This is yesterday

Viime keväänä, kun Manic Street Preachersin tuorein levy, vuonna 1995 kadonneen sanoittaja-kitaristi Richey Edwardsin jälkeen jääneitä tekstejä sisältänyt Journal for Plague Lovers julkaistiin, yritin arvostella sen. Yritys ei onnistunut, enkä oikein osannut sanoa miksi. Kai pahimpana kompastuskivenä oli se, etten oikein jaksanut kuunnella levyä. Muutamasta pyöräytyksestä jäi mielikuva musiikillisesti ennalta arvattavasta ja melodiaköyhästä levystä, jonka teksteistä ei ilman kansilehden pläräämistä ja kirjallisuustukijan intoa ottanut mitään selkoa. Journal for Plague Lovers sai lehdissä lähes yksimielisen positiivisen vastaanoton, johon en voinut yhtyä. Muutenkin teini-ikäisenä löytämäni suosikkiyhtye oli jo pidemmän aikaa menettänyt hohtoaan. Vaikka hyllystäni löytyi Manic Street Preachersin koko tuotanto vuonna 2001 julkaistuun Know Your Enemyyn asti, b-puolikokoelmaa myöten ja loputkin levyt mp3-muodossa, en juuri koskaan kuunnellut niitä.

Monien tapaan ensimmäinen Manics-levyni oli vuonna 1996 julkaistu Everything Must Go. Se oli levy, joka iski tuolloin teini-ikäiseen nuorukaiseen kovaa – yhdistelmä kauniita melodioita, surumielisiä ja koskettavia, mutta samalla optimistisia ja älykkäitä tekstejä. Tärkeää levyn kannalta oli myös yhtyeen historia. Everything Must Go oli Manic Street Preachersin uusi nousu Edwardsin katoamisen jälkeen. Se kokosi rivinsä kyyneliään pyyhkien, mutta arvokkaasti, tavalla, joka oli perinteisten rock-reunionien ja jatkamispäätösten vastakohta – siinä ei haissut vastenmielinen opportunismi tai kylmä urasuuntautuneisuus. Kuuntelija saattoi eläytyä yhtyeen varovaiseen optimismiin, uutta menestystä seuranneeseen katkeransuloisuuteen ja kadonnutta toveria kohtaan tunnettuun kunnioitukseen. Olin itse tuolloin vasta aloittamassa rockin kuuntelemista, ja Manic Street Preachers tuntui klassisen tragedian aineksia omaavine tarinoineen ja kauniin älyllisine musiikkeineen joltain erityiseltä grungen jälkeisellä joutomaalla ja brittipopin tuhon ensimmäisinä päivinä. Kunniakkaalta aamunkoitolta, joka antoi lupauksen loistavasta uudesta tulevaisuudesta. Tuolloin kukaan ei voinut arvata, että samalla, kun Everything Must Go nosti yhtyeen siivilleen sen menneisyyden tuhkasta, se myös sisälsi Manic Street Preachersin tuhon siemenen.

Seurasi intensiivinen perehtyminen yhtyeen aikaisempaan tuotantoon. Erityisesti sen debyytistä Generation Terroristsista tuli henkilökohtainen suosikki. Levyllä oli jotain verrattoman tuoretta – uhon ja epävarmuuden yhdistelmä, joka elähdytti ja johon samastuin täysin rinnoin. Generation Terroristsilla kävi myös hyvin selväksi kuinka erilainen yhtye Manic Street Preachers tuolloin oli.

Yhtye sai alkunsa vuonna 1986 pienessä Blackwoodin kaupungissa Walesissa. Koulukaverit James Dean Bradfield, Nicky Wire, Sean Moore ja rytmikitaristi Flicker perustivat ranskalaisen kulttielokuvan mukaan nimetyn Betty Bluen. Flicker erosi bändistä pari vuotta myöhemmin ja tilalle otettiin yhtyeen autokuski Richey Edwards, joka oli jo tullut tärkeäksi osaksi bändiä toimimalla sen niin sanottuna informaatioministerinä – hän lähetteli musiikkilehdille raivokkaita uhon täytteisiä manifesteja, joissa luotiin bändin populaarikulttuurin, marxismin ja punkin värittämä ideologia. Edwards ei oikein hallinnut kitaransoittoa, mutta oli sitäkin nokkelampi konseptualisti ja taitava sanoittaja. Hän oli myös klassinen aknen vaivaama teinihylkiö, joka oli viettänyt nuoruutensa uppoutumalla ikoniseen vakavien nuorten miesten kirjallisuuteen beat-kirjailijoista George Orwelliin, Sylvia Plathiin, Albert Camusiin ja Bret Easton Ellisiin.

