Levyraato 1: The Clash: Cut The Crap

Täällä R-E-Aktio-blogissa ajattelemme teitä, lukijoitamme, jatkuvasti ja sitä, miten voisimme tehdä elämästänne helpompaa ja nautinnollisempaa. Mikään ei miellytä meitä enemmän kuin se, että voimme uhrautua lukijakuntamme puolesta – ikään kuin heittäytyä sen villiintyneen taiteellisen junanveturin alle, jotta teidän ei tarvitsisi. Joskus nimittäin musiikin, ja miksei muidenkin taiteiden saralla, käy niin, että mestarikin osuu harhaan. Suuret taiteelliset mielet eivät ole tasapaksuja tai luotettavia, vaan seuraavat villinä heittelehtivää ja hervottomana tanssivaa muusaansa minne se heitä sitten johdattaakaan. Toisinaan, jopa useimmiten, tuloksena on länsimaisen taiteen virstanpylväitä, mutta joskus, harvoin myönnettäköön, ampuu suuren luojaheeroksenkin kultainen kanuuna ohi maalistaan. Lopputuloksena on taiteellisia julkilausumia, jotka eivät välttämättä kutkuttelekaan teidän, arvoisten lukijoidemme, taiteellisia makuhermoja aivan toivotulla tavalla. Jotta välttyisitte traumatisoivilta esteettisiltä kokemuksilta, teidän ja taiteen välissä on hyvä olla rohkea tutkimusmatkailija, joka kokemustensa ja ylivertaisen taiteellisen kompetenssinsa varassa voi navigoida näitä luovien pyrkimysten vaarallisia vesiä ja odottamattomia pyörteitä ja raportoida kartoittamattomilta mailta siitä, mikä on merkityksellistä, nautinnollista ja elähdyttävää, mikä taas ei.

Näin me olemme saaneet idean tähän juttusarjaan, jota kutsumme nimellä "Levyraato" ikivanhan mesopotamialaisen jumaluuden mukaan, jonka uskotaan antaneen musiikkina tuntemamme taiteellisen lahjan koko ihmiskunnalle. Sarjassa uskalias toimittajamme pureutuu taiteellisten nerojen vähemmän onnistuneisiin pyrkimyksiin, jotka epäonnistuvat karvaasti yrityksissään tavoittaa tuo kuolemattomuuden kultainen malja. Lainatkaamme siis juttumme aloitussanoiksi kreikkalaisen runoilija Musikles Kritikoksen kuolemattomia sanoja vuosisatojen takaa (teoksesta Dansos Arkitekturos):

"Mik on tuo ääni
joka korviini kajahtaa
Zeuksen kultainen torvi
vaiko Odyssuksen piinaajat
se tehtäväni mun
on selvittää!"

Minua ovat aina kiehtoneet levyt, jotka bändi tai artisti tahtoo kieltää tai pyyhkiä historiasta. Sen sijaan, että sellaiset albumit, kuten Velvet Undergroundin ilman Lou Reediä tehty Squeeze tai The Doorsin Jim Morrisonin kuoleman jälkeen julkaistut Other Voices ja Full Circle, tuntuisivat pyhäinhäväistykseltä, haluan aina ehdottomasti kuulla levyt. Niiden poistaminen kyseisten yhtyeiden diskografioista vain lisää kiinnostusta. Mitä tässä halutaan sekä fanien että taiteilijoiden itsensä kannalta suojella? Jonkinlaista puhdasta historiallista kehityskaarta, johon eivät kuulu harha-askeleet, epäonnistumiset, nolot väärinarvioinnit tai muut rumentavat epäpuhtaudet, jotka monimutkaistaisivat yksioikoista historiankirjoittamista? Itse olen aina ollut sillä kannalla, että lahjakkaan taiteilijan epäonnistumiset ovat vähintään yhtä kiinnostavia kuin onnistumisetkin.

The Clash on epäilemättä yksi maailman arvostetuimpia yhtyeitä. Vuonna 1977 julkaistu yksinkertaisesti The Clash -niminen debyytti oli ensimmäisen punk-aallon tärkeimpiä levyjä ja London Calling -albumin myötä vuonna 1979 bändistä tuli lähes virtuoosimainen rock 'n' roll -yhtye, jonka intohimoinen, multikulttuurinen ja genre-rajoja rikkova musiikki oli vähintään vuosikymmenen aikaansa edellä. 70- ja 80-lukujen taite oli Clashille paitsi taiteellista, myös kaupallista kulta-aikaa. Se oli vuonna 1978 julkaistusta toisesta levystään Give 'Em Enough Ropesta asti pyrkinyt kiihkeästi Amerikan levymarkkinoille ja vähitellen se saavutti lännen kultamailla yhä vankemman jalansijan. London Callingin jälkeen julkaistu rönsyilevä triplavinyyli Sandinista! sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, eikä sytyttänyt myyntilistojakaan tuleen, mutta menestyi kuitenkin kaupallisesti Amerikassa piirun verran London Callingia paremmin.

