Neil Diamond: The Bang Years 1966-1968

Girl, You'll Be a Woman Soon; I'm a Believer, Red, Red Wine; Solitary Man: kaikki ovat laulaja-laulunkirjoittaja Neil Diamondin kappaleita, jotka ovat paremmin tunnettuja muiden esittäminä versioina. Diamond räpiköi useita vuosia uransa alkupuolella 60-luvun puolivälin jälkeen tehden hienoja, mutta huonosti myyneitä levytyksiä. Menestyksen hän saavutti vasta 70-luvun alussa sellaisilla ajan rentoon ilmapiiriin sopivilla kappaleilla, kuten Sweet Caroline, Holly Holy, Cracklin' Rosie ja Song Sung Blue. Vuonna 1972 hän aloitti muodonmuutoksen laulaja-laulunkirjoittajasta viihdesupertähdeksi loppuunmyydyn konserttikiertueensa ja sen tiimoilta julkaistun Hot August Night -live-levyn myötä. Diamondista tuli 70-luvun ikoni ja lopulta yksi kaikkien aikojen suosituimmista aikuismusiikkitähdistä, mutta väkevimmillään hän oli varhaisimmilla levytyksillään, jotka on nyt julkaistu uudelleen hienolla The Bang Years 1966-1968 -kokoelmalla.

Vuonna 1941 Brooklynissä New Yorkissa syntynyt Diamond aloitti uransa musiikin parissa 60-luvun alussa ensin epäonnistuneessa Neil and Jack -duossa koulukaverinsa Jack Packerin kanssa, sitten lyhytaikaisella soolouralla Columbia-levy-yhtiön suojissa, josta syntyi yksi heikosti menestynyt single vuonna 1963 (Clown Town/ At Night). 60-luvun alusta asti Diamond oli myös jatkuvasti lähetellyt kappaleitaan musiikkikustantajille. Vuonna 1962 Pat Boone oli jopa levyttänyt hänen ja yhdeksän muun lauluntekijän kirjoittaman (ja kirjoittajiensa lukumäärän mukaan nimetyn) Ten Lonely Guysin.

 Diamond jatkoi sinnikkäästi yrittämistä, ja lopulta vuosikymmenen puolivälissä tärppäsi. Helmikuussa 1965 hän tapasi laulunkirjoittajapariskunta Jeff Barryn ja Ellie Greenwichin, jotka tultaisiin muistamaan yhtenä niin sanotun brill building -soundin juhlituimmista edustajista. Vuonna 1965 heillä oli jo vyönsä alla sellaisia superhittejä, kuten The Crystalsin Da Doo Ron Ron ja Then He Kissed Me sekä The Ronettesin Be My Baby ja Baby, I Love You. Nämä ja useat muut hitit olivat tulosta hedelmällisestä yhteistyöstä tuottaja Phil Spectorin kanssa. Barry ja Greenwich auttoivat Diamondia saamaan sopimuksen Jerry Leiberin ja Mike Stollerin Trio Music -kustantamon kanssa. Diili ei kestänyt kauan, mutta johti kuitenkin Diamondin ensimmäiseen varsinaiseen hittiin – Jay and the Americansin Sunday and Mehin, joka nousi top-20:een marraskuussa 1965.

Barryn, Greenwichin ja Diamondin seuraavana liikkeenä oli perustaa yhteinen kustannusyhtiö, joka alkoi tosissaan kaupata Diamondin kappaleita sekä Diamondia itseään levyttävänä artistina. Menestystä seurasi kummallakin saralla: samalla, kun tunnetut artistit alkoivat levyttää Diamondin kappaleita, hän myös allekirjoitti tammikuussa 1966 levytyssopimuksen Bang Records -levy-yhtiön kanssa.

Näitä Bangille vuosina 1966-1968 levytettyjä soolokappaleita on koottu Sonyn julkaisemalle The Bang Years -kokoelmalle. Levy alkaa itseoikeutetusti Diamondin ensimmäisellä, huhtikuussa 1966 julkaistulla, Bang-singlellä Solitary Man. Barryn ja Greenwichin tuottama väkevätunnelmainen ja tummasävyinen kappale esittelee oivasti Diamondin tuon ajan tyylin. Hänen musiikkinsa yhdisteli brill building -laulunkirjoittajien melodista vaivattomuutta edellisen vuosikymmenen rockiin, purkkapoppiin, garageen, juurimusiikkiin ja pakahduttavaan melodramaattiseen paatokseen. Diamondin soundi muistutti sellaisia britti-invaasion keskellä pintansa pitäneitä rokkareita, kuten Roy Orbisonia, Gene Pitneytä ja Del Shannonia. Se ei ollut enää vanhanaikaista rockia, muttei kuitenkaan Englannista tulvivaa beat-musiikkiakaan, vaikka ottikin siitä vaikutteita. Se sisälsi samaan aikaan hyppysellisen teinipopin melodramaattista yksioikoisuutta ja aikuisempaa henkilökohtaisuutta, joka ottaisi vallan laulaja-laulunkirjoittajien myötä.

Neil Diamond ja Jeff Barry

Solitary Manin päähenkilö oli samalla sekä cowboymainen yksinäinen susi että romanttinen hölmö, joka uskoo ainutkertaiseen tosirakkauteen. Aivan kulman takana odottelevien hippien edustaman vapaan rakkauden kannattaja Diamond ei tainnut olla: "I've had it to here/ Bein' where love's a small word/ Part-time thing/ Paper ring/ I know it's been done/ Havin' one girl who loves you/ Right or wrong/ Weak or strong/ Don't know that I will/ But until I can find me/ The girl who'll stay/ And won't play games behind me/ I'll be what I am/ A solitary man." Barryn ja Greenwichin tuotanto onnistuu olemaan samalla sekä pelkistetty että uhkean rehevä torvisektioineen. Kaiken keskiössä on itseoikeutetusti sydänsurujensa piinaamaa Diamond, akustisine kitaroineen ja syvän kohtalokkaine äänineen.

Solitary Man oli popmestariteos, joka ei kuitenkaan ollut iso hitti, vaan nousi ainoastaan sijalle 55 Billboardin singlelistoilla. Myöhemmin kappaleesta ovat nauhoittaneet menestyneistä versioita mm. popkantrilaulaja T. G. Sheppard, Chris Isaak, Johnny Cash ja myös kotoinen Himimme vuonna 2004 julkaistulle best of -levylleen And Love Said No.

Diamondin seuraava single oli pirteämpi Cherry, Cherry, jolla debytoivat monilla hänen Bang-kauden kappaleillaan esiintyneet taustalaulajattaret (joista yksi taitaa ainakin olla Ellie Greenwich), jotka toivat hänen lauluihinsa kääntöveitsenterävää urbaania särmää. Lähinnä joltain kadunkulman pahistyttöjengiltä kuulostavat laulajattaret harmonisoivat kuin enkelit, mutta kuulostavat siltä kuin saattaisivat millä hetkellä tahansa vetää stiletit esiin. Napakan rytmikäs kappale osoittaa kuinka jäntevää Diamondin alkupään musiikki voi olla. Hänen alkuperäiseensä verrattuna esimerkiksi nahkaan verhottujen garage-konnien The Music Machinen versio kuulostaa fuzz-kitaroistaan huolimatta jazzahtavalta nynnyilyltä.

Vuonna 1966 julkaistiin myös Diamondin ensimmäinen Bang-pitkäsoitto The Feel of Neil Diamond. Solitary Manin ja Cherry, Cherryn lisäksi se sisälsi viisi Diamond-originaalia ja viisi coveria. Lainakappaleista Paul Simonin ja The Seekersin Bruce Woodleyn kirjoittama ja The Cyrklen tunnetuksi tekemä Red Rubber Ball on loistava, kieli poskella vedetty versio Barryn ja Greenwichin Hanky Pankysta on oiva välipala ja Gary U.S. Bondsin hitti New Orleans potkii mukavasti. Monday, Mondayn ja La Bamban versiot ovat puolestaan melko lailla turhia.

Diamondin oma materiaali The Feel of Neil Diamondilla on tasavahvan loistavaa, etenkin kauniisti lipuva Do It, dramaattisen tuskainen I've Got the Feeling (Oh No No), tarttuva Love to Love ja lähes velvetundergroundmaisesti jumittava kovapintaisen bluesahtava Someday Baby. Albumi on kokonaisuutena sekava ja ehkä hieman köykäinen, mutta se on myös loistokas osoitus Diamondin biisinkirjoituskyvyistä ja sisältää parhaimmillaan aikansa hienointa pop-osaamista.

Albumimuodossa Diamond kuitenkin menestyi paljon sinkkuja heikommin, ja The Feel of Neil Diamond nousi Billboardin listalla masentavalle sijalle 137. Hiukan ennen albumin julkaisua hän oli kuitenkin saavuttanut ensimmäisen listaykkösensä sävellyspuolella. Diamond oli antanut yhden debyytilleen kaavailemistaan kappaleista Don Kirshnerille, joka oli pyytänyt laulua luomalleen televisiosarjaa tähdittäneelle popyhtye The Monkeesille. Pian yhtyeestä tuli jättimenestys, ja sen toisena singlenä julkaistu Diamondin kappale – napakka garage-poptäsmäisku I'm a Believer – ampaisi listojen kärkeen. Diamond kirjoitti The Monkeesille muitakin kappaleita, joista singlenä julkaistu A Little Bit Me, A Little Bit You nousi listasijalle 2.

I'm a Believer löytyi myös Diamondin toiselta levyltä, vuonna 1967 julkaistulta, Just for Youlta. Tällä kertaa kaikki albumin 11 raitaa olivat syntyneet Diamondin kynästä. Näistä erityisen vahva oli myös singlenä julkaistu väkevä Girl, You'll Be a Woman Soon. Synkkä, hiukan perverssikin spagettiwesternmäisten säkeistöjen ja romanttisilla jousilla voideltujen kertosäkeiden välillä vaihteleva laulu oli kohtuullinen hitti Diamondille, mutta varsinaiseksi palaksi populaarikulttuurihistoriaa siitä tuli Urge Overkillin Quentin Tarantinon kulttiklassikkoelokuvassa Pulp Fiction vuonna 1994 kuullun version myötä.

