Girl, You'll Be a Woman Soon; I'm a Believer, Red, Red Wine; Solitary Man: kaikki ovat laulaja-laulunkirjoittaja Neil Diamondin kappaleita, jotka ovat paremmin tunnettuja muiden esittäminä versioina. Diamond räpiköi useita vuosia uransa alkupuolella 60-luvun puolivälin jälkeen tehden hienoja, mutta huonosti myyneitä levytyksiä. Menestyksen hän saavutti vasta 70-luvun alussa sellaisilla ajan rentoon ilmapiiriin sopivilla kappaleilla, kuten Sweet Caroline, Holly Holy, Cracklin' Rosie ja Song Sung Blue. Vuonna 1972 hän aloitti muodonmuutoksen laulaja-laulunkirjoittajasta viihdesupertähdeksi loppuunmyydyn konserttikiertueensa ja sen tiimoilta julkaistun Hot August Night -live-levyn myötä. Diamondista tuli 70-luvun ikoni ja lopulta yksi kaikkien aikojen suosituimmista aikuismusiikkitähdistä, mutta väkevimmillään hän oli varhaisimmilla levytyksillään, jotka on nyt julkaistu uudelleen hienolla The Bang Years 1966-1968 -kokoelmalla.
Vuonna 1941 Brooklynissä New Yorkissa syntynyt Diamond aloitti uransa musiikin parissa 60-luvun alussa ensin epäonnistuneessa Neil and Jack -duossa koulukaverinsa Jack Packerin kanssa, sitten lyhytaikaisella soolouralla Columbia-levy-yhtiön suojissa, josta syntyi yksi heikosti menestynyt single vuonna 1963 (Clown Town/ At Night). 60-luvun alusta asti Diamond oli myös jatkuvasti lähetellyt kappaleitaan musiikkikustantajille. Vuonna 1962 Pat Boone oli jopa levyttänyt hänen ja yhdeksän muun lauluntekijän kirjoittaman (ja kirjoittajiensa lukumäärän mukaan nimetyn) Ten Lonely Guysin.
Diamond jatkoi sinnikkäästi yrittämistä, ja lopulta vuosikymmenen puolivälissä tärppäsi. Helmikuussa 1965 hän tapasi laulunkirjoittajapariskunta Jeff Barryn ja Ellie Greenwichin, jotka tultaisiin muistamaan yhtenä niin sanotun brill building -soundin juhlituimmista edustajista. Vuonna 1965 heillä oli jo vyönsä alla sellaisia superhittejä, kuten The Crystalsin Da Doo Ron Ron ja Then He Kissed Me sekä The Ronettesin Be My Baby ja Baby, I Love You. Nämä ja useat muut hitit olivat tulosta hedelmällisestä yhteistyöstä tuottaja Phil Spectorin kanssa. Barry ja Greenwich auttoivat Diamondia saamaan sopimuksen Jerry Leiberin ja Mike Stollerin Trio Music -kustantamon kanssa. Diili ei kestänyt kauan, mutta johti kuitenkin Diamondin ensimmäiseen varsinaiseen hittiin – Jay and the Americansin Sunday and Mehin, joka nousi top-20:een marraskuussa 1965.
Barryn, Greenwichin ja Diamondin seuraavana liikkeenä oli perustaa yhteinen kustannusyhtiö, joka alkoi tosissaan kaupata Diamondin kappaleita sekä Diamondia itseään levyttävänä artistina. Menestystä seurasi kummallakin saralla: samalla, kun tunnetut artistit alkoivat levyttää Diamondin kappaleita, hän myös allekirjoitti tammikuussa 1966 levytyssopimuksen Bang Records -levy-yhtiön kanssa.
