai painajaisia.

Monet Neutral Milk Hotelin soundin peruspilareista olivat paikallaan jo sen ensilevyllä. On Avery Islandin musiikki rakentui Mangumin hoilottavasta äänestä, kauniista/synkistä folkmelodioista, torvista ja yllättävistä mölypurkauksista. Se oli kiehtova yhdistelmä folkia, psykedeliaa, indiepoppia ja punkia.

On Avery Islandilla musiikista vastasivat suurimmilta osin Mangum itse ja Robert Schneider. Apuna oli vain kahden hengen torvisoittokunta ja Lisa Janssen säröbassossa parilla raidalla. Pian levyn julkaisun jälkeen Neutral Milk Hotelista kuitenkin tuli viimein oikea yhtye, kun siihen liittyivät rumpali Jeremy Barnes, torvisoittaja Scott Spillane ja mm. banjoa, haitaria ja sahaa soittanut Julian Koster. Robert Schneider pysyi mukana levytyskokoonpanossa sekä vastasi tuotannosta.

On Avery Island oli lupaava levy, mutta sillä Mangumin kappaleet eivät vielä olleet saavuttaneet taiteellista lakipistettään, eikä albumin tuhnuinen soundi tehnyt oikeutta hänen kunnianhimoisen yksilölliselle visiolleen. In the Aeroplane Over the Sealla heikkoudet oli korjattu, ja Mangum loi mestariteoksensa ja yhden 90-luvun hienoimmista albumeista.

Anne Frank
In the Aeroplane Over the Sea oli sekin konseptilevy. Mangumin mukaan levy oli hakenut inspiraationsa kuuluisasta päiväkirjastaan tunnetun Toisen maailmansodan aikana natseja piileskelleen Anne Frankin elämästä. Frankin tarina vilahtelee levyn laulujen surrealistisissa mielikuvissa ja pirstaloituneissa tarinoissa, mutta mitenkään kirjaimellinen In the Aeroplane Over The Sean suhde Frankin tarinaan ei ole.

Mangumin lauluissa välähtelevät lapsuuden traumat, painajaiset, rakkaus sekä lihallisessa että idealisoidussa muodossaan, elämä, kuolema, Jumala, suru ja onni. Levyn aloittava The King of Carrot Flowers Pt.1 kertoo lapsuuden leikeistä, ystävyydestä, perheväkivallasta ja seksuaalisuuden heräämisestä kiehtovan unenomaisin sanankääntein:

”When you were young
You were the king of carrot flowers
And how you built a tower tumbling through the trees
In holy rattlesnakes that fell all around your feet

And your mom would stick a fork right into daddy's shoulder
And your dad would throw the garbage all across the floor
As we would lay and learn what each other's bodies were for”



Kappale sulautuu suoraan osiin kaksi ja kolme, joissa Mangumin yksinkertainen haitarin säestämä folk-kappale muuttuu ensin surumieliseksi torven johdattelemaksi meksikolaiseksi kansanlauluksi ja siitä meluisaksi säröbassojamiksi.

Valssin tahdissa kauniisti lipuva levyn nimikappale sisältää Mangumin kauneimpia riimejä:

”What a curious life we have found here tonight
There is music that sounds from the street
There are lights in the clouds
Anna's ghost all around
Hear her voice as it's rolling and ringing through me”

Elämän (ja kuoleman) perusasioita pohditaan:

”And one day we will die
And our ashes will fly from the aeroplane over the sea
But for now we are young
Let us lay in the sun
And count every beautiful thing we can see”

Lopulta kuitenkin unelmat sekoittuvat painajaisiin Mangumille tyypillisellä tavalla:

”Now how I remember you
How I would push my fingers through
Your mouth to make those muscles move
That made your voice so smooth and sweet”

Mangum johtaa jälleen yhtyettään akustisella kitaralla taustallaan surumielisen yksinäinen, kenties hieman juopunut torvi duetoimassa Julian Kosterin lohduttomasti valittavan sahan kanssa.



Päähenkilönsä tavoin Two-Headed Boy on rumankaunis, pelottava, mutta samalla toismaailmallisen kiehtova. Mangumin äänessä alkaa olla jotain nyrjähtänyttä, huolestuttavaa. Hänen runoutensa on kerrassaan pyörryttävää:

”Two-headed boy
Put on Sunday shoes
And dance round the room to accordion keys
With the needle that sings in your heart
Catching signals that sound in the dark

Two-headed boy
With pulleys and weights
Creating a radio played just for two
In the parlor with a moon across her face
And through the music he sweetly displays”

Mystistä kauneutta seuraa kuitenkin aina jokin pimeä, kuin juuri ja juuri varjoissa havaittava luonnoton liike:

”Silver speakers that sparkle all day
Made for his lover who's floating and choking with her hands across her face
And in the dark we will take off our clothes
And they'll be placing fingers through the notches in your spine”

”And when all is breaking everything that you could keep inside
Now your eyes ain't moving now
They just lay there in their climb”



Laillani Anne Frankin päiväkirjaa lukemattomille levyn yhteys Frankin tarinaan ei välttämättä heti aukea, mutta surun, kuoleman, seksuaalisuuden ja kaipauksen teemat ovat helposti havaittavissa. Signaalien kuuntelu pimeässä voi viitata Frankin perheeseen kuuntelemassa radiota pienessä salahuoneessaan, josta pommitusten varalta on sammutettu valot. Tässä ja useissa levyn lauluissa esiintyvä heräävän seksuaalisuuden teema saattaa viitata Anne Frankin suhteeseen Peter van Pelsiin, nuoreen tuttavaperheen poikaan, jonka kanssa hän suuteli ensimmäisen kerran. Lopulta Two-Headed Boy muuntautuu The Foolin hautajaismarssiin, jossa surun lisäksi hohtaa hauras toiveikkuus.

Sitä edeltävän herkkyyden jälkeen rujo Holland, 1945 tuntuu melkein rivolta. Pian se paljastuu meluisuudestaan huolimatta jälleen yhdeksi kauniiksi osaksi albumin palapeliä. Se kertoo In the Aeroplane Over the Sean kappaleista kenties suorimmin Anne Frankista. Hollanti oli hänen asuinpaikkansa ja 1945 kuolinvuotensa. Anne Frank kuoli vain muutamaa viikkoa ennen kuin brittijoukot vapauttivat Bergen-Belsenin keskitysleirin:

”The only girl I've ever loved
Was born with roses in her eyes
But then they buried her alive
One evening, 1945
With just her sister at her side
And only weeks before the guns
All came and rained on everyone”


 Kappale hohkaa surua, katumusta ja menneisyyden levottomia aaveita. Mangum ei kykene sovittamaan yhteen ihmiskunnan kykyä sekä uskomattomaan hyvyyteen ja kauneuteen että mielettömään julmuuteen ja pahuuteen:

”The Earth looks better from a star
That's right above from where you are
He didn't mean to make you cry
With sparks that ring and bullets fly
On empty rings around your heart
The world just screams and falls apart”

”Indentions in the sheets
Where their bodies once moved but don't move anymore
And it's so sad to see the world agree
That they'd rather see their faces fill with flies
All when I'd want to keep white roses in their eyes”



Communists Daughter sisältää sekä raukeaa levollisuutta että pornografista seksuaalisuutta:

