Joka Kuuseen kurkottaa...

Pari vuotta sitten sain yhtäkkiä päähäni, että voisin kokeilla musiikkikirjoittamista. Aloitin kirjoittelemalla Facebookiin joitain muistiinpanoja ja jengi tuntui diggaavan teksteistäni. Tärkeintä kuitenkin varmaan oli, että huomasin itse pitäväni kirjoittamisesta – se oli sekä hauskaa että antoi kanavan jakaa musiikkia kohtaan tuntemaani intohimoa. Loogisena jatkumona olisi ollut oman julkisen blogin perustaminen, mutta saimme parin kaverin kanssa paljon suuruudenhullumman idean: mitä jos perustaisimmekin ihan oikean musiikkilehden? Paperille emme ihan viitsineet alkaa ajatuksiamme painaa, mutta nettilehti tuntui helpolta ja halvalta vaihtoehdolta.

Homma alkoi vauhdilla, kaasua painettiin vähän liiankin kanssa. Erään tutun heittämästä viisaudesta "kaikki on paskaa paitsi kusi", keksimme juovuspäissämme, että olisi hauska idea, jos lehtemme nimi olisi Kusi. Aamun harmaassa valossa ajatus ei enää tuntunut niin hauskalta, joten päätimme lisätä nimeen yhden u:n. Emme halunneet siunata lehteämme millään ilmiselvällä, musiikkiin liittyvällä nimellä, joten Kuusi tuntui sopivan epämääräiseltä, jopa mystiseltä valinnalta.

Nimen innoittamana yritimme saada mukaan kuusi kirjoittajaa. Vaikka aluksi saimme koottua tarpeellisen määrän enemmän tai vähemmän innokkaita tekijöitä, kävi nopeasti selväksi, ettei useimmilla ollut aikaa tai tahtoa vääntää lehteen juttuja pelkästä kirjoittamisen ilosta tai pätemisen tarpeesta. Aika nopeasti joukko harveni kahteen aktiiviseen kirjoittajaan. Jotkut tekivät silloin tällöin jutun, toiset lopettivat kokonaan.

Kuten aikaisemmin todettiin, alussa oli kuitenkin ainakin allekirjoittaneella kova into ja vauhti päällä. Nyt tuntuu hiukan nololta ajatella kuinka ylimielisiä olimme. "Kaikki on paskaa..." -asenne ei loppujen lopuksi kantanut kovin pitkälle ja vähitellen oma kirjoitteluni kehittyi harkitummaksi ja tasapuolisemmaksi.

Parin vuoden aikana syntyi sekä onnistuneita että vähemmän onnistuneita juttuja, mutta Kuusi-lehden kehitystä hiersi jatkuva pula kirjoittajista. Olin kai lehden suhteen vähän turhankin kunnianhimoinen - halusin, että siitä kehittyisi ihan "oikea", varteenotettava musiikkisivusto. Toisin kävi. Kahden kirjoittajan voimin jäi paljon tärkeitä levyjä arvioimatta, juttusarjat jäivät tyngiksi, koskaan ei tuntunut olevan tarpeeksi aikaa kirjoittaa kaikesta mistä halusi. Välillä yritin tehdä mahdollisimman paljon levyarvosteluja, jolloin pidempiä artikkeleita ei syntynyt. Jos taas väsäsin pidemmän jutun, en ehtinyt kirjoittaa arvioita lainkaan. Foorumillemme eivät jaksaneet kirjoittaa edes tuttavamme. En ole koskaan osannut pitää kovin kovaa ääntä omista tekemisistäni ja lehden mainostaminen tuntui vaikealta.

Koska olin ainoa porukasta, joka osasi edes auttavasti tehdä nettisivuja, päädyin sekä sivujen ylläpitäjäksi että jonkinlaiseksi päätoimittajaksi. Jo vuosi Kuusi-lehden perustamisen jälkeen alkoi tuntua siltä, että yritän yksin äyskäröidä vettä uppoavasta veneestä. Tunsin olevani muita enemmän vastuussa lehdestä ja otin turhankin paljon paineita. Tuolloin päätin ensimmäisen kerran jättää Kuusen ja perustaa oman blogin. Tajusin kuitenkin pian, etten vielä ollut valmis heittämään toivoani lehtemme suhteen. Koska toinen aktiivikirjoittajakin oli vielä halukas jatkamaan, puskimme eteenpäin.

2009 oli hyvä vuosi. Otin vähemmän painetta lehden yleisestä tilasta ja keskityin juttujen kirjoitteluun. Muutakin elämää minulla toki oli, joten välillä juttuja syntyi paljon, välillä oli viikkojen taukoja. Hienoimpia hetkiä oli se, kun onnistuin saamaan akkreditoinnin Flow-festareille. Se oli aikamoinen tunne tällaiselle journalistinoviisille pyöriä festareilla pressipassi kaulassa. Tuloksena syntynyt festariraporttikaan ei ollut hassumpi.

