Black Flag: The First Four Years

Olen hiljattain alkanut lukea ystävältä lainaamaani Michael Azerradin mainiota 80-luvun amerikkalaisesta indie-rockista kertovaa alun perin vuonna 2001 julkaistua kirjaa Our Band Could Be Your Life: Scenes from the American Indie Underground 1981-1991. Osittain kokemus on nostalginen (ei niin, että olisin näitä sentään 80-luvulla pikkulapsena kuunnellut, mutta myöhemmin on tullut useisiin ajan levyihin tutustuttua), mutta teoksesta löytyy myös paljon uutta tietoa. Useimmat kirjassa esitellyt yhtyeet ovat jo tuttuja, mutta häpeäkseni olen huomannut kuinka paljon 80-luvun jenkki-indien klassikkoja – genre, jota olen fanittanut jo vuosikausia – vielä puuttuu omasta levyhyllystä. Samalla siis, kun mieli saa ravintoa, pankkitili alkaa kolista tyhjyyttään – Our Band Could Be Your Life on johtanut välittömästi siinä mainittujen levyjen pakkomielteenomaiseen hankkimisvimmaan.

Vuonna 1976 Hermosa Beachissa Kaliforniassa perustettu Black Flag on yksi esimerkki yhtyeistä, joista olen pitänyt jo pidemmän aikaa, mutta levyhyllyssä nököttää vain yhtyeen debyyttipitkäsoitto Damaged (1981). Ensikosketukseni tähän hardcorepunkin pioneeriyhtyeeseen oli joskus 90-luvulla tv:stä tullut klassikkodokumentti Läntisen sivilisaation rappio (The Decline of the Western Civilization, 1981). Myöhemmin mm. Wayne's World -komedioilla kunnostautuneen Penelope Spheerisin elokuva esitteli Black Flagin lisäksi sellaisia Los Angelesin punk-ympyröiden legendoja, kuten Circle Jerksin, X:n, Fearin ja The Germsin. Yhtyeiden musiikki ei vielä tuolloin iskenyt täysillä – kuuntelin lähinnä valtavirtamusiikkia, enkä oikein ollut vielä valmis ottamaan vastaan elokuvassa soitettua rähinää – mutta kiehtovaa se kieltämättä kuitenkin oli. Myöhemmin rakkaimmaksi elokuvan yhtyeistä on muodostunut loistava X.

Suhteeni Black Flagiin on ollut aina hiukan vaikeampi. Vaikka pidän Henry Rollinsista kirjoittajana (suosittelen lämpimästi hänen kirjojaan, kuten Get in the Van ja Black Coffee Blues) ja myös, paremman sanan puutteessa, "mediapersoonana", en ole oikein koskaan pitänyt hänestä muusikkona. Rollins Bandilla on hetkensä, mutta kuitenkin yhtyeen hard rock on aina kuulostanut korvaani turhan melodiaköyhältä, pöyhkeän macholta ja Rollinsin ääni sävyttömältä karjumiselta. Rollinsin aikainen Black Flag on musiikillisesti yhtä ongelmallinen. Damaged on kyllä tunnustettu hc-klassikko, mutta sillä on myös pahoja heikkouksia – albumin soundi on tuhnuinen ja siltä puuttuu yhtyeen aggressiiviselle musiikille tarpeellista iskevyyttä. Rollinsin psykopaattisen kersantin tavoin haukahteleva ääni on varsin yksipuolinen instrumentti, ja pahimmillaan hän ylitulkitsee laulujen aggressioita niin pahasti, että kuulostaa tahattoman koomiselta. Damagedin keskeisin ongelma on, että Black Flag oli jo tehnyt lähes kaiken siltä löytyvän paremmin aikaisemmin.

Black Flagin suhteen silmiä avaava teos on näitä varhaisempia äänityksiä sisältävä The First Four Years -kokoelmalevy. Niin kliseistä kuin se onkin ("eka demo oli paras" jne.), Black Flag ei ainakaan parantunut varttuessaan. Alun perin Panic-nimisenä perustetun yhtyeen monimutkainen historia ja se jäsenien tiuhaan tahtiin toistunut vaihtelu selitti osittain yhtyeen soundissa tapahtuneet muutokset.