”Sweet communist
The communist daughter
Standing on the sea-weed water
Semen stains the mountain tops”

Lyhyen kappaleen visiot ovat lopulta lähes apokalyptisen rivoja, kuulaan trumpetin soidessa taustalla:

”Cars careening from the clouds
The bridges burst and twist around
And wanting something warm and moving
Bends towards herself the soothing
Proves that she must still exist
She moves herself about her fist”

Oh Comely aaltoilee synkästi, nyrjähtäneesti. Pitkä kappale lipuu tuskasta ja masennuksesta suoranaiseen kauhuun:

”Oh comely
I will be with you when you lose your breath
Chasing the only
Meaningful memory you thought you had left
With some pretty bright and bubbly terrible scene
That was doing her thing on your chest”

Yksinäisyyden, pettymykset ja petturuuden voi voittaa musiikin voimalla, tulikin se sitten ”pimeiltä stadioneilta”:

”Your father made fetuses with flesh-licking ladies
While you and your mother were asleep in the trailer park
Thunderous sparks from the dark of the stadiums
The music and medicine you needed for comforting
So make all your fat, fleshy fingers to moving
And pluck all your silly strings
And bend all your notes for me
Soft, silly music is meaningful, magical”



Äkkiä ollaankin taas sodan kauhujen keskellä, keskitysleirien ruumiskasoissa:

”I know they buried her body with others
Her sister and mother and 500 families
And will she remember me 50 years later?
I wished I could save her in some sort of time machine”

Jotenkin Mangum ja hänen yhtyeensä onnistuvat tekemään tästäkin yli 8-minuuttisesta valitusvirrestä vavahduttavaa musiikkia. Epäilemättä se on kuitenkin albumin vaikeimmin sulatettava kappale.

Meluisa säröbasson avulla pörisevä Ghost pohtii eriskummallisten visioiden seassa tuonpuoleista. Jossain laulun hermostuneesti tärisevän ja sekavan muodon alla on tarttuva pop-kappale, mutta Mangum on tällä kertaa piilottanut melodiansa liiankin hyvin.



In the Aeroplane Over The Sean alkupuolisko on niin väkevä, ettei sen toinen puolisko voi pärjätä vertailussa. Erityisen tarpeeton on tuttuja musiikillisia motiiveja toisteleva nimetön instrumentaali (tai oikeastaan sen nimi on ”untitled”). Merkittävintä siinä on lead-instrumentti, joka kuulostaa epäilyttävästi harvoin rock-levyillä tavattavalta säkkipilliltä.

Levyn päättää Two-Headed Boy Pt. 2, joka nimestään huolimatta ei muistuta loppukaneettiaan lukuun ottamatta sisarkappalettaan. Sopivasti se on surumielinen, mutta kaunis elegia. Tuonpuoleisesta Anne Frank kehottaa eloon jäänyttä isäänsä jatkamaan elämäänsä:

”Daddy, please, hear this song that I sing
In your heart there's a spark that just screams
For a lover to bring
A child to your chest that could lay as you sleep
And love all you have left like your boy used to be
Long ago wrapped in sheets warm and wet”

Rakkaudessa saattaa piillä ihmisen elämän ikuisten mysteerien vastaus:

”In my dreams you're alive and you're crying
As your mouth moves in mine, soft and sweet
Rings of flowers around your eyes and I'll love you
For the rest of your life”

Kuitenkin kappaleen viimeisen säkeen sanoma on kumman lohduton. Rakkaus kauan aikaa sitten kuollutta traagista nuorta tyttöä kohtaan taitaa sittenkin olla kovasti helpompaa kuin rakkaus tosielämässä:

”Two headed boy, she is all you could need
She will feed you tomatoes and radio wires
And retire to sheets safe and clean
But don't hate her when she gets up to leave”

In the Aeroplane Over The Sean lopussa kuulostaa siltä kuin ennen nauhan loppumista Mangum laskisi kolahtaen kitaransa käsistään. Ääni kuulostaa nyt vuonna 2011 symboliselta. Ikään kuin tämän vuoroin pakahduttavan kauniin, vuoroin romuluisen ruman, vuoroin pelottavan ja vuoroin ystävän lailla lohduttavan, vuoroin pohjattoman synkän ja hohtavan toiveikkaan mestariteoksen jälkeen ei ollut enää mitään lisättävää. Neutral Milk Hotel kiersi levyn jälkeen ahkerasti, sitten eräänä päivänä kiertue loppui, ja samalla vaimeni myös musiikki Mangumin päässä. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin aikooko hän tehdä vielä levyjä, Mangumin vastaus oli epämääräinen: ”En tiedä. Olisihan se kivaa, mutta joskus vähän epäilen sitä.”

Kivaa se todella olisi, muttei ehkä välttämätöntä. In the Aeroplane Over the Sea on sellainen lähes virheetön mestariteos, jollaista taiteilijoiden kohdalle ei osu välttämättä kertaakaan eliniän aikana. Traagista toki on, että Mangumin palkintona saattoi olla hulluus, yksinäisyys ja köyhyys. Onneksi ei kuitenkaan unohdus. Vuosien varrella In the Aeroplane Over the Sea on ansainnut vankan aseman yhtenä 90-luvun hienoimmista albumeista. Se ei tule koskaan sopimaan valtavirran viralliseen tarinaan grungen, brittipopin, Spice Girlsien ja gangsta rapin vuosikymmenestä, mutta useimmat kuulijat se vangitsee eliniäksi. Se on levy, joka on sekä mysteeri että vastaus samassa paketissa


Lisää tietoa Jeff Mangumin myöhemmistä vaiheista tässä loistavassa artikkelissa: http://clatl.com/atlanta/have-you-seen-jeff-mangum/Content?oid=1243486

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Black Flag: The First Four Years

Olen hiljattain alkanut lukea ystävältä lainaamaani Michael Azerradin mainiota 80-luvun amerikkalaisesta indie-rockista kertovaa alun perin vuonna 2001 julkaistua kirjaa Our Band Could Be Your Life: Scenes from the American Indie Underground 1981-1991. Osittain kokemus on nostalginen (ei niin, että olisin näitä sentään 80-luvulla pikkulapsena kuunnellut, mutta myöhemmin on tullut useisiin ajan levyihin tutustuttua), mutta teoksesta löytyy myös paljon uutta tietoa. Useimmat kirjassa esitellyt yhtyeet ovat jo tuttuja, mutta häpeäkseni olen huomannut kuinka paljon 80-luvun jenkki-indien klassikkoja – genre, jota olen fanittanut jo vuosikausia – vielä puuttuu omasta levyhyllystä. Samalla siis, kun mieli saa ravintoa, pankkitili alkaa kolista tyhjyyttään – Our Band Could Be Your Life on johtanut välittömästi siinä mainittujen levyjen pakkomielteenomaiseen hankkimisvimmaan.