Kesällä saimme myös hetkellisen räjähdysmäisen lukijamäärän lisäyksen, kun kollegani kirjoittama PMMP:n Veden varassa -albumin arvio kantautui itsensä Paula Vesalan silmiin. Taiteilija totesi, että "vitun urpo tuo Kuusi" ilmeisesti luullen, että Kuusi oli samannimisen henkilön blogi. Itse juttu ei ollut kovin negatiivinen, joten sen herättämä raivo PMMP:n foorumilla oli lähinnä hämmentävää. Tapaus herätti huomiota myös Juorut.com-sivustolla ja sitä kautta se lopulta päätyi 7 Päivää -lehden sivuille. Myrsky velloi lähinnä siinä kuuluisassa vesilasissa, mutta herkän artistin purkaus johti kuitenkin ennenkuulumattomaan näkyvyyteen Kuusen historiassa. Emme kuitenkaan jatkaneet sotaa PMMP:n kanssa sen kauempaa ja pian "kohu" oli ohi. Kuusi palasi seesteiseen hiljaiseloonsa.

Homma toi mieleen vuotta aikaisemmin sattuneen tapauksen, jossa niin ikään kollegani kirjoittama artikkeli "Punk on puolikuollut ja haisee Heinähatun miestenvessalta" synnytti eräällä foorumilla melkein 60-sivuisen (toki vittuilun sävyttämän) keskustelun. Nyt koko juttu jo naurattaa, mutta nettilehtemme alkutaipaleella negatiivinen huomio hiukan hirvitti. Epäilemättä turpiinvetouhkaukset olivat pelkkiä heittoja, mutta täytyy myöntää, että palautteen lukeminen nosti aluksi hienoisen hien pintaan. Se oli selvää, että kirjoittajakollegani hallitsi provosoinnin taidon.

Alkutalvesta 2009 sain vielä akkreditoinnin Alice Cooperin keikalle Barona Areenalle. Tällä kertaa mukaan lähti myös kuvaajaksi tyttöystäväni, joka oli (ainakin nuoruudessaan, osittain varmasti yhä) kova Cooper-fani. Reissu oli hauska ja tunsimme jälleen olevamme oikeita journalisteja. Tyttöystävälleni oli epäilemättä hieno kokemus päästä kuvaamaan lapsuuden sankariaan vain muutamien metrien päästä.

Vuosi 2010 sarasti Kuusi-lehdessä entisellä epätasaisen hitaalla tahdilla. Jossain vaiheessa huomasin, ettei lehteen ollut tullut yli kuukauteen muiden kuin minun kirjoittamiani juttuja. Vaikka sainkin mukaan yhden uuden kirjoittajan, tajusin vähitellen, että aloin olla yksin lehtemme kanssa. Kun toinen Kuusen kantava voima oli siirtynyt muiden projektien pariin, lehden jatkamisen mielekkyys alkoi epäilyttää. Vanhentuneilla Dreamweaver-taidoillani toteutettuja sivuja olisi pitänyt päivittää toimivammiksi, se olisi taas vaatinut teknistä osaamista, jota minulla ei ollut. Oliko hommassa edes pointtia, jos olin ainoa, joka enää jaksoi yrittää kannatella pari vuotta sitten kaveriporukan yhteistyönä syntynyttä projektiamme?

Kuusi-lehti ei kenties ollut sellainen menestys suomalaisen musiikkijournalismin kentälle kuin olimme suuruudenhulluimmissa kuvitelmissamme visioineet. Lukijoita emme koskaan saaneet valtavia määriä ja osa ei varmaan pitänyt puuhasteluamme minkään arvoisena. En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta minulle pikku nettilehtemme oli kuitenkin tärkeä kanava toteuttaa tärkeäksi muodostunutta kirjoitteluharrastustani. Ehkä Kuusi oli virheineen kaikkineen kuitenkin edes pieni raikas tuulenvire. Opin kahden vuoden aikana paljon kirjoittamisesta, musiikista ja vähän myös siihen liittyvästä bisneksestä.

Kuusi-lehden tulevaisuuden pidän vielä toistaiseksi avoimena. Sanotaan nyt vaikka, että se menee, kuten bänditkin perinteisesti, "määrittelemättömän pituiselle tauolle". Joitain keskeneräisiä juttuja saatan sinne vielä laittaa (mm. levy-yhtiöiltä pyytämistäni/saamistani levyistä, joita en ole vielä ehtinyt arvostella), mutta pääsääntöisesti keskityn nyt kirjoittamaan tätä blogia. Kiitos kaikille mukana olleille kirjoituksistanne, sarjakuvistanne, piirroksistanne ja valokuvistanne. Erityiskiitokset veljelleni Antille, jonka idearikkaista aivoista kumpusi lehtemme nimen lisäksi myös koko ajatus perustaa Kuusi-lehti sekä Nikolle hyvistä, välillä tosin tunteita kuohuttaneista jutuista ja siitä, että homma jatkui näinkin pitkään. Kiitos myös tutuille ja tuntemattomille kehuista ja kauniista sanoista, jotka innostivat jatkamaan niinä hetkinä, joina olin varma, etten osaa kirjoittaa, eikä räpellyksiäni edes lue kukaan. Ennen kaikkea kiitos tyttöystävälleni järkkymättömästä tuesta ja toki myös juttujeni oikolukemisesta.

Tämä ei ole loppu, vaan uusi alku...