Kun myöhemmin Edwardsin toimesta Manic Street Preachersiksi nimetty yhtye otti ensiaskeleitaan, Edwards opiskeli Swansean yliopistossa poliittista historiaa. Yliopiston opiskelijameininki juhlivine vätyksineen ei kuitenkaan ollut lukemiseen ja opiskeluun keskittyneelle Edwardsille positiivinen kokemus. Muutkin bändin jäsenet, erityisesti Bradfield ja Wire, olivat kiinnostuneet sekä vasemmistolaisesta politiikasta että kirjallisuudesta. Keskeisin musiikillinen vaikute bändin alkutaipaleella oli The Clash. Manic Street Preachers debytoi vuonna 1989 singlellä Suicide Alley. Tuolloin Edwards ei vielä ollut virallisesti mukana ja singlen The Clashin ensimmäistä levyä muistuttava kansi kertoi yhtyeestä kaiken olennaisen. Samaa punk-osastoa edusti vuonna 1990 julkaistu New Art Riot -ep. Manic Street Preachers muistutti edelleen erehdyttävästi nuorta Clashia sloganein maalattuine paitoineen.

Manicsien seuraavalla julkaisulla vuoden 1991 Motown Junk -singlellä sen pyhiä lehmiä härnäävä asenne ja historiaa, populaarikulttuuria ja radikaalipolitiikkaa yhdistelevä tyyli oli jo kasassa – kappaleessa laulettiin "I laughed when Lennon got shot", sillä sämplättiin Public Enemyä ja The Skidsiä ja kannessa komeili Hiroshiman atomipommin räjähdyspaikalta löytynyt kello, joka oli ikuisesti pysähtynyt pommin räjähdyshetkeen.

Tyyli, josta varhainen Manic Street Preachers tunnettiin, löytyi sekin lopulta. 80- ja 90-lukujen taitteessa Englannissa vallitseva vaihtoehtotrendi oli ns. baggy tai madchester. 80-luvun indiemusiikin The Smithsiltä peritty vakavamielisyys ja punkahtava nuhjuisuus oli vaihdettu löysään hippihedonismiin, machoilevaan homofobiaan, häpeilemättömään junttiuteen ja psykedeelisiin rytmijameihin, jossa painopiste oli enemmän meiningillä kuin biisinkirjoittamisella. Tyylin innovaattorit kuten Happy Mondays ja Stone Roses olivat kuulostaneet vielä tuoreilta, mutta heidän seuraajiensa musiikista saattoi nauttia vain pää totaalisen sekaisin. Baggy oli eriskummallinen yhdistelmä työväenluokan kulttuurin umpimielisempiä puolia ja ekstaasi-huumeen aiheuttamaa mieltymystä vapaaseen rakkauteen, löysiin housuihin ja solmubatiikkivärjättyihin paitoihin. Hippikulttuurista oli otettu mukaan ulkoisia piirteitä, mutta rauha ja rakkaus -ideologia oli vaihtunut uhoon ja sekoiluun.

Manics Street Preachersin vakavat nuoret miehet nousivat barrikadeille vallitsevaa löysäilyä vastaan. Tyylillisiksi esikuvikseen he ottivat New York Dollsin ja Hanoi Rocksin glampunkin ja kertoivat ihannoivansa Guns N' Rosesia ja Public Enemyä. Leopardikuoseihin, höyhenpuuhkiin ja kimalteeseen sonnustautuneen ja pandameikkisilmäisen bändin ensimmäinen levy tulisi olemaan eeppinen tuplalevy, joka myisi 16 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti ja jonka jälkeen se hajoaisi – Slash 'N' Burn, kuten levyn ensimmäinen kappalekin kertoi. Vuonna 1992 julkaistu Generation Terrorists ei osoittautunut yhtyeen joutsenlauluksi, mutta Manic Street Preachersin kunnianhimoista poliittista, sukupuolista ja taiteellista provokaatiota se edusti enemmän kuin mainiosti.