The Clashin todellinen läpimurtolevy Yhdysvalloissa oli vuonna 1982 julkaistu Combat Rock. Se oli vähintään yhtä kunnianhimoinen levy kuin kaksi edeltäjäänsä ja paikoitellen Clashin taiteellisin – se sisältää kokeellisia äänikollaaseja, pelkistetyn hiljaisia kappaleita, funkia, rappia ja vierailun beat-runoilija Allen Ginsbergiltä kappaleessa Ghetto Defendant. Levyn menestyksen salaisuus piili kuitenkin kahdessa siltä julkaistussa singlessä Should I Stay Or Should I Go ja Rock The Casbah. Ensimmäinen oli kitaristi Mick Jonesin laulama ja säveltämä iloluontoisen tarttuva, blues-kaavalle pohjautuva rock-pala, joka oli kuin tehty luukutettavaksi palvovalle yleisölle stadionlavan korkeuksista.

Rumpali Topper Headonin studiossa pimputtelemaan pianokuvioon perustuvalla Rock The Casbahilla yhtye puolestaan sai viimein yhdistettyä genret ylittävät kiinnostuksensa tarttuvaksi, kuin radioon luoduksi tanssihitiksi. Kappaleen sanat kertoivat länsimaisen rock-musiikin kieltämisestä Iranissa, tosin vahvasti fiktiivisin tarinankääntein: kuningas kieltää rockin, mutta kansa villiintyy kaduilla kiihkeän biitin tahtiin. Kuningas usuttaa hävittäjät juhlijoiden kimppuun, mutta lopulta lentäjätkin liittyvät mukaan bileisiin ja soittavat musiikkia lentokoneidensa radioista. Musiikin yhdistävä voima, kulttuurien välisten siltojen rakentaminen ja positiivinen kapina olivat lähellä sanat kirjoittaneen Joe Strummerin sydäntä, ja kappale onnistui yhdistämään viestinsä musiikkiin liki täydellisesti.

Should I Stay Or Should I Go nousi Yhdysvaltain singlelistan sijalle 45, ja Rock The Casbahista tuli bändille ihkaoikea top-10-hitti, kun se hyppäsi sijalle 8. Tuolloin ensiaskeliaan ottanut MTV pisti Rock The Casbahin tehopyöritykselle, ja Combat Rock nousi Amerikassa listan sijalle 8 ja Englannissa aina sijalle 2 asti. Hetken aikaa vaikutti siltä, että The Clashista viimein tulisi todellinen supertähtibändi ja muillekin kuin yhtyeen faneille "ainoa bändi, jolla on merkitystä". Todellisuudessa kuitenkin yhtyeen lopun alku oli käsillä.

Heti Combat Rockin nauhoitusten päätyttyä vuodesta 1978 bändiin kuulunut rumpali Topper Headon sai lähtöpassit lähinnä heroiiniriippuvuutensa takia. Kyseessä ei ollut mikään merkityksetön menetys – Headonin vakuuttavat kannuttelutaidot olivat olleet olennainen osa The Clashin kasvua punk-bändistä suvereenisti eri musiikkityyleissä hyppelehtiväksi rokkikoneeksi. Yhtye jatkoi ensilevyllään soittaneen Terry Chimesin kanssa ja tulevaisuus näytti lupaavalta – edessä oli lämmittelijän paikka The Whon "jäähyväiskiertueella" Amerikan stadioneilla.

Kiertueen piti olla kahden rock-sukupolven voitokas kohtaaminen, mutta The Whon fanit eivät olleet kiinnostuneita lämmittelijästä, jonka he tunsivat korkeintaan Rock the Casbahista, jos siitäkään. The Clash yritettiin buuata lavalta kerta toisensa jälkeen, eikä bändin ylimielinen asenne pääesiintyjän faneja kohtaan auttanut asiaa. The Who palasi takaisin lavoille muutaman vuoden päästä, mutta The Clashin selän kiertue katkaisi. Vuoden 1984 alkupuolella Joe Strummer ja Mick Jones ajautuivat ylitsepääsemättömiin ongelmiin ja Jones lähti omille teilleen.