Ensimmäinen albumilta lohkaistu single oli iloluontoinen huuliharpulla ja funkyilla koskettimilla maustettu soulpoppis You Got to Me. Thank the Lord for the Night Time puolestaan oli tamburiinibiitillä hengästyttävästi laukkaava ja torvien koristelema gospel-autotallirock-hybridi. Soul-takapotkulla viekoitteleva Red Red Wine oli Diamondille tyypillinen kohtalokas balladi. Kauniine jousineen ja viinin suloisesta unholasta kertovine sanoineen ("I'd have sworn/ That with time/ Thoughts of you/ Would leave my head/ I was wrong/ And I find/ Just one thing/ Makes me forget/ Red, red wine.") se oli hieno kappale, mutta menestyi heikosti singlenä. Varsinaiseksi ikivihreäksi se muuntautui vasta vuonna 1983, kun brittiläisen UB40:n reggaeversio nousi listakärkeen Englannissa ja useissa muissa Euroopan maissa. Yhtye ei tosin edes tiennyt, että laulu oli Diamondin, vaan perusti versionsa rocksteady-laulaja Tony Triben vuonna 1969 julkaistuun coveriin.

Just for Youn albumiraidat eivät jääneet paljoa singlejä jälkeen. The Boat That I Row'n megatarttuvan purkkapopin dindindaa-taustalaulut, ulisevat autotalliurut ja kiihkeä teinibiitti, Long Way Homen helisevän ilmava beatpop ja melodramaattinen You'll Forget (You'll forget/ You'll forget that you love me/ And stop thinking of me/ You'll forget what you feel right now/ ...But how?") toimivat loistavasti.

Neil Diamondin tulevan uran kannalta Just for Youn tärkein kappale oli kuitenkin Shilo, jonka herkkä tarina lapsuuden mielikuvitusystävästä näytti suuntaa hänen tulevalle henkilökohtaisemmalle materiaalilleen. Musiikillisesti kappale oli Diamondille tyypillinen dramaattinen, mutta soinnutukseltaan yksinkertainen "kolmen soinnun ooppera", jonka kertosäe esimerkiksi jauhaa tahtitolkulla pelkkää c-sointua (ja onnistuu silti olemaan tarttuva), mutta sanoituksiltaan se oli jotain aivan uutta. Laulun pääosassa on yksinäinen lapsi, joka ei löydä leikkitoveria: "Young child with dreams/ Dream every dream on your own/ When children play/ Seems like you end up alone", eikä kiireisellä isällä ole hänelle aikaa: "Papa says he'd love to be with you/ If he had the time/ So you turn to the only friend you can find/ There in your mind." Lopulta hän löytää lohdun Shilo-nimisestä mielikuvitusystävästään: "Shilo, when I was young/ I used to call your name/ When no one else would come/ Shilo, you always came/ And we'd play." Kappaleen edetessä sen kertojahahmo aikuistuu ja löytää rakkauden tulisieluisen tytön kanssa, mutta lopulta rakkaus kariutuu ja hän jää yksin. Ainoa todellinen ystävä löytyy lopulta hänen omasta mielikuvituksestaan: "Had a dream, and it filled me with wonder/ She had other plans/ "Got to go, I know you understand"/ I understand." Jälleen kerran Diamondin kertojahahmo on tosirakkautta kenties turhaan etsivä yksinäinen susi. Shilolla tämä hahmo ei enää ollut yksiulotteinen romanttinen klisee, vaan täyttyi menneisyydestä, haaveista ja pettymyksistä. Hän alkoi muistuttaa todellista ihmistä, kenties Diamondia itseään.

Diamond halusi julkaista dramaattisen kauniin laulun singlenä, mutta Bang Recordsin johtaja Bert Bernsin mielestä se ei ollut tarpeeksi kaupallinen. Diamond oli eri mieltä ja lopulta riita johti hänen lähtöönsä levy-yhtiöltä. Diamond siirtyi Uni Recordsille ja suuntasi kohti menestystä. Bang Records julkaisi Shilon lopulta singlenä tammikuussa 1970 rahastaakseen Diamondin uudella suosiolla. Tässä versiossa laulun taustat oli nauhoitettu uudelleen, jotta se kuulostaisi Diamondin silloiseen tyyliin sopivammalta. Sekoittaakseen tilannetta entisestään Diamond itse nauhoitti kappaleesta uuden version Velvet Gloves and Spit -levynsä uudelleenjulkaisulle lokakuussa 1970. Shilo ei missään muodossa ollut iso hitti, mutta siitä tuli vuosien saatossa yksi Diamondin rakastetuimmista lauluista ja hänen konserttiensa vakio-ohjelmistoa.

Epäilemättä kaupallisista syistä Just for Youlle oli ympätty myös edellisen levyn hitit Cherry, Cherry ja Solitary Man, mikä teki siitä helposti The Feel of Neil Diamondia vahvemman albumikokonaisuuden. Levyn myyntilistamatka kuitenkin tyssäsi sijalle 80.

The Bang Years 1966-1968 esittelee Diamondin koko varhaisen tuotannon napakan iskevinä mono-versioina. Diamondin singlet on laitettu kokoelman alkuun, minkä takia levyn jälkipuolisko on tasoltaan hiukkasen alkua heikompi. Edellä mainittujen lisäksi levyltä löytyy myös vain singlenä julkaistu rennon tarttuva rakkauslaulu Kentucky Woman, josta tunnetun version on levyttänyt Deep Purple toisena singlenään vuonna 1968. Varsinainen harvinaisuus kuitenkin on vain Kentucky Womanin b-puolella julkaistu Time Is Now, joka tosin on melko tylsä perusblues.

Kaiken kaikkiaan The Bang Years 1966-1968 on hieno uudelleenjulkaisu. The Feel of Neil Diamondia ja Just for Youta ei ole koskaan aikaisemmin julkaistu kokonaisuudessaan cd-muodossa, siitä huolimatta, että ne sisältävät Diamondin uran hienointa musiikkia. The Bang Years on vuonna 1983 julkaistua, osan kappaleista sisältävää, Classics: The Early Yearsia kattavampi, eikä kaikkia näitä lauluja löydy edes vuonna 1996 julkaistulta In My Lifetime -boksilta. The Bang Yearsilla kuultava Neil Diamond on nuoruutensa voimaa ja intoa puhkuva popmestari vertaansa vailla. Hän teki myöhemminkin hienoja kappaleita, muttei koskaan enää kuulostanut näin vaivattomalta. Näillä Barryn ja Greenwichin pistämättömästi tuottamilla levytyksillä hänen balladinsa ovat tummasävyisen kiehtovia ja popkappaleensa raikkaan kuulaita. Muut ovat tehneet näistä lauluista aikaansa määrittäviä hittejä jo kuudella vuosikymmenellä. Ei ihme, sillä niissä on jotain ajatonta. Se taitaa olla sitä täydellisen popin vaikeasti tavoitettavaa taikaa.

Neil Diamond: 70-luvun supertähti

Paul Young: No Parlez

Niin se on maine ja mammona katoavaista. Tämän on uransa hiipuessa saanut todeta moni poptähti. Näin myös englantilainen Paul Young, joka oli 80-luvulla kova tykki, mutta viihtyy nykyään parhaiten kirpputoreilla ja parin euron alelaareissa. Syy ei kuitenkaan välttämättä ole hänen musiikkinsa laadussa. Löysin hiljattain Youngin debyyttilevy No Parlezin eräältä pihakirppikseltä (eurolla totta kai) ja yllätyin iloisesti. Levyn voi liioittelematta nostaa samaan uuden aallon vaikutteilla kuorrutetun kasaripopsoulin huippukastiin Fine Young Cannibalsin ja Hall & Oatesin kanssa. Jos edellä mainitut artistit aiheuttavat allergisia kohtauksia, kannattaa ehkä tämän blogi-merkinnän lukeminen keskeyttää tähän, mutta ne pelottomat matkustajat, joille syntetisaattorit ja nauhattomat bassot ovat hidasteita, eivät esteitä, lukekaa eteenpäin!

Vuonna 1956 Lutonissa Englannissa syntynyt Young vietti nuoruutensa soittelemassa bassoa erilaisissa bändiviritelmissä. Ensimmäisen kerran hän pääsi käyttämään vaikuttavaa ääntään historian hämäriin kadonneessa yhtyeessä nimeltään Kat Kool & The Kool Kats. 70-luvun lopulla Young pääsi jo levytysstudioon Streetband-yhtyeen laulajana. Streetband onnistui jopa saamaan hitin kummallisella novelty-laulullaan Toast, jota Allmusic-sivuston Aaron Badgley kuvailee osuvasti Squeezen ja Monty Pythonin yhdistelmäksi. Yhtye ei kuitenkaan pysynyt kasassa kauaa, ja pian Young sekä kitaristi John Gifford ja basisti Stuart Pearl perustivat sen raunioille retrosoul-yhtye Q-Tipsin.

Kuin jossain tragikoomisessa 80-luvun kasvutarina/rock-elokuvassa bändi keikkaili hullun lailla ja onnistui jopa saamaan pienen hitin Joe Texin alun perin levyttämällä S.Y.S.L.J.F.M. (The Letter Song) -kappaleella, mutta lopulta levy-yhtiö halusi tehdä sopimuksen vain bändin laulajan kanssa. Toisin kuin saduissa, Young nappasi kiinni tilaisuudesta ja luikahti lipevästi soolouralle.

