Fuzzgun '91 – Kymmenen 90-luvun vaihtoehtokitaraklassikkoa – osa 2/2

Pari viikkoa sitten käytiin läpi ensimmäiset viisi kymmenestä klassisesta 90-luvun vaihtoehtokitaralevystä. Tässä listan loppuosa, joka sisältää hiukan vähemmän tunnettuja, muttei yhtään sen vähäisempiä 90-luvun vaihtoehtorocknimiä.

Giant Sand: Selections Circa 1990-2000 (2001)

Yksi vaihtoehtorockin kiistatta aliarvostetuimmista yhtyeistä on tucsonilainen Giant Sand. Jo 80-luvun alussa nimellä Giant Sandworms aloittanut yhtye on julkaissut yli kaksikymmentä levyä ja sen jäsenet ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Ainoa yhtyeen vakiojäsen on laulaja/kitaristi/lauluntekijä Howe Gelb, mutta hienoimmat levynsä se teki kokoonpanolla, johon kuuluivat myöhemmin Calexicon muodostaneet John Convertino ja Joey Burns. Lopulta basistin ja rumpalin sivubändistä tuli Giant Sandia suositumpi ja he lähtivät omille teilleen, mutta sitä ennen trio teki vuosikymmenen ajan loistokasta auringon polttamaa ja tuulen pieksemää aavikkorockia. Gelbin ja Giant Sandin diskografia on laaja ja sekava, eikä helposti saatavilla, joten yhtyeen 90-luvun huippuhetket on koettavissa parhaiten kokoelmamuodossa. Vuonna 2001 julkaistu Selections Circa 1990-2000 on kummallinen sekoitus singlejä, albumiraitoja ja erinäisiä kokoelmille piilotettuja irtobiisejä. Se kuitenkin kuvaa hyvin Giant Sandin arvaamatonta luonnetta, kirpputorimaista estetiikkaa ja Gelbin piittaamatonta asennoitumista minkäänlaiseen urakehitykseen (edes Gelb itse ei ole varma montako levyä hän on julkaissut soolona, Giant Sandin kanssa ja erinäisillä muilla nimillä). Gelb on loistava lauluntekijänä ja karismaattinen laulaja, mutta etenkin kitaristina hän on yksi rockhistorian unohdettuja aarteita. Parhaimmillaan Gelbin soitto kuulostaa siltä kuin Robert Johnson, Neil Young, Ron Asheton, Thurston Moore ja Tony Iommi soittaisivat samassa bändissä. Herkkä akustinen näppäily vaihtuu hetkessä raivokkaaseen ulvontaan ja luita murskaavaan kitaran runnomiseen. Giant Sandin musiikissa on vaikutteita kantrista, mutta myös vaihtoehtorockista, bluesista, punkista, avant gardesta ja jazzista. Se on kuin yhtyeen kotiosavaltion Arizonan autiomaat: villiä ja arvaamatonta, mutta pakahduttavan kaunista.

Shudder To Think: Pony Express Record (1994)

Jos pystyt kuvittelemaan David Bowien, The Smithsin, Gang of Fourin, post hardcoren, jazzin, avant garden ja Jeff Buckleyn risteytyksen, alat päästä melko lähelle Washington DC:stä kotoisin olevan Shudder To Thinkin soundia. 90-luvun alun villeinä vuosina myös tämä varsin epäkaupallinen kvartetti pääsi levyttämään isolle levy-yhtiölle ja hyödynsi suuren budjetin välittömästi tekemällä kauniin, mutkittelevan, älyllisen, leikkisän ja seksikkään mestariteoksen. Pony Express Recordia nauhoittaessa Shudder To Thinkiin kuuluivat vaikuttavalla ooppera-glam-äänellä varustettu laulaja-kitaristi Craig Werden, myöhemmin The Cardigansin Nina Perssonin nainut kitaristi Nathan Larson, basisti Stuart Hill ja aikaisemmin Jawboxissa soittanut rumpali Adam Wade. Kuten arvata saattaa, eivät Pony Express Record tai sitä seurannut hitusen popimpi 50,000 B.C. saavuttaneet juurikaan kaupallista menestystä, ja vuonna 1998 Shudder to Think hajosi. Samana vuonna se ehti kuitenkin vielä tehdä pari loistokasta glam-pastissia Velvet Goldmine -kulttielokuvan hienolle soundtrackille. Pony Express Record esittelee kuitenkin hienosti yhden aikansa omaperäisimmistä yhtyeistä. Shudder to Think ei päästä kuuntelijaansa helpolla: toisinaan sen musiikki on lähes raivostuttavan kimuranttia, mutta loppujen lopuksi se palkitsee keskittyneen kuuntelijan ruhtinaallisesti.