Jonesin ja Headonin erottua Clashista bändin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt pistää pillit pussiin, mutta toisin kävi. Jo Jonesin viimeiseksi jääneellä keikalla US Festivalilla toukokuussa 1983 yhtyeen toistamiseen jättänyttä Chimesiä tuurannut Pete Howard jäi lämmittämään rumpupallia ja kitaraan palkattiin aiemmin The Cortinas -yhtyeessä soittanut Nick Sheppard ja tuntematon suuruus Vince White. Miksi tämä kokematon, persoonaton ja soittotaidollisesti vaatimaton kaksikko valittiin soittamaan The Clashiin, on jäänyt aina hiukan hämäräksi.

Uusi Clash lähti keikkailemaan entiseen tapaan, mutta kuva yhtyeestä yhtenäisenä jenginä oli lopullisesti hajonnut. Aluksi homma näytti sujuvan kohtuullisesti, mutta pian tuli selväksi, että Joe Strummerin into Clashia kohtaan oli lopullisesti hiipumassa. Vuoden 1984 Out of Control -kiertueen loppuvaiheessa Howard, Sheppard ja White treenasivat kiertueille pitkälti keskenään, toisinaan Simonon vaivautui paikalle, Strummer ei lainkaan. Englannissa anarkiasta oli tullut arkaaista ja Amerikan valloitukseltaan palannut Clash nähtiin itsensä poptähteydelle, dollarille ja kokaiinille huoranneina väärinä profeettoina.

Epätoivoisena ja jotenkin Spinal Tap -maisena yrityksenä löytää uskottavuutensa rippeet Clash lähti toukokuussa 1985 katusoittokiertueelle – yhtye saapui muiden bändien keikkapaikkojen ulkopuolelle ja soitti akustisia versioita hiteistään. Paluu katujen tasolle stadionkiertueen korkeuksista ei oikein onnistunut. Esiintyminen kansanmiehinä nähtiin falskina ja esimerkiksi The Alarmin keikan ulkopuolella Leeds Universitylla poliittisen (ja 90-luvulla Tubthumping-hitin myötä itsensä huolella myyneen) Chumbawamba-yhtyeen Danbert Nobacon keskeytti keikan lyhyeen heittämällä yhtyeen päälle punaista maalia. The Clash yhä lähemmäksi poprockia lipuvine soundeineen vaikutti kesyltä anarkopunkbändien, kuten Crassin ja Amerikan hardcore-tulokkaiden rinnalla, eikä se sopinut valtavirtarockmuottiinkaan. Aikaisemmin arvostetulle yhtyeelle alettiin naureskella musiikkilehdistössä molemmin puolin Atlanttia.

Se, että The Clashin parjattu viisimiehinen kokoonpano päätti julkaista uuden levyn, vaikutti paitsi pahaenteiseltä myös tuhoon tuomitulta idealta – The Clash oli selvästi aloittanut lähtölaskennan kohti itsetuhoa. Ketään ei tuntunut kiinnostavan levyn tekeminen, paitsi yhtyeen manageria Bernie Rhodesia, joka otti ohjat käsiinsä Strummerin hellittäessä otettaan. Uudelle Clash-miehitykselle tehtiin selväksi, ettei heidän palveluksiaan levyllä juuri kaivattu. Erityisesti tämä koski Pete Howardia, koska Rhodes oli päättänyt, että rytmiä pitäisi tällä kertaa rumpukone.

Levyn teko aloitettiin nysväämällä viikkotolkulla Rhodesin johdolla ja Michael Faynen avustuksella kappaleisiin demojen pohjalta ohjelmoidut rummut. Paul Simonon soitti vain parilla raidalla, ja basso-osuudet hoiti enimmäkseen jo Sandinista!:lla soittanut Ian Dury & The Blockheadsista tuttu Norman Watt-Roy. Blockheadista mukaan otettiin myös niin ikään Sandinista!:lla vieraillut kosketinsoittaja Mickey Gallagher. Kummankaan nimeä ei mainittu levyn tekijätiedoissa. Kitaristi Nick Sheppard päätyi lopulta soittamaan albumille kitaraa, Whitea ja Howardia ei kutsuttu edes levyn tekoon, ennen kuin se oli melkein valmis. Strummer vastasi vain laulusta. Bernie Rhodes koki panoksensa olevan niin suuri, että hän lisäsi itsensä kirjoittajaksi kaikkiin levyn kappaleisiin.