Vuonna 1976 Hermosa Beachissa Kaliforniassa perustettu Black Flag on yksi esimerkki yhtyeistä, joista olen pitänyt jo pidemmän aikaa, mutta levyhyllyssä nököttää vain yhtyeen debyyttipitkäsoitto Damaged (1981). Ensikosketukseni tähän hardcorepunkin pioneeriyhtyeeseen oli joskus 90-luvulla tv:stä tullut klassikkodokumentti Läntisen sivilisaation rappio (The Decline of the Western Civilization, 1981). Myöhemmin mm. Wayne's World -komedioilla kunnostautuneen Penelope Spheerisin elokuva esitteli Black Flagin lisäksi sellaisia Los Angelesin punk-ympyröiden legendoja, kuten Circle Jerksin, X:n, Fearin ja The Germsin. Yhtyeiden musiikki ei vielä tuolloin iskenyt täysillä – kuuntelin lähinnä valtavirtamusiikkia, enkä oikein ollut vielä valmis ottamaan vastaan elokuvassa soitettua rähinää – mutta kiehtovaa se kieltämättä kuitenkin oli. Myöhemmin rakkaimmaksi elokuvan yhtyeistä on muodostunut loistava X.


Suhteeni Black Flagiin on ollut aina hiukan vaikeampi. Vaikka pidän Henry Rollinsista kirjoittajana (suosittelen lämpimästi hänen kirjojaan, kuten Get in the Van ja Black Coffee Blues) ja myös, paremman sanan puutteessa, "mediapersoonana", en ole oikein koskaan pitänyt hänestä muusikkona. Rollins Bandilla on hetkensä, mutta kuitenkin yhtyeen hard rock on aina kuulostanut korvaani turhan melodiaköyhältä, pöyhkeän macholta ja Rollinsin ääni sävyttömältä karjumiselta. Rollinsin aikainen Black Flag on musiikillisesti yhtä ongelmallinen. Damaged on kyllä tunnustettu hc-klassikko, mutta sillä on myös pahoja heikkouksia – albumin soundi on tuhnuinen ja siltä puuttuu yhtyeen aggressiiviselle musiikille tarpeellista iskevyyttä. Rollinsin psykopaattisen kersantin tavoin haukahteleva ääni on varsin yksipuolinen instrumentti, ja pahimmillaan hän ylitulkitsee laulujen aggressioita niin pahasti, että kuulostaa tahattoman koomiselta. Damagedin keskeisin ongelma on, että Black Flag oli jo tehnyt lähes kaiken siltä löytyvän paremmin aikaisemmin.

Black Flagin suhteen silmiä avaava teos on näitä varhaisempia äänityksiä sisältävä The First Four Years -kokoelmalevy. Niin kliseistä kuin se onkin ("eka demo oli paras" jne.), Black Flag ei ainakaan parantunut varttuessaan. Alun perin Panic-nimisenä perustetun yhtyeen monimutkainen historia ja se jäsenien tiuhaan tahtiin toistunut vaihtelu selitti osittain yhtyeen soundissa tapahtuneet muutokset.


 Black Flagin ehdoton johtohahmo oli sen perustaja ja ainoa koko yhtyeen elinkaaren siinä mukana ollut jäsen: kitaristi/laulunkirjoittaja Greg Ginn. Ginnillä esiintyi yhtyeen alkuvuosista lähtien työnarkomaanin piirteitä – Panic treenasi tuntitolkulla päivittäin – ja hänen ja laulaja Keith Morrisin oli vaikea löytää soittajia yhtyeeseensä. Lopulta kokoonpanoksi vakiintui Ginn, Morris, Chuck Dukowski (basso) ja Brian Migdol (rummut). Vuonna 1978 yhtye vaihtoi nimekseen Black Flag, kun jostain löytyi jo Panic-niminen bändi. Nimi viittasi sekä anarkistisymboliin, hyönteismyrkkyyn että Ginnin lempiyhtyeeseen Black Sabbathiin. Ginnin taiteilijanimellä Raymond Pettibon tunnettu veli suunnitteli yhtyeelle neljästä mustasta pystyviivasta koostuvaa tyyliteltyä hulmuavaa lippua esittävän iskevän logon, joka alkoi pian spraymaalattuna koristaa Los Angelesin kiviseiniä.

 Alusta asti Black Flagin rujo musiikki, sen fanien väkivaltainen käytös ja Los Angelesin poliisien ylireagointi keittivät sopan, jota ei tarjoiltu samoilta kullatuilta lautasilta kuin Duran Durania tai Culture Clubia. Ginn ja kumppanit riisuivat punkin sen yksinkertaisimpiin rakennuspalikoihin, nopeuttivat tempon äärimmilleen laulajan karjuessa päälle varsinaisen laulamisen sijaan. Näin syntyi punkin entistä rankempi muoto hardcore. Punk oltiin hyväksytty nenästä pidellen suurille levy-yhtiöille, koska se uhkaavuudestaan huolimatta kuitenkin myi, mutta hardcoreen eivät levy-yhtiöt halunneet koskea edes kaasunaamarit päässä. Niinpä samalla syntyivät yksityiset pienlevy-yhtiöt, indie-jakelukanavat ja diy-kiertueet.

Edellä mainitut edistysaskeleet synnyttivät 80-luvun aikana amerikkalaisen indie-rockin ja johtivat lopulta 90-lvun kaupalliseen vaihtoehtorockiin, mutta Black Flag oli kaukana indie rockista, eikä se oikeastaan ollut vielä edes hardcorea, kun se julkaisi The First Four Yearsin avaavan debyytti-ep:nsä Nervous Breakdownin lokakuussa 1978. Loistava se kuitenkin oli. Vain hiukan yli viidessä minuutissa Morris, Ginn, Dukowski ja Migdol tykittivät läpi neljä kappaletta, joista nimibiisi yli kaksiminuuttisena on lähestulkoon eeppinen. Vaikka Black Flag – erityisesti Morrisin Johnny Rotten -tyylisesti kaakattavan äänen takia – kuulostaa näillä raidoilla vielä perinteisemmältä punkilta (mikä ei välttämättä ole lainkaan huono juttu), ovat sen useimmat erityispiirteet jo paikallaan. Ginnin kitara sivaltaa ilkeästi suristen, Dukowskin basso kaahaa perässä ja tempo on salamannopea. Poppia Black Flagistä ei millään saanut väännettyä, mutta se ei koskaan enää kuulostanut melodisesti niin kutsuvalta kuin näillä varhaisilla kappaleilla.



Black Flagin sanoitukset eivät olleet Sex Pistolsin tai Clashin tapaan yhteiskunnallisia, eikä niissä myöskään ollut Ramonesin popkulttuurinokkeluuksia. Jo näillä ensilevytyksillään yhtye keskittyy ahdistuksen, mielenterveys- ja alkoholiongelmien ja toivottomuuden kartoittamiseen. Ep:n nimibiisi alkaa: "I'm about to have a nervous breakdown/ My head really hurts/ If I don't find a way out of here/ I'm gonna go berserk cause/ I'm crazy and I'm high", ja päättyy: "I'm so sick of everything/ I just want to... Die!"

Fix Messä toivotaan kuoleman sijaan sentään pelastusta, mutta sen pirteämpi se ei ole: "Someday I'll feel no pain/ Someday I won't have a brain/ They'll take away the part that hurts and let the rest remain/ Fix me/ Fix my head/ Fix me please/ I don't wanna be dead." Levyn kääntöpuolelta löytyvän I've Had Itin otsikko kertoo oikeastaan kaiken, joten onkin pieni yllätys, että Wasted esittelee jonkinlaista kieroa huumoria: "I was so wasted/ I was a hippie/ I was a burnout/ I was a dropout/ I was out of my head/ I was a surfer/ I had a skateboard/ I was so heavy man/ I lived on the strand." Ehkä sekaisin olemisesta ei tosin kannattanut puhua imperfektissä – pian kokkelia ja speediä innokkaasti nauttinut Morris sai kenkää bändistä.