Levy-yhtiö CBS oli kuitenkin lopulta oikeassa ottaessaan pelkän Youngin koko Q-Tips-yhtyeen sijaan. Q-Tips edusti taaksepäin haikailevaa retrosoulia, kirkkaimpana majakkanaan klassinen Motown-soundi, kun taas Young päivitti taustayhtyeineen soul-soundin kertaheitolla 80-luvulle. Vaikka Paul Youngin ääni olikin hänen levytystensä pääosissa, oli myös hänen uudella yhtyeellään tärkeä rooli. Kieli visusti poskella The Royal Familyksi nimetyssä yhtyeessä koskettimia soitti jo Q-Tipsissä näpitellyt Ian Kewley, kitaraa Steve Bolton ja rumpuja Mike Pinder. Erityisen tärkeässä roolissa oli kuitenkin Pino Palladinon nauhaton basso, jonka melkeinpä nestemäisesti liukuvat nuotit, läpsyvät peukutukset ja napakat näpäytykset olivat Royal Familyn soundin peruspilari. Palladinon tyylin lähisukulainen oli samoihin aikoihin selvää jälkeä bassottelullaan Japan-yhtyeessä tehnyt Mick Karn (1958-2011), joka niin ikään suosi nauhatonta bassokitaraa.

Royal Familyn soundin kruunasi The Fabulous Wealthy Tartsiksi ristityt taustalaulajat Maz Roberts ja Kim Leslie, joiden epävireisyyden rajamailla taiteileva jollotus loi No Parlez -albumille monien kasarisoul-laulajien kipeästi kaipaamaa särmää. Vaikkapa Simply Redin silkkisen sileän sipsuttelun rinnalla Royal Family kuulosti välillä melkeinpä punkahtavalta.

Paul Youngin pari ensimmäistä singleä Iron Out the Rough Spots ja Love of the Common People eivät menestyneet, mutta kolmannella yrityksellä Young osui lopulta maaliinsa. Marvin Gaye oli levyttänyt Barrett Strongin ja Norman Whitfieldin kanssa säveltämänsä Wherever I Lay My Hat (That's My Home):n vuonna 1962, mutta se oli jäänyt piiloon Gayen samana vuonna julkaistun That Stubborn Kinda Fellow -levyn albumiraidaksi. Young päivitti kiertuemuusikon yksinäisyydestä ja yhden illan suhteista kertovan laulun 80-luvulle tunnelmallisine new wave -syntetisaattoreineen ja nakuttavine rumpukoneineen ja muutti sen pirteästä popista alakuloiseksi balladiksi. Palladinon nauhattoman basson maalailu loi singlelle välittömästi tunnistettavan soundin. Kaiken kruunasi Youngin tuskaisen vakuuttava soul-tulkinta.

Wherever I Lay My Hat (That's My Home) nousi Englannin listaykköseksi kolmeksi viikoksi kesällä 1983 ja teki Youngista tähden. Seuraavana singlenä julkaistiin hieno, tummasävyisesti lipuva Come Back and Stay, joka nousi listasijalle 4. Kappaleen oli kirjoittanut Jack Lee, joka oli kiistattomista lahjoistaan huolimatta harvinainen näky vinyylien etiketeissä. Lee oli ollut 70-luvun lopulla yksi kolmasosa legendaarista The Nerves -yhtyettä, joka oli ennen hajoamistaan onnistunut julkaisemaan vain yhden ep:n. Tuo ep sisälsi Leen epäilemättä tunnetuimman kappaleen Hanging on a Telephone, jonka Blondie levytti klassikkolevylleen Parallel Lines ja julkaisi myös singlenä vuonna 1978. The Nervesissä soittaneet Paul Collins ja Peter Case perustivat kummatkin omat legendaariset power pop -bändinsä (The Beat ja The Plimsouls), mutta Leestä ei kuultu paljoakaan yhtyeen hajoamisen jälkeen. "Telephonen" lisäksi hän kirjoitti Parallel Linesille melkeinpä yhtä hyvän Will Anything Happen? -kappaleen ja yhden laulun Suzi Quatrolle. Vuonna 1981 hän oli julkaissut soololevyn Jack Lee's Greatest Hits, Vol.1 (jolta myös Come Back and Stay löytyi), jolla hän uusien kappaleiden lisäksi versioi vanhoja biisejään. Seuraavan kerran Leestä kuultin No Parlezilla, jolle hän kirjoitti Come Back and Stayn lisäksi ilmavan tarttuvan Oh Womenin ja tyhjänpäiväisen Sexin.

Lopulta myös uudelleen julkaistu Love of the Common People nousi hitiksi (sijalle 2). Kappale oli versio vanhasta folkballadista, mutta totuttuun tapaan Young päivitti laulun 80-luvulle. Lukemattomilla reggae- ja ska-levyillä pasuunaa soittanut Rico Rodriquez vastasi kappaleen soolosta ja Fabulous Wealthy Tarts duolle tyypillisistä kiljahduksista. Vaikkei pirteämpi kappale onnistunutkaan vangitsemaan yhtä vahvaa tunnelmaa kuin edeltäjänsä, se oli kuitenkin pätevä jatko Youngin hittiputkelle.

Singlejen ohella No Parlez muistetaan ehkä parhaiten Youngin soul-versiosta Joy Divisionin Love Will Tear Us Apartista. Kun alun hämmästyksestä pääsee yli, ei voi kuin ihmetellä kuinka hyvin synkistelyklassikko taipuu myös kevyemmäksi popiksi. Alkuperäisen kanssa Youngin versio ei kilpaile, mutta hänellä on kuitenkin tarpeeksi taitoa tehdä laulusta omanlaisensa. Kappaleella laulaa tai enemmänkin jutustelee vahvalla aksentilla mm. kulttiyhtyeistä Slap Happy, Henry Cow ja Art Bears (harvoille) tuttu Dagmar Krause, ja albumin nimibiisi onkin poimittu Krausen yhtyetoveri (ja mm. Pink Floydille sanoittaneen) Anthony Mooren soololevyltä. Youngin linkit post punkiin ja avant garde -rockiin kielivät No Parlezin kaupallisen pinnan alla kytevästä taiteellisuudesta. Levyn erikoisin kappale, hieno Ku Ku Kurama kuulostaa siltä kuin se olisi napattu David Bowien Lodgerilta.

Välillä No Parlez vaatii keskimääräistä enemmän ymmärrystä 80-luvulle ominaisille soundeille, mutta kun niiden yli pääsee, se paljastuu varsin mainioksi siivuksi sinisilmäsoulia. Youngin taiteellisemmat ambitiot tekevät siitä vuosikymmenen peruspoppia kiinnostavamman. No Parlez ei ehkä ole aivan kympin arvoinen suoritus – albumin kumpikin puoli päättyy napakkojen popherkkujen sijaan tylsään rytmijamitteluun (No Parlez ja Sex), ja levy nuupahtaa hienoisesti loppupuolellaan. Hienoa popsoulia se sisältää kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi.

Paul Young vuoden 2008 tienoilla

Young oli soundiltaan, tyyliltään ja olemukseltaan yhtä kasari kuin Antony Pricen suunnittelema nahkapuku, jossa hän poseerasi No Parlezin kannessa. Hänen seuraavat levynsä Secret of Association (1985), Between Two Fires (1986) ja Other Voices (1990) menestyivät hyvin, mutta 90-luvun kuluessa Youngin suosio alkoi hiipua. Levy levyltä Young oli lipunut yhä lähemmäksi pliisua aikuispoppia, ja No Parlezin kiehtovat särmät hioutuivat yhä pyöreimmiksi, kunnes lopulta Young kadotti persoonansa muiden radioäänien sekaan. Zuccheron kanssa vuonna 1991 levytetty ultrajuustoinen hirvitys Senza Una Donna oli jättimenestys Euroopassa, mutta osoitti samalla, kuinka ulapalla Young seilasi 90-luvun musiikkimaailmassa.

90-luvulla hänen levynsä menestyivät yhä kehnommin, ja 2000-luvulla Young on julkaissut vain yhden albumin, nimestä päätellen rock-biisien swing-versioita sisältävän Rock Swings: On The Wild Side Of Swing, joka nousi listoille vain Saksassa, sielläkin vain hädin tuskin. Kukapa haluaisikaan kuulla Paul Youngia laulamassa Enter Sandmanin tai In The Ghetton swing-versioita?

Kurt Busiek's Astro City

Olen parissa aikaisemmassa blogimerkinnässä jo sivunnut supersankarisarjakuvamaailman tilaa 90-luvulla. Tuolloin yhä enemmän valtaa ottivat isot aseet, pikkuriikkiset bikinit ja pullistelevat lihakset, ja tilaa antoivat lähinnä juonet ja dialogi. Ei niin, ettei kaikkea edellä mainittua oltaisi nähty supersankarisarjakuvissa aikaisemminkin, mutta 90-luvun alussa ne muuttuivat sarjakuvien pääpiirteiksi. Pinta voitti sisällön 100-0. Samaan aikaan rahastettiin myös erilaisilla myyntitempuilla, kuten jatkuvilla crossovereilla ja mitä kummallisimmilla erikoiskansilla.

Yksi 90-luvun supersankarisarjakuvan symboleista on vuonna 1992 perustettu Image Comics. Tuolloin joukko Marvel Comicsilla työskennelleitä tähtipiirtäjiä kyllästyi siihen, että yhtiö vei heidän luomiensa hahmojen tekijänoikeudet ja muun muassa nettosi valtavia määriä oheistuotteilla, joista piirtäjät ja kirjoittajat eivät saaneet penniäkään. Piirtäjät vaativat (tekijän)oikeuksiaan, mutta Marvel ei antanut periksi, ja seitsemän tähtipiirtäjää – Todd McFarlane, Rob Liefeld, Jim Lee, Erik Larsen, Jim Valentino, Marc Silvestri ja Whilce Portacio – lähtivät perustamaan omaa Image-yhtiöään.*

Oikeastaan Image ei ollut yhtiö, vaan osuuskunta, jonka alla sen jäsenten omat studiot toimivat. Tärkeintä sen jäsenille ei ainakaan aluksi ollut rahallinen menestys, vaan vapaus ison sarjakuvakustantajan tai "Plantaasin", kuten McFarlane Marvelia kutsui, ikeen alta.

