Kurt Busiek's Astro City

Olen parissa aikaisemmassa blogimerkinnässä jo sivunnut supersankarisarjakuvamaailman tilaa 90-luvulla. Tuolloin yhä enemmän valtaa ottivat isot aseet, pikkuriikkiset bikinit ja pullistelevat lihakset, ja tilaa antoivat lähinnä juonet ja dialogi. Ei niin, ettei kaikkea edellä mainittua oltaisi nähty supersankarisarjakuvissa aikaisemminkin, mutta 90-luvun alussa ne muuttuivat sarjakuvien pääpiirteiksi. Pinta voitti sisällön 100-0. Samaan aikaan rahastettiin myös erilaisilla myyntitempuilla, kuten jatkuvilla crossovereilla ja mitä kummallisimmilla erikoiskansilla.

Yksi 90-luvun supersankarisarjakuvan symboleista on vuonna 1992 perustettu Image Comics. Tuolloin joukko Marvel Comicsilla työskennelleitä tähtipiirtäjiä kyllästyi siihen, että yhtiö vei heidän luomiensa hahmojen tekijänoikeudet ja muun muassa nettosi valtavia määriä oheistuotteilla, joista piirtäjät ja kirjoittajat eivät saaneet penniäkään. Piirtäjät vaativat (tekijän)oikeuksiaan, mutta Marvel ei antanut periksi, ja seitsemän tähtipiirtäjää – Todd McFarlane, Rob Liefeld, Jim Lee, Erik Larsen, Jim Valentino, Marc Silvestri ja Whilce Portacio – lähtivät perustamaan omaa Image-yhtiöään.*

Oikeastaan Image ei ollut yhtiö, vaan osuuskunta, jonka alla sen jäsenten omat studiot toimivat. Tärkeintä sen jäsenille ei ainakaan aluksi ollut rahallinen menestys, vaan vapaus ison sarjakuvakustantajan tai "Plantaasin", kuten McFarlane Marvelia kutsui, ikeen alta.

Suoraan suosituista sarjakuvista (Spider-Man, X-Force, X-Men) indie-julkaisuihin siirtyneiden kuvittajien lehdet olivat välittömästi supersuosittuja. Erityisesti McFarlanen Spawn, Liefeldin Youngblood ja Leen WildC.A.T.s menivät kuin kuumille kiville. McFarlane, Liefeld ja kumppanit eivät käyttäneet uutta vapauttaan luodakseen jotain tuoretta, vaan tekivät samanlaisia supersankarisarjakuvia, joita he olivat tehneet Marvelillakin. Liefeldin ja Leen luomukset olivat toimintafiguureista vaikutteita ottaneita värikkäitä, vähäpukeisia ja pyssyjä heiluttelevia puolisotilaallisia supersankariryhmiä. Juuri sellaisia, joiksi he olivat Marvelin Ryhmä-X:n ja Uudet mutantit** muokanneet. McFarlanen Spawn puolestaan oli jonkinlainen Batmanin ja Hämähäkkimiehen sekä goottilaisen kauhun sekoitus.

Rob Liefeldin ysäritaidonnäyte Youngblood vauhdissa

 Yksi merkki Imagen heikkouksista oli havaittavissa alusta lähtien. Kaikki sen perustajat olivat piirtäjiä tarinankirjoittajien loistaessa poissaolollaan. Useimmat Imagen sarjakuvat olivat kuin sarja pin-up-kuvia, joiden kehykseksi oli kyhätty jonkinlainen kliseinen juonentapainen. Kustantamon yhtenäisyys alkoi horjua, kun tähtipiirtäjät alkoivat välittömästi kilpailla armottomasti toistensa kanssa. Kaiken lisäksi Imagen piirtäjien kykenemättömyyttä pysyä deadlineissä on pidetty yhtenä pääsyynä sarjakuvamarkkinoiden romahdukseen 90-luvun alkupuoliskolla.

Sarjakuva-alan ajautuessa kriisiin Image alkoi vähitellen panostaa tarinoihin: Neil Gaiman ja Alan Moore kirjoittivat pari tarinaa Spawniin, ja Moore teki kustantamolle retro-henkisen minisarjan 1963. 90-luvun puolivälissä Imagen alaisuudessa toimiva Homage Comics julkaisi mm. Jeff Smithin Bonea, Terry Mooren Strangers in Paradisea sekä James Robinsonin ja Paul Smithin Leave It to Chancea. Kävin hiljattain vierailulla lapsuudenkodissani ja löysin vanhoista sarjakuvakansioista yhden 90-luvun puolivälin Image/Homage-helmistä: Kurt Busiekin käsikirjoittaman ja Brent Andersonin ja Alex Rossin kuvittaman Astro Cityn.