Intellektuaalisuuttaan Manics kantoi napinlävessään ylimielisen ylpeänä kuin hieroen lukeneisuuttaan baggy-junttien naamoihin. Levyn sisäkansi oli täynnä lainauksia kirjallisuus- ja kulttuurihahmoilta Kungfutsesta Chuck D:hen ja Arthur Rimbaudista Friedrich Nietzscheen. Levyn musiikki ei oikeastaan kuulostanut härskejä sooloja ja riffejä huolimatta kovinkaan paljon Gunnareilta, vaan se oli alusta asti Manic Street Preachersin omaa – raikas yhdistelmä The Clashin punkkia ja Motownista, tyttöbändipopista sekä Burt Bacharachin klassikkohiteistä vaikutteita ottaneita haikean kauniita melodioita. Tuottaja Steve Brown taikoi viimein yhtyeen kunnianhimon mittaisen stadionrock-soundin.

Manics lähti tekemään mestariteosta ja suurta julkilausumaa – sellainen Generation Terrorists ei ollut, mutta sen sijaan se oli epätäydellisyydessään ja eritoten nuoruudessaan hieno albumi. Heti debyytillä kävi ilmi, että Manic Street Preachersin kunnianhimoisin piirre oli lyriikat, joista vastasivat Richey Edwards ja Nicky Wire. Heidän sanoituksissaan yhdistyivät populaarikulttuuri, politiikka ja lähes haikumaiset iskulauseet. Agit-propin rinnalla käsikkäin kulki surumielisyys, romanttisuus ja yksinäisen nuoren ahdistus. Jos sellaiset kappaleet kuin suurien englantilaisten pankkien mukaan nimetty Nat West-Barclays-Midlands-Lloyds oli puhdasta, lähes maanisesti sylkevää, iskulausepolitiikkaa: "Barclays iron eagle/ "33 injection"/ Sold to advertisers/ computer execution line/ They give and take away/ repossess and crucify/ The more you own the more you are/ lonelier with cheap desire", yhtä monessa kappaleessa politiikka yhdistyi yleiseen urbaaniin angstiin ja henkilökohtaiseen ahdistukseen.

Kaunis Love's Sweet Exile antoi merkkiä tulevasta pohjattomasta kuilusta alun lainauksella Patrick Jonesin runosta The Eloquence in Screaming: "Between the billboard masturbation across highways of metallic isolation, there lies the deafening screaming of the millions wiping out the diseased pages, of apathy that bleed our innocence" ja lyriikoin, kuten: "Our lives drift into a faceless sense of void/ Everything of meaning becomes destroyed/ There's too much concrete for us to breathe."

Levyn ääripäitä kuvasi hyvin You Love Usin uhon täytteinen punk-rock (We won't die of devotion/Understand we can never belong/ Throw some acid into your face/ Pollute your mineral water with a strychnine taste... You love us like a holocaust") ja levyn ehkä rakastetuimman kappaleen Motorcycle Emptinessin kaunis tuska, jossa joka toinen säe käsitteli politiikkaa, joka toinen urbaania angstia: "Life lies a slow suicide/ Orthodox dreams and symbolic myths/ From feudal serf to spender/ This wonderful world of purchase power/ Just like lungs sucking on air/ Survival's natural as sorrow/ Under neon loneliness motorcycle emptiness." Välillä politikointi oli naiivia, mutta parhaimmillaan sanojen kuvasto oli uskomattoman väkevää.

Born to End on hyvä esimerkki. Siinä välähtelevät kuvat McDonald'sista, Levi's-farkuista ja atomipommista "Nagasakin palaviin nukkeihin", mutta samalla säkeet, kuten "Fall to the floor my baby/ I no longer believe/ Fall to the floor my baby/ I've lost the love to sleep", kertovat Edwardsin henkisestä tilasta – hän kärsi unettomuudesta, masennuksesta, anoreksiasta ja alkoholismista. Stay Beautiful -kappale oli kuin yhtyeen ohjelmajulistus: "We're a mess of eyeliner and spraypaint/ D.I.Y. destruction on chanel chic/ Deny your culture of consumption/ This is a culture of destruction."