Suoraan suosituista sarjakuvista (Spider-Man, X-Force, X-Men) indie-julkaisuihin siirtyneiden kuvittajien lehdet olivat välittömästi supersuosittuja. Erityisesti McFarlanen Spawn, Liefeldin Youngblood ja Leen WildC.A.T.s menivät kuin kuumille kiville. McFarlane, Liefeld ja kumppanit eivät käyttäneet uutta vapauttaan luodakseen jotain tuoretta, vaan tekivät samanlaisia supersankarisarjakuvia, joita he olivat tehneet Marvelillakin. Liefeldin ja Leen luomukset olivat toimintafiguureista vaikutteita ottaneita värikkäitä, vähäpukeisia ja pyssyjä heiluttelevia puolisotilaallisia supersankariryhmiä. Juuri sellaisia, joiksi he olivat Marvelin Ryhmä-X:n ja Uudet mutantit** muokanneet. McFarlanen Spawn puolestaan oli jonkinlainen Batmanin ja Hämähäkkimiehen sekä goottilaisen kauhun sekoitus.

Rob Liefeldin ysäritaidonnäyte Youngblood vauhdissa

 Yksi merkki Imagen heikkouksista oli havaittavissa alusta lähtien. Kaikki sen perustajat olivat piirtäjiä tarinankirjoittajien loistaessa poissaolollaan. Useimmat Imagen sarjakuvat olivat kuin sarja pin-up-kuvia, joiden kehykseksi oli kyhätty jonkinlainen kliseinen juonentapainen. Kustantamon yhtenäisyys alkoi horjua, kun tähtipiirtäjät alkoivat välittömästi kilpailla armottomasti toistensa kanssa. Kaiken lisäksi Imagen piirtäjien kykenemättömyyttä pysyä deadlineissä on pidetty yhtenä pääsyynä sarjakuvamarkkinoiden romahdukseen 90-luvun alkupuoliskolla.

Sarjakuva-alan ajautuessa kriisiin Image alkoi vähitellen panostaa tarinoihin: Neil Gaiman ja Alan Moore kirjoittivat pari tarinaa Spawniin, ja Moore teki kustantamolle retro-henkisen minisarjan 1963. 90-luvun puolivälissä Imagen alaisuudessa toimiva Homage Comics julkaisi mm. Jeff Smithin Bonea, Terry Mooren Strangers in Paradisea sekä James Robinsonin ja Paul Smithin Leave It to Chancea. Kävin hiljattain vierailulla lapsuudenkodissani ja löysin vanhoista sarjakuvakansioista yhden 90-luvun puolivälin Image/Homage-helmistä: Kurt Busiekin käsikirjoittaman ja Brent Andersonin ja Alex Rossin kuvittaman Astro Cityn.

Alex Rossin maalaamat Marvels-minisarjan kannet.

 Busiek oli tullut tunnetuksi vuonna 1994 julkaistusta Marvels-minisarjasta, joka tulkitsi Marvel Comicsin historiaa aivan uudesta näkökulmasta. Sen sijaan, että sarjakuvan pääosassa olisi ollut supersankari, sen keskeinen hahmo oli valokuvaaja Phil Seldon, joka todisti Marvelin universumin keskeisimpiä tapahtumia jokamiehen näkökulmasta. Marvelsin kuvitti tai oikeammin maalasi Alex Ross, jonka valokuvarealistiset öljyvärimaalaukset olivat olennainen osa supersankariuniversumin tapahtumien tuomisessa osaksi todellista maailmaa. Marvels oli raikas tuulahdus aikana, jolloin sarjakuvatarinat olivat yhä pinnallisempia, ja voimassa oleva trendi oli väkivaltaisuus, synkkyys ja kyynisyys. Marvels ei ollut mitään näistä, mutta onnistui kuitenkin olemaan realistinen tavalla, jota pidettiin Watchmenin ja Yön ritarin paluun jäljiltä tärkeänä piirteenä uudessa aikuisemmassa supersankarisarjakuvassa.

Tavallaan Busiek ja Ross edustivat kaikkea sitä, mitä Image ei ollut, ja siksi olikin aikamoinen yllätys, että juuri tuo kustantamo julkaisisi heidän seuraavan projektinsa nimeltään Astro City. Astro City jatkoi samaa arkipäiväisen elämän kuvaamista supersankariuniversumissa, jolla Busiek ja Ross olivat ansainneet kannuksensa. Kuten aikaisemminkin, Busiek kirjoitti tarinat, mutta sarjakuvan sisäsivut kuvitti tällä kertaa Brent Anderson Rossin vastatessa kansista ja osallistuessa hahmojen luomiseen.

Eloon herätetty piirroshahmo Loony Leo.

Astro Cityn tarinoiden pääosassa ovat myös itse sankarit, mutta yhtä usein superrosvot, perheenisät, pikkurikolliset, avaruusoliot tai yhdessä tarinassa jopa eloon herätetty piirroshahmo. Silloinkin, kun tarinan pääosissa on supersankari, näkökulma on uudenlainen – supersankariperheen lapsi opettelemassa ruutuhyppyä, kiireisten sankareiden epäonniset treffit tai isänsä menettäneen sankarin epävarmuus oman lapsensa tulevaisuudesta.

Alkuperäinen, vuonna 1995 julkaistu, kuuden lehden pituinen minisarja sisältää yhden numeron pituisia novellimaisia tarinoita, mutta vuosina 1996-2000 julkaistu jatkuva, tosin epätasaisesti ilmestynyt, sarja taas tarjoilee myös pidempiä tarinakokonaisuuksia. Mystisen The Confessorin apurin Altar Boyn näkökulmasta kerrottu Confessions on paikoitellen turhan hidastempoinen, mutta vankilasta vapautuvan Steeljackin kovaksikeitettyjä dekkareita ja film noir -elokuvia lainaileva Tarnished Angels toimii hienosti. Parhaimmillaan Astro City on kuitenkin lyhyemmissä tarinoissa.

Astro City ei ole turhaan nimetty tarinoidensa kulissina toimivan kaupungin mukaan. Yhtä paljon kuin sitä kansoittavat hahmot, on itse kaupunki tarinoiden keskipisteessä. Astro City ei ole yksiulotteinen rivi pilvenpiirtäjiä viittaritareiden seikkailujen taustalla, vaan vivahteikas, elävä paikka, jolla on rikas historia ja omat tunnistettavat maamerkkinsä, kaupunginosansa ja nähtävyytensä. Useat Astro Cityn maamerkit on nimetty kuuluisien sarjakuvakirjoittajien tai -piirtäjien mukaan, esim. Mount Kirby, Binderbeck Plaza, Biro Island, Kanewood jne.

Astro City on kaupunkina eräänlainen yhdistelmä erilaisia supersankarisarjakuvien ja laajemminkin populaarikulttuurin fiktiivisiä kaupunkeja. Sieltä löytyy niin klassisten supersankarikaupunkien art deco -pilvenpiirtäjiä kuin myös Kiefer Squaren rähjäinen superrikollisslummi. Busiekin kiehtovimpia keksintöjä on yliluonnollisten olentojen kansoittama itäeurooppalaisvaikutteinen Shadow Hill.

Superlapsi Astra pohtimassa ruutuhypyn myysteriä Astro Cityn numerossa 2

 Samoin kuin Astro Cityn maisemat, myös sitä asuttavat sankarit ovat täynnä viittauksia supersankarisarjakuvien historiaan. Usein ne ovat kuuluisien DC:n ja Marvelin hahmojen analogioita. Tulevaisuudesta tullut oman elämänsä toisten auttamiseksi uhrannut jalo, mutta (tarkoituksellisen) yksiulotteinen Samaritan on kuin Teräsmies, feministinen Winged Victory puolestaan muistuttaa Ihmenaista, First Family Ihmenelosia ja Astro City Irregulars Ryhmä-X:ää. Busiekin lainailu ei kuitenkaan johdu omien ideoiden puutteesta, vaan hahmot edustavat sarjakuvamaailman ikoneja ja stereotyyppejä. Joskus, kuten Silver Agentin tapauksessa, hahmo saattaa edustaa kokonaista supersankarisarjakuvan aikakautta. Usein hahmoissa on kuitenkin piirteitä ja nyansseja, joita niiden esikuvista ei löydy. Esimerkiksi Winged Victory on vienyt Ihmenaisen luomisen taustalla piilleen feminismin äärimmäisyyksiin asti lähes uskonnollisine ideologioineen ja tytöille suunnattuine kouluineen.

Brent Andersonin piirrokset ovat hieman suttuisia ja etenkin kasvojen alueella hänellä on usein pieniä vaikeuksia, mutta kaiken kaikkiaan hän selviytyy kohtuullisesti vaativasti tehtävästä – Astro Cityn piirtäjän tulee hallita ihmishahmojen lisäksi myös arkkitehtoniset yksityiskohdat. Alex Rossin kannet ovat kautta linjan loistavia ja tärkeä osa lehden tunnelmaa. Ajalleen tyypilliset hiukan ylikirkkaat tietokonevärit sopivat Astro Cityyn yllättävän hyvin tuodessaan tarinoihin ripauksen epätodellista satumaisuutta.

Astro Cityssä Busiek vihjailee kaupungin historiasta, tärkeistä paikoista tai nykyisistä ja entisistä sankareista vähitellen, suunnaten valokeilan kaupungin eri osiin ja puoliin, ikään kuin paljastaen jo valmista rakennelmaa hitaasti sitä peittävän kankaan alta. Tämä luo Astro Cityyn voimakkaan todellisuuden ja olemassa olevan historian tunnun. Vuonna 1996 alkaneen sarjan loputtua numeroon 22 vuonna 2000 vain pieni osa näistä salaisuuksista oli paljastettu, mutta Astro Citystä saakin sen tunteen, että oikean kaupungin tapaan sen jokaisen kadunkulman ja sivukujan tunteminen on elinikäinen projekti.

90-luvun toisen puoliskon ajan vauhdikkaasti edennyt sarjakuva on jatkunut 2000-luvun melko verkkaisesti. Vuosina 2003 ja 2004 ilmestyi viisiosainen Local Heroes -minisarja, ja vuonna 2005 alkanut neljään neljän numeron minisarjaan jakautunut The Dark Age päättyi vasta vuonna 2010. Lisäksi Astro Cityssä on vierailtu erinäisten yksittäisten erikoisnumeroiden sivuilla. Itse en ole vielä päässyt lukemaan näitä uudempia tarinoita. Astro Cityn ohella Busiekin on 2000-luvulla pitänyt kiireisenä mm. Kostajien, Conanin, Aquamanin ja Teräsmiehen kirjoittaminen. Tänä vuonna Busiek yhdisti voimansa jälleen Alex Rossin kanssa Jack Kirbyn luomia hahmoja kunnioittavassa Kirby-projektissa.