Näitä Bangille vuosina 1966-1968 levytettyjä soolokappaleita on koottu Sonyn julkaisemalle The Bang Years -kokoelmalle. Levy alkaa itseoikeutetusti Diamondin ensimmäisellä, huhtikuussa 1966 julkaistulla, Bang-singlellä Solitary Man. Barryn ja Greenwichin tuottama väkevätunnelmainen ja tummasävyinen kappale esittelee oivasti Diamondin tuon ajan tyylin. Hänen musiikkinsa yhdisteli brill building -laulunkirjoittajien melodista vaivattomuutta edellisen vuosikymmenen rockiin, purkkapoppiin, garageen, juurimusiikkiin ja pakahduttavaan melodramaattiseen paatokseen. Diamondin soundi muistutti sellaisia britti-invaasion keskellä pintansa pitäneitä rokkareita, kuten Roy Orbisonia, Gene Pitneytä ja Del Shannonia. Se ei ollut enää vanhanaikaista rockia, muttei kuitenkaan Englannista tulvivaa beat-musiikkiakaan, vaikka ottikin siitä vaikutteita. Se sisälsi samaan aikaan hyppysellisen teinipopin melodramaattista yksioikoisuutta ja aikuisempaa henkilökohtaisuutta, joka ottaisi vallan laulaja-laulunkirjoittajien myötä.
Solitary Manin päähenkilö oli samalla sekä cowboymainen yksinäinen susi että romanttinen hölmö, joka uskoo ainutkertaiseen tosirakkauteen. Aivan kulman takana odottelevien hippien edustaman vapaan rakkauden kannattaja Diamond ei tainnut olla: "I've had it to here/ Bein' where love's a small word/ Part-time thing/ Paper ring/ I know it's been done/ Havin' one girl who loves you/ Right or wrong/ Weak or strong/ Don't know that I will/ But until I can find me/ The girl who'll stay/ And won't play games behind me/ I'll be what I am/ A solitary man." Barryn ja Greenwichin tuotanto onnistuu olemaan samalla sekä pelkistetty että uhkean rehevä torvisektioineen. Kaiken keskiössä on itseoikeutetusti sydänsurujensa piinaamaa Diamond, akustisine kitaroineen ja syvän kohtalokkaine äänineen.
 |
| Neil Diamond ja Jeff Barry |
Solitary Man oli popmestariteos, joka ei kuitenkaan ollut iso hitti, vaan nousi ainoastaan sijalle 55 Billboardin singlelistoilla. Myöhemmin kappaleesta ovat nauhoittaneet menestyneistä versioita mm. popkantrilaulaja T. G. Sheppard, Chris Isaak, Johnny Cash ja myös kotoinen Himimme vuonna 2004 julkaistulle best of -levylleen And Love Said No.
Diamondin seuraava single oli pirteämpi Cherry, Cherry, jolla debytoivat monilla hänen Bang-kauden kappaleillaan esiintyneet taustalaulajattaret (joista yksi taitaa ainakin olla Ellie Greenwich), jotka toivat hänen lauluihinsa kääntöveitsenterävää urbaania särmää. Lähinnä joltain kadunkulman pahistyttöjengiltä kuulostavat laulajattaret harmonisoivat kuin enkelit, mutta kuulostavat siltä kuin saattaisivat millä hetkellä tahansa vetää stiletit esiin. Napakan rytmikäs kappale osoittaa kuinka jäntevää Diamondin alkupään musiikki voi olla. Hänen alkuperäiseensä verrattuna esimerkiksi nahkaan verhottujen garage-konnien The Music Machinen versio kuulostaa fuzz-kitaroistaan huolimatta jazzahtavalta nynnyilyltä.
Vuonna 1966 julkaistiin myös Diamondin ensimmäinen Bang-pitkäsoitto The Feel of Neil Diamond. Solitary Manin ja Cherry, Cherryn lisäksi se sisälsi viisi Diamond-originaalia ja viisi coveria. Lainakappaleista Paul Simonin ja The Seekersin Bruce Woodleyn kirjoittama ja The Cyrklen tunnetuksi tekemä Red Rubber Ball on loistava, kieli poskella vedetty versio Barryn ja Greenwichin Hanky Pankysta on oiva välipala ja Gary U.S. Bondsin hitti New Orleans potkii mukavasti. Monday, Mondayn ja La Bamban versiot ovat puolestaan melko lailla turhia.
Diamondin oma materiaali The Feel of Neil Diamondilla on tasavahvan loistavaa, etenkin kauniisti lipuva Do It, dramaattisen tuskainen I've Got the Feeling (Oh No No), tarttuva Love to Love ja lähes velvetundergroundmaisesti jumittava kovapintaisen bluesahtava Someday Baby. Albumi on kokonaisuutena sekava ja ehkä hieman köykäinen, mutta se on myös loistokas osoitus Diamondin biisinkirjoituskyvyistä ja sisältää parhaimmillaan aikansa hienointa pop-osaamista.