 Black Flagin ehdoton johtohahmo oli sen perustaja ja ainoa koko yhtyeen elinkaaren siinä mukana ollut jäsen: kitaristi/laulunkirjoittaja Greg Ginn. Ginnillä esiintyi yhtyeen alkuvuosista lähtien työnarkomaanin piirteitä – Panic treenasi tuntitolkulla päivittäin – ja hänen ja laulaja Keith Morrisin oli vaikea löytää soittajia yhtyeeseensä. Lopulta kokoonpanoksi vakiintui Ginn, Morris, Chuck Dukowski (basso) ja Brian Migdol (rummut). Vuonna 1978 yhtye vaihtoi nimekseen Black Flag, kun jostain löytyi jo Panic-niminen bändi. Nimi viittasi sekä anarkistisymboliin, hyönteismyrkkyyn että Ginnin lempiyhtyeeseen Black Sabbathiin. Ginnin taiteilijanimellä Raymond Pettibon tunnettu veli suunnitteli yhtyeelle neljästä mustasta pystyviivasta koostuvaa tyyliteltyä hulmuavaa lippua esittävän iskevän logon, joka alkoi pian spraymaalattuna koristaa Los Angelesin kiviseiniä.

 Alusta asti Black Flagin rujo musiikki, sen fanien väkivaltainen käytös ja Los Angelesin poliisien ylireagointi keittivät sopan, jota ei tarjoiltu samoilta kullatuilta lautasilta kuin Duran Durania tai Culture Clubia. Ginn ja kumppanit riisuivat punkin sen yksinkertaisimpiin rakennuspalikoihin, nopeuttivat tempon äärimmilleen laulajan karjuessa päälle varsinaisen laulamisen sijaan. Näin syntyi punkin entistä rankempi muoto hardcore. Punk oltiin hyväksytty nenästä pidellen suurille levy-yhtiöille, koska se uhkaavuudestaan huolimatta kuitenkin myi, mutta hardcoreen eivät levy-yhtiöt halunneet koskea edes kaasunaamarit päässä. Niinpä samalla syntyivät yksityiset pienlevy-yhtiöt, indie-jakelukanavat ja diy-kiertueet.

Edellä mainitut edistysaskeleet synnyttivät 80-luvun aikana amerikkalaisen indie-rockin ja johtivat lopulta 90-lvun kaupalliseen vaihtoehtorockiin, mutta Black Flag oli kaukana indie rockista, eikä se oikeastaan ollut vielä edes hardcorea, kun se julkaisi The First Four Yearsin avaavan debyytti-ep:nsä Nervous Breakdownin lokakuussa 1978. Loistava se kuitenkin oli. Vain hiukan yli viidessä minuutissa Morris, Ginn, Dukowski ja Migdol tykittivät läpi neljä kappaletta, joista nimibiisi yli kaksiminuuttisena on lähestulkoon eeppinen. Vaikka Black Flag – erityisesti Morrisin Johnny Rotten -tyylisesti kaakattavan äänen takia – kuulostaa näillä raidoilla vielä perinteisemmältä punkilta (mikä ei välttämättä ole lainkaan huono juttu), ovat sen useimmat erityispiirteet jo paikallaan. Ginnin kitara sivaltaa ilkeästi suristen, Dukowskin basso kaahaa perässä ja tempo on salamannopea. Poppia Black Flagistä ei millään saanut väännettyä, mutta se ei koskaan enää kuulostanut melodisesti niin kutsuvalta kuin näillä varhaisilla kappaleilla.

Black Flagin sanoitukset eivät olleet Sex Pistolsin tai Clashin tapaan yhteiskunnallisia, eikä niissä myöskään ollut Ramonesin popkulttuurinokkeluuksia. Jo näillä ensilevytyksillään yhtye keskittyy ahdistuksen, mielenterveys- ja alkoholiongelmien ja toivottomuuden kartoittamiseen. Ep:n nimibiisi alkaa: "I'm about to have a nervous breakdown/ My head really hurts/ If I don't find a way out of here/ I'm gonna go berserk cause/ I'm crazy and I'm high", ja päättyy: "I'm so sick of everything/ I just want to... Die!"