Morris perusti legendaarisen Circle Jerksin, ja Black Flag jatkoi Ron Reyesin, yhtyeen fanista sen laulajaksi korotetun katunuoren kanssa, joka tunnettiin myös nimellä Chavo Pederast. Reyes ei jaksanut Black Flagissa kauaa – hän ei kestänyt yhtyeen jäseniin jatkuvasti kohdistuvaa poliisin häirintää ja surffaajista punkkareiksi kääntyneen macho-yleisön väkivaltaisuutta. Hän oli kuitenkin yhtyeessä tarpeeksi kauan esiintyäkseen Läntisen sivilisaation rappiolla ja sen seuraavalla ep:llä Jealous Again.
 

Elokuussa 1980 julkaistu ep sisälsi jälleen nipun raivokkaita minuutin-parin pituisia räjähdyksiä. Näppinsä pelissä oli myös Black Flagin uudella entistä tiukemmalla rumpalilla Julio Roberto Valverde Valencialla, joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellä Robo. Ep:n nimikappale käsittelee hardcore-punkille poikkeuksellisesti ihmissuhteita, melkeinpä hellyttävästi: "You're jealous again/ No, she's just a friend/ Why can't I do anything without being yelled at?/ Always on the phone/ Never leave me alone/ Why don't you just tell me what you want from me?" Revengessä Reyes räyhää kuin uhmaikäinen lapsi kostofantasian kourissa: "Revenge!/ I'll watch you bleed/ Revenge!/ That's all I'll need/ I won't cry if you... die! die!"



No Values on kuin tuplanopeaa Sex Pistolsia, jossa on jopa tarttuvaa lähestyvä kertosäe: "I've got no values/ Nothing to say/ I've got no values/ Might as well blow you away." Ep:n todellinen klassikko on kuitenkin White Minority – Black Flagin oma White Riot tai Nazi Punks Fuck Off, jossa yhtye, latinotaustaiset Reyes ja Robo etunenässä, sekä julistaa omaa kapinaansa että sanoutuu jyrkästi irti hardcorea vaivanneesta rasismista: "We're gonna be a white minority/ We won't listen to the majority/ We're gonna feel inferiority/ We're gonna be white minority/ White pride/ You're an American/ I'm gonna hide/ Anywhere I can." Aina yhtä kyyniselle ja nihilistiselle Ginnille tyypillisesti kaikki on lopulta merkityksetöntä: "We're all gonna die."



Reyesin tilalle Black Flag palkkasi jälleen kerran yhtyeen fanin. Tällä kertaa vuorossa oli New Jerseystä kotoisin ollut Dez Cadena, jonka isä Ozzie Cadena oli ollut a&r-miehenä legendaarisella jazz-levy-yhtiö Savoy Recordsilla. Cadenan Morrisia ja Reyesiä käheämpää, karjuvaa laulunääntä – josta tulisi lukemattomien hardcore-vokalistien esikuva – esiteltiin ensimmäisen kerran kesäkuussa 1981 julkaistulla singlellä Six Pack.

Six Pack on kiistämätön Black Flag -klassikko. Sen ironiset, juntteja keskikalja-cowboyta irvivät sanoitukset edustavat ensi-ep:n Wastedin tavoin humoristisempaa otetta, jota Ginn ja kumppanit väläyttelivät harmillisen harvoin: "I know it'll be o.k./ When I get a six pack in me/ That's right/ My girlfriend asked me/ Which one I like better/ Six pack!/ I hope the answer don't upset her/ Six pack!/ I was born with a bottle in my mouth/ Six pack!/ Now I've got six so I'll never run out/ Six pack!" I've Heard It Beforen abstraktimpi kitarointi näyttää suuntaa tulevalle, ja sen nykivä rytmi ja melodia, joka on antanut esimerkkiä ainakin Sonic Youthille, käytettiin uudelleen Damaged-albumin Room 13 -kappaleella. Mustaakin mustemmalla American Wastella Black Flag maalaa lohduttoman kuvan tavallisen duunarin elämästä 80-luvun Reaganin Amerikassa: "The world's got some plans for me/ Courthouse, jails and factories/ Black and whites on the street/ For me, for me/ I see my place in American waste/ Faced with choices I can't take." Ainoan vaihtoehdon tarjoaa tuhoaminen ja anarkia, mutta epätoivon kitkerä maku tuntuu kurkussa. Onko ratkaisu sittenkin itsemurha? "Going down on death/ I see it coming/ I can't do anything/ Not for me/ Not for me/ I won't end up in the heap/ I want out/ I'm free/ Burning/ Burning."



The First Four Yearsin päättää väkevästi Black Flagin versio kuolemattomasta Louie Louiesta ja kokeellinen, hitaasti jumittava Damaged I. Harvinaisempaa osastoa levyllä edustavat Clocked In ja Machine, jotka julkaistiin alun perin Cracks in the Sidewalk ja Chunks -kokoelmilla. Kummatkin käsittelevät ihmisen alentamista epäinhimilliseksi palaksi teollisuuden koneistoa: "I'm not a machine!/ Won't work", ulvoo Cadena jälkimmäisessä kuin nurkkaan ahdistettu eläin.


 Black Flagin julkaistessa ensimmäisen levynsä Damagedin joulukuussa 1981 joka ilta keuhkonsa pihalle karjumiseen kyllästynyt Cadena oli siirtynyt kitaraan, ja Washingtonista tulleesta nuoresta nörtähtävästä Henry Garfieldista oli tullut Black Flagin vokalisti Henry Rollins. Siitä huolimatta, että Damaged ei yltänyt yhtyeen varhaisten singlejen loistoon, oli se kuitenkin hieno levy ja itseoikeutettu hardcore-klassikko. Black Flag kuitenkin törmäsi ongelmiin levy-yhtiönsä Unicornin kanssa ja oikeusjutun jatkuessa se ei saanut julkaista mitään kolmeen vuoteen.

Vuonna 1984 neljällä pitkäsoitolla palannut Black Flag oli vain vaivoin tunnistettavissa samaksi yhtyeeksi. Bändin jäsenistö oli uusittu – Rollinsin ja Ginnin lisäksi siinä soittivat Kira Roessler (basso) ja Bill Stevenson (rummut) – ja sen musiikki oli hidastunut puoleen vanhasta. Black Flagin kahden viimeisen vuoden julkaisut väläyttelivät hienoja hetkiä, mutta sen uusi, Black Sabbath -vaikutteinen musiikki oli usein ahdistavaa, yksipuolista ja tylsää. Ginnin pessimistinen maailmankuva toimi paljon paremmin naitettuna nopeisiin punk-ralleihin kuin hitaaseen jurnutukseen. Toisin kuin muut hardcoresta indie rockin pioneereiksi muuttuneet yhtyeet (Minutemen, Hüsker Dü, Replacements, Meat Puppets) Black Flag ei koskaan oikein löytänyt musiikillisesti kiehtovaa polkua ulos punkista. Tosin sludge metallin ystävät saattavat olla hyvinkin eri mieltä – myöhäisvaiheen Black Flag on tyylin tärkeimpiä esikuvia.