Generation Terrorists sisältää myös paljon täytemateriaalia (kts. Repeatin kummatkin versiot, Damn Dog, Tennessee, Condemned to Rock 'n' Roll), mutta sen hienoimpia hetkiä on epäilemättä upea naisten hyväksikäyttöä ja esineellistämistä käsittelevä Little Baby Nothing. Mukaan kappaleelle saatiin laulamaan alaikäisenä suurimman osan elokuvistaan tehnyt entinen pornotähti Traci Lords. Vaikka osa teksteistä kuulostaa liikaa naistutkimuksen peruskurssilta revityiltä (Your lack of ego offends male mentality) se, kun entinen pornotähti kailottaa punkahtavalla tyylillään, tarttuvan tyttöbändimelodian tahtiin: "My mind is dead/ Everybody loves me/ Wants a slice of me/ Hopelessly passive and compatible/ Need to belong/ Oh the roads are scarey/ So hold me in your arms/ I wanna be your only possession", on yksi modernin pop-musiikin hienoimpia hetkiä. Loistavia lyyrisiä välähdyksiä tulvii jatkuvalla syötöllä: "No god reached me, faded films and loving books... And if I'm starving, you can feed me lollipops/ Your diet will crush me... Little baby nothing/ Loveless slavery/ lips kissing empty." Kappaleen lopussa Lords ja Bradfield laulavat duettona säkeet, jotka kuvasivat samalla itse yhtyettä ja sen vieraantunutta yleisöä: "You are pure, you are snow/ We are the useless sluts that they mould/ Rock 'n' roll is our epiphany/ Culture, alienation, boredom and despair."

Vieraantuneisuudesta, tylsyydestä, epätoivosta, kritiikistä ja raivosta huolimatta Generation Terrorists oli suurimmilta osin positiivinen levy. Sen neonväreissä maalattu melodinen hard rock ja poikamainen into loi vastapainon etenkin Edwardsin kynästä kummunneeseen ahdistukseen. Eräs ennen levyn ilmestymistä tapahtunut välikohtaus antoi kuitenkin esimakua Edwardsin epätoivon syvyydestä. NME:n toimesta yhtyettä sen Norwichin keikan jälkeen haastatellut toimittaja Steve Lamacq kyseenalaisti heidän olevan tosissaan. Vastaukseksi Edwards viilsi partaterällä käteensä tekstin 4 REAL. Ed Sirrsin tapauksen jälkeen ottama valokuva on yksi rockin ikonisimmista, mutta myös pelottava visio Edwardsin tuskasta – 4 REAL -tekstin nelosen ensimmäinen viilto on niin syvä, että se näyttää enemmän lihaveitsellä kuin partaterällä viilletyltä. Edwardsin rehellisyyttä ei voinut enää kiistää, muttei myöskään sen taustalla vaanivaa tasapainottomuutta.

Poliittisuus antoi yhä enemmän tilaa henkilökohtaisille tunteille 90-lukulaisemmin ja raskaammin rokkaavalla Gold Against the Soulilla (1993). Albumi sisälsi muutaman hienon kappaleen (Sleepflower, From Despair to Where, La Tristessa Durera (Scream to a Sigh), Life Becoming a Landslide, Roses in The Hospital), mutta myös luvattoman monta mitätöntä hahmotelmaa. Manic Street Preachersin ulkoinen tyylikin alkoi lähennellä aikansa valtavirtarock-lookia ja kaupallisuuden vaatimukset painoivat raskaana bändin harteilla. Silti sanoitusten henkilökohtaisempi ote paljasti lisää huolestuttavia seikkoja Edwardsin sielunelämästä. Sleepflower käsitteli unettomuutta (Endless hours in bed, no peace, in this mind/ No one knows the hell where innocence dies/ Fragments crawling like cobwebs on stone/ Blows away the safety only a sleeping pill knows"), From Despair to Where lapsuuden viattomuuden menetystä ("There's nothing nice in my head/ The adult world took it all away"), Life Becoming a Landslide seksuaalista epävarmuutta ja sukupuolista hämmentyneisyyttä ("My idea of love comes from/ A childhood glimpse of pornography/ Though there is no true love/ Just a finely tuned jealousy... Life becoming a landslide/ I don't wanna be a man") ja Roses in the Hospital itsensä vahingoittamista ("Roses in the hospital/ Try to pull my fingernails out... Roses in the hospital/ Stub cigarettes out on my arm"). Pahinta oli, että Edwards todellakin oli "4 Real". Hänen depressionsa ja itsensä vahingoittamisensa paheni jatkuvasti, eikä onnea tahtonut tuhansista faneista huolimatta löytyä. Lisäksi yhä useammat epätoivoiset teinifanit samastuivat Edwardsin epätoivoon ja lähettelivät tälle mm. niinkin hurmaavia lahjoja kuin uuden veitsisetin itsensä viiltelyyn.