90-luvun puolivälissä Astro City oli kuin raikas lähde loputtomalta näyttävän autiomaan keskellä. Supersankarisarjakuvat olivat kehnossa jamassa sisällöllisen tyhjyyden ja 80-luvun lopulta saakka vallinneen kyynisyyden, väkivaltaisuuden ja synkkyyden keskellä. Astro City palautti klassisten sarjakuvien utopistisen positiivisuuden ja ihmeen tunteen tuoden mukaan kuitenkin tarpeeksi postmodernia realismia. Samaan aikaan oikeastaan vain 80-lukulaisen synkkyyden yhtenä luojana tunnettu Alan Moore hiihteli samankaltaisia latuja 1963-minisarjallaan ja hienossa Supremessaan. Astro Cityn tavoin nämä sarjakuvat luopuivat kyynisyydestä ja löysivät uudelleen supersankarisarjakuvan taian.

* Lopulta henkilökohtaiset ongelmat estivät Portaciota osallistumasta Imageksi nimettyyn yhtiöön täyspainoisesti.

** Uusista mutanteista tuli Liefeldin käsissä huippusuosittu X-Force.

Fuzzgun '91 – Kymmenen 90-luvun vaihtoehtokitaraklassikkoa – osa 2/2

Pari viikkoa sitten käytiin läpi ensimmäiset viisi kymmenestä klassisesta 90-luvun vaihtoehtokitaralevystä. Tässä listan loppuosa, joka sisältää hiukan vähemmän tunnettuja, muttei yhtään sen vähäisempiä 90-luvun vaihtoehtorocknimiä.

Giant Sand: Selections Circa 1990-2000 (2001)

Yksi vaihtoehtorockin kiistatta aliarvostetuimmista yhtyeistä on tucsonilainen Giant Sand. Jo 80-luvun alussa nimellä Giant Sandworms aloittanut yhtye on julkaissut yli kaksikymmentä levyä ja sen jäsenet ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Ainoa yhtyeen vakiojäsen on laulaja/kitaristi/lauluntekijä Howe Gelb, mutta hienoimmat levynsä se teki kokoonpanolla, johon kuuluivat myöhemmin Calexicon muodostaneet John Convertino ja Joey Burns. Lopulta basistin ja rumpalin sivubändistä tuli Giant Sandia suositumpi ja he lähtivät omille teilleen, mutta sitä ennen trio teki vuosikymmenen ajan loistokasta auringon polttamaa ja tuulen pieksemää aavikkorockia. Gelbin ja Giant Sandin diskografia on laaja ja sekava, eikä helposti saatavilla, joten yhtyeen 90-luvun huippuhetket on koettavissa parhaiten kokoelmamuodossa. Vuonna 2001 julkaistu Selections Circa 1990-2000 on kummallinen sekoitus singlejä, albumiraitoja ja erinäisiä kokoelmille piilotettuja irtobiisejä. Se kuitenkin kuvaa hyvin Giant Sandin arvaamatonta luonnetta, kirpputorimaista estetiikkaa ja Gelbin piittaamatonta asennoitumista minkäänlaiseen urakehitykseen (edes Gelb itse ei ole varma montako levyä hän on julkaissut soolona, Giant Sandin kanssa ja erinäisillä muilla nimillä). Gelb on loistava lauluntekijänä ja karismaattinen laulaja, mutta etenkin kitaristina hän on yksi rockhistorian unohdettuja aarteita. Parhaimmillaan Gelbin soitto kuulostaa siltä kuin Robert Johnson, Neil Young, Ron Asheton, Thurston Moore ja Tony Iommi soittaisivat samassa bändissä. Herkkä akustinen näppäily vaihtuu hetkessä raivokkaaseen ulvontaan ja luita murskaavaan kitaran runnomiseen. Giant Sandin musiikissa on vaikutteita kantrista, mutta myös vaihtoehtorockista, bluesista, punkista, avant gardesta ja jazzista. Se on kuin yhtyeen kotiosavaltion Arizonan autiomaat: villiä ja arvaamatonta, mutta pakahduttavan kaunista.

Shudder To Think: Pony Express Record (1994)

Jos pystyt kuvittelemaan David Bowien, The Smithsin, Gang of Fourin, post hardcoren, jazzin, avant garden ja Jeff Buckleyn risteytyksen, alat päästä melko lähelle Washington DC:stä kotoisin olevan Shudder To Thinkin soundia. 90-luvun alun villeinä vuosina myös tämä varsin epäkaupallinen kvartetti pääsi levyttämään isolle levy-yhtiölle ja hyödynsi suuren budjetin välittömästi tekemällä kauniin, mutkittelevan, älyllisen, leikkisän ja seksikkään mestariteoksen. Pony Express Recordia nauhoittaessa Shudder To Thinkiin kuuluivat vaikuttavalla ooppera-glam-äänellä varustettu laulaja-kitaristi Craig Werden, myöhemmin The Cardigansin Nina Perssonin nainut kitaristi Nathan Larson, basisti Stuart Hill ja aikaisemmin Jawboxissa soittanut rumpali Adam Wade. Kuten arvata saattaa, eivät Pony Express Record tai sitä seurannut hitusen popimpi 50,000 B.C. saavuttaneet juurikaan kaupallista menestystä, ja vuonna 1998 Shudder to Think hajosi. Samana vuonna se ehti kuitenkin vielä tehdä pari loistokasta glam-pastissia Velvet Goldmine -kulttielokuvan hienolle soundtrackille. Pony Express Record esittelee kuitenkin hienosti yhden aikansa omaperäisimmistä yhtyeistä. Shudder to Think ei päästä kuuntelijaansa helpolla: toisinaan sen musiikki on lähes raivostuttavan kimuranttia, mutta loppujen lopuksi se palkitsee keskittyneen kuuntelijan ruhtinaallisesti.

The Wedding Present: Seamonsters (1991)

Brittiläinen The Wedding Present seurasi urallaan ajalleen tyypillistä polveilevaa reittiä. Alun perin debyyttinsä George Best myötä vuonna 1987 C86-/nynnypop -genreen niputetun yhtyeen (joka esiintyi myös käänteentekevällä C86-kasetilla) toinen julkaisu oli kokoelma ukrainalaisia kansanlauluja, joita se oli äänittänyt dj John Peelin radiosessioissa (Українські Виступи в Івана Піла eli Ukrainian John Peel Sessions). On lähes mahdotonta kuvitella, että nykypäivän indie rock -yhtye julkaisisi toisena levynään jotain tuollaista, mutta temppu kertoi paljon 80-90-lukujen taitteen vaihtoehtobändien epäkaupallisesta asenteesta. Vuonna 1989 The Wedding Present palasi eksoottiselta musiikilliselta tutkimusmatkaltaan ja julkaisi toisen varsinaisen albuminsa Bizarron. Levyllä yhtyeen soundi oli lipunut aimo matkan debyytin helisevästä kitarapopista kohti syvempiä ja myrskyisämpiä vesiä. Yhtye nauhoitti Brassneck-singlestä uuden version amerikkalaisen tuottaja Steve Albinin kanssa, ja hänen kanssaan The Wedding Present lähti myös levyttämään kolmatta pitkäsoittoaan. Vuonna 1991 julkaistu Seamonsters esitteli The Wedding Presentin soundin entistä rujompana – kitarat surisivat ilkeästi, rytmisektio murisi pahaenteisesti ja laulaja/kitaristi David Gedgen kappaleet olivat entistä tummasävyisempiä. The Wedding Presentin musiikki velloi rauhallisempinakin hetkinään kuin synkkä ja jatkuvasti myrskyyn puhkeamaisillaan oleva meri. Tuon tuostakin yhtye räjähti sähköisen pidättelemättömiin purkauksiin. Kuin kesyttömät vesimassat, joiden alla vieraat hirviöt piileksivät, oli The Wedding Presentin musiikki myös useimmiten verrattoman kaunista. The Wedding Present jatkoi uraansa julkaisemalla vuonna 1992 joka kuukausi 7-tuumaisen singlen, joiden a-puolella oli omia kappaleita ja b-poskella covereita. Mm. loistokkaan shoegazing-version Julee Cruisen Falling-kappaleesta sisältävät 12 singleä koottiin Hit Parade 1 ja 2 -levyille. Näiden julkaisun jälkeen The Wedding Present siirtyi Island-levy-yhtiölle ja julkaisi vuonna 1994 kepeämmän Watusin. Vuonna 1996 se vaihtoi jälleen levy-yhtiötä julkaistessaan Cooking Vinylillä mini-lp Minin ja täyspitkän Saturnalian. Yhtyeen suosio oli kuitenkin tasaisesti laskenut 90-luvun alun huippuvuosista, eikä se löytänyt paikkaansa vuosikymmenen puolivälin "Cool Britanniasta" tai jälkigrungen näivettämästä Amerikasta. David Gedge jatkoi kuitenkin musiikin tekemistä kamaripop-yhtye Cineramassa, ja vuonna 2005 The Wedding Present teki paluun Take Fountain -levyn myötä. Yksi 80- ja 90-lukujen hienoimmista ja aliarvostetuimmista vaihtoehtorock-yhtyeistä oli enemmän kuin tervetullut takaisin.