 Oli miten oli, sitä on vaikeampi kiistää, että Black Flagin The First Four Years -kokoelmalta löytyvät varhaiset singlet ovat punk rockin parhaimmistoa. Niiltä löytyvä musiikksi on raakaa, synkkää, väkivaltaista, pessimististä, nihilististä ja rujoa (koristeltuna muutamilla hirtehishumoristisilla hetkillä), mutta silti sen kuunteleminen on kummallisen innostavaa ja vapauttavaa. Voit olla varma, ettet ole ensimmäinen, joka on purkanut ahdistusta, aggressioita tai muuten vain ylimääräistä energiaa tämän musiikin tahtiin!

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Neil Diamond: The Bang Years 1966-1968

Girl, You'll Be a Woman Soon; I'm a Believer, Red, Red Wine; Solitary Man: kaikki ovat laulaja-laulunkirjoittaja Neil Diamondin kappaleita, jotka ovat paremmin tunnettuja muiden esittäminä versioina. Diamond räpiköi useita vuosia uransa alkupuolella 60-luvun puolivälin jälkeen tehden hienoja, mutta huonosti myyneitä levytyksiä. Menestyksen hän saavutti vasta 70-luvun alussa sellaisilla ajan rentoon ilmapiiriin sopivilla kappaleilla, kuten Sweet Caroline, Holly Holy, Cracklin' Rosie ja Song Sung Blue. Vuonna 1972 hän aloitti muodonmuutoksen laulaja-laulunkirjoittajasta viihdesupertähdeksi loppuunmyydyn konserttikiertueensa ja sen tiimoilta julkaistun Hot August Night -live-levyn myötä. Diamondista tuli 70-luvun ikoni ja lopulta yksi kaikkien aikojen suosituimmista aikuismusiikkitähdistä, mutta väkevimmillään hän oli varhaisimmilla levytyksillään, jotka on nyt julkaistu uudelleen hienolla The Bang Years 1966-1968 -kokoelmalla.

Vuonna 1941 Brooklynissä New Yorkissa syntynyt Diamond aloitti uransa musiikin parissa 60-luvun alussa ensin epäonnistuneessa Neil and Jack -duossa koulukaverinsa Jack Packerin kanssa, sitten lyhytaikaisella soolouralla Columbia-levy-yhtiön suojissa, josta syntyi yksi heikosti menestynyt single vuonna 1963 (Clown Town/ At Night). 60-luvun alusta asti Diamond oli myös jatkuvasti lähetellyt kappaleitaan musiikkikustantajille. Vuonna 1962 Pat Boone oli jopa levyttänyt hänen ja yhdeksän muun lauluntekijän kirjoittaman (ja kirjoittajiensa lukumäärän mukaan nimetyn) Ten Lonely Guysin.


 Diamond jatkoi sinnikkäästi yrittämistä, ja lopulta vuosikymmenen puolivälissä tärppäsi. Helmikuussa 1965 hän tapasi laulunkirjoittajapariskunta Jeff Barryn ja Ellie Greenwichin, jotka tultaisiin muistamaan yhtenä niin sanotun brill building -soundin juhlituimmista edustajista. Vuonna 1965 heillä oli jo vyönsä alla sellaisia superhittejä, kuten The Crystalsin Da Doo Ron Ron ja Then He Kissed Me sekä The Ronettesin Be My Baby ja Baby, I Love You. Nämä ja useat muut hitit olivat tulosta hedelmällisestä yhteistyöstä tuottaja Phil Spectorin kanssa. Barry ja Greenwich auttoivat Diamondia saamaan sopimuksen Jerry Leiberin ja Mike Stollerin Trio Music -kustantamon kanssa. Diili ei kestänyt kauan, mutta johti kuitenkin Diamondin ensimmäiseen varsinaiseen hittiin – Jay and the Americansin Sunday and Mehin, joka nousi top-20:een marraskuussa 1965.



Barryn, Greenwichin ja Diamondin seuraavana liikkeenä oli perustaa yhteinen kustannusyhtiö, joka alkoi tosissaan kaupata Diamondin kappaleita sekä Diamondia itseään levyttävänä artistina. Menestystä seurasi kummallakin saralla: samalla, kun tunnetut artistit alkoivat levyttää Diamondin kappaleita, hän myös allekirjoitti tammikuussa 1966 levytyssopimuksen Bang Records -levy-yhtiön kanssa.

Näitä Bangille vuosina 1966-1968 levytettyjä soolokappaleita on koottu Sonyn julkaisemalle The Bang Years -kokoelmalle. Levy alkaa itseoikeutetusti Diamondin ensimmäisellä, huhtikuussa 1966 julkaistulla, Bang-singlellä Solitary Man. Barryn ja Greenwichin tuottama väkevätunnelmainen ja tummasävyinen kappale esittelee oivasti Diamondin tuon ajan tyylin. Hänen musiikkinsa yhdisteli brill building -laulunkirjoittajien melodista vaivattomuutta edellisen vuosikymmenen rockiin, purkkapoppiin, garageen, juurimusiikkiin ja pakahduttavaan melodramaattiseen paatokseen. Diamondin soundi muistutti sellaisia britti-invaasion keskellä pintansa pitäneitä rokkareita, kuten Roy Orbisonia, Gene Pitneytä ja Del Shannonia. Se ei ollut enää vanhanaikaista rockia, muttei kuitenkaan Englannista tulvivaa beat-musiikkiakaan, vaikka ottikin siitä vaikutteita. Se sisälsi samaan aikaan hyppysellisen teinipopin melodramaattista yksioikoisuutta ja aikuisempaa henkilökohtaisuutta, joka ottaisi vallan laulaja-laulunkirjoittajien myötä.

Neil Diamond ja Jeff Barry
Solitary Manin päähenkilö oli samalla sekä cowboymainen yksinäinen susi että romanttinen hölmö, joka uskoo ainutkertaiseen tosirakkauteen. Aivan kulman takana odottelevien hippien edustaman vapaan rakkauden kannattaja Diamond ei tainnut olla: "I've had it to here/ Bein' where love's a small word/ Part-time thing/ Paper ring/ I know it's been done/ Havin' one girl who loves you/ Right or wrong/ Weak or strong/ Don't know that I will/ But until I can find me/ The girl who'll stay/ And won't play games behind me/ I'll be what I am/ A solitary man." Barryn ja Greenwichin tuotanto onnistuu olemaan samalla sekä pelkistetty että uhkean rehevä torvisektioineen. Kaiken keskiössä on itseoikeutetusti sydänsurujensa piinaamaa Diamond, akustisine kitaroineen ja syvän kohtalokkaine äänineen.



Solitary Man oli popmestariteos, joka ei kuitenkaan ollut iso hitti, vaan nousi ainoastaan sijalle 55 Billboardin singlelistoilla. Myöhemmin kappaleesta ovat nauhoittaneet menestyneistä versioita mm. popkantrilaulaja T. G. Sheppard, Chris Isaak, Johnny Cash ja myös kotoinen Himimme vuonna 2004 julkaistulle best of -levylleen And Love Said No.

