Fuzzgun '91 – Kymmenen 90-luvun vaihtoehtokitaraklassikkoa – osa 2/2

Pari viikkoa sitten käytiin läpi ensimmäiset viisi kymmenestä klassisesta 90-luvun vaihtoehtokitaralevystä. Tässä listan loppuosa, joka sisältää hiukan vähemmän tunnettuja, muttei yhtään sen vähäisempiä 90-luvun vaihtoehtorocknimiä.

Giant Sand: Selections Circa 1990-2000 (2001)

Yksi vaihtoehtorockin kiistatta aliarvostetuimmista yhtyeistä on tucsonilainen Giant Sand. Jo 80-luvun alussa nimellä Giant Sandworms aloittanut yhtye on julkaissut yli kaksikymmentä levyä ja sen jäsenet ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Ainoa yhtyeen vakiojäsen on laulaja/kitaristi/lauluntekijä Howe Gelb, mutta hienoimmat levynsä se teki kokoonpanolla, johon kuuluivat myöhemmin Calexicon muodostaneet John Convertino ja Joey Burns. Lopulta basistin ja rumpalin sivubändistä tuli Giant Sandia suositumpi ja he lähtivät omille teilleen, mutta sitä ennen trio teki vuosikymmenen ajan loistokasta auringon polttamaa ja tuulen pieksemää aavikkorockia. Gelbin ja Giant Sandin diskografia on laaja ja sekava, eikä helposti saatavilla, joten yhtyeen 90-luvun huippuhetket on koettavissa parhaiten kokoelmamuodossa. Vuonna 2001 julkaistu Selections Circa 1990-2000 on kummallinen sekoitus singlejä, albumiraitoja ja erinäisiä kokoelmille piilotettuja irtobiisejä. Se kuitenkin kuvaa hyvin Giant Sandin arvaamatonta luonnetta, kirpputorimaista estetiikkaa ja Gelbin piittaamatonta asennoitumista minkäänlaiseen urakehitykseen (edes Gelb itse ei ole varma montako levyä hän on julkaissut soolona, Giant Sandin kanssa ja erinäisillä muilla nimillä). Gelb on loistava lauluntekijänä ja karismaattinen laulaja, mutta etenkin kitaristina hän on yksi rockhistorian unohdettuja aarteita. Parhaimmillaan Gelbin soitto kuulostaa siltä kuin Robert Johnson, Neil Young, Ron Asheton, Thurston Moore ja Tony Iommi soittaisivat samassa bändissä. Herkkä akustinen näppäily vaihtuu hetkessä raivokkaaseen ulvontaan ja luita murskaavaan kitaran runnomiseen. Giant Sandin musiikissa on vaikutteita kantrista, mutta myös vaihtoehtorockista, bluesista, punkista, avant gardesta ja jazzista. Se on kuin yhtyeen kotiosavaltion Arizonan autiomaat: villiä ja arvaamatonta, mutta pakahduttavan kaunista.

Shudder To Think: Pony Express Record (1994)

Jos pystyt kuvittelemaan David Bowien, The Smithsin, Gang of Fourin, post hardcoren, jazzin, avant garden ja Jeff Buckleyn risteytyksen, alat päästä melko lähelle Washington DC:stä kotoisin olevan Shudder To Thinkin soundia. 90-luvun alun villeinä vuosina myös tämä varsin epäkaupallinen kvartetti pääsi levyttämään isolle levy-yhtiölle ja hyödynsi suuren budjetin välittömästi tekemällä kauniin, mutkittelevan, älyllisen, leikkisän ja seksikkään mestariteoksen. Pony Express Recordia nauhoittaessa Shudder To Thinkiin kuuluivat vaikuttavalla ooppera-glam-äänellä varustettu laulaja-kitaristi Craig Werden, myöhemmin The Cardigansin Nina Perssonin nainut kitaristi Nathan Larson, basisti Stuart Hill ja aikaisemmin Jawboxissa soittanut rumpali Adam Wade. Kuten arvata saattaa, eivät Pony Express Record tai sitä seurannut hitusen popimpi 50,000 B.C. saavuttaneet juurikaan kaupallista menestystä, ja vuonna 1998 Shudder to Think hajosi. Samana vuonna se ehti kuitenkin vielä tehdä pari loistokasta glam-pastissia Velvet Goldmine -kulttielokuvan hienolle soundtrackille. Pony Express Record esittelee kuitenkin hienosti yhden aikansa omaperäisimmistä yhtyeistä. Shudder to Think ei päästä kuuntelijaansa helpolla: toisinaan sen musiikki on lähes raivostuttavan kimuranttia, mutta loppujen lopuksi se palkitsee keskittyneen kuuntelijan ruhtinaallisesti.