(Oikeaa musiikkivideota ei löydy YouTubesta, joten tässä Seamonstersin avausraita Dalliance livenä)

Throwing Muses: The Real Ramona (1991)

Intensiivinen laulaja/kitaristi Kristin Hersh perusti Throwing Musesin yhdessä serkkunsa Tanya Donnelyn kanssa jo teini-ikäisenä vuonna 1981. Neljännellä albumillaan The Real Ramona yhtyeen (Hershin ja Donnelyn lisäksi rumpali David Narcizo ja basisti Fred Abong) hakku osui kirkkaimpaan kultasuoneen kulmikkaan post-punkin, unenomaisen dreampopin, äkkiväärän vaihtoehtorockin ja puhtaan popin välimaastossa. Hersh ei ollut koskaan kuulostanut näin melodisesti vaivattomalta onnistuen samalla myös säilyttämään aikaisempien kappaleidensa mystisyyden ja synkän haavoittuneisuuden sellaisilla täysosumilla, kuten Counting Backwards, Red Shoes, Graffiti ja Two Step. Yhtyeen aikaisemman uran abstraktioista muistuttivat anoreksiaan kuolleesta naisesta kertonut Ellen West tai suorastaan pelottava Hook in Her Head. Pian The Breedersin kautta Bellyyn ja lopulta soolouralle siirtynyt Tanya Donnely vastasi Hershin haasteeseen tekemällä toistaiseksi parhaat kappaleensa, kevätpäivän kepeän Not Too Soonin ja haaveilevan Honeychainin. The Real Ramonalla Hershin ja Donnelyn kitarat vuoroin helisevät, vuoroin ärisevät ja vuoroin maalailevat. Albumin kitarapop on tarttuvaa, muttei kuulosta koskaan imelältä, laskelmoivalta tai kliseiseltä. The Real Ramonan ainoa huono puoli oli, että siitä oli paha pistää paremmaksi. Throwing Muses yritti ja pääsi lähelle, muttei koskaan aivan onnistunut. Sekä Hersh että Donnely ovat tehneet myös pitkät ja ansiokkaat soolourat. Throwing Muses on yhä kasassa (tosin Hersh on ainoa The Real Ramonalla soittanut henkilö) ja julkaisee uuden levynsä tänä vuonna.

Sugar: Copper Blue (1992)

Harva (ex-)punkkari ansaitsee yhtä itsestään selvästi kitarajumalan arvonimen kuin Bob Mould. Legendaarisen Hüsker Dün laulaja/kitaristina hän oli osa sitä alkuperäistä bändikatrasta, joka pystytti 80-luvun puolivälissä amerikkalaisen vaihtoehtorockin hardcorepunkin vielä kyteville raunioille. Rumpali/laulaja Grant Hartin ja basisti Greg Nortonin kanssa Mould loi yhden vaihtoehtorockhistorian tärkeimmistä musiikillisista perinnöistä. 90-luvun alussa nuoret jolpit, Nirvana etunenässä, veivät Hüsker Dün luoman yhdistelmän raskasta punkkitarointia ja iskeviä 60-lukuvaikutteisia melodioita suoraan myyntilistoille. Vuonna 1992 Mould otti omansa takaisin Sugar-yhteellään (Mouldin ohella basisti David Barbe ja rumpali Malcolm Travis), jonka klassinen debyytti Copper Blue säilytti säröiset kitarat, mutta käänsi mittarit täysille melodisuuden saralla. Levyn lähes jokainen kappale on helmeilevää popnektaria, mutta Mould ei kaihtanut vakavampia aiheita käsitellessään esimerkiksi The Slimin sanoissa AIDS-epidemiaa, A Good Ideassa murhaa ja Hoover Damissa itsemurhaa. Ehkäpä vallankumouksellisempaa kuitenkin oli, ettei Mould epäröinyt kirjoittaa entistä suoremmin ihmissuhteista ja rakkaudesta (Changes, Helpless ja If I Can't Change Your Mind). NME valisti Copper Bluen vuoden 1992 albumiksi, mutta pian Sugar jäi nousussa olleiden brittipopin ja grungen jalkoihin. Yhtye julkaisi vielä synkän ja raskaan Beaster-ep:n (1993) ja toisen täyspitkän nimeltään File Under: Easy Listening (1994). Lopulta häikäisevän kirkkaalla liekillä palaneen yhtyeen polttoaine loppui vuonna 1995, ja Mould lähti epätasaiselle soolouralle, jolla on toki silläkin ollut huippuhetkensä. Copper Bluen taivaallisiin voimapopkorkeuksiin Mould ei kuitenkaan ole toistaiseksi yltänyt.

Fuzzgun '91 – Kymmenen 90-luvun vaihtoehtokitaraklassikkoa – osa 1/2

Muun muassa Pains of Being Pure at Heartin uuden Belong-levyn ja Yuckin debyytin myötä ilmassa on ollut ysärivaihtoehtorockin kitarasoundin paluun merkkejä. Oikeastaan tätä paluuta 90-luvun äänekkäämpään kitarankidutukseen edustivat jo parin viime vuoden "nu gaze"-soundi, mutta nyt ysäristä kohistaan tosissaan. Tässä ensimmäiset viisi kymmenestä kitaransoitannollisesti(kin) huomionarvoisesta klassikkolevystä ajalta, jolloin Radioheadin Thom Yorke kuvasi eräässä haastattelussa vaihtoehtoradion kuulostavan jääkaapin surinalta. Thomilla taisi olla vain volyymi käännettynä liian pienelle.

Huom. Olen jättänyt listasta pois joitain itsestään selviä levyjä, joista on vaikea keksiä jotain sellaista kirjoitettavaa, mitä ei olisi kirjoitettu jo satoja kertoja aikaisemmin. Tällaisia levyjä ovat mm. Nirvanan Nevermind, My Bloody Valentinen Loveless ja Radioheadin OK Computer. Edellä mainitut levyt ovat toki klassikkoja, ja jollet ole niitä kuullut, korjaa tilanne mitä pikimmiten. Useat 90-luvun kitarasoundin kannalta tärkeät levyt on tehty 80-luvun puolella, joten karsin ne pois listalta, mutta toki sellaiset albumit, kuten The Wipersin Youth of America (1981), Hüsker Dün Zen Arcade (1984), Dinosaur Jr.:n You're Living All Over Me (1987), Sonic Youthin Daydream Nation (1988) ja Pixiesin Surfer Rosa (1988) ovat olennaista kuunneltavaa kaikille itseään kunnioittaville musiikin ystäville. Koska lista keskittyy 90-luvun säröisempään kitarointiin, brittipop on niin ikään jätetty siltä pois.

Smashing Pumpkins: Siamese Dream (1993)

Billy Corganin johtama Smashing Pumpkins pääsi tuoreeltaan mukaan 90-luvun vaihtoehtobuumiin debyyttilevynsä Gish (1991) myötä, muttei ollut tuolloin vielä löytänyt kunnolla soundiaan. Gishin sekoitus Jane's Addictionia ja 60-lukulaista jamittelurokkia vaihtui goottipoppia, shoegazingia, dream popia, heavy metalia, psykedeliaa ja Corganin välittömästi tunnistettavaa kitisevää nasaalilaulua yhdisteleväksi vaihtoehtorockiksi vuonna 1993 julkaistulla mestariteoksella Siamese Dream. Levy syntyi depressiosta ja bändin sisäisistä ristiriidoista, joiden ansiosta Corgan soitti levyllä lähes kaikki kitara- ja bassoraidat ja rumpali Jimmy Chamberlain passitettiin vieroitusklinikalle. Ongelmista huolimatta Siamese Dream oli sekä kaupallinen että taiteellinen onnistuminen. Smashing Pumpkinsin musiikki oli vuorotellen herkän haaveilevaa ja vuorotellen raivokkaan raskasta – usein samassa kappaleessa. Corgan onnistui kappaleineen vangitsemaan jotain hyvin olennaista teini-ikäisen sielunmaiseman samanaikaisesta uhmakkuudesta ja hauraudesta. Sellaiset kappaleet, kuten Today, Cherub Rock, Rocket, Mayonaise, Disarm tai vaikkapa 8-minuuttinen kitarailotulitus Silverfuck veivät Smashing Pumpkinsin myyntilistoille, MTV:lle ja ennen kaikkea miljoonien fanien sydämiin. Kaksikymmentä vuottakin myöhemmin Siamese Dreamsin särökitaramyrsky on juovuttava.

Pavement: Crooked Rain, Crooked Rain (1994)

Tuskinpa edes Pavementin perustajajäsenet Stephen "S.M." Malkmus ja Scott "Spiral Stairs" Kannberg olisivat uskoneet, että heidän vuonna 1989 perustamastaan nuhjuisesta "äänitysprojektista" tulisi yksi 90-luvun kiitetyimmistä rock-yhtyeistä. Pavement kehittyi vuonna 1989 julkaistun Slay Tracks (1933-1969) -ep:n Chrome, The Fall ja Swell Maps -vaikutteisesta post punkista soundiltaan rähjäiseksi, mutta melodisesti vahvaksi ja omaperäiseksi vaihtoehtorockiksi viimeistään vuoden 1992 Slanted and Enchanted -albumilla. Monet pitävät debyyttiä yhtyeen parhaana, mutta vähintään yhtä hyvä, ellei parempi on Pavementin suurin kaupallinen menestys Crooked Rain, Crooked Rain (1994). Tällä albumilla Malkmus (kitara/laulu), Kannberg (kitara), Mark Ibold (basso), Bob Nastanovich (perkussiot), Steve West (rummut) yhdistivät viimein sekä sanoitustensa ironisen näsäviisauden ja aidon koskettavuuden että musiikkinsa kauniit melodiat, särisevän kitarapörinän ja horjuvan hapuilun toimivaksi yhdistelmäksi, jota sen ristiriidat vain vahvistivat. Cut Your Hair oli jopa hitti MTV:llä ja vaihtoehtoradiokanavilla. Vähintään yhtä hienoja kappaleita olivat mm. Range Life, Silence Kit ja Gold Soundz. Löisin vaikka vetoa, ettei aikaakaan, kun alkaa ilmestyä uusia nuoria yhtyeitä, jotka mainitsevat vaikuttajakseen tämä 90-luvun suurimman kulttibändin.

PS. Range Lifen videosta voi myös nähdä, miltä hipsterit näyttivät 90-luvun alussa!

