Hämähäkkimies vuosikerta 1980

Oli toukokuu 1985 ja minä sain ensimmäisen Ryhmä-X:ni. En tiedä mikä siinä viehätti, sillä olin vasta 5-vuotias, enkä osannut edes lukea. Ehkä se johtui kirkkaista väreistä tai sitten piirrokset herättivät minussa niin vahvoja mielikuvia, ettei se haitannut, etten ymmärtänyt tarinaa. Lehti vaikutti siltä kuin se tulisi jostain toisesta maailmasta. Ja tulihan se, tämä oli sentään Nokia vuonna 1985. Ei ehkä niin kaukana New Yorkista kuin voisi olla, mutta silti helvetin kaukana. Vaikka olihan meidän lähellä Tampere, valtava suurkaupunki, jossa sijaitsi Näsinneula, Eiffel-torniakin korkeampi ja näin ollen maailman korkein rakennus. Edellisestä tosin kuultiin tarhan pihalla eriäviäkin mielipiteitä.

Kesäisillä automatkoilla (ja eikö lapsena aina ollutkin kesä), kun auton sisäosien musta muovi paistui tulikuumaksi ja takaikkunalle jääneen karkkipussin sisältö suli moniväriseksi mosaiikkilevyksi, veljeni ja minut piti hiljaisina lehtien karhealle paperille painetut supersankariseikkailut. Ryhmä-X aloitti kaiken, mutta pian seurasivat Hulk, Hämähäkkimies ja muut. En ollut liian nirso, Teräsmies ja Batmankin kelpasivat. Joskus jopa Mustanaamio, vaikka se olikin mustavalkoinen ja muutenkin laimea. Supersankareiden lisäksi seurasin Action Force -lehteä. Se oli epäilyttävä, militaristinen lelumainos, mutta hei, siinä oli ninjoja! Harva asia oli ninjoja siistimpää. Tuolloin sarjiksia ostettiin enimmäkseen divarista, markalla, parilla. Jos pihisteli karkeista, sai useamman marvelin.

80- ja 90-lukujen taite oli Marvel-lehtien kulta-aikaa Suomessa. Silloin julkaistiin jopa neljää lehteä kuukaudessa: Hämähäkkimiestä, Ryhmä-X:ää, Marvelia ja Sarjakuvalehteä. Vuonna 1989 valkokankaalle hiipinyt Tim Burtonin Batman sai kaikki sekaisin supersankareista. Minä olin vielä liian nuori päästäkseni katsomaan sitä teatteriin, mutta keräsin kuitenkin Batman-purkkakuvia, luin elokuvasta tehdyn kirjan ja pidin ylpeänä Batman-collegepaitaa. Lopulta katselin elokuvan videolta kaverin luona. Se meni hiukan pilalle, kun kaverini piti lähteä jalkapallotreeneihin ja hän päätti kelailla siitä "tylsät kohdat" pikakelauksella. Eihän siinä ollut tylsiä kohtia!

Mummolan viereisillä kallioilla leikimme omia supersankariseikkailujamme ja tuijotimme taivaalle yhden kokonaisen loppukesän illan odottaen, että ufot tulisivat esiin piiloistaan tähtien takana. Olihan se nyt kokolailla selvää, että avaruusolentoja oli olemassa. Siitä kertoivat sarjakuvatkin: muotoaan muuttavat skrullit ja niiden ikuiset viholliset kreet, lintumaiset shi'arit, planeettoja syövä Galactus ja kosmisia tapahtumia vaiti seuraava Uatu. Mitä oli tylsä todellisuus näiden rinnalla?

Kuinka nopeasti tuolloin pitikään aikuistua. Jo kymmenvuotiaasta pikkupojasta lelut ja leikit alkoivat tuntua lapsellisilta. Eivät sentään vielä sarjakuvat, mutta pian koitti niidenkin aika. Mahtoiko se johtua aikuistumisesta vai siitä, että sarjakuvista alkoi kadota taika? Kaukana Amerikassa bisnesmiehet ostivat isot sarjakuvatalot ja kiehtovat seikkailut korvattiin hologrammikansien ja pimeässä hohtavien kansien väliin nidotuilla turhuuksilla. Teräsmies kuoli ja heräsi henkiin, Batmanin selkäranka murtui, mutta pian hän taas käveli, Hämähäkkimies paljastuikin klooniksi ja sitten koko homma peruttiin. Lukijoita kusetettiin kerta toisensa jälkeen ja sarjakuvia myytiin kuin keräilykortteja. Ikään kuin ne olisivat vain tyhjänpäiväisiä kuvakirjoja vailla sisältöä.