Cut The Crapiksi nimetty levy ilmestyi marraskuussa 1985 ja sai lähes yksimielisen negatiivisen vastaanoton, ja pian sen julkaisun jälkeen The Clash hajosi lopullisesti. Strummer yritti vielä saada Mick Jonesin mukaansa kasaamaan yhtyeen alkuperäistä kokoonpanoa, mutta tämä keskittyi nyt suhteellisen menestyneeseen Big Audio Dynamite -yhtyeeseensä. Strummer keskittyi soundtrackeihin ja näyttelemään pikkurooleja elokuvissa.

Melkein heti Cut The Crapin ilmestymisen jälkeen kaikki asianomaiset (kenties Rhodesia lukuun ottamatta) kielsivät koko levyn. Ainoa kappale albumilta, joka on myöhemmin näyttäytynyt joillain Clash-kokoelmilla, on tunnelmallinen This Is England. Cut The Crapia ei ole pyyhitty historiankirjoista samalla innolla kuin yllä mainittuja Velvet Undergroundin Squeezea tai Doorsin Morrisonittomia levyjä – levy on julkaistu cd:llä ainakin Euroopassa ja on yhä muiden Clashin levyjen tapaan painossa, mutta yleensä se ei saa osakseen journalisteilta muuta kuin väheksyvän sivulauseen, eikä kovin moni ole sitä kuullut.

Onko Cut The Crap sitten maineensa veroinen? Tässä tapauksessa täytyy todeta, että pitkälti se on. Levy on varsin moniongelmainen – Strummerin biisikynä ei ole ollut lähelläkään parasta teräänsä, levyllä soittavien varamiesten musisointi on innotonta (erityisesti Mick Jonesin kekseliästä kitarointia jää kaipaamaan) ja tuotanto on karmivaa. Rhodesin albumille loihtimat huonosti ajan hammasta kestäneet rumpukoneet, lähinnä Sex Pistolsia muistuttavat paksut särökitarat ja nopeasti puuduttavat mölisevät köörilaulut, tekevät terävimmillekin kappaleille karhunpalveluksen.

Levyn aloittava Dictator ei vaikuta melodisesti hassummalta kappaleelta, mutta se tahtoo hukkua radioviestien, torvien ja syntetisaattoreiden massaan, joka alkaa biisin lopussa muistuttaa jo kakofoniaa. Dirty Punk on punkeinta Clashia pitkään aikaa, mikä ei välttämättä ole hyvä asia. Taiteellisesti kunnianhimoisten levyjen jälkeen paluu ’77-soundiin tuntuu tietoiselta takaperoisuudelta, eikä klassista punk-soundia edes tavoiteta, kiitos laimeiden syntetisaattoreiden ja aina läsnä olevan ankean rumpukoneen. Sanat, kuten: ”Gonna be a dirty punk/ Gonna rock your neighborhood/ Do the sound of rebel funk/ Turn it up loud like it should” ovat kuin Clash-parodiaa. We Are The Clash haikailee sekin punkin kultavuosiin Johnny Rotteniin viittaavine ärrän päräytyksineen. Kappaleen järjenvastaisesti uhoavat sanat tuntuvat levyn kohtalon tietäen lähinnä säälittäviltä: ”We ain't gonna be treated like trash/ We got one thing/ We are the Clash/ Ain’t gonna take no shit.”

Viisari värähtää nippa nappa positiivisen puolelle tai ainakin lähelle positiivista seuraavan kerran Movers and Shakersin kohdalla, jonka synatorvikuvio herättää hetkeksi horroksesta, johon jatkuva rumpukoneiden, jengitaustalaulujen ja mitäänsanomattomien kappaleiden kavalkadi on kuuntelijan tuudittanut. Englannin tilaa vuonna 1985 surumielisesti luotaava This Is England nousee levyn huipuksi, vaikka kärsii samoista tuotannollisista virhearvioinneista kuin kanssakappaleensakin.

Lopusta levystä ei olekaan sitten paljoa positiivista sanottavaa: Three Card Trickin reggae on selkeämpää kuin suurin osa levystä, mutta The Clash on tehnyt vastaavan paremmin lukemattomia kertoja. Play to Win ja Fingerpoppin’ ovat hahmotonta ja sekavaa sotkua täynnä liian monia elementtejä, vailla kunnon melodioita, North and South on imelää kermaa kasarisyntetisaattoreineen ja heavy metal -kitaroineen, ja Play to Win päättää alkuperäisen albumin soveliaan mitäänsanomattomiin tunnelmiin. Tuoreimman cd-painoksen loppuun on lisätty vielä bonus-raitana This Is England -singlen b-puoli Do it Now, joka kiinnostaa marginaalisesti siksi, koska sillä taitaa soittaa koko viisimiehinen Clash-kokoonpano. Merkittävästi muita kappaleita parempi se ei ”oikeista soittajista” huolimatta ole.