Mikään ei kuitenkaan valmistanut siihen synkkyyteen, johon Edwards ja Manic Street Preachers tulisivat vajoamaan seuraavalla levyllään The Holy Bible. Armoton ensimmäinen single Faster oli kuin musiikillista teräskaapelia. Sen lyriikat olivat liitoksistaan repeilevä poliittis-älyllis-itseinhoinen purkaus: "I am idiot drug hive, the virgin, the tattered and the torn/ Life is for the cold made warm and they are just lizards... The first time you see yourself naked you cry/ Soft skin now acne, foul breath, so broken." The Holy Biblellä suurin osa lyriikoista oli Edwardsin kirjoittamia ja ne muodostivat kylmäävän yhdistelmän uskontoa, itseinhoa, perversioita, historian kauheuksia, lohduttoman mustaa depressiota ja puhtaan pahuuden pohdintaa.

Levyn soundi heijasteli lyriikoita, tällä kertaa yhtye oli ottanut vaikutteensa Joy Divisionin ja Killing Joken postpunkista. Jäänteitä Manic Street Preachersin perinteisestä hard rockista oli havaittavissa, mutta ikään kuin lyriikoiden paino olisi litistänyt mahtipontisuuden mustavalkoiseksi kulmikkuudeksi, josta oli imetty kaikki yhtyeen aikaisempien levyjen uho ja kukkoilu. Musiikista teki myös kummallisen muotopuolta, haavoittunutta, Edwardsin monimutkaiset lyriikat, jotka eivät millään tahtoneet asettua perinteisiin rock-musiikin kappalerakenteisiin.

The Holy Biblen laulut kertoivat ahdistavista aiheista – keskitysleireistä ja holokaustista, seksiturismista, pidäkkeettömästä kuluttamisesta ja hedonismista, toivottomuudesta, kapitalistisen yhteiskunnan tekopyhyydestä, moraalittomuudesta ja maailmanlopusta. Kuvaavaa oli, että This Is Yesterday, toinen kahdesta Nicky Wiren sanoittamasta kappaleesta, kaipasi takaisin kultaiseen menneisyyteen. Richey Edwards oli jossain hyvin syvällä ja kaukana.

Levyn hyytävien hetkien keskellä kenties kylmäävin on anoreksiasta kertova 4st. 7lbs., joka on nimetty sen painon mukaan, jossa anorektikot tavallisesti lopulta kuolevat. Itsekin sairaudesta kärsinyt Edwards kirjoitti siitä herpaantumattomalla suoruudella, tuomitsematta, mutta myös huolestuttavasti estetisoiden, jopa hellyydellä. Itseinhon ja pakkomielteisen narsismin mätänevän makea tuoksu on pelottavan voimakas sellaisissa säkeissä kuten: "Mother tries to choke me with roast beef/ And sits savouring her sole Ryvita/ That's the way you're built my father said/ But I can change, my cocoon shedding." Välillä Edwards huomioi tällaisen kuoleman turhuuden ja väläyttää jopa mustaakin mustempaa huumoria: "4st. 7, an epilogue of youth/ Such beautiful dignity in self-abuse/ I've finally come to understand life/ Through staring blankly at my navel", mutta sellaisissa pakahduttavan kauniissa säkeissä, kuten: "I want to walk in the snow/ And not leave a footprint/ I want to walk in the snow/ And not soil its purity", voi kuulla itsekin sairautta sairastaneen teräksisen päättäväisyyden kontrollin ottamisessa omasta kuihtuvasta ruumiistaan.