Ride: Nowhere (1990)

Riden debyyttilevyn kannessa näkyvä valtava aalto kuvaa aika hyvin sen sisältöä. Mark Gardenerin ja Andy Bellin kitaroiden massiiviset säröaallot iskeytyvät ulvoen vasten Steve Queraltin basson ja Laurence Colbertin rumpujen muodostamaa peruskalliota tällä shoegazingin virstapylväällä. On vaikea uskoa, että 90-luvun puolivälistä aina 2000-luvun loppuun asti näin vaikuttavaa musiikkia pidettiin lähinnä naurettavana. Näin kuitenkin kävi, aluksi grungen, ja sitten brittipopin otettua vallan kenkiin tuijottelulta. Nykypäivän näkökulmasta Nowheren hypnoottisen kitarajumituksen, eeppisen dynamiikan, kauniiden melodioiden ja leijailevien laulujen yhdistelmästä voi taas nauttia täysin rinnoin. Riden ura ei sujunut aivan suunnitelmien tai yhtyeen ansioiden mukaisesti. Vuonna 1992 julkaistu power pop -vaikutteinen Going Blank Again oli vielä loistokas levy (kts. esim. kuolematon Twisterella), mutta jostain syystä sen jälkeen Ride kadotti punaisen langan täysin. Carnival of Lightilla (1994) ja Tarantulalla (1996) yhtye päätti työstää juurirokkia, ensin 60- ja sitten 70-luvun hengessä. Joistain pirteistä hetkistä huolimatta levyillä ei ollut mitään jakoa yhtyeen kahdelle ensimmäiselle albumille ja Ride hajosi ennen kuin Tarantula ehdittiin edes julkaista. Ainoa Riden jäsen, josta on kuultu tämän jälkeen on Andy Bell, joka soitti aluksi Hurricane # 1:ssä, sitten Oasiksessa ja nykyään Beady Eyesissä. Nowheren sellaisten hienojen kappaleiden, kuten Dreams Burn Downin kasvaessa lopulliseen auringon polttamaan euforiaansa hallusinatorisesti vellovan äänimassa keskellä ei voi kuin ihmetellä miksi.

Sebadoh: III (1991)

"Started back in '83/ Started seeing things a differently/ And hardcore wasn't doin' it for me no more/ Started smoking pot/ Thought things sounded better slow... Taking inspiration from Hüsker Dü/ It's a new generation/ Of electric white boy blues"

-Sebadoh: Gimme Indie Rock

80- ja 90-lukujen taitteen indiessä soittotaito ei paljon merkinnyt ja mitä nuhjuisempi lopputulos oli, sitä parempi. Dinosaur Jr.:n basistin paikan vaikean eron jälkeen jättänyt Lou Barlow oli nuhjuisempi kuin monet. Kolmannella levyllään hänen pilvenhöyryinen lo-fi-bändinsä Sebadoh loi kaiken todennäköisyyden vastaisesti rock-mestariteoksen. Tosin piittaamattoman lo-fi-slacker-sellaisen. Sebadohissa parasta on Barlow'n, Eric Gaffney ja III:lla mukaan liittyneen Jason Lowensteinin laulujen ohella trion hällä väliä -asenne. Heidän levynsä olivat skitsofreenisia sekasotkuja, joilla Barlow'n herkkiä akustisia kappaleita seurasi Gaffneyn metelikollaasit Lowensteinin seisoessa, tai kenties röhnöttäessä veltosti, jossain siinä välissä. Kolmoslevyllään Sebadoh oli jo siirtynyt niinkin kaupallisiin kuvioihin, ettei se enää julkaissut teoksiaan itse nauhoittamillaan kaseteilla ja oli jopa alkanut soittaa livenä 80-luvun lopulla. Konserteissaan se ei tosin juuri muistuttanut levyjensä akustispainotteista hapuilua, vaan keskittyi soittamaan Gaffneyn meluisempia kappaleita ja jamittelemaan kuin Sonic Youth konsanaan. Kaikki edellä mainittu kertoi siitä asenteesta, joka oli jäänne indie rockin juurista 80-luvun hardcore punkissa – tätä ei tehty rahasta tai maineesta, vaan kaupallisuutta ja julkisuutta vastustettiin melkeinpä sairaalloisella innolla. Sebadohin III:lla musiikillinen leikittely ja vapaus sekä piittaamattomuus kaupallisuuden kahleista synnyttää aidosti innostavaa musiikkia. Yhtyeen lo-fi saa tuntemaan, että tätä voisi itsekin tehdä, muttei sisällä punkin yksipuolista jyrkkyyttä. Ehkäpä Barlow tiivistää itsensä ja yhtyeensä aika hyvin Renaissance Man -kappaleessa: "Post-hardcore, pre-apocalyptic, science-fiction, drone-loving/ Renaissance Man/ Oh, what is true? What is real?/ No bullshit, brother/ Pot-smokin’ Renaissance Man/ Wasted effort to stand up/ Real things happen when you’re down". Joskus mestariteos syntyy, vaikkei edes yritä.

Sleater-Kinney: Dig Me Out (1997)

90-luvun lopulla grunge oli kuollut ja kaupallinen alternative rock alkoi vallata alaa bändeiltä, jotka kasvoivat 80-luvun indie-skenestä. Monet klassiset vaihtoehtobändit hajosivat tai tekivät huonoja levyjä. Onneksi löytyi sentään myös uusia lupauksia. Yksi näistä oli radikaalista riot grrrl -bändistä mestariluokan rock-yhtyeeksi kasvanut Sleater-Kinney. Yhtyeen perustivat alun perin sivuprojektiksi Heavens to Betsy -yhtyeessä soittanut Corin Tucker ja queercore-bändi Excuse 17:ssa kitaristina toiminut Carrie Brownstein. Aluksi toistensa kanssa seurustellut duo julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1995. Albumin perinteinen riot grrrl -punk ei kuitenkaan valmistanut siihen, kuinka paljon yhtye kehittyisi toiseen levyynsä Call The Doctor (1996) mennessä. Viimeistään vuonna 1997 julkaistulla Dig Me Outilla se oli löytänyt musiikillisen Shangri-Lan jostain punkin, post punkin, Sonic Youthin, riot grrrlin ja Throwing Musesin välimaastosta. Tuckerin (laulu/kitara), Brownsteinin (laulu/kitara) ja myös Quasissa soittaneen Janet Weissin (rummut) musiikki oli jyrkkää, jäntevää ja pelkistettyä, mutta kuitenkin melodista. Ilman basistia toimeen tulleen yhtyeen tiukkaakin tiukemman soiton päälle Tucker julisti vaikuttavalla banshee-ulvonnallaan sodan, konservatiivisuuden, sukupuoliroolien ja kulutuksen vastaista viestiään. Osasipa Sleater-Kinney olla tarvittaessa myös romanttinen (One More Hour, Buy Her Candy) ja riemukas (Words and Guitar). Kuten Tucker asian ilmaisee jälkimmäisellä: "I like it/ Way way too loud/ I got it, words and guitar/ I play it all, I play it all/ I play it, words and guitar/ Can't take this away from me/ Music is the air I breathe."

R.E.M.: Collapse Into Now

Vaikea uskoa, mutta tänä vuonna on kulunut jo 20 vuotta R.E.M.:in kaupallisesta läpimurrosta, Out of Time -albumin myötä vuonna 1991, ja lähes yhtä kauan Automatic For The Peoplesta (1992), levystä, joka on monien mielestä yhtyeen mestariteos. Loppujen lopuksi Michael Stipe, Peter Buck ja Mike Mills sekä olennaisimman osan matkaa mukana ollut rumpali Bill Berry ovat kuitenkin olleet kauemmin kulttibändi kuin varsinainen supersuosittu popbändi. Se aloitti uransa indiekulttiyhtyeenä ja taisteli tiensä kymmenessä vuodessa listojen huipulle. Ihan takaisin pikkuräkälöiden kiertämiseen pakettiautolla se ei palannut, mutta jo vuonna 1994 julkaistu Monster sai kriitikoilta verrattain huonon vastaanoton ja kaupallinen alamäki alkoi vuonna 1996 ilmestyneellä New Adventures in Hi-Fillä, joka myi "vain" 5 miljoonaa kappaletta.

Todelliset ongelmat alkoivat kuitenkin vuonna 1997, kun Berry jätti alkuperäisessä kokoonpanossaan 17 vuotta toimineen yhtyeen. Berryn lähtöä seuranneet levyt Up (1998), Reveal (2001) ja Around The Sun (2004) jatkoivat R.E.M.:in sekä kaupallista että kriittistä laskusuhdannetta. Näistä erityisesti viimeksi mainittu sai osakseen lähes universaalin lyttäyksen. Kolmetoista vuotta Out of Timen julkaisun jälkeen R.E.M. oli taas faniensa rakastama, mutta suuren yleisön hylkimä vaihtoehtoyhtye.

Viime levynsä, vuonna 2008 julkaistun Acceleraten, myötä se joutui niiden yhtyeiden kerhoon, joiden jokaiselta levyltä odotetaan paluuta "klassikkosoundiin". Tässä tapauksessa tietysti Automatic For The Peoplen tummasävyiseen melodisuuteen. Tähän R.E.M. ei ryhtynyt, mutta Acceleratella se yritti olla taas energisempi lattean ja laimean Around The Sunin vastapainoksi. Klassisen R.E.M. -soundin ystäviä keskinkertainen levy ei kuitenkaan tyydyttänyt. R.E.M. tuntui yrittävän liikaa.

Viime tammikuussa indiefolk-yhtyen The Decemberists nousi Billboardin listan kärkipaikalle hyvin Automatic For The People -aikojen R.E.M.:iltä kuulostavalla The King Is Dead -albumillaan. Peter Buck jopa soitti hittisinglellä Down By The Water. Samoihin aikoihin, kun The Decemberists juhli listan paalupaikkaa omalla levyllään R.E.M. julkaisi uuden singlensä Mine Smells Like Honey. Kappale oli itse asiassa hyvinkin mainio energinen power pop -biisi, jossa oli R.E.M.:lle tyypillinen iskevä kertosäe ja Mike Millsin klassisen hienot lauluharmoniat. Uusi Losing My Religion tai Everybody Hurts se ei missään tapauksessa ollut, mutta kaiken kaikkiaan laulu kuulosti kuitenkin hyvältä. Paluuta Automatic For The Peopleen oli kuitenkin turha odottaa.

