Too square to be hip

Kuka tietää koska tai miksi musiikin ironinen kuuntelu ja arvostaminen sai alkunsa. Ehkä homma alkoi joskus 90-luvulla. Itse ainakin muistan tuon ajan lyhyehkön innostuksen hissimusiikkiin/easy listeningiin, jonka myötä esimerkiksi huumoribändi The Mike Flowers Pops nousi listoille vuonna 1996 ympäri maailman versiollaan Oasiksen Wonderwallista. 90-luvulla ironian kohteena olivat 70-luvun tyylit, easy listeningin lisäksi mm. blaxplotation-funk ja disko. 2000-luvulla innostuttiin todenteolla 80-luvusta. Muutenkin ironinen suhtautuminen musiikkiin tuntui olevan kovassa nousussa 2000-luvulla. Muutama vuosi sitten tuntui siltä, että joka paikasta tulvi arvostusta artisteille, bändeille ja soundeille, joita aikaisemmin oli pidetty pahimmillaan arvottomana roskana, parhaimmillaan salaisena paheena. Journey, Toto, Phil Collins, Hall & Oates, kasarihevibändit, America – yhtäkkiä oli hyväksyttyä, jopa siistiä todeta, etteivät nämä artistit/bändit olleet huonoja, vaan jopa hyviä. Joskus arvostus saattoi olla ansaittuakin. 80-luku ei uudella vuosituhannella enää tuntunutkaan niin nololta kuin aikaisemmin, vaan sen sähäkkää sykettä ja häpeämätöntä uuden etsimistä alettiin ymmärtää. "Ridicule is nothing to be scared of", kuten Adam & The Ants vuoden 1981 ykköshitillään Prince Charming lauloi tuhdin burundi beatin tahtiin.

Uusia kiinnostavia löytöjä alkoi paljastua aikaisemmin epämiellyttävältä näyttäneen hoitamattoman musiikillisen takapihan kätköistä. Kaikki eivät tosin uutta huomiotaan oikein ansainneet. Esimerkiksi Törkytehdas-kirjan (The Dirt, 2001) myötä uudelleen parrasvaloihin nousseesta Mötley Crüesta yritettiin hampaat irvessä leipoa rocklegendoja – asema, jota yhtyeen vaatimattomat musiikilliset saavutukset eivät oikeuttaneet. Pelottavinta toki oli, että lehtikuvat Hartwall Areenan ulkopuolella "Mötiköiden" keikan peruunnuttua lohduttomasti itkeneistä teinitytöistä todistivat, ettei näistä rokkiurpoista pidetty vain ironisesti. Samaa ei onneksi voinut sanoa Poisonista, W.A.S.P.ista ja lukemattomista muista unohduksensa ansainneista permisrokkareista.

Ehkä se johtui 2000-luvun ilmiöistä, kuten vertaisverkoista, YouTubesta ja Spotifysta. Enää ei tarvinnut nähdä vaivaa tai kuluttaa rahaa sen hauskan, ehkä jopa rakkaan, mutta auttamattoman nolon levyn tai videon kuulemiseen, näkemiseen tai hankkimiseen. Jos jotain saattoi päätellä siitä, millä vauhdilla esimerkiksi edellä mainittujen kasarihevibändien tai vaikkapa Journeyn ja Toton pöyhkeitä pehmorockhittien videoita jaettiin netin välityksellä, olivat aikaisemmin vihatut muusikot löytäneet uuden, kenties ei arvostavan, mutta yhtä kaikki korvat höröllä tai ainakin silmät pyöreinä katselevan yleisönsä.