Alex Rossin maalaamat Marvels-minisarjan kannet.

 Busiek oli tullut tunnetuksi vuonna 1994 julkaistusta Marvels-minisarjasta, joka tulkitsi Marvel Comicsin historiaa aivan uudesta näkökulmasta. Sen sijaan, että sarjakuvan pääosassa olisi ollut supersankari, sen keskeinen hahmo oli valokuvaaja Phil Seldon, joka todisti Marvelin universumin keskeisimpiä tapahtumia jokamiehen näkökulmasta. Marvelsin kuvitti tai oikeammin maalasi Alex Ross, jonka valokuvarealistiset öljyvärimaalaukset olivat olennainen osa supersankariuniversumin tapahtumien tuomisessa osaksi todellista maailmaa. Marvels oli raikas tuulahdus aikana, jolloin sarjakuvatarinat olivat yhä pinnallisempia, ja voimassa oleva trendi oli väkivaltaisuus, synkkyys ja kyynisyys. Marvels ei ollut mitään näistä, mutta onnistui kuitenkin olemaan realistinen tavalla, jota pidettiin Watchmenin ja Yön ritarin paluun jäljiltä tärkeänä piirteenä uudessa aikuisemmassa supersankarisarjakuvassa.

Tavallaan Busiek ja Ross edustivat kaikkea sitä, mitä Image ei ollut, ja siksi olikin aikamoinen yllätys, että juuri tuo kustantamo julkaisisi heidän seuraavan projektinsa nimeltään Astro City. Astro City jatkoi samaa arkipäiväisen elämän kuvaamista supersankariuniversumissa, jolla Busiek ja Ross olivat ansainneet kannuksensa. Kuten aikaisemminkin, Busiek kirjoitti tarinat, mutta sarjakuvan sisäsivut kuvitti tällä kertaa Brent Anderson Rossin vastatessa kansista ja osallistuessa hahmojen luomiseen.

Eloon herätetty piirroshahmo Loony Leo.

Astro Cityn tarinoiden pääosassa ovat myös itse sankarit, mutta yhtä usein superrosvot, perheenisät, pikkurikolliset, avaruusoliot tai yhdessä tarinassa jopa eloon herätetty piirroshahmo. Silloinkin, kun tarinan pääosissa on supersankari, näkökulma on uudenlainen – supersankariperheen lapsi opettelemassa ruutuhyppyä, kiireisten sankareiden epäonniset treffit tai isänsä menettäneen sankarin epävarmuus oman lapsensa tulevaisuudesta.

Alkuperäinen, vuonna 1995 julkaistu, kuuden lehden pituinen minisarja sisältää yhden numeron pituisia novellimaisia tarinoita, mutta vuosina 1996-2000 julkaistu jatkuva, tosin epätasaisesti ilmestynyt, sarja taas tarjoilee myös pidempiä tarinakokonaisuuksia. Mystisen The Confessorin apurin Altar Boyn näkökulmasta kerrottu Confessions on paikoitellen turhan hidastempoinen, mutta vankilasta vapautuvan Steeljackin kovaksikeitettyjä dekkareita ja film noir -elokuvia lainaileva Tarnished Angels toimii hienosti. Parhaimmillaan Astro City on kuitenkin lyhyemmissä tarinoissa.

Astro City ei ole turhaan nimetty tarinoidensa kulissina toimivan kaupungin mukaan. Yhtä paljon kuin sitä kansoittavat hahmot, on itse kaupunki tarinoiden keskipisteessä. Astro City ei ole yksiulotteinen rivi pilvenpiirtäjiä viittaritareiden seikkailujen taustalla, vaan vivahteikas, elävä paikka, jolla on rikas historia ja omat tunnistettavat maamerkkinsä, kaupunginosansa ja nähtävyytensä. Useat Astro Cityn maamerkit on nimetty kuuluisien sarjakuvakirjoittajien tai -piirtäjien mukaan, esim. Mount Kirby, Binderbeck Plaza, Biro Island, Kanewood jne.

Astro City on kaupunkina eräänlainen yhdistelmä erilaisia supersankarisarjakuvien ja laajemminkin populaarikulttuurin fiktiivisiä kaupunkeja. Sieltä löytyy niin klassisten supersankarikaupunkien art deco -pilvenpiirtäjiä kuin myös Kiefer Squaren rähjäinen superrikollisslummi. Busiekin kiehtovimpia keksintöjä on yliluonnollisten olentojen kansoittama itäeurooppalaisvaikutteinen Shadow Hill.