Collapse Into Now saattaa hyvinkin olla pirteintä R.E.M.:iä kymmeneen vuoteen (eli sitten aliarvostetun Revealin), mutta jättää sittenkin toivomisen varaa. Collapse Into Now:lla Stipe, Buck ja Mills sekä aikaisemmin lähinnä industrial-bändeissä soittanut rumpali Bill Rieflin, multi-instrumentalisti Scott McCaughney sekä useat vierailijat tavoittelevat useampia tyylejä yhtyeen historiasta. Levyn aloittavat Dicoverer ja All The Best tuovat mieleen Monster-levyn säröisen jumituksen, levyn parhaalla slovarilla It Happened Todaylla kumarretaan sinne ysärin alkuun mandoliineineen kaikkineen ja Mine Smells Like Honey muistuttaa Life's Rich Pageantin (ja Acceleraten) rajummasta rokkauksesta. Überlin pyrkii Automatic For The Peoplen Driven tummaan vähäeleisyyteen ja albumin päättävällä Bluella vierailee New Advetures in Hi-Fin E-Bow the Letterin tavoin Patti Smith (tosin huomattavasti edeltäjäänsä heikoimmin tuloksin).

Vaikuttaa siltä, että R.E.M yrittää pienoisen kriisin kourissa etsiskellä vaikutteita omasta menneisyydestään, muttei lopulta onnistu löytämään luontevaa paikkaa siinä. Collapse Into Now on miellyttävä levy, joka on paikoitellen loistava (Mine Smells Like Honey, Oh My Heart, It Happened Today, That Someone Is You) ja paikoitellen taas epäonnistuu (Blue, All The Best, Alligator_Aviator_Autopilot_Antimatter; Me, Marlon Brando, Marlon Brando and I). Se ei kuitenkaan koskaan ole varsinaisesti huono. Välillä vain hiukan yhdentekevä. Kuitenkaan harvan näistä kappaleista laittaisi yhtyeen Best Of -kokoelmalle jonkun menneisyyden klassikon sijaan.

Edellisen R.E.M. -levyn aikoihin olin vahvasti sitä mieltä, että bändin olisi jo aika hajota (ja haluan lisätä, että olen yhtyeen fani). Kun Stipe All The Best -kappaleella laulaa: "It's just like me to overstay my welcome.../ Let's sing it and rhyme/ Let's give it one more time/ Let's show the kids how to do it fine", on selvää, että hän on bänditovereineen miettinyt samaa. Toisaalta, mikäs siinä, jos herroilla on silloin tällöin tarjota annos näinkin pätevää R.E.M.:iä. Ei mitään elämää suurempaa. Ei mitään sellaista, mitä ilman ei voisi elää, mutta kuitenkin... On se maailma ehkä loppujen lopuksi hiukan parempi paikka, kun sinne on nämäkin laulut tuotu.

Samae Koskinen: Kuuluuko, kuuntelen

Yleensä pyrin levyjä arvioidessani vertailemaan niitä suhteessa kyseisen artistin muuhun tuotantoon. Nyt kuitenkin täytyy myöntää, että tietoni Sister Flo -yhtyeestäkin tutun Samae Koskisen aikaisemmista ansioista ovat kovin hatarat. Vuonna 2009, kun Koskisen toinen soololevy Elossa ilmestyi, kuuntelin sen kerran läpi ihastumatta siihen kuitenkaan sen kummemmin. Ottaen huomioon, että Koskinen tuntui albumia tehdessään perehtyneen nimenomaan sanoituksiin, väsättyään niitä itsensä Kauko Röyhkän kanssa, oli hassua, että juuri levyn tekstien teemallisuus oli niin ylikeitettyä, että se tahtoi palaa pahasti pohjaan. Melodisesti Koskisella ei juuri ollut ongelmia, mutta hänen oivat kappaleensa tahtoivat jäädä lyyrisen yliyrittämisen jalkoihin. Kosketukseni Sister Flo'hun on jäänyt oikeastaan epämääräiseen kuvaan siitä, että Hyvinkää on ihan kiva kappale.

Siinä missä Elossa-levyllä Koskinen oli jo osittain mukana lyriikoiden kirjoittamisessa, hänen ensilevyllään Vol. 1 teksteistä vastasi kirjava joukko runoilijoita. Tuoreella Kuuluuko, kuuntelen -albumilla Koskinen on viimein valmistunut täyspainoiseksi laulaja-lauluntekijäksi, sillä nyt Koskisella on hallussaan sekä säv. että san.. Itse asiassa Kuuluuko, kuuntelen sanoitukset ovat suurimmalta osin niin oivaltavia, hauskoja, koskettavia ja kerta kaikkiaan hyviä, ettei voi kuin ihmetellä mitä Koskinen vaiheili aikaisempien levyjensä kohdalla. Kun vielä melodisestikin on syntynyt selvää jälkeä, aletaan jo lähestyä todellista huippulevyä.

Albumin ensimmäisenä singlenäkin julkaistu En anna periks aloittaa levyn poikkeuksellisen vahvasti. Kappaleen pelkistetyn hienosta popilmaisusta ja naivistisen suorasukaisista, mutta samalla oivaltavista sanoituksista tulee mieleen aikuistunut Karkkiautomaatti. Kuvitelkaapa, jos Janne Kuusela ei olisi hukannut mojoaan, vaan olisi jatkanut siitä, mihin jäi Karkkiksen klassisella Suudelmilla-albumilla ja Liekin kahdella ensimmäisellä levyllä. Yhteys jälkimmäisen 70-lukulaisiin kosketinsoundeihin ei ole muuten sattumaa: Kuuluuko, kuuntelen -albumin kiippareista vastaa Liekin Okke Komulainen. Paul MacCartneyn, Lovin' Spoonfulin, purkkapopin ja väliosassaan jopa Motownin mieleen tuova hieno Eväsretki kertoo päällisin puolin huolettomasta reissusta luonnon helmaan, mutta onnistuu useiden Kuuluuko, kuuntelen -levyn kappaleiden tavoin kuin huomaamatta sanomaan jotain paljon syvällisempää. Kappaleen melodian on niin loistava, että sen mukana hyräilee jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Ylväs Hän, jolla ei ole mitään yhdistelee Lennon-melodiaa, kauniita lauluharmonioita ja George Harrison -kitarointia ymmärrettävän hienoin lopputuloksin. Lyriikoissa paikkansa maailmassa kadottanut kertoja harhailee neuvottomana hajonneen suhteen jälkeisellä joutomaalla, tosin yksityiskohtien jääden hiukan hämärän peittoon. Verrattoman pirteästi poukkoilevassa Tarinoita-kappaleessa Koskinen pohtii oivallisesti huonon itsetunnon, stereotypioiden ja ennakko-odotusten tuhoisia vaikutuksia. Mollivoittoisemmassa albumin nimibiisissä kuullaan jopa ripaus Neu!:n tai Canin krautrock-jumitusta Koskisen etsiessä todellista ihmiskontaktia yksinäisyyden ja pinnallisuuden keskellä. Komeasti kaartavassa kertosäkeessä lauluharmoniat vellovat kuin edesmenneellä popnero Elliott Smithillä. Paikoitellen hyvin Liekki-mäinen Nuorelle miehelle puolestaan tarjoilee hienosti vertaistukea vanhoilta ulkopuolisilta nuorille kohtalotovereilleen: "Susta tuntuu ulkopuoliselta, mutta älä välitä ei se tuu jatkuun koko elämää. Sun voi olla vaikee olla, mutta älä luovuta, sä oot nytkin jonkun unelma."

Pisteet Samaelle myös Wolverine-tatskasta!

Upea Hän, jolla on kaikki tiivistää vakiintuneen suhteen riemut ja surut neljään loistokkaaseen minuuttiin, joilla Koskinen kanavoi jälleen hienosti Elliott Smithin huokailevaa kauneutta. Ilmeisesti Koskisen naimisiinmenosta kertova haitarilla koristeltu valssi saattaa tulevana kesänä soida useammissakin hääjuhlissa ja miksipä ei, hieno kappale nousee helposti Koskisen tuotannon kruununjalokiveksi

Pieniä hutejakin levylle on päässyt. Mökki-kappaleen perisuomalainen pastoraali-idylli tuo suuhun lämpimän keskikaljan ja liian kauan jääkaapissa seisseen makkaran ummehtuneen maun ja sen Dire Straits -tyyliset maukkaat kitarakuviot sopivat kokonaisuuteen kuin ruostuneet naulat antiikkihuonekaluun. Koskisen sävellysten helmasynti taitaa olla, että hän käyttää kappaleissaan hiukan liian usein samantyyppistä nousevaa sointukulkua, jonka ansiosta levyn loppupuolen biisit kuulostavat jo vähän turhankin tutuilta. Näin käy sekä Kesämökin, että hiukan kasarityylisen Uusi maailmanjärjestys -kappaleen kohdalla, joka on kuin heikompi versio Kuuluuko, kuuntelen -biisistä. Lapsuus lopettaa albumin sentään kohtuullisen hyvin, mutta siinä on kuitenkin jotain hiukan liian suomirock-maista nuoruudenmuisteloineen ja pöyhkeine mahtipontisuuksineen. Koskinen on lopulta parhaimmillaan pienimuotoisemassa ilmaisussa. Levyn lopettaminen jazzahtavan progejamin feidaamiseen on epätyydyttävä ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan Kuuluuko, kuuntelen on kuitenkin loistolevy. Koskisen musiikki on melodisesti nokkelaa, muttei näsäviisasta, kikkailevaa tai trendien perässä juoksevaa. Hänen kitarapoppinsa on samalla sekä perinteisiin vahvasti nojaavaa että tuoreen kuuloista. Sanoittajana hän on todellinen lahjakkuus, joka ei enää onneksi pidä kynttiläänsä vakan alla. "Oon täällä yksin taas ja koitan teitä tavoittaa, kuuluuko, kuuntelen", Koskinen laulaa albumin nimibiisissä. Kuuluu kyllä ja kuuntelen mielelläni.