Fix Messä toivotaan kuoleman sijaan sentään pelastusta, mutta sen pirteämpi se ei ole: "Someday I'll feel no pain/ Someday I won't have a brain/ They'll take away the part that hurts and let the rest remain/ Fix me/ Fix my head/ Fix me please/ I don't wanna be dead." Levyn kääntöpuolelta löytyvän I've Had Itin otsikko kertoo oikeastaan kaiken, joten onkin pieni yllätys, että Wasted esittelee jonkinlaista kieroa huumoria: "I was so wasted/ I was a hippie/ I was a burnout/ I was a dropout/ I was out of my head/ I was a surfer/ I had a skateboard/ I was so heavy man/ I lived on the strand." Ehkä sekaisin olemisesta ei tosin kannattanut puhua imperfektissä – pian kokkelia ja speediä innokkaasti nauttinut Morris sai kenkää bändistä.

Morris perusti legendaarisen Circle Jerksin, ja Black Flag jatkoi Ron Reyesin, yhtyeen fanista sen laulajaksi korotetun katunuoren kanssa, joka tunnettiin myös nimellä Chavo Pederast. Reyes ei jaksanut Black Flagissa kauaa – hän ei kestänyt yhtyeen jäseniin jatkuvasti kohdistuvaa poliisin häirintää ja surffaajista punkkareiksi kääntyneen macho-yleisön väkivaltaisuutta. Hän oli kuitenkin yhtyeessä tarpeeksi kauan esiintyäkseen Läntisen sivilisaation rappiolla ja sen seuraavalla ep:llä Jealous Again.
 

Elokuussa 1980 julkaistu ep sisälsi jälleen nipun raivokkaita minuutin-parin pituisia räjähdyksiä. Näppinsä pelissä oli myös Black Flagin uudella entistä tiukemmalla rumpalilla Julio Roberto Valverde Valencialla, joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellä Robo. Ep:n nimikappale käsittelee hardcore-punkille poikkeuksellisesti ihmissuhteita, melkeinpä hellyttävästi: "You're jealous again/ No, she's just a friend/ Why can't I do anything without being yelled at?/ Always on the phone/ Never leave me alone/ Why don't you just tell me what you want from me?" Revengessä Reyes räyhää kuin uhmaikäinen lapsi kostofantasian kourissa: "Revenge!/ I'll watch you bleed/ Revenge!/ That's all I'll need/ I won't cry if you... die! die!"

No Values on kuin tuplanopeaa Sex Pistolsia, jossa on jopa tarttuvaa lähestyvä kertosäe: "I've got no values/ Nothing to say/ I've got no values/ Might as well blow you away." Ep:n todellinen klassikko on kuitenkin White Minority – Black Flagin oma White Riot tai Nazi Punks Fuck Off, jossa yhtye, latinotaustaiset Reyes ja Robo etunenässä, sekä julistaa omaa kapinaansa että sanoutuu jyrkästi irti hardcorea vaivanneesta rasismista: "We're gonna be a white minority/ We won't listen to the majority/ We're gonna feel inferiority/ We're gonna be white minority/ White pride/ You're an American/ I'm gonna hide/ Anywhere I can." Aina yhtä kyyniselle ja nihilistiselle Ginnille tyypillisesti kaikki on lopulta merkityksetöntä: "We're all gonna die."

Reyesin tilalle Black Flag palkkasi jälleen kerran yhtyeen fanin. Tällä kertaa vuorossa oli New Jerseystä kotoisin ollut Dez Cadena, jonka isä Ozzie Cadena oli ollut a&r-miehenä legendaarisella jazz-levy-yhtiö Savoy Recordsilla. Cadenan Morrisia ja Reyesiä käheämpää, karjuvaa laulunääntä – josta tulisi lukemattomien hardcore-vokalistien esikuva – esiteltiin ensimmäisen kerran kesäkuussa 1981 julkaistulla singlellä Six Pack.

