Levyraato 2: Lauryn Hill: MTV Unplugged No. 2.0

Vuonna 1998 Lauryn Hill oli uransa huipulla. Hän oli juuri julkaissut miljoonia myyneen soolodebyyttinsä The Miseducation of Lauryn Hillin ja hänen, Wyclef Jeanin ja Prasin muodostaman Fugees -yhtyeen maailmanlaajuinen menestys oli yhä tuoreessa muistissa. Näytti kertakaikkisen vääjäämättömältä, että Hillistä tulisi amerikkalaisen mustan musiikin kenties säihkyvin tähti. 70-luvun klassista soulia, hip hopia, reggaeta, gospelia, folkia ja jazzia yhdistellyt Miseducation of Lauryn Hill antoi gangsta rapin valtakaudella toivonpilkahduksen paluusta siihen samalla tarttuvan hitikkääseen että älykkääseen ja kunnianhimoiseen musiikkiin, jota sellaiset legendat kuin Marvin Gaye ja Stevie Wonder olivat työstäneet 70-luvun alkupuolen kuumeisina vuosina. Hillin levy ei ollut mitään pelkkää nostalgiaa, vaan siltä löytyi myös moderneja hip hop -soundeja, mutta ennen kaikkea se toi gangsta rapin nihilismin ja r&b:n yliseksuaalisen tyhjyyden sekaan toiveikkaan positiivista musiikkia, joka ei kuitenkaan unohtanut yhteiskunnallista kriittisyyttä. Miseducation of Lauryn Hill myi vakuuttavasti ja ansaitsi Hillille 10 Grammy-ehdokkuutta, joista hän voitti viisi, kummatkin saavutuksia, joihin yksikään naisartisti ei ollut tuolloin päässyt. Kukapa olisi arvannut, että menestyksen sijaan Miseducationia seuraisi liittymien hämäräperäiseen uskonnolliseen kulttiin, erakoituminen, neo soulin ikioma Chinese Democracy ja akustinen live-levy, jota Rolling Stone -lehti kutsui "julkiseksi hermoromahdukseksi"?

Vuonna 1975 syntynyt Hill oli nuoresta asti monilahjakas ja kunnianhimoinen. High Schoolissa ollessaan hän otti ensiaskeleensa näyttelijänä As The World Turns -saippuaoopperassa ja vuonna 1993 hän pääsi mukaan Whoopi Goldbergin tähdittämään Nunnia ja konnia 2: Lisää säpinää -elokuvaan. Tie olisi kenties ollut auki Hollywoodiin, mutta Hill päätti keskittyä samaan aikaan luokkakaveriensa Prakazrel Samuel "Pras" Michelin ja Neluset Wyclef Jeanin kanssa perustamaan hip hop -ryhmä Fugeesin. Ensimmäisellä levyllään Blunted on Reality (1994) trio leikki koviksia ajan gangsta-henkeen soveltuvasti, mutta levy myi huonosti. Todellinen läpimurto tuli vuonna 1996 The Score -albumin myötä, joka teki Fugeesista supertähtiä, ja hitit, kuten Fu-Gee-La, Ready or Not ja Roberta Flack -klassikon moderniin asuun päivittänyt Killing Me Softly soivat MTV:llä ja hittiasemilla ympäri maailman. The Score valittiin lähes kaikissa musiikkilehdissä vuoden 1996 parhaiden albumien joukkoon, se myi miljoonia ja vuosien saatossa se on ansainnut vankan aseman kaikkien aikojen parhaiden hip hop -levyjen joukossa. Lauryn Hill oli nuori, kaunis, ihailtu, epäilemättä varakas ja vasta 21-vuotias. "You are young, gifted and black.../ There's a world waiting for you/ This is a quest that's just begun ", kuten Nina Simone aikoinaan lauloi.