The Wedding Present: Seamonsters (1991)

Brittiläinen The Wedding Present seurasi urallaan ajalleen tyypillistä polveilevaa reittiä. Alun perin debyyttinsä George Best myötä vuonna 1987 C86-/nynnypop -genreen niputetun yhtyeen (joka esiintyi myös käänteentekevällä C86-kasetilla) toinen julkaisu oli kokoelma ukrainalaisia kansanlauluja, joita se oli äänittänyt dj John Peelin radiosessioissa (Українські Виступи в Івана Піла eli Ukrainian John Peel Sessions). On lähes mahdotonta kuvitella, että nykypäivän indie rock -yhtye julkaisisi toisena levynään jotain tuollaista, mutta temppu kertoi paljon 80-90-lukujen taitteen vaihtoehtobändien epäkaupallisesta asenteesta. Vuonna 1989 The Wedding Present palasi eksoottiselta musiikilliselta tutkimusmatkaltaan ja julkaisi toisen varsinaisen albuminsa Bizarron. Levyllä yhtyeen soundi oli lipunut aimo matkan debyytin helisevästä kitarapopista kohti syvempiä ja myrskyisämpiä vesiä. Yhtye nauhoitti Brassneck-singlestä uuden version amerikkalaisen tuottaja Steve Albinin kanssa, ja hänen kanssaan The Wedding Present lähti myös levyttämään kolmatta pitkäsoittoaan. Vuonna 1991 julkaistu Seamonsters esitteli The Wedding Presentin soundin entistä rujompana – kitarat surisivat ilkeästi, rytmisektio murisi pahaenteisesti ja laulaja/kitaristi David Gedgen kappaleet olivat entistä tummasävyisempiä. The Wedding Presentin musiikki velloi rauhallisempinakin hetkinään kuin synkkä ja jatkuvasti myrskyyn puhkeamaisillaan oleva meri. Tuon tuostakin yhtye räjähti sähköisen pidättelemättömiin purkauksiin. Kuin kesyttömät vesimassat, joiden alla vieraat hirviöt piileksivät, oli The Wedding Presentin musiikki myös useimmiten verrattoman kaunista. The Wedding Present jatkoi uraansa julkaisemalla vuonna 1992 joka kuukausi 7-tuumaisen singlen, joiden a-puolella oli omia kappaleita ja b-poskella covereita. Mm. loistokkaan shoegazing-version Julee Cruisen Falling-kappaleesta sisältävät 12 singleä koottiin Hit Parade 1 ja 2 -levyille. Näiden julkaisun jälkeen The Wedding Present siirtyi Island-levy-yhtiölle ja julkaisi vuonna 1994 kepeämmän Watusin. Vuonna 1996 se vaihtoi jälleen levy-yhtiötä julkaistessaan Cooking Vinylillä mini-lp Minin ja täyspitkän Saturnalian. Yhtyeen suosio oli kuitenkin tasaisesti laskenut 90-luvun alun huippuvuosista, eikä se löytänyt paikkaansa vuosikymmenen puolivälin "Cool Britanniasta" tai jälkigrungen näivettämästä Amerikasta. David Gedge jatkoi kuitenkin musiikin tekemistä kamaripop-yhtye Cineramassa, ja vuonna 2005 The Wedding Present teki paluun Take Fountain -levyn myötä. Yksi 80- ja 90-lukujen hienoimmista ja aliarvostetuimmista vaihtoehtorock-yhtyeistä oli enemmän kuin tervetullut takaisin.

(Oikeaa musiikkivideota ei löydy YouTubesta, joten tässä Seamonstersin avausraita Dalliance livenä)

Throwing Muses: The Real Ramona (1991)

Intensiivinen laulaja/kitaristi Kristin Hersh perusti Throwing Musesin yhdessä serkkunsa Tanya Donnelyn kanssa jo teini-ikäisenä vuonna 1981. Neljännellä albumillaan The Real Ramona yhtyeen (Hershin ja Donnelyn lisäksi rumpali David Narcizo ja basisti Fred Abong) hakku osui kirkkaimpaan kultasuoneen kulmikkaan post-punkin, unenomaisen dreampopin, äkkiväärän vaihtoehtorockin ja puhtaan popin välimaastossa. Hersh ei ollut koskaan kuulostanut näin melodisesti vaivattomalta onnistuen samalla myös säilyttämään aikaisempien kappaleidensa mystisyyden ja synkän haavoittuneisuuden sellaisilla täysosumilla, kuten Counting Backwards, Red Shoes, Graffiti ja Two Step. Yhtyeen aikaisemman uran abstraktioista muistuttivat anoreksiaan kuolleesta naisesta kertonut Ellen West tai suorastaan pelottava Hook in Her Head. Pian The Breedersin kautta Bellyyn ja lopulta soolouralle siirtynyt Tanya Donnely vastasi Hershin haasteeseen tekemällä toistaiseksi parhaat kappaleensa, kevätpäivän kepeän Not Too Soonin ja haaveilevan Honeychainin. The Real Ramonalla Hershin ja Donnelyn kitarat vuoroin helisevät, vuoroin ärisevät ja vuoroin maalailevat. Albumin kitarapop on tarttuvaa, muttei kuulosta koskaan imelältä, laskelmoivalta tai kliseiseltä. The Real Ramonan ainoa huono puoli oli, että siitä oli paha pistää paremmaksi. Throwing Muses yritti ja pääsi lähelle, muttei koskaan aivan onnistunut. Sekä Hersh että Donnely ovat tehneet myös pitkät ja ansiokkaat soolourat. Throwing Muses on yhä kasassa (tosin Hersh on ainoa The Real Ramonalla soittanut henkilö) ja julkaisee uuden levynsä tänä vuonna.

