Harvey Pekar – Suoraan Clevelandin kaduilta

Taannoin televisiosta tuli Shari Springer Bermanin ja Robert Pulcinin ohjaama ja Paul Giamattin tähdittämä amerikkalaisesta sarjakuvakirjoittaja Harvey Pekarista kertova elämänkertaelokuva American Splendor. Erinomainen leffa herätti kiinnostukseni tutustua uudelleen Pekarin tuotantoon. Pekariin olin tutustunut, kuten epäilemättä monet muutkin, hänen Robert Crumbin kanssa tehtyjen sarjakuviensa kautta. Muutama vuosi sitten aloin järjestelmällisesti lukea läpi Helsingin kaupunginkirjastosta löytyvää The Complete Crumb -kirjasarjaa, jossa oltiin koottu legendaarisen sarjakuvataiteilijan töitä kronologisessa järjestyksessä. Samalla törmäsin myös Harvey Pekariin ja luin hänen ja Crumbin yhteisistä töistä kootun Bob & Harv's Comics -albumin (1996, suom. 1997). Elokuva veresti muistojani näistä mainioista sarjakuvista, joten päätin hankkia käsiini leffan myötä julkaistun American Splendor -kokoelman, joka sisälsi kaksi ensimmäistä Pekarin omakustannesarjakuvan American Splendorin antologiaa: American Splendor: The Life and Times of Harvey Pekar (1986) ja More American Splendor (1987).

Vuonna 1939 Clevelandissa syntyneen Pekarin henkilökohtainen elämä ja historia liittyvät erottamattomasti hänen sarjakuviinsa. Kouluja käymätön, tosin lukenut ja älykäs, Pekar vietti vuodet high schoolista päästyään erinäisissä hanttihommissa, levyjä keräillen ja jazz-arvosteluja kirjoitellen. Satunnainen tapaaminen vuonna 1962 niin ikään intohimoisesti jazz- ja blues-levyjä keräilevän Robert Crumbin kanssa antoi lähtölaukauksen tapahtumille, jotka tulisivat muuttamaan Pekarin elämän suunnan. Tuolloin Crumb oli vasta aloitteleva nuori sarjakuvataiteilija, joka työskenteli piirtäjänä American Greetings -postikorttiyhtiössä. Levyjen kuuntelun ja vaihtelun lomassa Crumb ja hänen kämppäkaverinsa Marty Pahls saivat myös Pekarin innostumaan sarjakuvista.

Crumbin taidot huomattiin American Greetingsillä ja vähitellen myös Clevelandin boheemipiireissä. Hän piirsi sarjakuvia Harvey Kurtzmanin Help!-lehteen ja alkoi olla pieni julkkis kotikulmillaan. Vuoden 1967 tienoilla Crumb muutti San Fransiscoon ja aloitti tiensä Amerikkalaisen underground-sarjakuvan huipulle. Vaikka hippikuvioissa pyörivä Crumb (joka tosin ei koskaan täysin sopinut hippimuottiin) elikin kovin erilaista elämää kuin töissä käyvä, naimisissa oleva, hiukan vanhempi ja hippi-ideologiaa vierastava Pekar, he jatkoivat yhteyden pitämistä vuosien varrella.

70-luvun alkupuolella Pekarin elämä ajautui kriisiin, kun hän erosi vaimostaan. Pitkän aikaa avioliitossa ollut Pekar oli masentunut ja yksinäinen, joten Crumb tuli vierailemaan hänen luonaan mukanaan myös toinen sarjakuvataiteilija ja Crumbin vanhanaikaista jazzia soittavan "string bandin" jäsen Bob Armstrong. Pekar oli jo jonkin aikaa itsekin miettinyt sarjakuvien tekemistä ja Crumbin ja Armstrongin läsnäolo inspiroi hänet yrittämään sitä tosissaan.

Pekar ei osannut piirtää, joten seuraavan iltana töistä päästyään hän hahmotteli mielessään pyörineet tarinat paperille tikku-ukkojen avulla. Armstrong ja Crumb innostuivat Pekarin tarinoista ja ottivat ne mukaansa San Francisoon, jossa he kuvittivat ne. Tarinat julkaistiin, ja Pekarin ura sarjakuvakäsikirjoittajana oli lähtenyt käyntiin.