The Wedding Present: Seamonsters (1991)

Brittiläinen The Wedding Present seurasi urallaan ajalleen tyypillistä polveilevaa reittiä. Alun perin debyyttinsä George Best myötä vuonna 1987 C86-/nynnypop -genreen niputetun yhtyeen (joka esiintyi myös käänteentekevällä C86-kasetilla) toinen julkaisu oli kokoelma ukrainalaisia kansanlauluja, joita se oli äänittänyt dj John Peelin radiosessioissa (Українські Виступи в Івана Піла eli Ukrainian John Peel Sessions). On lähes mahdotonta kuvitella, että nykypäivän indie rock -yhtye julkaisisi toisena levynään jotain tuollaista, mutta temppu kertoi paljon 80-90-lukujen taitteen vaihtoehtobändien epäkaupallisesta asenteesta. Vuonna 1989 The Wedding Present palasi eksoottiselta musiikilliselta tutkimusmatkaltaan ja julkaisi toisen varsinaisen albuminsa Bizarron. Levyllä yhtyeen soundi oli lipunut aimo matkan debyytin helisevästä kitarapopista kohti syvempiä ja myrskyisämpiä vesiä. Yhtye nauhoitti Brassneck-singlestä uuden version amerikkalaisen tuottaja Steve Albinin kanssa, ja hänen kanssaan The Wedding Present lähti myös levyttämään kolmatta pitkäsoittoaan. Vuonna 1991 julkaistu Seamonsters esitteli The Wedding Presentin soundin entistä rujompana – kitarat surisivat ilkeästi, rytmisektio murisi pahaenteisesti ja laulaja/kitaristi David Gedgen kappaleet olivat entistä tummasävyisempiä. The Wedding Presentin musiikki velloi rauhallisempinakin hetkinään kuin synkkä ja jatkuvasti myrskyyn puhkeamaisillaan oleva meri. Tuon tuostakin yhtye räjähti sähköisen pidättelemättömiin purkauksiin. Kuin kesyttömät vesimassat, joiden alla vieraat hirviöt piileksivät, oli The Wedding Presentin musiikki myös useimmiten verrattoman kaunista. The Wedding Present jatkoi uraansa julkaisemalla vuonna 1992 joka kuukausi 7-tuumaisen singlen, joiden a-puolella oli omia kappaleita ja b-poskella covereita. Mm. loistokkaan shoegazing-version Julee Cruisen Falling-kappaleesta sisältävät 12 singleä koottiin Hit Parade 1 ja 2 -levyille. Näiden julkaisun jälkeen The Wedding Present siirtyi Island-levy-yhtiölle ja julkaisi vuonna 1994 kepeämmän Watusin. Vuonna 1996 se vaihtoi jälleen levy-yhtiötä julkaistessaan Cooking Vinylillä mini-lp Minin ja täyspitkän Saturnalian. Yhtyeen suosio oli kuitenkin tasaisesti laskenut 90-luvun alun huippuvuosista, eikä se löytänyt paikkaansa vuosikymmenen puolivälin "Cool Britanniasta" tai jälkigrungen näivettämästä Amerikasta. David Gedge jatkoi kuitenkin musiikin tekemistä kamaripop-yhtye Cineramassa, ja vuonna 2005 The Wedding Present teki paluun Take Fountain -levyn myötä. Yksi 80- ja 90-lukujen hienoimmista ja aliarvostetuimmista vaihtoehtorock-yhtyeistä oli enemmän kuin tervetullut takaisin.