Diamondin seuraava single oli pirteämpi Cherry, Cherry, jolla debytoivat monilla hänen Bang-kauden kappaleillaan esiintyneet taustalaulajattaret (joista yksi taitaa ainakin olla Ellie Greenwich), jotka toivat hänen lauluihinsa kääntöveitsenterävää urbaania särmää. Lähinnä joltain kadunkulman pahistyttöjengiltä kuulostavat laulajattaret harmonisoivat kuin enkelit, mutta kuulostavat siltä kuin saattaisivat millä hetkellä tahansa vetää stiletit esiin. Napakan rytmikäs kappale osoittaa kuinka jäntevää Diamondin alkupään musiikki voi olla. Hänen alkuperäiseensä verrattuna esimerkiksi nahkaan verhottujen garage-konnien The Music Machinen versio kuulostaa fuzz-kitaroistaan huolimatta jazzahtavalta nynnyilyltä.

Vuonna 1966 julkaistiin myös Diamondin ensimmäinen Bang-pitkäsoitto The Feel of Neil Diamond. Solitary Manin ja Cherry, Cherryn lisäksi se sisälsi viisi Diamond-originaalia ja viisi coveria. Lainakappaleista Paul Simonin ja The Seekersin Bruce Woodleyn kirjoittama ja The Cyrklen tunnetuksi tekemä Red Rubber Ball on loistava, kieli poskella vedetty versio Barryn ja Greenwichin Hanky Pankysta on oiva välipala ja Gary U.S. Bondsin hitti New Orleans potkii mukavasti. Monday, Mondayn ja La Bamban versiot ovat puolestaan melko lailla turhia.

Diamondin oma materiaali The Feel of Neil Diamondilla on tasavahvan loistavaa, etenkin kauniisti lipuva Do It, dramaattisen tuskainen I've Got the Feeling (Oh No No), tarttuva Love to Love ja lähes velvetundergroundmaisesti jumittava kovapintaisen bluesahtava Someday Baby. Albumi on kokonaisuutena sekava ja ehkä hieman köykäinen, mutta se on myös loistokas osoitus Diamondin biisinkirjoituskyvyistä ja sisältää parhaimmillaan aikansa hienointa pop-osaamista.

Albumimuodossa Diamond kuitenkin menestyi paljon sinkkuja heikommin, ja The Feel of Neil Diamond nousi Billboardin listalla masentavalle sijalle 137. Hiukan ennen albumin julkaisua hän oli kuitenkin saavuttanut ensimmäisen listaykkösensä sävellyspuolella. Diamond oli antanut yhden debyytilleen kaavailemistaan kappaleista Don Kirshnerille, joka oli pyytänyt laulua luomalleen televisiosarjaa tähdittäneelle popyhtye The Monkeesille. Pian yhtyeestä tuli jättimenestys, ja sen toisena singlenä julkaistu Diamondin kappale – napakka garage-poptäsmäisku I'm a Believer – ampaisi listojen kärkeen. Diamond kirjoitti The Monkeesille muitakin kappaleita, joista singlenä julkaistu A Little Bit Me, A Little Bit You nousi listasijalle 2.



I'm a Believer löytyi myös Diamondin toiselta levyltä, vuonna 1967 julkaistulta, Just for Youlta. Tällä kertaa kaikki albumin 11 raitaa olivat syntyneet Diamondin kynästä. Näistä erityisen vahva oli myös singlenä julkaistu väkevä Girl, You'll Be a Woman Soon. Synkkä, hiukan perverssikin spagettiwesternmäisten säkeistöjen ja romanttisilla jousilla voideltujen kertosäkeiden välillä vaihteleva laulu oli kohtuullinen hitti Diamondille, mutta varsinaiseksi palaksi populaarikulttuurihistoriaa siitä tuli Urge Overkillin Quentin Tarantinon kulttiklassikkoelokuvassa Pulp Fiction vuonna 1994 kuullun version myötä.



Ensimmäinen albumilta lohkaistu single oli iloluontoinen huuliharpulla ja funkyilla koskettimilla maustettu soulpoppis You Got to Me. Thank the Lord for the Night Time puolestaan oli tamburiinibiitillä hengästyttävästi laukkaava ja torvien koristelema gospel-autotallirock-hybridi. Soul-takapotkulla viekoitteleva Red Red Wine oli Diamondille tyypillinen kohtalokas balladi. Kauniine jousineen ja viinin suloisesta unholasta kertovine sanoineen ("I'd have sworn/ That with time/ Thoughts of you/ Would leave my head/ I was wrong/ And I find/ Just one thing/ Makes me forget/ Red, red wine.") se oli hieno kappale, mutta menestyi heikosti singlenä. Varsinaiseksi ikivihreäksi se muuntautui vasta vuonna 1983, kun brittiläisen UB40:n reggaeversio nousi listakärkeen Englannissa ja useissa muissa Euroopan maissa. Yhtye ei tosin edes tiennyt, että laulu oli Diamondin, vaan perusti versionsa rocksteady-laulaja Tony Triben vuonna 1969 julkaistuun coveriin.

Just for Youn albumiraidat eivät jääneet paljoa singlejä jälkeen. The Boat That I Row'n megatarttuvan purkkapopin dindindaa-taustalaulut, ulisevat autotalliurut ja kiihkeä teinibiitti, Long Way Homen helisevän ilmava beatpop ja melodramaattinen You'll Forget (You'll forget/ You'll forget that you love me/ And stop thinking of me/ You'll forget what you feel right now/ ...But how?") toimivat loistavasti.

Neil Diamondin tulevan uran kannalta Just for Youn tärkein kappale oli kuitenkin Shilo, jonka herkkä tarina lapsuuden mielikuvitusystävästä näytti suuntaa hänen tulevalle henkilökohtaisemmalle materiaalilleen. Musiikillisesti kappale oli Diamondille tyypillinen dramaattinen, mutta soinnutukseltaan yksinkertainen "kolmen soinnun ooppera", jonka kertosäe esimerkiksi jauhaa tahtitolkulla pelkkää c-sointua (ja onnistuu silti olemaan tarttuva), mutta sanoituksiltaan se oli jotain aivan uutta. Laulun pääosassa on yksinäinen lapsi, joka ei löydä leikkitoveria: "Young child with dreams/ Dream every dream on your own/ When children play/ Seems like you end up alone", eikä kiireisellä isällä ole hänelle aikaa: "Papa says he'd love to be with you/ If he had the time/ So you turn to the only friend you can find/ There in your mind." Lopulta hän löytää lohdun Shilo-nimisestä mielikuvitusystävästään: "Shilo, when I was young/ I used to call your name/ When no one else would come/ Shilo, you always came/ And we'd play." Kappaleen edetessä sen kertojahahmo aikuistuu ja löytää rakkauden tulisieluisen tytön kanssa, mutta lopulta rakkaus kariutuu ja hän jää yksin. Ainoa todellinen ystävä löytyy lopulta hänen omasta mielikuvituksestaan: "Had a dream, and it filled me with wonder/ She had other plans/ "Got to go, I know you understand"/ I understand." Jälleen kerran Diamondin kertojahahmo on tosirakkautta kenties turhaan etsivä yksinäinen susi. Shilolla tämä hahmo ei enää ollut yksiulotteinen romanttinen klisee, vaan täyttyi menneisyydestä, haaveista ja pettymyksistä. Hän alkoi muistuttaa todellista ihmistä, kenties Diamondia itseään.