Albumimuodossa Diamond kuitenkin menestyi paljon sinkkuja heikommin, ja The Feel of Neil Diamond nousi Billboardin listalla masentavalle sijalle 137. Hiukan ennen albumin julkaisua hän oli kuitenkin saavuttanut ensimmäisen listaykkösensä sävellyspuolella. Diamond oli antanut yhden debyytilleen kaavailemistaan kappaleista Don Kirshnerille, joka oli pyytänyt laulua luomalleen televisiosarjaa tähdittäneelle popyhtye The Monkeesille. Pian yhtyeestä tuli jättimenestys, ja sen toisena singlenä julkaistu Diamondin kappale – napakka garage-poptäsmäisku I'm a Believer – ampaisi listojen kärkeen. Diamond kirjoitti The Monkeesille muitakin kappaleita, joista singlenä julkaistu A Little Bit Me, A Little Bit You nousi listasijalle 2.
I'm a Believer löytyi myös Diamondin toiselta levyltä, vuonna 1967 julkaistulta, Just for Youlta. Tällä kertaa kaikki albumin 11 raitaa olivat syntyneet Diamondin kynästä. Näistä erityisen vahva oli myös singlenä julkaistu väkevä Girl, You'll Be a Woman Soon. Synkkä, hiukan perverssikin spagettiwesternmäisten säkeistöjen ja romanttisilla jousilla voideltujen kertosäkeiden välillä vaihteleva laulu oli kohtuullinen hitti Diamondille, mutta varsinaiseksi palaksi populaarikulttuurihistoriaa siitä tuli Urge Overkillin Quentin Tarantinon kulttiklassikkoelokuvassa Pulp Fiction vuonna 1994 kuullun version myötä.
Ensimmäinen albumilta lohkaistu single oli iloluontoinen huuliharpulla ja funkyilla koskettimilla maustettu soulpoppis You Got to Me. Thank the Lord for the Night Time puolestaan oli tamburiinibiitillä hengästyttävästi laukkaava ja torvien koristelema gospel-autotallirock-hybridi. Soul-takapotkulla viekoitteleva Red Red Wine oli Diamondille tyypillinen kohtalokas balladi. Kauniine jousineen ja viinin suloisesta unholasta kertovine sanoineen ("I'd have sworn/ That with time/ Thoughts of you/ Would leave my head/ I was wrong/ And I find/ Just one thing/ Makes me forget/ Red, red wine.") se oli hieno kappale, mutta menestyi heikosti singlenä. Varsinaiseksi ikivihreäksi se muuntautui vasta vuonna 1983, kun brittiläisen UB40:n reggaeversio nousi listakärkeen Englannissa ja useissa muissa Euroopan maissa. Yhtye ei tosin edes tiennyt, että laulu oli Diamondin, vaan perusti versionsa rocksteady-laulaja Tony Triben vuonna 1969 julkaistuun coveriin.