Ensimmäiset myrskyn merkit alkoivat pian The Scoren julkaisun jälkeen. Hill alkoi työstää sooloalbumiaan, eikä Fugeesin toinen johtohahmo Wyclef Jean hyväksynyt bänditoverinsa lipsumista ruodusta. Jeanin nihkeyteen vaikutti epäilemättä se, että hänen ja Hillin suhde oli hajonnut ja Hill oli raskaana toiselle miehelle (tosin myös Jean oli naimisissa). Hillin kertoman mukaan Fugeesin taustaryhmä halusi, että hän olisi tehnyt abortin. Hill kieltäytyi ja synnytti lapsen, jonka isäksi paljastui Bob Marleyn 6. lapsi, vuonna 1972 syntynyt Rohan Marley.

Miseducation of Lauryn Hillin To Zion -kappaleessa aborttivaatimusta käsiteltiin suorasukaisesti: "I knew his life deserved a chance/ But everybody told me to be smart/ Look at your career they said,/ "Lauryn, baby use your head"/ But instead I chose to use my heart." Menestyslevyksi ja Hillin soolouran voitokkaaksi aloitukseksi Miseducation tuntui kummallisen ambivalentilta suhteessaan poptähteyteen. Lost Onesilla Hill räppäsi: "It's funny how money changes situations/ Miscommunication leads to complication/ My emancipation don't fit your equation" ja "Now, now how come your talk turn cold/ Gained the whole world for the price of your soul". Toiveikkuuden ja riemun sijasta levyä hallitsivat epävarmuus, uskonnollinen moralisointi (hittisingle Doo Wop (That Thing) -varoittaa seksuaalisesta kevytkenkäisyydestä), epäluuloisuus ja suoranainen katkeruus. Superstar-kappaleessa Hill samalla dissaa entisiä Fugees-partnereitaan että epäröi koko tähteyden järkevyyttä ja tarraa henkisyyteen tienä ulos dollari-Babylonista: "Just as Christ was a superstar, you stupid star/ They'll hail you then they'll nail you, no matter who you are." Samaa teemaa jatketaan Forgive Them Fatherissa: "Beware the false motives of others/ Be careful of those who pretend to be brothers/ And you never suppose it's those who are closest to you/ They say all the right things to gain their position/ Then use your kindness as their ammunition/ To shoot you down in the name of ambition."



Katkeruus ja epävarmuus eivät kuitenkaan olleet ylitsepursuavia rennosti groovailevalla levyllä, joka sisälsi myös lempeää nostalgiaa (Every Ghetto, Every City) ja siirappisia rakkauslauluja (D'Angelon kanssa duettona laulettu Nothing Even Matters). Miseducation of Lauryn Hillin ainoa todellinen heikkous oli sen lähes 80-minuuttinen kesto ja joidenkin kappaleiden harhailevuus (ainoastaan levyn bonusraita Frankie Valli -coveri Can't Take My Eyes Off of You oli alle neljäminuuttinen). Kaiken kaikkiaan Hillin lahjakkuus oli parhaimmillaan häikäisevää – sen lisäksi, että hän oli erinomainen räppäri ja laulaja, joka pystyi omaksumaan kummankin roolin silmääkään räpäyttämättä, hän oli myös lupaava säveltäjä, sovittaja ja tuottaja.

Miseducation of Lauryn Hillin jälkeen kaikki näytti hetken aikaa ruusuiselta, mutta ei aikaakaan, kun ongelmat alkoivat taas seurata Hilliä. Pian levyn julkaisun jälkeen tuottajaryhmä New Ark haastoi Hillin oikeuteen, koska he eivät olleet saaneet kunniaa työstään levyn kanssa – albumin sävellys, sovitus ja tuotanto oli laitettu Hillin nimiin. Levyä nauhoittaessa Hill oli höpissyt tekijöiden välisestä rakkaudesta ja siitä, kuinka sopimuksia ei tarvittu, mutta levyn menestyksen jälkeen ääni kellossa muuttui. Oikeusjuttu sovittiin lopulta viiden miljoonan dollarin avulla. New Arkin panoksen suuruus levyn tuotannossa ja biisien kirjoittamisessa on jäänyt epäselväksi – toisaalta Hillin uran jatko antaa painoa väitökselle, että hän sai apua Miseducationin tekemiseen, toisaalta taas myös New Ark -porukka on jäänyt täysin tuntemattomaksi hip hopin historiassa.