Superlapsi Astra pohtimassa ruutuhypyn myysteriä Astro Cityn numerossa 2

 Samoin kuin Astro Cityn maisemat, myös sitä asuttavat sankarit ovat täynnä viittauksia supersankarisarjakuvien historiaan. Usein ne ovat kuuluisien DC:n ja Marvelin hahmojen analogioita. Tulevaisuudesta tullut oman elämänsä toisten auttamiseksi uhrannut jalo, mutta (tarkoituksellisen) yksiulotteinen Samaritan on kuin Teräsmies, feministinen Winged Victory puolestaan muistuttaa Ihmenaista, First Family Ihmenelosia ja Astro City Irregulars Ryhmä-X:ää. Busiekin lainailu ei kuitenkaan johdu omien ideoiden puutteesta, vaan hahmot edustavat sarjakuvamaailman ikoneja ja stereotyyppejä. Joskus, kuten Silver Agentin tapauksessa, hahmo saattaa edustaa kokonaista supersankarisarjakuvan aikakautta. Usein hahmoissa on kuitenkin piirteitä ja nyansseja, joita niiden esikuvista ei löydy. Esimerkiksi Winged Victory on vienyt Ihmenaisen luomisen taustalla piilleen feminismin äärimmäisyyksiin asti lähes uskonnollisine ideologioineen ja tytöille suunnattuine kouluineen.

Brent Andersonin piirrokset ovat hieman suttuisia ja etenkin kasvojen alueella hänellä on usein pieniä vaikeuksia, mutta kaiken kaikkiaan hän selviytyy kohtuullisesti vaativasti tehtävästä – Astro Cityn piirtäjän tulee hallita ihmishahmojen lisäksi myös arkkitehtoniset yksityiskohdat. Alex Rossin kannet ovat kautta linjan loistavia ja tärkeä osa lehden tunnelmaa. Ajalleen tyypilliset hiukan ylikirkkaat tietokonevärit sopivat Astro Cityyn yllättävän hyvin tuodessaan tarinoihin ripauksen epätodellista satumaisuutta.

Astro Cityssä Busiek vihjailee kaupungin historiasta, tärkeistä paikoista tai nykyisistä ja entisistä sankareista vähitellen, suunnaten valokeilan kaupungin eri osiin ja puoliin, ikään kuin paljastaen jo valmista rakennelmaa hitaasti sitä peittävän kankaan alta. Tämä luo Astro Cityyn voimakkaan todellisuuden ja olemassa olevan historian tunnun. Vuonna 1996 alkaneen sarjan loputtua numeroon 22 vuonna 2000 vain pieni osa näistä salaisuuksista oli paljastettu, mutta Astro Citystä saakin sen tunteen, että oikean kaupungin tapaan sen jokaisen kadunkulman ja sivukujan tunteminen on elinikäinen projekti.

90-luvun toisen puoliskon ajan vauhdikkaasti edennyt sarjakuva on jatkunut 2000-luvun melko verkkaisesti. Vuosina 2003 ja 2004 ilmestyi viisiosainen Local Heroes -minisarja, ja vuonna 2005 alkanut neljään neljän numeron minisarjaan jakautunut The Dark Age päättyi vasta vuonna 2010. Lisäksi Astro Cityssä on vierailtu erinäisten yksittäisten erikoisnumeroiden sivuilla. Itse en ole vielä päässyt lukemaan näitä uudempia tarinoita. Astro Cityn ohella Busiekin on 2000-luvulla pitänyt kiireisenä mm. Kostajien, Conanin, Aquamanin ja Teräsmiehen kirjoittaminen. Tänä vuonna Busiek yhdisti voimansa jälleen Alex Rossin kanssa Jack Kirbyn luomia hahmoja kunnioittavassa Kirby-projektissa.

90-luvun puolivälissä Astro City oli kuin raikas lähde loputtomalta näyttävän autiomaan keskellä. Supersankarisarjakuvat olivat kehnossa jamassa sisällöllisen tyhjyyden ja 80-luvun lopulta saakka vallinneen kyynisyyden, väkivaltaisuuden ja synkkyyden keskellä. Astro City palautti klassisten sarjakuvien utopistisen positiivisuuden ja ihmeen tunteen tuoden mukaan kuitenkin tarpeeksi postmodernia realismia. Samaan aikaan oikeastaan vain 80-lukulaisen synkkyyden yhtenä luojana tunnettu Alan Moore hiihteli samankaltaisia latuja 1963-minisarjallaan ja hienossa Supremessaan. Astro Cityn tavoin nämä sarjakuvat luopuivat kyynisyydestä ja löysivät uudelleen supersankarisarjakuvan taian.

* Lopulta henkilökohtaiset ongelmat estivät Portaciota osallistumasta Imageksi nimettyyn yhtiöön täyspainoisesti.

** Uusista mutanteista tuli Liefeldin käsissä huippusuosittu X-Force.