Just for Youn albumiraidat eivät jääneet paljoa singlejä jälkeen. The Boat That I Row'n megatarttuvan purkkapopin dindindaa-taustalaulut, ulisevat autotalliurut ja kiihkeä teinibiitti, Long Way Homen helisevän ilmava beatpop ja melodramaattinen You'll Forget (You'll forget/ You'll forget that you love me/ And stop thinking of me/ You'll forget what you feel right now/ ...But how?") toimivat loistavasti.Neil Diamondin tulevan uran kannalta Just for Youn tärkein kappale oli kuitenkin Shilo, jonka herkkä tarina lapsuuden mielikuvitusystävästä näytti suuntaa hänen tulevalle henkilökohtaisemmalle materiaalilleen. Musiikillisesti kappale oli Diamondille tyypillinen dramaattinen, mutta soinnutukseltaan yksinkertainen "kolmen soinnun ooppera", jonka kertosäe esimerkiksi jauhaa tahtitolkulla pelkkää c-sointua (ja onnistuu silti olemaan tarttuva), mutta sanoituksiltaan se oli jotain aivan uutta. Laulun pääosassa on yksinäinen lapsi, joka ei löydä leikkitoveria: "Young child with dreams/ Dream every dream on your own/ When children play/ Seems like you end up alone", eikä kiireisellä isällä ole hänelle aikaa: "Papa says he'd love to be with you/ If he had the time/ So you turn to the only friend you can find/ There in your mind." Lopulta hän löytää lohdun Shilo-nimisestä mielikuvitusystävästään: "Shilo, when I was young/ I used to call your name/ When no one else would come/ Shilo, you always came/ And we'd play." Kappaleen edetessä sen kertojahahmo aikuistuu ja löytää rakkauden tulisieluisen tytön kanssa, mutta lopulta rakkaus kariutuu ja hän jää yksin. Ainoa todellinen ystävä löytyy lopulta hänen omasta mielikuvituksestaan: "Had a dream, and it filled me with wonder/ She had other plans/ "Got to go, I know you understand"/ I understand." Jälleen kerran Diamondin kertojahahmo on tosirakkautta kenties turhaan etsivä yksinäinen susi. Shilolla tämä hahmo ei enää ollut yksiulotteinen romanttinen klisee, vaan täyttyi menneisyydestä, haaveista ja pettymyksistä. Hän alkoi muistuttaa todellista ihmistä, kenties Diamondia itseään.
Diamond halusi julkaista dramaattisen kauniin laulun singlenä, mutta Bang Recordsin johtaja Bert Bernsin mielestä se ei ollut tarpeeksi kaupallinen. Diamond oli eri mieltä ja lopulta riita johti hänen lähtöönsä levy-yhtiöltä. Diamond siirtyi Uni Recordsille ja suuntasi kohti menestystä. Bang Records julkaisi Shilon lopulta singlenä tammikuussa 1970 rahastaakseen Diamondin uudella suosiolla. Tässä versiossa laulun taustat oli nauhoitettu uudelleen, jotta se kuulostaisi Diamondin silloiseen tyyliin sopivammalta. Sekoittaakseen tilannetta entisestään Diamond itse nauhoitti kappaleesta uuden version Velvet Gloves and Spit -levynsä uudelleenjulkaisulle lokakuussa 1970. Shilo ei missään muodossa ollut iso hitti, mutta siitä tuli vuosien saatossa yksi Diamondin rakastetuimmista lauluista ja hänen konserttiensa vakio-ohjelmistoa.
Epäilemättä kaupallisista syistä Just for Youlle oli ympätty myös edellisen levyn hitit Cherry, Cherry ja Solitary Man, mikä teki siitä helposti The Feel of Neil Diamondia vahvemman albumikokonaisuuden. Levyn myyntilistamatka kuitenkin tyssäsi sijalle 80.
Kaiken kaikkiaan The Bang Years 1966-1968 on hieno uudelleenjulkaisu. The Feel of Neil Diamondia ja Just for Youta ei ole koskaan aikaisemmin julkaistu kokonaisuudessaan cd-muodossa, siitä huolimatta, että ne sisältävät Diamondin uran hienointa musiikkia. The Bang Years on vuonna 1983 julkaistua, osan kappaleista sisältävää, Classics: The Early Yearsia kattavampi, eikä kaikkia näitä lauluja löydy edes vuonna 1996 julkaistulta In My Lifetime -boksilta. The Bang Yearsilla kuultava Neil Diamond on nuoruutensa voimaa ja intoa puhkuva popmestari vertaansa vailla. Hän teki myöhemminkin hienoja kappaleita, muttei koskaan enää kuulostanut näin vaivattomalta. Näillä Barryn ja Greenwichin pistämättömästi tuottamilla levytyksillä hänen balladinsa ovat tummasävyisen kiehtovia ja popkappaleensa raikkaan kuulaita. Muut ovat tehneet näistä lauluista aikaansa määrittäviä hittejä jo kuudella vuosikymmenellä. Ei ihme, sillä niissä on jotain ajatonta. Se taitaa olla sitä täydellisen popin vaikeasti tavoitettavaa taikaa.
 |
| Neil Diamond: 70-luvun supertähti |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti