Paul Young: No Parlez

Niin se on maine ja mammona katoavaista. Tämän on uransa hiipuessa saanut todeta moni poptähti. Näin myös englantilainen Paul Young, joka oli 80-luvulla kova tykki, mutta viihtyy nykyään parhaiten kirpputoreilla ja parin euron alelaareissa. Syy ei kuitenkaan välttämättä ole hänen musiikkinsa laadussa. Löysin hiljattain Youngin debyyttilevy No Parlezin eräältä pihakirppikseltä (eurolla totta kai) ja yllätyin iloisesti. Levyn voi liioittelematta nostaa samaan uuden aallon vaikutteilla kuorrutetun kasaripopsoulin huippukastiin Fine Young Cannibalsin ja Hall & Oatesin kanssa. Jos edellä mainitut artistit aiheuttavat allergisia kohtauksia, kannattaa ehkä tämän blogi-merkinnän lukeminen keskeyttää tähän, mutta ne pelottomat matkustajat, joille syntetisaattorit ja nauhattomat bassot ovat hidasteita, eivät esteitä, lukekaa eteenpäin!

Vuonna 1956 Lutonissa Englannissa syntynyt Young vietti nuoruutensa soittelemassa bassoa erilaisissa bändiviritelmissä. Ensimmäisen kerran hän pääsi käyttämään vaikuttavaa ääntään historian hämäriin kadonneessa yhtyeessä nimeltään Kat Kool & The Kool Kats. 70-luvun lopulla Young pääsi jo levytysstudioon Streetband-yhtyeen laulajana. Streetband onnistui jopa saamaan hitin kummallisella novelty-laulullaan Toast, jota Allmusic-sivuston Aaron Badgley kuvailee osuvasti Squeezen ja Monty Pythonin yhdistelmäksi. Yhtye ei kuitenkaan pysynyt kasassa kauaa, ja pian Young sekä kitaristi John Gifford ja basisti Stuart Pearl perustivat sen raunioille retrosoul-yhtye Q-Tipsin.

Kuin jossain tragikoomisessa 80-luvun kasvutarina/rock-elokuvassa bändi keikkaili hullun lailla ja onnistui jopa saamaan pienen hitin Joe Texin alun perin levyttämällä S.Y.S.L.J.F.M. (The Letter Song) -kappaleella, mutta lopulta levy-yhtiö halusi tehdä sopimuksen vain bändin laulajan kanssa. Toisin kuin saduissa, Young nappasi kiinni tilaisuudesta ja luikahti lipevästi soolouralle.

Levy-yhtiö CBS oli kuitenkin lopulta oikeassa ottaessaan pelkän Youngin koko Q-Tips-yhtyeen sijaan. Q-Tips edusti taaksepäin haikailevaa retrosoulia, kirkkaimpana majakkanaan klassinen Motown-soundi, kun taas Young päivitti taustayhtyeineen soul-soundin kertaheitolla 80-luvulle. Vaikka Paul Youngin ääni olikin hänen levytystensä pääosissa, oli myös hänen uudella yhtyeellään tärkeä rooli. Kieli visusti poskella The Royal Familyksi nimetyssä yhtyeessä koskettimia soitti jo Q-Tipsissä näpitellyt Ian Kewley, kitaraa Steve Bolton ja rumpuja Mike Pinder. Erityisen tärkeässä roolissa oli kuitenkin Pino Palladinon nauhaton basso, jonka melkeinpä nestemäisesti liukuvat nuotit, läpsyvät peukutukset ja napakat näpäytykset olivat Royal Familyn soundin peruspilari. Palladinon tyylin lähisukulainen oli samoihin aikoihin selvää jälkeä bassottelullaan Japan-yhtyeessä tehnyt Mick Karn (1958-2011), joka niin ikään suosi nauhatonta bassokitaraa.

Royal Familyn soundin kruunasi The Fabulous Wealthy Tartsiksi ristityt taustalaulajat Maz Roberts ja Kim Leslie, joiden epävireisyyden rajamailla taiteileva jollotus loi No Parlez -albumille monien kasarisoul-laulajien kipeästi kaipaamaa särmää. Vaikkapa Simply Redin silkkisen sileän sipsuttelun rinnalla Royal Family kuulosti välillä melkeinpä punkahtavalta.

Paul Youngin pari ensimmäistä singleä Iron Out the Rough Spots ja Love of the Common People eivät menestyneet, mutta kolmannella yrityksellä Young osui lopulta maaliinsa. Marvin Gaye oli levyttänyt Barrett Strongin ja Norman Whitfieldin kanssa säveltämänsä Wherever I Lay My Hat (That's My Home):n vuonna 1962, mutta se oli jäänyt piiloon Gayen samana vuonna julkaistun That Stubborn Kinda Fellow -levyn albumiraidaksi. Young päivitti kiertuemuusikon yksinäisyydestä ja yhden illan suhteista kertovan laulun 80-luvulle tunnelmallisine new wave -syntetisaattoreineen ja nakuttavine rumpukoneineen ja muutti sen pirteästä popista alakuloiseksi balladiksi. Palladinon nauhattoman basson maalailu loi singlelle välittömästi tunnistettavan soundin. Kaiken kruunasi Youngin tuskaisen vakuuttava soul-tulkinta.

Wherever I Lay My Hat (That's My Home) nousi Englannin listaykköseksi kolmeksi viikoksi kesällä 1983 ja teki Youngista tähden. Seuraavana singlenä julkaistiin hieno, tummasävyisesti lipuva Come Back and Stay, joka nousi listasijalle 4. Kappaleen oli kirjoittanut Jack Lee, joka oli kiistattomista lahjoistaan huolimatta harvinainen näky vinyylien etiketeissä. Lee oli ollut 70-luvun lopulla yksi kolmasosa legendaarista The Nerves -yhtyettä, joka oli ennen hajoamistaan onnistunut julkaisemaan vain yhden ep:n. Tuo ep sisälsi Leen epäilemättä tunnetuimman kappaleen Hanging on a Telephone, jonka Blondie levytti klassikkolevylleen Parallel Lines ja julkaisi myös singlenä vuonna 1978. The Nervesissä soittaneet Paul Collins ja Peter Case perustivat kummatkin omat legendaariset power pop -bändinsä (The Beat ja The Plimsouls), mutta Leestä ei kuultu paljoakaan yhtyeen hajoamisen jälkeen. "Telephonen" lisäksi hän kirjoitti Parallel Linesille melkeinpä yhtä hyvän Will Anything Happen? -kappaleen ja yhden laulun Suzi Quatrolle. Vuonna 1981 hän oli julkaissut soololevyn Jack Lee's Greatest Hits, Vol.1 (jolta myös Come Back and Stay löytyi), jolla hän uusien kappaleiden lisäksi versioi vanhoja biisejään. Seuraavan kerran Leestä kuultin No Parlezilla, jolle hän kirjoitti Come Back and Stayn lisäksi ilmavan tarttuvan Oh Womenin ja tyhjänpäiväisen Sexin.

Lopulta myös uudelleen julkaistu Love of the Common People nousi hitiksi (sijalle 2). Kappale oli versio vanhasta folkballadista, mutta totuttuun tapaan Young päivitti laulun 80-luvulle. Lukemattomilla reggae- ja ska-levyillä pasuunaa soittanut Rico Rodriquez vastasi kappaleen soolosta ja Fabulous Wealthy Tarts duolle tyypillisistä kiljahduksista. Vaikkei pirteämpi kappale onnistunutkaan vangitsemaan yhtä vahvaa tunnelmaa kuin edeltäjänsä, se oli kuitenkin pätevä jatko Youngin hittiputkelle.

Singlejen ohella No Parlez muistetaan ehkä parhaiten Youngin soul-versiosta Joy Divisionin Love Will Tear Us Apartista. Kun alun hämmästyksestä pääsee yli, ei voi kuin ihmetellä kuinka hyvin synkistelyklassikko taipuu myös kevyemmäksi popiksi. Alkuperäisen kanssa Youngin versio ei kilpaile, mutta hänellä on kuitenkin tarpeeksi taitoa tehdä laulusta omanlaisensa. Kappaleella laulaa tai enemmänkin jutustelee vahvalla aksentilla mm. kulttiyhtyeistä Slap Happy, Henry Cow ja Art Bears (harvoille) tuttu Dagmar Krause, ja albumin nimibiisi onkin poimittu Krausen yhtyetoveri (ja mm. Pink Floydille sanoittaneen) Anthony Mooren soololevyltä. Youngin linkit post punkiin ja avant garde -rockiin kielivät No Parlezin kaupallisen pinnan alla kytevästä taiteellisuudesta. Levyn erikoisin kappale, hieno Ku Ku Kurama kuulostaa siltä kuin se olisi napattu David Bowien Lodgerilta.

Välillä No Parlez vaatii keskimääräistä enemmän ymmärrystä 80-luvulle ominaisille soundeille, mutta kun niiden yli pääsee, se paljastuu varsin mainioksi siivuksi sinisilmäsoulia. Youngin taiteellisemmat ambitiot tekevät siitä vuosikymmenen peruspoppia kiinnostavamman. No Parlez ei ehkä ole aivan kympin arvoinen suoritus – albumin kumpikin puoli päättyy napakkojen popherkkujen sijaan tylsään rytmijamitteluun (No Parlez ja Sex), ja levy nuupahtaa hienoisesti loppupuolellaan. Hienoa popsoulia se sisältää kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi.

Paul Young vuoden 2008 tienoilla

Young oli soundiltaan, tyyliltään ja olemukseltaan yhtä kasari kuin Antony Pricen suunnittelema nahkapuku, jossa hän poseerasi No Parlezin kannessa. Hänen seuraavat levynsä Secret of Association (1985), Between Two Fires (1986) ja Other Voices (1990) menestyivät hyvin, mutta 90-luvun kuluessa Youngin suosio alkoi hiipua. Levy levyltä Young oli lipunut yhä lähemmäksi pliisua aikuispoppia, ja No Parlezin kiehtovat särmät hioutuivat yhä pyöreimmiksi, kunnes lopulta Young kadotti persoonansa muiden radioäänien sekaan. Zuccheron kanssa vuonna 1991 levytetty ultrajuustoinen hirvitys Senza Una Donna oli jättimenestys Euroopassa, mutta osoitti samalla, kuinka ulapalla Young seilasi 90-luvun musiikkimaailmassa.

90-luvulla hänen levynsä menestyivät yhä kehnommin, ja 2000-luvulla Young on julkaissut vain yhden albumin, nimestä päätellen rock-biisien swing-versioita sisältävän Rock Swings: On The Wild Side Of Swing, joka nousi listoille vain Saksassa, sielläkin vain hädin tuskin. Kukapa haluaisikaan kuulla Paul Youngia laulamassa Enter Sandmanin tai In The Ghetton swing-versioita?