Six Pack on kiistämätön Black Flag -klassikko. Sen ironiset, juntteja keskikalja-cowboyta irvivät sanoitukset edustavat ensi-ep:n Wastedin tavoin humoristisempaa otetta, jota Ginn ja kumppanit väläyttelivät harmillisen harvoin: "I know it'll be o.k./ When I get a six pack in me/ That's right/ My girlfriend asked me/ Which one I like better/ Six pack!/ I hope the answer don't upset her/ Six pack!/ I was born with a bottle in my mouth/ Six pack!/ Now I've got six so I'll never run out/ Six pack!" I've Heard It Beforen abstraktimpi kitarointi näyttää suuntaa tulevalle, ja sen nykivä rytmi ja melodia, joka on antanut esimerkkiä ainakin Sonic Youthille, käytettiin uudelleen Damaged-albumin Room 13 -kappaleella. Mustaakin mustemmalla American Wastella Black Flag maalaa lohduttoman kuvan tavallisen duunarin elämästä 80-luvun Reaganin Amerikassa: "The world's got some plans for me/ Courthouse, jails and factories/ Black and whites on the street/ For me, for me/ I see my place in American waste/ Faced with choices I can't take." Ainoan vaihtoehdon tarjoaa tuhoaminen ja anarkia, mutta epätoivon kitkerä maku tuntuu kurkussa. Onko ratkaisu sittenkin itsemurha? "Going down on death/ I see it coming/ I can't do anything/ Not for me/ Not for me/ I won't end up in the heap/ I want out/ I'm free/ Burning/ Burning."

The First Four Yearsin päättää väkevästi Black Flagin versio kuolemattomasta Louie Louiesta ja kokeellinen, hitaasti jumittava Damaged I. Harvinaisempaa osastoa levyllä edustavat Clocked In ja Machine, jotka julkaistiin alun perin Cracks in the Sidewalk ja Chunks -kokoelmilla. Kummatkin käsittelevät ihmisen alentamista epäinhimilliseksi palaksi teollisuuden koneistoa: "I'm not a machine!/ Won't work", ulvoo Cadena jälkimmäisessä kuin nurkkaan ahdistettu eläin.

 Black Flagin julkaistessa ensimmäisen levynsä Damagedin joulukuussa 1981 joka ilta keuhkonsa pihalle karjumiseen kyllästynyt Cadena oli siirtynyt kitaraan, ja Washingtonista tulleesta nuoresta nörtähtävästä Henry Garfieldista oli tullut Black Flagin vokalisti Henry Rollins. Siitä huolimatta, että Damaged ei yltänyt yhtyeen varhaisten singlejen loistoon, oli se kuitenkin hieno levy ja itseoikeutettu hardcore-klassikko. Black Flag kuitenkin törmäsi ongelmiin levy-yhtiönsä Unicornin kanssa ja oikeusjutun jatkuessa se ei saanut julkaista mitään kolmeen vuoteen.

Vuonna 1984 neljällä pitkäsoitolla palannut Black Flag oli vain vaivoin tunnistettavissa samaksi yhtyeeksi. Bändin jäsenistö oli uusittu – Rollinsin ja Ginnin lisäksi siinä soittivat Kira Roessler (basso) ja Bill Stevenson (rummut) – ja sen musiikki oli hidastunut puoleen vanhasta. Black Flagin kahden viimeisen vuoden julkaisut väläyttelivät hienoja hetkiä, mutta sen uusi, Black Sabbath -vaikutteinen musiikki oli usein ahdistavaa, yksipuolista ja tylsää. Ginnin pessimistinen maailmankuva toimi paljon paremmin naitettuna nopeisiin punk-ralleihin kuin hitaaseen jurnutukseen. Toisin kuin muut hardcoresta indie rockin pioneereiksi muuttuneet yhtyeet (Minutemen, Hüsker Dü, Replacements, Meat Puppets) Black Flag ei koskaan oikein löytänyt musiikillisesti kiehtovaa polkua ulos punkista. Tosin sludge metallin ystävät saattavat olla hyvinkin eri mieltä – myöhäisvaiheen Black Flag on tyylin tärkeimpiä esikuvia.

 Oli miten oli, sitä on vaikeampi kiistää, että Black Flagin The First Four Years -kokoelmalta löytyvät varhaiset singlet ovat punk rockin parhaimmistoa. Niiltä löytyvä musiikksi on raakaa, synkkää, väkivaltaista, pessimististä, nihilististä ja rujoa (koristeltuna muutamilla hirtehishumoristisilla hetkillä), mutta silti sen kuunteleminen on kummallisen innostavaa ja vapauttavaa. Voit olla varma, ettet ole ensimmäinen, joka on purkanut ahdistusta, aggressioita tai muuten vain ylimääräistä energiaa tämän musiikin tahtiin!