Kappalevalinta: The Waitresses: I Know What Boys Like

Akron Ohion osavaltiossa on tunnettu rengastehtaistaan ja asukkaidensa innokkaasta osallistumisesta Ku Klux Klanin toimintaan, mutta 70- ja 80-lukujen vaihteessa se ja naapurikaupunkinsa Cleveland ja Kent tunnettiin myös uuden aallon mekkoina. Ehkä musiikillinen aktiivisuus johtui samasta kulttuurisesta tyhjiöstä, joka synnytti USA:n keskilänteen myös kiihkeästi sykkivän power pop -hermokeskuksen. Kuten eräs Kentistä 70-luvun lopulla rock-kriitikko Robert Christgaulle kirjoittanut henkilö asian ilmaisi: ”Kuka tahansa, joka tekee jotain meidän harmaata keskiläntistä tyhjyyttämme vastaan, ansaitsee huomiota.”

Clevelandista rynnistivät post punk -pioneerit Pere Ubu ja Stiv Batorsin johtamat räkäpunkkarit The Dead Boys. Kummankin yhtyeen juuret löytyivät samasta bändistä – 70-luvun alussa vaikuttaneesta protopunkkulttibändistä The Rocket From the Tombsista. Rocket From The Tombsin ohjelmistoon kuuluivat Pere Ubun ja Dead Boysin klassikot 30 Seconds Over Tokyo ja Sonic Reducer, mutta lopulta bändit lähtivät melko erilaisiin suuntiin: Pere Ubu seilasi kohti väkevää urbaanista vieraantuneisuudesta vaikutteensa ottanutta taiderockia, joka olisi olennainen osa 80-luvun alun post punkin palapelissä, Dead Boys taas kirnusi vaarallisesti kuilun reunalla toikkaroivaa stiletin terävää katurockia. Rocket From The Tombsissa (ja myöhemmin hetken Pere Ubussa) soitti myös Clevelandin musiikkiskenen traaginen kulttilegenda, vasta 24-vuotiaana vuonna 1977 kuollut kitaristi Peter Laughner.

Itse Akronista tuli Pere Ubun tavoin post punkille suuntaa näyttänyt ja myöhemmin uuden aallon suosituimpiin yhtyeisiin kuulunut Devo. Toisin kuin myöhemmässä (brittiläisessä) post punkissa, Devon musiikista löytyi reilu annos nörtähtävää hirtehishuumoria ja olikin jälkeenpäin katsottuna loogista, että se siirtyi kohti yhä konseptuaalista ja kulmikasta, mutta tarttuvampaa uutta aaltoa sellaisten hittien myötä, kuten Whip It, Girl U Want, Peek-A-Boo ja Beautiful World. Muita alueen bändejä olivat hiukan tuntemattomammaksi jääneet The Bizarros, Chi-Pig, The electric eels, Tin Huey, 15-60-75 (tai The Numbers Band) ja (Akronin kumiteollisuuteen nimessään viitannut) Rubber City Rebels. 15-60-75:ssä soitti saksofonia Terry Hynde, jonka pikkusiskon Chrissien johtamasta The Pretendersistä tuli yksi uuden aallon suosituimpia yhtyeitä.

Kulttuurinen turhautuneisuus veti puoleensa mielikuvituksellisia ja idearikkaita friikkejä, ja ehkä tästä syystä Ohion uuden aallon skene oli varsin monimuotoinen. Robert Christgau kuvasi Clevelandin ja Akronin yhtyeiden musiikkia ”oudoksi taiteelliseksi rockiksi” ja arveli yhdeksi keskeiseksi mausteeksi sopassa WMMS-radiokanavaa, jonka ohjelmistoon kuului AOR-hutun sijaan Velvet Undergroundia, MC5:tä, New York Dollsia ja englantilaista taiderockia, kuten Soft Machinea, King Crimsonia ja Van Der Graaf Generatoria sekä taiteellisempia glam-juttuja Bowiesta Roxy Musiciin. Lisäksi kuultiin musiikkia bluesista funkiin. WMMS oli Clevelandin kunnianhimoisin radiokanava, mutta myös alueen suosituin. Kun aseman tiskijukilta kysyttiin, miksi heidän yleisönsä oli niin avointa, vastaus kuului: ”No, ei täällä ole oikeen mitään tekemistä, eikä sääkään ole maailman paras.”

Vuonna 1978 perustettu The Waitresses alkoi oikeastaan sisäpiirin vitsinä. Sen taustahahmo Chris Butler oli pyörinyt jo muutaman vuoden alueen musiikkipiireissä ja mm. osallistunut pahamaineiseen Kentin opiskelijamielenosoitukseen vuonna 1970, jossa kansalliskaarti tappoi neljä ja haavoitti yhdeksää mielenosoittajaa. Tapaus synnytti Neil Youngin Ohio-kappaleen lisäksi kolmen opiskelijan päässä ajatukset, joista myöhemmin syntyi Devo de-evolution-maailmankuvineen. 70-luvun lopulla 15-60-75:ssa bassoa soittanut Butler liittyi dadaistiseen Tin Huey -yhtyeeseen, jonka innoittajina olivat Captain Beefheart, Frank Zappa, King Crimson ja Television. Tin Huey julkaisi ainoan albuminsa Contents Dislodged During Shipment vuonna 1979.

I Know What Boys Like -kappaleen Butler oli levyttänyt jo vuonna 1977 soittaen itse kaikki instrumentit. Vokalistiksi hän värväsi ystävänsä, vuonna 1956 Clevelandissa syntyneen, Patty Donahuen. Donahue esiintyi kappaleella nimellä Patty Darling ja lauloi myös toisella Butlerin sävellyksellä Astronettes, jonka esiintyjäksi oli merkitty Butlerin kehittämä kuvitteellinen bändi The Waitresses.


Tin Hueyn hajottua Butler muutti New Yorkiin ja soitti I Know What Boys Liken tuntemalleen a&r-miehelle. Tämä piti kuulemastaan ja Butler sai diilin ZE Recordsille. Ainoa ongelma oli, ettei The Waitresses -yhtyettä ollut olemassakaan (tosin levy-yhtiölle Butler kertoi bändin odottelevan innokkaina kotopuolessa Akronissa). Butler soitti nopeasti Donahuelle, joka suostui mukaan yhtyeeseen ja kiinnitti sen muiksi jäseniksi free jazz -saksofonisti Mars Williamsin, kosketinsoittaja Dan Klaymanin, basisti Dave Hofstran, taustalaulaja Ariel Warnerin ja aikaisemmin Televisionissa soittaneen rumpali Billy Ficcan.

Ensimmäisen kerran The Waitressesia kuultiin Stiff -levy-yhtiön julkaisemalla The Akron Compilation -levyllä, jonka hajustetusta kannesta sai haistella aitoa akronilaista renkaan tuoksua. Levyllä esiintyivät myös mm. Tin Huey, Jane Aire, Rachel Sweet, The Bizarros ja Rubber City Rebels. Hetken aikaa näytti siltä, että Akronista tulisi seuraava rockin suurkaupunki, ja heinäkuussa 1978 Stiff Records ja Sounds-lehti jopa järjestivät kilpailun, jonka pääpalkintona oli matka katsomaan tätä ihmeellistä uuden aallon kultamaata. Matkan ohjelmaan kuului mm. epäilemättä kiehtova opastettu vierailu Firestonen rengastehtaalle. Huumaa kesti noin 1,5-vuotta. Monet paikalliset yhtyeet saivat himoitun levytyssopimuksen, mutta menestystä ei juuri tullut. Suurin osa yhtyeistä julkaisi yhden levyn ja katosi.



The Waitresses esiintyi seuraavan kerran ZE Recordsin A Christmas Record -joulukokoelmalla, jolta löytyi yhtyeen rap-vaikutteinen Christmas Wrapping. Kappaleesta on tullut joulukokoelmien vakiokamaa ja Spice Girls versioi sen vuonna 1998 Goodbye-singlen b-puolella. Vuonna 1982 ilmestyi lopulta yhtyeen debyyttialbumi Wasn’t Tomorrow Wonderful?, jonka jälkeen myös sen kokoonpano oli muuttunut Ariel Warnerin lähdettyä yhtyeestä ja Hofstran vaihduttua Tracy Wormworthiin. Tältä albumilta lohkaistiin singlenä I Know What Boys Like.

Kappale ei ikinä noussut varsinaiseksi superhitiksi, mutta kulttiklassikko siitä on epäilemättä tullut. I Know What Boys Like yhdistää seksuaalisen himon leikkikenttien lasten loruihin ja lopputuloksena on popmestariteos, joka on samalla nokkela, ironinen, hauska ja seksikäs. Donahue laulaa nokkavan tylsistyneenä junnaavan tarttuvan funkin päälle: ”I know what boys like/ I know what guys want/ I know what boys like/ I've got what boys like.” Koukkuna toimii hänen itsevarma toteamuksensa ”I know what boys like… boys like… boys like me!” Piinaava kiusoittelu jatkuu säkeistöissä: ”I make them want me/ I like to tease them/ They want to touch me/ I never let them.” Ihailijoita pyörii ympärillä ja laulun päähenkilö houkuttelee heitä yhä lähemmäksi kuin koukun ympärillä parveilevia himokkaita kaloja. Ehkä juuri SINÄ olet tarpeeksi erityislaatuinen poikkeus: ”But you, you're special/ I might let you/ You're so much different/ I might let you/ Mmmmm would you like that/ I might let you.” Miehet ovat kuin murjottavia lapsia, joille päähenkilö vain nauraa tanssahdellen heidän ympärillään ja heilutellen vangitsevaa karamelliaan heidän neniensä edessä: ”They get so angry/ Like pouty children/ Denied their candy/ I laugh right at them.”