Tapaus kuitenkin lisäsi Hillin epäluuloisuutta musiikkibisnestä kohtaan ja hän alkoi tuntea yhä voimakkaampaa vastenmielisyyttä poptähteyttä ja julkkisasemaansa kohtaan. Vähitellen Miseducation of Lauryn Hillin jälkeen hän alkoi vetäytyi pois julkisuuden valokeilasta ja käyttäytyä yhä kummallisemmin. Hill antoi potkut managereilleen ja alkoi opiskella Raamattua viisi päivää viikossa hämäräperäisen uskonnollisen johtajan "Veli Anthonyn" kanssa, jonka opetuksia Hillin entinen Fugees-kumppani Pras kutsui "todelliseksi kulttipaskaksi". Suunnitelmia tuntui olevan paljon Bob Marley -elämänkertaelokuvasta päärooliin Toni Morrisonin Beloved-kirjan elokuvasovituksessa ja "mustien sci-fi-leffojen" tuottamiseen, mutta ne kaikki kaatuivat toisensa jälkeen. Vuonna 2000 Hill katosi kokonaan julkisuudesta.

Hill eli omien sanojensa mukaan kaksi tai kolme vuotta vailla sosiaalisia kontakteja, ilman televisiota tai edes musiikkia. "Minun täytyi kohdata pelkoni ja demoniset ajatukset alemmuudentunteesta, epävarmuudesta ja pelosta olla musta, nuori ja lahjakas tässä länsimaisessa yhteiskunnassa", hän kertoi harvinaisessa haastattelussa vuonna 2006. Hillin persoonan yhdistelmä lähes suuruudenhullua omanarvontuntoa ja murskaavaa epävarmuutta oli sulkemassa hänet kokonaan ei vain julkisuuden, vaan myös inhimillisten kontaktien ulkopuolelle. Ennen lähes totaalisen hiljaisuuden laskeutumista hän ehti kuitenkin tehdä yhden pop-musiikin historian kummallisimmista menestyslevyä seuranneista comebackeista.

Heti kesällä 2001 nauhoitetun ja alkuvuodesta 2002 julkaistun MTV Unplugged No. 2:n intropuheessa Hill kertoo yleisölleen, ettei "pidä itseään enää esiintyjänä" ja todistaa tätä kahden cd:n ja yli puolentoista tunnin ajan. Hillin MTV Unplugged koostuu kokonaan uusista levyttämättömistä kappaleista, joista moni kestää reilusti yli viisi minuuttia, pisin yli yhdeksän minuuttia, ja toistelevat samaa sointukulkua loputtomalta tuntuvan ajan Hillin saarnatessa uskonnosta ja sosiaalisista ongelmista sekä valittaessa supertähtielämänsä vaikeudesta. Lähes kaikki albumin kappaleet ovat kuin laulunkirjoittajan ensimmäisiä hahmotelmia, vailla jäntevää rakennetta tai luovaa editointia. Monilla niistä ei ole edes nimeä, vaan Hill nimeää ne lennosta. Kautta levyn Hillin aikaisemmin niin silkkisen virheetön ääni kuulostaa karhealta ja kappaleet siltä kuin hän jamittelisi minuuttitolkulla Bob Marleyn demoja.