Pekarin keskeinen idea sarjakuvissa oli käyttää niiden materiaalina omaa elämäänsä. Nykypäivänä omasta elämästä kirjoittaminen on sarjakuvissa melkeinpä klisee, mutta 70-luvun alussa se oli vallankumouksellista. Pekar ei kirjoittanut hassuja hippisekoiluja, saati sitten valtavirtasarjakuvien supersankariseikkailuja tai lastentarinoita, vaan aikuisia, novellimaisia arkielämän minidraamoja. Hänen sarjakuvansa eivät olleet vauhdikkaita tai nopeatempoisia, joskus eivät edes humoristisia tai dramaattisia. Usein kuvat koostuivat ihmisistä puhumassa toisilleen tai suoraan lukijalle.

Hänen ensisijainen johtotähtensä oli realismi. Pekar koki, että se oli tyylilaji, jota sarjakuvissa ei oltu vielä käytetty. Hänen elämänsä oli päällisin puolin nähtynä tylsää – Pekar ei elänyt vauhdikasta seksiä ja huumeita tursuavaa boheemitaiteilijaelämää, ei edes juonut, vaan kävi normaalissa kahdeksasta neljään paskaduunissa ja eli pienissä rähjäisissä luukuissa. Tarinoissaan hän kertoi työstään ja työkavereistaan, perheestään ja ihmissuhteistaan, levyjen keräilystä, hajoavista autoista, sairauksista, rahahuolista ja pohti elämää yleensä.

Pekarin tapahtumien dramatisointi oli ikään kuin huomaamatonta. Hän ei yrittänyt väkinäisesti keksiä juttuihinsa nasevia loppuvitsejä ja usein ne loppuivatkin hieman töksähtäen, ilman sen suurempaa opetusta tai punchlinea. Ne tarjosivat enemmänkin välähdyksiä elämän jatkuvasta tarinasta, joka ei helposti asetu perinteisen draaman kaaren rajoihin.

Pekarin sarjakuvat jokapäiväisestä, välillä masentavasta, välillä humoristisesta, elämästä alkoivat vuodesta 1976 lähtien ilmestyä hänen omakustantamassaan American Splendor -sarjakuvalehdessä. Suunnilleen kerran vuodessa ilmestynyt lehti ei ollut mikään välitön myyntimenestys, mutta alkoi vähitellen saada ihailijoita. Pekar rahoitti lehden painamisen työllään sairaalan kortistossa – pysyvässä, luotettavassa hallituksen työpaikassa, joka näyttelee myös suurta osaa Pekarin sarjakuvissa. Crumbin ohella Pekarin tekstejä kuvittivat monet amerikkalaisen underground-sarjakuvan suuruudet, kuten Gary Dumm, Greg Budgett, Gerry Shamray ja mm. rakastettua Howard The Duckia piirtänyt Val Meyerik.

Vuonna 1986 Pekar oli niittänyt sen verran mainetta, että hänen sarjakuvansa julkaistiin kokoelmina, joita myytiin kirjakaupoissa. Nykyään käytäntö on tavallinen, mutta tuolloin sarjakuvia ei juuri nähty kirjakauppojen hyllyillä, vaan ne oli piilotettu omiin erikoisliikkeisiinsä. Samana vuonna, kenties uransa absurdeimmassa käänteessä, Pekarista tuli toistuva vieras David Lettermanin myöhäisillan talk show'ssa. Hän rähjäsi Lettermanille pahantuulisesti ja pääsi parin vuoden ajaksi show'n vakiovieraaksi, kunnes Letterman kyllästyi Pekarin vinoiluun ja antoi hänelle ohjelmaansa porttikiellon, joka kesti 90-luvun alkuun saakka.

90-luvun alussa Pekar sairastui lymfoomaan, joka luonnollisesti synnytti myös sarjakuva-albumin, yhdessä Pekarin vaimon Joyce Brabnerin kanssa kirjoitetun ja Frank Stackin kuvittaman palkitun Our Cancer Yearin (1994). Pekar selvisi syövästä ja jatkoi sarjakuvien kirjoittamista, vaikka lopettikin niiden julkaisemisen itse.