Diamond halusi julkaista dramaattisen kauniin laulun singlenä, mutta Bang Recordsin johtaja Bert Bernsin mielestä se ei ollut tarpeeksi kaupallinen. Diamond oli eri mieltä ja lopulta riita johti hänen lähtöönsä levy-yhtiöltä. Diamond siirtyi Uni Recordsille ja suuntasi kohti menestystä. Bang Records julkaisi Shilon lopulta singlenä tammikuussa 1970 rahastaakseen Diamondin uudella suosiolla. Tässä versiossa laulun taustat oli nauhoitettu uudelleen, jotta se kuulostaisi Diamondin silloiseen tyyliin sopivammalta. Sekoittaakseen tilannetta entisestään Diamond itse nauhoitti kappaleesta uuden version Velvet Gloves and Spit -levynsä uudelleenjulkaisulle lokakuussa 1970. Shilo ei missään muodossa ollut iso hitti, mutta siitä tuli vuosien saatossa yksi Diamondin rakastetuimmista lauluista ja hänen konserttiensa vakio-ohjelmistoa.

Epäilemättä kaupallisista syistä Just for Youlle oli ympätty myös edellisen levyn hitit Cherry, Cherry ja Solitary Man, mikä teki siitä helposti The Feel of Neil Diamondia vahvemman albumikokonaisuuden. Levyn myyntilistamatka kuitenkin tyssäsi sijalle 80.

The Bang Years 1966-1968 esittelee Diamondin koko varhaisen tuotannon napakan iskevinä mono-versioina. Diamondin singlet on laitettu kokoelman alkuun, minkä takia levyn jälkipuolisko on tasoltaan hiukkasen alkua heikompi. Edellä mainittujen lisäksi levyltä löytyy myös vain singlenä julkaistu rennon tarttuva rakkauslaulu Kentucky Woman, josta tunnetun version on levyttänyt Deep Purple toisena singlenään vuonna 1968. Varsinainen harvinaisuus kuitenkin on vain Kentucky Womanin b-puolella julkaistu Time Is Now, joka tosin on melko tylsä perusblues.

Kaiken kaikkiaan The Bang Years 1966-1968 on hieno uudelleenjulkaisu. The Feel of Neil Diamondia ja Just for Youta ei ole koskaan aikaisemmin julkaistu kokonaisuudessaan cd-muodossa, siitä huolimatta, että ne sisältävät Diamondin uran hienointa musiikkia. The Bang Years on vuonna 1983 julkaistua, osan kappaleista sisältävää, Classics: The Early Yearsia kattavampi, eikä kaikkia näitä lauluja löydy edes vuonna 1996 julkaistulta In My Lifetime -boksilta. The Bang Yearsilla kuultava Neil Diamond on nuoruutensa voimaa ja intoa puhkuva popmestari vertaansa vailla. Hän teki myöhemminkin hienoja kappaleita, muttei koskaan enää kuulostanut näin vaivattomalta. Näillä Barryn ja Greenwichin pistämättömästi tuottamilla levytyksillä hänen balladinsa ovat tummasävyisen kiehtovia ja popkappaleensa raikkaan kuulaita. Muut ovat tehneet näistä lauluista aikaansa määrittäviä hittejä jo kuudella vuosikymmenellä. Ei ihme, sillä niissä on jotain ajatonta. Se taitaa olla sitä täydellisen popin vaikeasti tavoitettavaa taikaa.

Neil Diamond: 70-luvun supertähti

perjantai 27. toukokuuta 2011

Paul Young: No Parlez


Niin se on maine ja mammona katoavaista. Tämän on uransa hiipuessa saanut todeta moni poptähti. Näin myös englantilainen Paul Young, joka oli 80-luvulla kova tykki, mutta viihtyy nykyään parhaiten kirpputoreilla ja parin euron alelaareissa. Syy ei kuitenkaan välttämättä ole hänen musiikkinsa laadussa. Löysin hiljattain Youngin debyyttilevy No Parlezin eräältä pihakirppikseltä (eurolla totta kai) ja yllätyin iloisesti. Levyn voi liioittelematta nostaa samaan uuden aallon vaikutteilla kuorrutetun kasaripopsoulin huippukastiin Fine Young Cannibalsin ja Hall & Oatesin kanssa. Jos edellä mainitut artistit aiheuttavat allergisia kohtauksia, kannattaa ehkä tämän blogi-merkinnän lukeminen keskeyttää tähän, mutta ne pelottomat matkustajat, joille syntetisaattorit ja nauhattomat bassot ovat hidasteita, eivät esteitä, lukekaa eteenpäin!

Vuonna 1956 Lutonissa Englannissa syntynyt Young vietti nuoruutensa soittelemassa bassoa erilaisissa bändiviritelmissä. Ensimmäisen kerran hän pääsi käyttämään vaikuttavaa ääntään historian hämäriin kadonneessa yhtyeessä nimeltään Kat Kool & The Kool Kats. 70-luvun lopulla Young pääsi jo levytysstudioon Streetband-yhtyeen laulajana. Streetband onnistui jopa saamaan hitin kummallisella novelty-laulullaan Toast, jota Allmusic-sivuston Aaron Badgley kuvailee osuvasti Squeezen ja Monty Pythonin yhdistelmäksi. Yhtye ei kuitenkaan pysynyt kasassa kauaa, ja pian Young sekä kitaristi John Gifford ja basisti Stuart Pearl perustivat sen raunioille retrosoul-yhtye Q-Tipsin.



Kuin jossain tragikoomisessa 80-luvun kasvutarina/rock-elokuvassa bändi keikkaili hullun lailla ja onnistui jopa saamaan pienen hitin Joe Texin alun perin levyttämällä S.Y.S.L.J.F.M. (The Letter Song) -kappaleella, mutta lopulta levy-yhtiö halusi tehdä sopimuksen vain bändin laulajan kanssa. Toisin kuin saduissa, Young nappasi kiinni tilaisuudesta ja luikahti lipevästi soolouralle.

Levy-yhtiö CBS oli kuitenkin lopulta oikeassa ottaessaan pelkän Youngin koko Q-Tips-yhtyeen sijaan. Q-Tips edusti taaksepäin haikailevaa retrosoulia, kirkkaimpana majakkanaan klassinen Motown-soundi, kun taas Young päivitti taustayhtyeineen soul-soundin kertaheitolla 80-luvulle. Vaikka Paul Youngin ääni olikin hänen levytystensä pääosissa, oli myös hänen uudella yhtyeellään tärkeä rooli. Kieli visusti poskella The Royal Familyksi nimetyssä yhtyeessä koskettimia soitti jo Q-Tipsissä näpitellyt Ian Kewley, kitaraa Steve Bolton ja rumpuja Mike Pinder. Erityisen tärkeässä roolissa oli kuitenkin Pino Palladinon nauhaton basso, jonka melkeinpä nestemäisesti liukuvat nuotit, läpsyvät peukutukset ja napakat näpäytykset olivat Royal Familyn soundin peruspilari. Palladinon tyylin lähisukulainen oli samoihin aikoihin selvää jälkeä bassottelullaan Japan-yhtyeessä tehnyt Mick Karn (1958-2011), joka niin ikään suosi nauhatonta bassokitaraa.