Edwards on yhä huolissaan maailman tilasta, mutta entinen into sen muuttamisesta protestilauluilla oli muuttunut turtuneeksi toivottomuudeksi. Ainoa valonpilkahdus mustan eri sävyjen seassa oli Die in The Summertime, mutta siinäkin ilo oli menneisyydessä – lapsuuden viattomissa onnenpäivissä: "Childhood pictures redeem, clean and so serene/ See myself without ruining lines/ Whole days throwing sticks into streams." Lopulta Edwards ei enää toivo mitään muuta kuin että voisi kuolla, kesällä, nuo kultaiset päivät mielessään: "I have crawled so far sideways/ I recognise dim traces of creation/ I wanna die, die in the summertime, I wanna die." Oli mahdoton olla lukematta The Holy Bibleä kuin 56-minuuttista itsemurhaviestiä.

Gold Against Soulilla Manic Street Preachers oli kysynyt: "from despair to where?" Richey Edwards ei vastausta löytänyt. 1.2.1995, päivää ennen kuin yhtyeen piti lähteä Yhdysvaltain kiertueelle, hän käveli ulos lontoolaisesta hotellista ja katosi jäljettömiin. 17. helmikuuta hänen autonsa löytyi Severn Viewin huoltoasemalta, joka oli lähellä Severnin siltaa, pahamaineista itsemurhien toteutuspaikkaa.

29. joulukuuta Manic Street Preachers teki paluun entisen baggy-vastapoolinsa Stone Rosesin lämmittelijänä Wembley Areenalla. Samalla tavalla kuin Joy Divisionilla, jonka nokkahahmo Ian Curtis oli tehnyt Edwardsin kohtaloa heijastellen itsemurhan yhtyeensä Amerikan kiertueen kynnyksellä, Edwardsin katoaminen tavallaan vapautti yhtyeen. Everything Must Go hehkui menetyksen ja surun lisäksi myös vapautta ja menneisyyden painolastin pudottamista. Levyn nimikappale oli tässä suhteessa kirjaimellisin. Spektoriaanisen massiivisen rockin tahtiin Bradfield lauloi: "Freed from the memory/ Escape from our history... And I just hope that you can forgive us/ But everything must go... Freed us eventually/ Just need to be happy." Australiassa juostaan pakoon ahdistusta ja menneisyyttä: "I want to fly and run till it hurts/ Sleep for a while and speak no words" ja No Surface All Feelingissä pohditaan yhtyeen historiaa sekä kunnioittaen että surren: "What's the point in always looking back/ When all you see is more and more junk/ It was no surface but all feeling/ Maybe at the time it felt like dreaming."

Everything Must Go sisälsi musiikkia, joka veti Manic Street Preachersin pois kuilun reunalta, jolle Edwards oli heidät johdattanut. Sen musiikki oli entistä suurempaa, tunteellisempaa ja melodisempaa. Pirteää popyhtyettä Manicsista ei toki tullut ja vasemmistolaisuus oli yhä tärkeä osa sen DNA:ta, mutta joka tapauksessa Bradfield, Wire ja Moore antautuivat nyt täysillä sisäsyntyiselle kyvylleen kirjoittaa eeppistä, melankolista ja intohimoista rockia. Yhtyeen ulkoinen tyylikin oli muuttunut The Holy Biblen aikojen sotilasunivormuista, puhumattakaan yhtyeen alkuaikojen glam-androgyniasta. Rokkikuteet ja kuvissa huulet törröllään pousailu heitettiin ikkunasta pihalle ja tilalle tulivat apean sielukkaat katseet tyhjyyteen ja asialliset kauluspaidat. Yhtyeen jäsenet olivat vielä alle kolmikymppisiä, mutta näyttivät reilusti ikäistään vanhemmilta.

Everything Must Gosta tuli Manic Street Preachersin suurin menestys ja sen menolippu valtavirran suosioon. Yhtyeen vanhat ihailijat saattoivat tuntea itsensä vieraantuneiksi, kun Oasiksen futarifanit kaljamukeineen rynnivät yleisöön laulamaan mukaan Design For Life -hitin "we don't talk about love/ we only wanna get drunk" -säkeiden mukaan, mutta viimein yhtye oli päässyt siihen asemaan, josta se ensilevynsä aikaan haaveili.