En tiedä kävikö näin kaikkien kohdalla (ainakin entinen Creation Records -pomo Alan McGee jaksaa vähän väliä vaahdota Guardian-lehden blogissaan yhä uusista "unohdetuista suuruksista"), mutta vähitellen historian hassut soundilliset harha-askeleet ja vakavat muotirikokset eivät enää jaksaneet huvittaa. Oli tultava siihen lopputulokseen, että hyvä musiikki on hyvää ja huono huonoa. Toki jotkut huonona pidetyt artistit/yhtyeet saattoivat kohota suosikeiksi: itse sain huomata, että esimerkiksi Hall & Oates teki paljon varsin iskevää pop-musiikkia ja America oli parhaimmillaan loistava bändi, mutta näissä eivät enää kiinnostaneet kömpelöt videot tai törkeät synasoundit, vaan se mikä musiikissa muutenkin vetosi: melodiat ja sanoitukset. Toisin sanoen siis hyvät kappaleet.

Ehkä ironisen diggailun taustalla kuitenkin oli/on aina jonkinlainen todellinen kiintymys. Kenties se saattoi olla kilpi pilkkaa vastaan, jonka nolon suosikin myöntäminen olisi tuottanut, kenties se kumpusi lapsuuden tai nuoruuden nostalgiasta. Edes musiikki-ironian villeinä vuosina yksi 80-luvun huippusuosituista yhtyeistä ei kuitenkaan koskaan noussut uuteen suosioon, ei vaikka lähes kaikki muut sen tekivätkin, nimittäin Huey Lewis and The News.

Huey Lewis and The News ei ole vailla ansioita. Osa yhtyeen jäsenistä muodosti 70-luvulla Clover-nimisen bändi, joka soitti Elvis Costellon taustalla hänen klassisella debyytillään My Aim Is True. Clover onnistui saamaan pientä suosiota Englannin pub rock -kuvioissa, mutta vuoden 1979 tienoilla se palasi häntä koipien välissä Amerikkaan. Huuliharpisti-laulaja Huey Lewis ja kosketinsoittaja Sean Hopper yhdistivät voimansa Van Morrisoniakin säestäneen Soundhole-yhtyeen basistin, rumpalin ja saksofonistin kanssa ja tuloksena oli Huey Lewis and The American Express. Jostain revittiin mukaan vielä kitaristi ja nimi meni vaihtoon tunnetun luottokorttifirman ansiosta. 80-luku sarasti yhdessä Huey Lewis and The Newsin syntymän kanssa.

Ei ole mikään ihme, että Bret Easton Ellis käytti Huey Lewis and The Newsiä Amerikan Psykossa juppipsykopaatti Patrick Batemanin lempimusiikkina. Yhtye on jollain tavalla arkkityyppinen esimerkki aikansa valtavirtapopista. 80-luvulla tehtiin paljon hienoa musiikkia, joka katsoi tulevaisuuteen syntetisaattoreineen ja rumpukoneineen. Koneellinen musiikki kehittyi nykymuotoonsa ja mustassa musiikissa tapahtui rapin seisminen nousu. Uusi aalto ja vaihtoehtorock muokkasivat rockin kuvaa pitkälle 2000-luvulle. Huey Lewis and The News oli näiden vastakohta – babyboomer-sukupolven aikuiseksi kasvaneiden 60-luvun lapsien suojakilpi muuttuvassa maailmassa. Yhtye oli kuin tehty 80-luvun konservatiiveille – se muistutti vanhoista hyvistä ajoista, mutta kuulosti silti modernilta. Eikä ihme, että yhtye putosi babyboomereille, kuuluihan bändi, 1950 syntynyt Lewis etunenässä, samaan sukupolveen.

Huey Lewis and The Newsistä oli siivottu pois kaikki särmä ja vereslihainen tunne, joka teki rockista kuuntelemisen arvoista. Jäljelle jäi vaarattomasti svengaileva blues-, soul- ja doo wop -vaikutteinen, pienellä annoksella uutta aaltoa ja stadion-AOR:ää maustettu poprock, joka muistutti amerikkalaisia viattomista ajoista ennen Kennedyn murhaa, Vietnamin sotaa ja mustien kansalaisoikeustaistelua. Oli sopivaa, että yksi yhtyeen tunnetuimmista hiteistä, Power of Love, soi niin ikään 50-luvulle haikailevassa hittielokuvassa Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985).