Cut the Crap tuli, meni ja jäi unholaan. 80-luvun loppu ja 90-luvun alku olivat entisille Clashilaisille laihoja vuosia, mutta viimeistään 90-luvun puolivälissä siitä oli tullut arvostettu rock-klassikko. Bändin varhaisten levyjen punk-soundeista ja reggae-kokeiluista ottivat vaikutteita tuon ajan uuspunk-bändit, Rancid etunenässä. The Clashin vaikutus oli suuri, mutta coolia sen nimen mainitsemisesta taisi tulla vasta 2000-luvulla, kun nuoret brittibändit, kuten The Libertines ja vaikkapa Arctic Monkeys, sekoittivat postpunkkailuunsa Clashin intohimoista kitararokkia, jossa tunteen palo oli tärkeämpää kuin särmien hiominen.

The Libertinesin kahden mainion levyn tuottajana toimi Mick Jones, ja 2000-luvun sarastaessa myös hiljaiseloa viettänyt Joe Strummer palasi esiintymislavoille ja levytysstudioon Mescaleros-yhtyeensä kanssa. Mescaleros ehti julkaista kaksi oivaa levyä ennen Strummerin kuolemaa vuonna 2002 ja kolmannen hänen kuolemansa jälkeen. Marraskuussa 2002, vain hiukan yli kuukausi ennen Strummerin kuolemaa, hän soitti ensimmäisen kerran lavalla yhdessä Mick Jonesin kanssa, joka kapusi yleisöstä soittamaan entisen bänditoverinsa kanssa encorena muutaman Clash-klassikon. Hetken aikaa The Clashin palaaminen yhteen näytti ensi kertaa mahdolliselta.

Vain vähän musiikin parissa touhunnut Paul Simonon tarttui bassoon jälleen vuonna 2007 Damon Albarnin johtamassa superbändissä The Good, The Bad and The Queen. Toinen osittainen Clash-reunion tapahtui tänä vuonna, kun Jones ja Simonon yhdistivät voimansa Albarnin Gorillaz-projektin levyn Plastic Beach -nimikappaleella. Ainoastaan Topper Headon on toistaiseksi pysynyt syrjässä musiikkikuvioista (vaikka soittikin pari kappaletta Jonesin kanssa vuonna 2008 tämän Carbon/Silicon-yhtyeen keikalla), puhumattakaan Clashin viimeisen kokoonpanon parjatuista musikanteista. Näistä vain Vince Whitesta on kuulunut jotain – vuonna 2007 hän julkaisi, sopivasti samana vuonna kuin Joe Strummerista tehty palkittu dokumentti Future Is Unwritten ilmestyi, ajastaan bändissä kertovan kirjan Out of Control: Last Days of The Clash.

Joe Strummer saavutti kuolemansa jälkeen lähes pyhimyksen aseman, ja nykypäivän monikulttuurisen ja genrejä vapaamielisesti sekoittelevan popin maailmassa The Clash on arvostetumpi kuin koskaan. M.I.A.:n vuonna 2008 julkaistu vuosikymmenen hienoimpiin pop-kappaleisiin kuuluva Paper Planes samplasi Combat Rock -levyn Straight to Helliä, ja mm. LCD Soundsystem on yksi niistä nykyajan hipster-bändeistä, joka nimeää Clashin innoittajakseen. Kaiken tämän The Clash on epäilemättä ansainnut, mutta sellainen epäonnistuminen, epävarmuus ja epäsuosio, jota Cut the Crap ja sitä edeltänyt aika edustaa, eivät tahdo soveltua sankaritarinan raameihin. Mille jalustalle The Clash sitten onkin nostettu, Cut the Crap on oiva muistutus siitä, että nämäkin legendaariset muusikot olivat vain ihmisiä, jotka tekivät virheitä siinä missä me muutkin. Todellinen elämä ei koostu siististi kauniiseen pakettiin sopivasta tarinasta, jossa on nätti alku ja loppu. Cut the Crapia ei millään voi sanoa hyväksi levyksi, tuskin edes mielenkiintoiseksi, muussa kuin historiallisessa mielessä. Silti se on tehty, se on olemassa ja se on osa The Clashin tarinaa. Kuuntele ihmeessä, mutta toki omalla vastuulla.