Vuonna 1998 julkaistu This Is My Thruth Tell Me Yours jatkoi yhtyeen menestystä. Siltä lohkaistu single If You Tolerate This Your Children Will Be Next oli Manic Street Preachersin ensimmäinen Brittien listaykkönen ja pääsi Guinnessin ennätyskirjaan pisimmällä listakärkeen nousseella kappaleen nimellä, jossa ei ole sulkumerkkejä. Bradfield, Wire ja Moore eivät olleet menettäneet kykyään kirjoittaa kauniita kappaleita, mutta vähitellen jotain tuntui häviävän. Intohimo oli korvattu sateisen apealla melankolialla, poliittiset kappaleet eivät enää kuulostaneet niinkään vihaisilta, vaan joltain puolueen julkilausumilta ja yhtyeen soundi lipui vaarallisen lähelle keskitien aikuisrokkia. Entiset nuoret vihaiset miehet olivat liittyneet Coldplayn ja Travisin rinnalle vuosituhannen taitteen laimean hyvätapaisen keskitien kulkijoiksi.

Seuraavilla levyillään Manics horjahteli radiopopin ja rosoisemman ilmaisun välillä vaihtelevin tuloksin. Know Your Enemy (2001) haiskahti yliyrittämiseltä, ja Lifeblood (2004) oli nimestään huolimatta poikkeuksellisen veretön esitys. Vuonna 2007 julkaistulla Send Away The Tigers -levyllä Manic Street Preachers onnistui paremmin kuin vuosiin, mutta ainakin allekirjoittaneen osalta oli jo liian myöhäistä. Yhtye oli ajautunut niin kauas juuristaan, ettei sen uusista julkaisuista tahtonut enää millään pystyä innostumaan.

Marraskuun 23. päivä 2008 Richey Edwards julistettiin viimein virallisesti kuolleeksi. Lopultakin tämä luku Manic Street Preachersin historiassa tuntui tulevan päätökseensä. Vaikka yhtyeen todellinen kaupallinen, vaikkei välttämättä taiteellinen, menestys oli tullut todeksi vasta Edwardsin katoamisen jälkeen, tapaus oli varjostanut yhtyeen uraa samaan tapaan kuin Ian Curtisin itsemurha New Orderia tai Syd Barrettin sekoaminen Pink Floydia. Kaikki osuivat todelliseen kultasuoneen ilman kaatunutta toveriaan, mutta menetys häilyi jatkuvasti jossain taustalla. Historiasta ei vapauduttu, vaikka sitä kuinka toivottiin.

Kun Manic Street Preachers ilmoitti, että viimeinkin Edwardsin kuolleeksi julistamisen jälkeen se tulisi tekemään levyn kadonneen lyyrikon jälkeensä jättämän muistikirjan sanoitusten/runojen ympärille, ajatus tuntui hiukan pelottavalta. Vuonna 2009 oltiin väkisinkin hyvin eri tilanteessa kuin 14 vuotta sitten, kun Edwards katosi. Kaikki Manic Street Preachersin jäsenet olivat täyttäneet 40 vuotta ja sen suosiokin oli ollut jo vuosia hienoisessa laskussa. Voisiko nykypäivän poprock-Manics enää vastata Edwardsin tekstien haasteisiin?

Palataan siis Journey For Plague Loversiin. Ensimmäisellä kerralla, kun yritin päästä sen sisään, albumi ei juuri vakuuttanut. Nyt noin vuoden sen julkaisun jälkeen levy kuulostaa paremmalta kuin muistin, mutta ei edelleenkään klassikolta. Se sisältää muutamia hyviä kappaleita (Peeled Apples, Me and Stephen Hawkins, Marlon J.D. ja Virginia State Epileptic Colony), muttei montaakaan, joka päätyisi yhtyeen parhaiden kappaleiden joukkoon. Se on Manics-faneille hiukan samankaltainen levy kuin Chinese Democracy Gunnareiden ihailijoille: albumi, josta yrittää väkisinkin pitää ja puolustaa ulkopuolisille, mutta jota tulee kuunneltua harvoin.