Monet Huey Lewis and The Newsin videot muistuttivatkin aikansa viattomia, makeilevia ja konservatiivisia jenkkikomedioita. Hyvä esimerkki on vuoden 1986 ykköshitti Stuck with You, jolla tunne on korvattu apaattisella nostalgialla ja mukavuudenhalulla. Laulun pariskunta pysyy yhdessä, koska ovat tottuneet toisiinsa: "We've had some fun, and yes we've had our ups and downs/ Been down that rocky road, but here we are, still around/ We thought about someone else, but neither one took the bait/ We thought about breaking up, but now we know it's much too late/ We are bound by all the rest/ Like the same phone number/ All the same friends/ And the same address."Videon alussa Huey Lewis kohtaa juppibileissä mielisteleviä ja tyhjiä kehuja tarjoilevia ihailijoita. Hän ei kuitenkaan kaipaa näiden makeilua, vaan karkaa naisen kanssa "jahdilleen". Vitsi on siinä, että kyseessä on "my yacht" -ilmaisun lausumisasusta väännetty Myatt-niminen soutuvene.

Tätä paremmaksi videon huumori ei mene. Kuvateoksen loppu törttöillään aneemisesti haaksirikossa "autiosaarella", jonka vieressä onkin ylellinen lomaparatiisi. Tyypillistä on, että Lewisistä bändeineen rakennetaan kuvaa jokamiehinä, jotka nyt vain sattuvat olemaan rikkaita rocktähtiä. He ovat kuuluisuudestaan huolimatta tavallisia kavereita, jotka nauttivat yksinkertaisista asioista, kuten Karibian auringosta, pastellivärisistä puvuista, trooppisista drinkeistä ja kauniista naisista.

Huey Lewis & The News - Stuck With You
by jpdc11

Power of Loven videossa Huey Lewis and the News kuvataan nöyränä baaribändinä, joka soittaa fanijoukolleen pikkukapakassa mukavia jutellen. Ikään kuin miljoonia myynyt yhtye olisi yhä se paikallinen rokkipumppu, joka on viimein lyönyt läpi. Tavallaan se kai olikin. Tavallisuus oli yhtyeen vahvin ase. Se oli yhtyeen suosion perusta – tässä oli tavallisten kavereiden tavallinen yhtye. Edes parhaimmilla kappaleillaan, kuten Do You Believe in Love tai Heart and Soul, Huey Lewis and The News ei tehnyt mitään sellaista, mitä joku ei olisi tehnyt aiemmin paremmin. Mutta se oli ok – bändin suosio perustui nimenomaan sen keskinkertaisuudella, tai oikeastaan keskimääräisyydelle. Se oli 80-luvun kaikin puolin tyypillisin rock-bändi. Yhtye, jossa vuosikymmenen alhaisimmat yhteiset nimittäjät yhdistyivät takuuvarmaksi hittireseptiksi.



Huey Lewis and The Newsin tunnetuimpia kappaleita on vuoden 1986 Fore!-levyltä napattu menestyssingle Hip To Be Square – juppisukupolven oma Okie From Muskogee. Kappale saattoi olla Merle Haggardin kiistellyn junttiklassikon tavoin kieli poskessa tehty ja sisälsi jopa kritiikkiä sitä jengiä kohtaan, joka uskalsi pitää hiuksensa pitkinä vain takaa, mutta siitä tuli joka tapauksessa konservatiivisten rockfanien taistelulaulu. Voi helposti kuvitella pukumiehet "business in the front, party in the back" -takatukkineen puimassa nyrkkiä seuraavanlaisten säkeiden tahtiin: "I used to be a renegade, I used to fool around/ But I couldn't take the punishment, and had to settle down/ Now I'm playing it real straight, and yes I cut my hair/ You might think I'm crazy, but I don't even care/ Because I can tell what's going on/ It's hip to be square." Vähän samalla tavalla kuin Bruce Springsteenin Born In The USA:lla kappaleen voitokkaan riemukas sävelkulku hämärsi sen kriittisen ulottuvuuden. Sitä paitsi Hip to Be Square oli epäilemättä laimea kappale. Sillä jopa lauloivat taustoja kaksi amerikkalaisen jalkapallon ammattilaista Joe Montana ja Ronnie Lott. Tätä epärokimmaksi on vaikea päästä. Toisaalta, mitä voi odottaa bändiltä, joka nimesi levynsä Sportsiksi?