Levyn kappaleita kiehtovampi puoli ovat kuitenkin sille jätetyt välispiikit, jotka luotaavat hukassa olevan taiteilijan henkistä tilaa. Näistä pisin on yli kaksitoistaminuuttinen toisen cd:n aloittava monologi hänen urastaan, Jumalasta, itsensä etsimisestä ja sopimattomuudesta kaavoihin. Toisaalla levyllä hän höpisee äänistä päässään, "eläkkeelle jäämisestään fantasiasta", erakoitumisestaan, ylistää Jumalaa ja kertoo olevansa "henkisesti epätasapainoinen".

Niin puheissaan kuin musiikissaan Hill tuntuu kautta levyn etsivän jonkinlaista aitouden ihannetta ja todistelee sekä itselleen että yleisölle taidettaan ja olemassaoloaan. Hänen narsisminsa ja epävarmuutensa tuskallisen yhteentörmäyksen seuraaminen on kiusallista kuin tirkistely ongelmaisen mielen sisälle. Oh Jerusalem -kappaleen jälkeen Hill alkaa itku kurkussa selittää julkisuuden kiroja ja lopulta lähes yhdeksänminuuttisen I Gotta Find a Peace of Mindin lopulla purskahtaa itkuun ylistäessään Jumalan ihanuutta. "Please don't be mad with me/I have no identity/All that I've known is gone/All I was building on", hän laulaa ja yleisö aplodeeraa hetkeä, joka on saattanut konsertissa vaikuttaa koskettavan rehelliseltä, mutta levyltä kuunneltuna tuntuu lähinnä irvokkaalta.



Levyltä ei löydy positiivisuutta tai universaaliutta, vain loputonta kyseenalaistamista, epätoivoista pelastuksen hakemista ja pakenemista jostain ilman varmaa päämäärää. Jokaisessa kappaleessa on vain yksi aihe: Lauryn Hill itse, ja siihen kuuntelijan on vaikea samaistua. Ainoa varsinainen vastaus Hillin kysymyksiin tuntuu löytyvän Jumalasta, mutta kuuntelija ei voi vakuuttua hänen löytöretkensä onnellisesta päätöksestä – Hill tuntuu olevan liian hukassa. Jatkuva kyseenalaistaminen ja pohtiminen tuntuvat johtaneen hänet tilanteeseen, jossa elämä ja hänen edessään avautuvat valinnat vaikuttavat loputtomasti haarautuvalta verkolta, jolla navigoiminen on lähes mahdotonta.

Kokonaisuutena MTV Unplugged No. 2.0 on kiehtova, mutta kuitenkin lopulta taiteellinen epäonnistuminen. Suurteokselta vaikuttaneen, kunnianhimoisen Miseducation of Lauryn Hillin jälkeen sen hahmottomuus, itsekeskeisyys ja melodisen tarttumapinnan puuttuminen eivät vakuuta. Levy nousi Billboardin listan sijalle kolme ja myi mukavasti, mutta tuskinpa sitä kukaan Hillin kovimpia faneja lukuun ottamatta laittaa juuri koskaan levysoittimeen. MTV Unplugged No. 2.0 ei ole varsinaisesti epämiellyttävä levy, mutta musiikillisesti se on mitätön ja tylsä ja kokonaisuutena uuvuttava. Kukaan ei laittaisi tätä juhlissa soimaan tai kiikuttaisi levyraatiin osoittaakseen, kuinka hyvä artisti Lauryn Hill on. On oikeastaan vaikea kuvitella, minkälaiseen käyttötarkoitukseen MTV Unplugged No. 2.0 soveltuisi, jollei lasketa puhdasta kiinnostusta itsensä Lauryn Hillin taiteilijapersoonaan ja henkiseen tilaan. Tässäkin tapauksessa pari kuuntelua riittää.