Kappaleen huippuhetki tulee kolmannessa säkeistössä, jossa eroottinen kissa ja hiiri -leikki viedään huippuunsa. Donahue päästää yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kämmenet hikoilevat, syke kiihtyy. Voiko tämä olla totta, päästääkö kiusanhenki tosiaan koskettamaan? Ehkä enemmänkin? ”I feel sad now/I will let you/ Sorry I teased you/ I will let you/ This time I mean it/ I will let you/ Anything you want/ You can trust me/ I really want to/ You can trust me/ How would you like it/ You can trust me…” Kappale pysähtyy hetkeksi odottavaan hiljaisuuteen… ja… ”SUCKER”, Donahue lausahtaa, kikattaa päälle ja lällättää häväistyille ihailijoilleen kuin lasten hipassa: ”Nänänänänäänää!”

I Know What Boys Like on nerokas juuri siksi, ettei se ikinä laukaise kehitettyä jännitystä. Tyttö kiusaa poikia ja siihen on tyydyttävä. Odotettua palkintoa ei ole luvassa. Omalla tavallaan sen voisi jopa nähdä feministisenä, mutta samalla se on tarpeeksi tarttuva ja leikkisä, ettei siinä ole jälkeäkään poleemisesta pahantuulisuudesta. Sukupuolipolitiikalle on toki paikkansa, muttei täällä, nämä ovat juhlat, jalalla koreaksi, ei se elämä niin vakavaa ole. Tytöt tykkäävät kiusata ja pojat tulla kiusatuiksi. Kappale on samalla seksuaalinen ja ei-seksuaalinen. Seksin lupaus on ilmassa suurimmassa osassa romanttistakin popmusiikkia, mutta harvoin näin kirjaimellisesti ja harvoin lupaus petetään näin graafisesti tai oikeastaan se jätetään vain ilmaan roikkumaan. Ehkä ensi kerralla…

I Know What Boys Liken ja Wasn’t Tomorrow Wonderful?:n jälkeen Waitresses teki tunnusmusiikin Square Pegs -sitcomiin, joka jäi historiaan lähinnä ohjelmana, josta sai alkunsa Sarah Jessica Parkerin näyttelijänura. Waitresses julkaisi vuonna 1983 toisen levynsä Bruiseology, mutta bändin rivit alkoivat rakoilla jo albumin sessioissa. Donahue lopetti ja tilalle otettiin Holly & The Italiansin laulaja Holly Beth Vincent. Yhteistyö Vincentin kanssa ei kuitenkaan toiminut ja pian Donahue palasi takaisin ruotuun. Albumi saatiin valmiiksi, mutta se floppasi ja Waitresses hajosi lopullisesti. Chris Butler ryhtyi levytuottajaksi ja Donahue toimi levybisneksessä a&r-henkilönä kuolemaansa asti vuonna 1996 keuhkosyöpään vain 40-vuotiaana.

I Know What Boys Like jäi The Waitressesin ainoaksi varsinaiseksi hitiksi tai ehkei edes hitiksi, mutta rakastetuksi kulttibiisiksi joka tapauksessa (tosin Christmas Wrapping saattaa olla bändin soitetuin kappale, mutta joululaulut ovatkin sitten asia erikseen). Yhtyeen albumit eivät ole koskaan saaneet cd-julkaisua, eivätkä yhtyeen 90- ja 2000-luvuilla julkaistut kokoelmat The Best of The Waitresses (1990) tai 20th Century Masters: The Millennium Collection -sarjan Best of (2003) ole enää fyysisessä muodossa saatavilla. Digitaalisessa muodossa Wasn't Tomorrow Wonderful? ja The Millennium Collection ovat sentään ostettavissa. Hieno uuden aallon klassikko I Know What Boys Like, ja bändin muukin tuotanto ansaitsisivat arvoisensa cd-julkaisun. Siitä ainakin tämä poika tykkäisi.

PS. Western Reserve Public Median sivuilta on katsottavissa kokonaisuudessaan kiinnostava dokumentti Akronin new wave -kuvioista It's Everything, and Then It's Gone