Pekarin ura ja siihen erottamattomasti sidottu elämä ovat jatkaneet omaa rauhallisen nousujohtoista polkuaan 2000-luvulla. Edellä mainittu ja omankin kiinnostukseni Pekariin palauttanut American Splendor -elokuva ilmestyi vuonna 2003, (siitäkin tehtiin sarjakuva-albumi, Our Movie Year [2004]) ja vuonna 2006 Pekarin kustantajaksi tuli amerikkalaisen sarjakuvajätti DC Comicsin (niille, jotka ovat viettäneet elämänsä tynnyrissä: mm. Teräsmiehen ja Batmanin julkaisija ja monikansallisen Warner-konsernin omistama jättimäinen sarjakuvakustantaja) aikuisempi alamerkki Vertigo. Pikkuyleisölle omakustanteita tehnyt ulkopuolinen oman tiensä kulkija oli viimein amerikkalaisen sarjakuvamaailman huipulla. Vieläkään hänen sarjakuvansa eivät tavoita samankaltaista yleisöä kuin Hämähäkkimies, Teräsmies, Ryhmä-X, Corto Maltese ja Tintti tai edes Pekarin aseveli Robert Crumb, mutta yhä työtään jatkavalla viime vuonna 70 vuotta täyttäneellä Pekarilla on kiistämätön paikka sarjakuvan legendojen joukossa.

Kahdessa ensimmäisessä American Splendor -kokoelmassa käy selväksi, miksi Harvey Pekar nauttii suurta arvostusta. Hän onnistuu vaivatta löytämään näennäisen arkisesta elämästä oivaltavia tarinoita, joihin on helppo samaistua. Suurimman osan Pekarin pidetyimmistä ja tunnetuimmista tarinoista on piirtänyt Crumb, ensimmäisten American Splendor -numeroiden kevyesti taitavin kuvittaja. Muista vakiokuvittajista erityisesti Gary Dumm ja Greg Budgett ovat varsin kömpelöitä. Ero esimerkiksi upean ja tunnelmallisen myöhäisvaiheen Crumbin taiteen kanssa tarinassa "Hypothetical Quandary" (1984) ja samalta vuodelta peräisin olevan Dummin kömpelön amatöörimäisyyden välillä tarinassa "Free Ride" on häkellyttävä. Crumbin ohella Gerry Shamrayn impressionistinen, mutta samalla lähes valokuvamaisen realistinen tyyli miellyttää silmää. Erityisesti toinen American Splendor -kokoelma More American Splendor kärsii Crumbin piirrosten puutteesta.

Kokoelmien pääosissa ovat kuitenkin luonnollisesti Pekarin tarinat ja nämä kaksi antologiaa sisältävät klassikot, joille hänen maineensa perustuu. Upeita tarinoita riittää: puhelinluettelosta löytyviä toisia Harvey Pekareja ihmettelevä "The Harvey Pekar Name Story", Pekarin sarjakuvauran alkua käsittelevä "The Young Crumb Story", levyfriikeille tuskallisen osuva "How I Quit Collecting Records and Put Out a Comic Book With the Money I Saved", hieno, ystävyyden merkitystä pohtiva "Read This", komediallinen mestariteos "Standing Behind Old Jewish Ladies in Supermarket Lines", pohdiskeleva "Hypotethical Quandary", Pekarin mystisestä äänenmenetyksestä kertova "An Everyday Horror Story" jne. jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Vaikka kaikki Pekarin tarinat eivät osu maaliinsa aivan täydellisesti, sisältää American Splendor enemmän kuin tarpeeksi modernin amerikkalaisen sarjakuvan hienointa antia. Nämä ovat tarinoita, jotka löytävät merkityksellisen näennäisen merkityksettömästä, kaivavat tarkoituksen tarkoituksettomasta ja nostavat jokapäiväisen elämän sen ansaitsemaan asemaan tarinoiden lähteenä. Parhaiden kirjallisten luomusten tavoin se kertoo meille jotain olennaista meistä itsestämme ja saa meidät tuntemaan, ettei arki ole sen vähempiarvoista kuin suuret seikkailut, joita suuri osa meistä ei koskaan koe. Pekar antaa oikeutetun arvon sille, mitä monet näkevät arvottomana, ja American Splendorin parissa tuntee lähes pakahduttavan yhteyden koko ihmisrodun kanssa. Miten mitätön ja kaunis tämä ainutkertainen elämämme onkaan.