MTV Unplugged No. 2.0 ilmestymisen jälkeen sitä pidettiin välityönä ja odotukset olivat korkealla, mutta vuodet lipuivat toisiinsa, ja Hill pysyi vaiti. Vuonna 2003 hän herätti pahennusta kommentoituaan lasten hyväksikäyttöä katolisen kirkon pappien piirissä ja sen peittelyä kirkon toimesta. Katolisen kirkon johtajat raivostuivat ja kommentteja epäiltiin Veli Anthonyn masinoimiksi. Viimeaikaiset tapahtumat ovat toki osoittaneet Hillin olleen oikeassa, mutta tuolloin sitä pidettiin taas yhtenä merkkinä hänen kasvavasta epätasapainoisuudestaan.

Seuraavan kerran Lauryn Hill palasi julkisuuteen Fugeesin koottua rivinsä vuonna 2004 koomikko Dave Chapellen järjestämää Block Party -konserttia varten. Yhtye lähti kiertueelle, joka ulottui Suomeenkin asti, mutta sen paluu jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, eikä luvattu albumi koskaan ilmestynyt. Vanhat kaunat ja erimielisyydet olivat nousseet takaisin pintaan, ja Pras kertoi myöhemmin, että Fugeesin jatkaminen yhdessä olisi yhtä todennäköistä kuin George W. Bushin ja Osama Bin Ladenin istuminen samassa kahvipöydässä. Hill myöhästeli usein konserteista jopa 45 minuuttia Prasin ja Jeanin yrittäessä viihdyttää kahdestaan yleisöä ja mm. vaati, että kaikkien, bändikaverit mukaan lukien, on kutsuttava häntä rouva Hilliksi. Ilmeisesti hän myös harkitsi, että häntä tulisi kutsua "Keisarinnaksi".


Nykyään Lauryn Hill asuu jälleen äitinsä ja viiden lapsensa kanssa siinä samassa New Jerseyn lähiössä, josta hän aikanaan ampaisi tähtitaivaalle nuorena, kauniina ja lahjakkaana. Levytettyä musiikkia häneltä ei ole juuri ilmestynyt – vain muutamia vierailuja toisten artistien levyillä ja kummallinen rock-henkinen Lose Myself Surf’s Up -piirroselokuvan soundtrackilla. Kappaleella Hill saattaa päällisin puolin laulaa entiselleen rakkaalleen, mutta yhtä hyvin laulu voisi olla viesti hänen yleisölleen: ”I used to do it for the love a long time ago/ And all I ever wanted was love/ I used to love without fear a long time ago/ And all I ever wanted was love/ Then somebody came around and tried to hurt me/ Tried to make me feel like I was unworthy/ Took a pure love and tried to make it dirty/ Truth was they never did deserve me/ No!” Kohta 35-vuotias Hill esiintyy livenä yhä silloin tällöin, hyviä keikkojakin on epäilemättä ollut, mutta yhtä usein saa kuulla musiikkielämysten sijaan kummallisista vaateparsista ja kampauksista, jatkuvista myöhästymisistä, käheästä äänestä, epävireydestä, peruuntumisista, buuauksesta ja yleisön ulosmarsseista.



Rohan Marley, joka ei ole mennyt naimisiin lastensa äidin kanssa eikä asu hänen kanssaan, mutta kuvailee heidän olevan yhä ”henkisesti yhdessä” on kertonut, että Lauryn Hill kirjoittaa musiikkia jatkuvasti – seinille, vessapaperille, kylpyhuoneen peiliin sen höyrystyessä kuuman suihkun jälkeen ja kadoten jälleen kerran kenenkään näkemättä tai kuulematta. Tekeekö Hill vielä levyä? Ehkä, mutta toisaalta 12 vuotta on pop-musiikissa pitkä aika. Suunnilleen sama aika kului vaikkapa Beatlesin A Hard Day’s Nightin ja The Damnedin New Rosen välillä. Popissa se on elinikä. Tähtiä syttyy ja sammuu, musiikkigenrejä syntyy ja kuolee, musiikkibisnes muuttuu ja mullistuu, mutta Lauryn Hillin hiljaisuus jatkuu.