Royal Familyn soundin kruunasi The Fabulous Wealthy Tartsiksi ristityt taustalaulajat Maz Roberts ja Kim Leslie, joiden epävireisyyden rajamailla taiteileva jollotus loi No Parlez -albumille monien kasarisoul-laulajien kipeästi kaipaamaa särmää. Vaikkapa Simply Redin silkkisen sileän sipsuttelun rinnalla Royal Family kuulosti välillä melkeinpä punkahtavalta.

Paul Youngin pari ensimmäistä singleä Iron Out the Rough Spots ja Love of the Common People eivät menestyneet, mutta kolmannella yrityksellä Young osui lopulta maaliinsa. Marvin Gaye oli levyttänyt Barrett Strongin ja Norman Whitfieldin kanssa säveltämänsä Wherever I Lay My Hat (That's My Home):n vuonna 1962, mutta se oli jäänyt piiloon Gayen samana vuonna julkaistun That Stubborn Kinda Fellow -levyn albumiraidaksi. Young päivitti kiertuemuusikon yksinäisyydestä ja yhden illan suhteista kertovan laulun 80-luvulle tunnelmallisine new wave -syntetisaattoreineen ja nakuttavine rumpukoneineen ja muutti sen pirteästä popista alakuloiseksi balladiksi. Palladinon nauhattoman basson maalailu loi singlelle välittömästi tunnistettavan soundin. Kaiken kruunasi Youngin tuskaisen vakuuttava soul-tulkinta.


Wherever I Lay My Hat (That's My Home) nousi Englannin listaykköseksi kolmeksi viikoksi kesällä 1983 ja teki Youngista tähden. Seuraavana singlenä julkaistiin hieno, tummasävyisesti lipuva Come Back and Stay, joka nousi listasijalle 4. Kappaleen oli kirjoittanut Jack Lee, joka oli kiistattomista lahjoistaan huolimatta harvinainen näky vinyylien etiketeissä. Lee oli ollut 70-luvun lopulla yksi kolmasosa legendaarista The Nerves -yhtyettä, joka oli ennen hajoamistaan onnistunut julkaisemaan vain yhden ep:n. Tuo ep sisälsi Leen epäilemättä tunnetuimman kappaleen Hanging on a Telephone, jonka Blondie levytti klassikkolevylleen Parallel Lines ja julkaisi myös singlenä vuonna 1978. The Nervesissä soittaneet Paul Collins ja Peter Case perustivat kummatkin omat legendaariset power pop -bändinsä (The Beat ja The Plimsouls), mutta Leestä ei kuultu paljoakaan yhtyeen hajoamisen jälkeen. "Telephonen" lisäksi hän kirjoitti Parallel Linesille melkeinpä yhtä hyvän Will Anything Happen? -kappaleen ja yhden laulun Suzi Quatrolle. Vuonna 1981 hän oli julkaissut soololevyn Jack Lee's Greatest Hits, Vol.1 (jolta myös Come Back and Stay löytyi), jolla hän uusien kappaleiden lisäksi versioi vanhoja biisejään. Seuraavan kerran Leestä kuultin No Parlezilla, jolle hän kirjoitti Come Back and Stayn lisäksi ilmavan tarttuvan Oh Womenin ja tyhjänpäiväisen Sexin.



Lopulta myös uudelleen julkaistu Love of the Common People nousi hitiksi (sijalle 2). Kappale oli versio vanhasta folkballadista, mutta totuttuun tapaan Young päivitti laulun 80-luvulle. Lukemattomilla reggae- ja ska-levyillä pasuunaa soittanut Rico Rodriquez vastasi kappaleen soolosta ja Fabulous Wealthy Tarts duolle tyypillisistä kiljahduksista. Vaikkei pirteämpi kappale onnistunutkaan vangitsemaan yhtä vahvaa tunnelmaa kuin edeltäjänsä, se oli kuitenkin pätevä jatko Youngin hittiputkelle.



Singlejen ohella No Parlez muistetaan ehkä parhaiten Youngin soul-versiosta Joy Divisionin Love Will Tear Us Apartista. Kun alun hämmästyksestä pääsee yli, ei voi kuin ihmetellä kuinka hyvin synkistelyklassikko taipuu myös kevyemmäksi popiksi. Alkuperäisen kanssa Youngin versio ei kilpaile, mutta hänellä on kuitenkin tarpeeksi taitoa tehdä laulusta omanlaisensa. Kappaleella laulaa tai enemmänkin jutustelee vahvalla aksentilla mm. kulttiyhtyeistä Slap Happy, Henry Cow ja Art Bears (harvoille) tuttu Dagmar Krause, ja albumin nimibiisi onkin poimittu Krausen yhtyetoveri (ja mm. Pink Floydille sanoittaneen) Anthony Mooren soololevyltä. Youngin linkit post punkiin ja avant garde -rockiin kielivät No Parlezin kaupallisen pinnan alla kytevästä taiteellisuudesta. Levyn erikoisin kappale, hieno Ku Ku Kurama kuulostaa siltä kuin se olisi napattu David Bowien Lodgerilta.



Välillä No Parlez vaatii keskimääräistä enemmän ymmärrystä 80-luvulle ominaisille soundeille, mutta kun niiden yli pääsee, se paljastuu varsin mainioksi siivuksi sinisilmäsoulia. Youngin taiteellisemmat ambitiot tekevät siitä vuosikymmenen peruspoppia kiinnostavamman. No Parlez ei ehkä ole aivan kympin arvoinen suoritus – albumin kumpikin puoli päättyy napakkojen popherkkujen sijaan tylsään rytmijamitteluun (No Parlez ja Sex), ja levy nuupahtaa hienoisesti loppupuolellaan. Hienoa popsoulia se sisältää kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi.

Paul Young vuoden 2008 tienoilla
Young oli soundiltaan, tyyliltään ja olemukseltaan yhtä kasari kuin Antony Pricen suunnittelema nahkapuku, jossa hän poseerasi No Parlezin kannessa. Hänen seuraavat levynsä Secret of Association (1985), Between Two Fires (1986) ja Other Voices (1990) menestyivät hyvin, mutta 90-luvun kuluessa Youngin suosio alkoi hiipua. Levy levyltä Young oli lipunut yhä lähemmäksi pliisua aikuispoppia, ja No Parlezin kiehtovat särmät hioutuivat yhä pyöreimmiksi, kunnes lopulta Young kadotti persoonansa muiden radioäänien sekaan. Zuccheron kanssa vuonna 1991 levytetty ultrajuustoinen hirvitys Senza Una Donna oli jättimenestys Euroopassa, mutta osoitti samalla, kuinka ulapalla Young seilasi 90-luvun musiikkimaailmassa.

90-luvulla hänen levynsä menestyivät yhä kehnommin, ja 2000-luvulla Young on julkaissut vain yhden albumin, nimestä päätellen rock-biisien swing-versioita sisältävän Rock Swings: On The Wild Side Of Swing, joka nousi listoille vain Saksassa, sielläkin vain hädin tuskin. Kukapa haluaisikaan kuulla Paul Youngia laulamassa Enter Sandmanin tai In The Ghetton swing-versioita?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...