(Oikeaa musiikkivideota ei löydy YouTubesta, joten tässä Seamonstersin avausraita Dalliance livenä)

Throwing Muses: The Real Ramona (1991)

Intensiivinen laulaja/kitaristi Kristin Hersh perusti Throwing Musesin yhdessä serkkunsa Tanya Donnelyn kanssa jo teini-ikäisenä vuonna 1981. Neljännellä albumillaan The Real Ramona yhtyeen (Hershin ja Donnelyn lisäksi rumpali David Narcizo ja basisti Fred Abong) hakku osui kirkkaimpaan kultasuoneen kulmikkaan post-punkin, unenomaisen dreampopin, äkkiväärän vaihtoehtorockin ja puhtaan popin välimaastossa. Hersh ei ollut koskaan kuulostanut näin melodisesti vaivattomalta onnistuen samalla myös säilyttämään aikaisempien kappaleidensa mystisyyden ja synkän haavoittuneisuuden sellaisilla täysosumilla, kuten Counting Backwards, Red Shoes, Graffiti ja Two Step. Yhtyeen aikaisemman uran abstraktioista muistuttivat anoreksiaan kuolleesta naisesta kertonut Ellen West tai suorastaan pelottava Hook in Her Head. Pian The Breedersin kautta Bellyyn ja lopulta soolouralle siirtynyt Tanya Donnely vastasi Hershin haasteeseen tekemällä toistaiseksi parhaat kappaleensa, kevätpäivän kepeän Not Too Soonin ja haaveilevan Honeychainin. The Real Ramonalla Hershin ja Donnelyn kitarat vuoroin helisevät, vuoroin ärisevät ja vuoroin maalailevat. Albumin kitarapop on tarttuvaa, muttei kuulosta koskaan imelältä, laskelmoivalta tai kliseiseltä. The Real Ramonan ainoa huono puoli oli, että siitä oli paha pistää paremmaksi. Throwing Muses yritti ja pääsi lähelle, muttei koskaan aivan onnistunut. Sekä Hersh että Donnely ovat tehneet myös pitkät ja ansiokkaat soolourat. Throwing Muses on yhä kasassa (tosin Hersh on ainoa The Real Ramonalla soittanut henkilö) ja julkaisee uuden levynsä tänä vuonna.

Sugar: Copper Blue (1992)

Harva (ex-)punkkari ansaitsee yhtä itsestään selvästi kitarajumalan arvonimen kuin Bob Mould. Legendaarisen Hüsker Dün laulaja/kitaristina hän oli osa sitä alkuperäistä bändikatrasta, joka pystytti 80-luvun puolivälissä amerikkalaisen vaihtoehtorockin hardcorepunkin vielä kyteville raunioille. Rumpali/laulaja Grant Hartin ja basisti Greg Nortonin kanssa Mould loi yhden vaihtoehtorockhistorian tärkeimmistä musiikillisista perinnöistä. 90-luvun alussa nuoret jolpit, Nirvana etunenässä, veivät Hüsker Dün luoman yhdistelmän raskasta punkkitarointia ja iskeviä 60-lukuvaikutteisia melodioita suoraan myyntilistoille. Vuonna 1992 Mould otti omansa takaisin Sugar-yhteellään (Mouldin ohella basisti David Barbe ja rumpali Malcolm Travis), jonka klassinen debyytti Copper Blue säilytti säröiset kitarat, mutta käänsi mittarit täysille melodisuuden saralla. Levyn lähes jokainen kappale on helmeilevää popnektaria, mutta Mould ei kaihtanut vakavampia aiheita käsitellessään esimerkiksi The Slimin sanoissa AIDS-epidemiaa, A Good Ideassa murhaa ja Hoover Damissa itsemurhaa. Ehkäpä vallankumouksellisempaa kuitenkin oli, ettei Mould epäröinyt kirjoittaa entistä suoremmin ihmissuhteista ja rakkaudesta (Changes, Helpless ja If I Can't Change Your Mind). NME valisti Copper Bluen vuoden 1992 albumiksi, mutta pian Sugar jäi nousussa olleiden brittipopin ja grungen jalkoihin. Yhtye julkaisi vielä synkän ja raskaan Beaster-ep:n (1993) ja toisen täyspitkän nimeltään File Under: Easy Listening (1994). Lopulta häikäisevän kirkkaalla liekillä palaneen yhtyeen polttoaine loppui vuonna 1995, ja Mould lähti epätasaiselle soolouralle, jolla on toki silläkin ollut huippuhetkensä. Copper Bluen taivaallisiin voimapopkorkeuksiin Mould ei kuitenkaan ole toistaiseksi yltänyt.