Huey Lewis and The News - Hip To Be Square - Watch more Videos at Vodpod.

Sports-albumin I Want a New Drug on tunnetuin siitä, että Ray Parker Jr. plagioi sen ikivihreään Ghostbuster-tunnuskappaleeseensa. Nykypäivänä Parkerin Ghostbusters muistetaan, Lewisin kappaletta ei, ja syystäkin. Siinä missä Parkerin laulu on ikonisen 80-luvun popkulttuurijärkäleen rakastettu oheistuote, I Want a New Drugin setämäinen päihdevastaisuus ja "rakkaus on parasta huumetta"-kliseet vain tympivät.

Huey Lewis and The News oli niin sidottu aikaansa, Amerikan suurien ikäluokkien keski-ikäistymiseen, Ronald Reaganin konservatiivihallituksen toimiin, juppeihin ja aikansa huolettomaan ja nostalgiseen populaarikulttuuriin, ettei sillä enää ollut paikkaa kyynisemmällä 90-luvulla.

Vuoden 1988 Small World -levyllä yhtye yritti pysyä kehityksen kelkassa. Se löysi Live Aidin jälkeisessä maailmassa muodikkaan huolen maailman tilasta ja sosiaalisista ongelmista, mutta levy ei menestynyt yhtä hyvin kuin yhtyeen aiemmat tuotokset. Vuonna 1991 TIME-lehti kirjoitti leikkimielisen juppikulttuurin kuolinilmoituksen ja samana vuonna Easton Ellis käytti Huey Lewis and The Newsistä pitämistä Patrick Batemanin epämiellyttävyyttä korostamaan. Aika oli ajanut Huey Lewisin ja hänen yhtyeensä ohi.

Tuskin se Huey Lewis and The Newsin vika oli, mutta se tuli edustamaan niitä puolia 80-luvusta, joita moni ei halua muistella. Vuosikymmenen lopun myötä oli ohi myös tämän yhtyeen aika hittilistoilla. 90-luvulla se julkaisi yhden huonosti menestyneen albumin uutta materiaalia (Hard at Play, 1991) ja yhtä heikosti myyneen cover-levyn (4 Chords and Several Years Ago, 1994). Seuraavaa levyä saatiin odottaa vuoteen 2001 asti, mutta tuolloin julkaistu Plan B ei kiinnostanut enää juuri ketään.

Olisi helppo kuvitella romanttisen traaginen tarina, jossa kultasuoneen osunut baaribändi on palannut takaisin päivätöihin ja viikonloppukeikoille. Näin tuskin sentään on, eiköhän 80-luvun hittejä sentään sen verran AOR-radiokanaville soiteta, että bändin jätkät saavat leikkeleet leipiensä päälle ilman työntekoakin. Uutta nousua Huey Lewis and The News kuitenkaan tuskin tekee. Nostalgiasta ja Paluu tulevaisuuteen -elokuvien rakkaista muistoista huolimatta sen menestys oli aikansa ilmiö ja olosuhteiden aiheuttama kummallinen yhteensattuma. Yhtye oli silloin ja on yhä liian tavanomainen ollakseen trendikäs. 80-luvulla tämä oli Huey Lewis and The Newsin menestyksen salaisuus, seuraavilla vuosikymmenillä sen unohduksen avain.