Tuhansista koettelemuksista selvinneet supersankarit selvisivät Suomessa jopa lamasta, mutta juuri, kun talous alkoi taas päästä jaloilleen, ne kohtasivat voittamattoman vihollisen – ahneuden ja lyhytnäköisyyden. Eivät ne sankareita sentään tappaneet – kuten kaikki tietävät, supersankarit eivät koskaan todella kuole, mutta läheltä piti. Amerikassa Marvel kävi lähellä konkurssia. Suomessa vaikutukset olivat paljon pahemmat. Lukijamäärät laskivat ja yksitellen lehdet lopetettiin. Vain Hämähäkkimies liisi yhä seittiensä varassa myös meidän kattojemme yllä, ainaiset näsäviisaudet huulillaan.

Vuoden 1996 jälkeen lopetettiin Marvel (jonka tilalle tule harvemmin ilmestyvä Mega Marvel), Sarjakuvalehti ja jopa Ryhmä-X. Minä olin jo jättänyt supersankarisarjakuvat tuolloin. Aluksi siirryin englanninkielisiin alkuperäisiin, sitten aikuisille suunnattuihin sarjakuviin, Vertigo-lehtiin, Peter Baggeen, Charles Burnsiin, Daniel Clowesiin ja Adrian Tomineen. Luopuminen ei ollut helppoa. Ostin X-Meniä paljon kauemmin kuin olisi kannattanut – vihasin vuosien ajan sekä sen tarinoita että taidetta. En ole varma koska viimein sain tarpeekseni. Noista 90-luvun puolivälin tarinoista ei jäänyt mitään mieleen – kuin olisin lukenut lehtiä täynnä tyhjiä sivuja.

Tässä sitä nyt ollaan noin 15 vuoden jälkeen kaiken alkupisteessä. Ei omassani, mutta tuon Marvel-lehdistä kaikkein sinnikkäimmän, Hämähäkkimiehen ensimmäisen vuosikerran äärellä. Veljeni osti sen minulle joululahjaksi kaupasta, jossa vanhempi herrasmies kävi kyselemässä Mustanaamion viimeistä numeroa. Lopulta myös mies, joka ei koskaan kuole, on joutunut lopettamaan väsymättömän taistelunsa julmuutta ja merirosvoutta vastaan. Lehti oli jo myyty loppuun. Ehkä lehteä havitellut mies vielä löysi etsimänsä. Kuten vanha viidakon sananlasku sanoo: "Et koskaan löydä Mustanaamiota - hän löytää sinut."

Hämähäkkimiehen vuosikerta 1980 on puhdasta nostalgiaa. Se esittelee suomalaisen Hämiksen alkuvaiheet koko komeudessaan – painovirheineen, puhekuplien yli valuvine teksteineen, huonoine käännöksineen. Tarina alkaa keskeltä: vuodelta 1962 peräisin olevan Amazing Fantasy -lehden numerosta 15 otetun syntytarinan jälkeen hypätään 13 vuotta eteenpäin Amazing Spider-Manin numeroon 150 vuodelta 1975. Kolmannessa numerossa tarinat ovat menneet sekaisin ja yksi puuttuu kokonaan välistä. Usein viitataan tapahtumiin, joista suomalaiset lukijat eivät tienneet tuon taivaallista. Silti Hämähäkkimies oli menestys ja miksipä ei, näemmehän sentään "Säpinää viemäreissä", "Murhakoneen", "Kuoleman rallin" ja "Hirmuliskon hurjana". Varjoissakin vaanii tuho, pitää varoa Nuijapäätä ja kärsitään sekä Kingpinin kourissa että Mustekalan lonkeroissa. Säpinää, räjähtävää toimintaa ja piinaavaa jännitystä. On siellä niitä ihmissuhteita ja muuta lässytystä, mutta onneksi kunnon turpasauna nähdään joka numerossa.

Vaikea sanoa, miten nämä tarinat mahtavat toimia sellaisille ihmisille, joille marveleita ei olla tykitetty suoraan verenkiertoon jo pienenä. Ehkä sellaiset ihmiset ovat kuin ne elokuva-arvostelijat, jotka toistuvasti tyrmäävät supersankarielokuvat keskenkasvuisiksi väkivaltafantasioiksi. Kunpa vaan tietäisitte! Fantasiaa ne toki ovat, mutta onko naurettavaa toivoa lentävänsä tähtien keskellä, hyppäävänsä pilvenpiirtäjien yli, kohtaavansa vaarat toisensa jälkeen kuolemalle nauraen? Toivoa, että arkipäiväisen harmauden takan on jotain muuta, jotain suurempaa. Kirkkailla pääväreillä maalattua ja kuolematonta.