Edwardsin persoonallinen tekstitystyyli on levyn vahvimpia puolia, mutta lyriikat ovat selvästi keskeneräisiä luonnostelmia, joita hän olisi epäilemättä vielä työstänyt. Hyvä esimerkki on Jackie Collins Existential Question Time, josta on vaikea saada selkoa. Kappaleen säkeistö kuuluu: "Tonight we beg, tonight we beg the question/ If a married man, if a married man fucks a Catholic/ And his wife dies without knowing/ Does that make him unfaithful, people?" ja kertosäe: "Oh mummy what's a Sex Pistol?" Mitä tällä kaikella on tekemistä kohua herättäneistä seksikirjoistaan tunnetun Joan Collinsin siskon kanssa, ei kuuntelijalle/lukijalle aukea. Sekavalta hahmotelmalta vaikuttava teksti ja Bradfieldin kaulasuonia pullistavan intohimoinen tulkinta aikaansaavat melkein humoristisen vaikutelman. Ovatko neron raapustelut parempia kuin keskinkertaisuuden mestariteokset? Journal For Plague Loversin perusteella vastaus jää epäselväksi.

Miellyttävän rosoinen Peeled Apples sisältää tunnistettavia Edwards-säkeitä ("The more I see, the less I scream/ The figure eight inside out is infinity" tai "The Levi jean will always be stronger than the Uzi"), mutta myös puolikypsiä ja sekavia kielikuvia ("A dwarf takes his cockrel out of the cockfight"). Jotkut tekstit, kuten ihmisten kloonaamiseen viittaava Me and Stephen Hawkins, ovat vanhentuneet pahasti vuosien saatossa. Asiat, jotka huolestuttivat 90-luvun lopulla, eivät enää tunnu ajankohtaisilta. Vuonna 2010 maailma ei (edelleenkään) ole täynnä kloonattuja ihmiskopioita.

Suurimmalta osin Edwardsin tekstit ovat toimivia ja teemat tuttuja: uskonto, epätoivo, populaarikulttuurin ja historian hahmot, politiikka, sodat ja oman ruumiin vahingoittaminen nivoutuvat kiehtovan pelottavaksi maailmakuvaksi ja parhaimmillaan omaperäisen rumankauniiksi välähdyksiksi. Levyn kenties kiehtovin teksti on William's Last Words, jonka kauniin romanttiset säkeet ovat jotain aivan erilaista kuin mitä Edwardsin kynästä oli aikaisemmin syntynyt. Nicky Wiren laulutaidot tekevät kappaleelle karhunpalveluksen, vaikka onkin koskettavaa ja epäilemättä myös tarpeellista, että hän laulaa nämä koskettavat viimeiset jäähyväiset parhaalle ystävälle:

"Isn't it lovely, when the dawn brings the dew?
I'll be watching over you
Isn't it lovely, when the dawn brings the dew?
I'll be watching over you

Goodnight my sweetheart
Until we leave tonight
Hold me in your arms
Wish me some luck as you wave goodbye to me

You're the best friends I ever had
Goodnight, sleep tight"

Journal For Plague Lovers oli kenties levy, joka Manic Street Preachersin oli pakko tehdä. Ei se huono albumi ole, mutta Edwardsin tekstejä olisi saattanut palvella paremmin niiden julkaiseminen kirjallisessa muodossa. Yhtyeen parhaita levytyksiä se ei tavoita.

Siinä mielessä Journal For Plague Lovers kuitenkin on mielenkiintoinen levy, että se vie Manic Street Preachersin pitkästä aikaa tilanteeseen, jossa on vaikea arvailla mihin heidän musiikillinen uransa kehittyy. Tänä vuonna yhtye on julkaisemassa kymmenennen levynsä, jonka nimen ainakin toistaiseksi oletetaan olevan It's Not War – Just the End of Love. En voi edelleenkään varsinaisesti sanoa odottavani Manicsien uutta levyä vesi kielellä, mutta ainakin tilanne on tämän vanhan sotaratsun suhteen potentiaalisesti kiinnostavampi kuin vuosiin nyt, kun Edwardsin haamu on viimein ainakin yritetty haudata. Se on selvää, että aikuisten kapinallisten polku on kivinen. Todennäköisesti se aika, kun Manic Street Preachers oli maailman merkityksellisempiä bändejä sekä se aika, kun se oli maailman suosituimpia, on ohi. Omalla kohdallani taitaa olla niin, etten voi unohtaa menneisyyttä. Omaan musiikilliseen historiaani Manic Street Preachers kuuluu kiinteästi. Tulevaisuuteen tuskin.