Sugar: Copper Blue (1992)

Harva (ex-)punkkari ansaitsee yhtä itsestään selvästi kitarajumalan arvonimen kuin Bob Mould. Legendaarisen Hüsker Dün laulaja/kitaristina hän oli osa sitä alkuperäistä bändikatrasta, joka pystytti 80-luvun puolivälissä amerikkalaisen vaihtoehtorockin hardcorepunkin vielä kyteville raunioille. Rumpali/laulaja Grant Hartin ja basisti Greg Nortonin kanssa Mould loi yhden vaihtoehtorockhistorian tärkeimmistä musiikillisista perinnöistä. 90-luvun alussa nuoret jolpit, Nirvana etunenässä, veivät Hüsker Dün luoman yhdistelmän raskasta punkkitarointia ja iskeviä 60-lukuvaikutteisia melodioita suoraan myyntilistoille. Vuonna 1992 Mould otti omansa takaisin Sugar-yhteellään (Mouldin ohella basisti David Barbe ja rumpali Malcolm Travis), jonka klassinen debyytti Copper Blue säilytti säröiset kitarat, mutta käänsi mittarit täysille melodisuuden saralla. Levyn lähes jokainen kappale on helmeilevää popnektaria, mutta Mould ei kaihtanut vakavampia aiheita käsitellessään esimerkiksi The Slimin sanoissa AIDS-epidemiaa, A Good Ideassa murhaa ja Hoover Damissa itsemurhaa. Ehkäpä vallankumouksellisempaa kuitenkin oli, ettei Mould epäröinyt kirjoittaa entistä suoremmin ihmissuhteista ja rakkaudesta (Changes, Helpless ja If I Can't Change Your Mind). NME valisti Copper Bluen vuoden 1992 albumiksi, mutta pian Sugar jäi nousussa olleiden brittipopin ja grungen jalkoihin. Yhtye julkaisi vielä synkän ja raskaan Beaster-ep:n (1993) ja toisen täyspitkän nimeltään File Under: Easy Listening (1994). Lopulta häikäisevän kirkkaalla liekillä palaneen yhtyeen polttoaine loppui vuonna 1995, ja Mould lähti epätasaiselle soolouralle, jolla on toki silläkin ollut huippuhetkensä. Copper Bluen taivaallisiin voimapopkorkeuksiin Mould ei kuitenkaan ole toistaiseksi yltänyt.

Fuzzgun '91 – Kymmenen 90-luvun vaihtoehtokitaraklassikkoa – osa 1/2

Muun muassa Pains of Being Pure at Heartin uuden Belong-levyn ja Yuckin debyytin myötä ilmassa on ollut ysärivaihtoehtorockin kitarasoundin paluun merkkejä. Oikeastaan tätä paluuta 90-luvun äänekkäämpään kitarankidutukseen edustivat jo parin viime vuoden "nu gaze"-soundi, mutta nyt ysäristä kohistaan tosissaan. Tässä ensimmäiset viisi kymmenestä kitaransoitannollisesti(kin) huomionarvoisesta klassikkolevystä ajalta, jolloin Radioheadin Thom Yorke kuvasi eräässä haastattelussa vaihtoehtoradion kuulostavan jääkaapin surinalta. Thomilla taisi olla vain volyymi käännettynä liian pienelle.

Huom. Olen jättänyt listasta pois joitain itsestään selviä levyjä, joista on vaikea keksiä jotain sellaista kirjoitettavaa, mitä ei olisi kirjoitettu jo satoja kertoja aikaisemmin. Tällaisia levyjä ovat mm. Nirvanan Nevermind, My Bloody Valentinen Loveless ja Radioheadin OK Computer. Edellä mainitut levyt ovat toki klassikkoja, ja jollet ole niitä kuullut, korjaa tilanne mitä pikimmiten. Useat 90-luvun kitarasoundin kannalta tärkeät levyt on tehty 80-luvun puolella, joten karsin ne pois listalta, mutta toki sellaiset albumit, kuten The Wipersin Youth of America (1981), Hüsker Dün Zen Arcade (1984), Dinosaur Jr.:n You're Living All Over Me (1987), Sonic Youthin Daydream Nation (1988) ja Pixiesin Surfer Rosa (1988) ovat olennaista kuunneltavaa kaikille itseään kunnioittaville musiikin ystäville. Koska lista keskittyy 90-luvun säröisempään kitarointiin, brittipop on niin ikään jätetty siltä pois.

Smashing Pumpkins: Siamese Dream (1993)

Billy Corganin johtama Smashing Pumpkins pääsi tuoreeltaan mukaan 90-luvun vaihtoehtobuumiin debyyttilevynsä Gish (1991) myötä, muttei ollut tuolloin vielä löytänyt kunnolla soundiaan. Gishin sekoitus Jane's Addictionia ja 60-lukulaista jamittelurokkia vaihtui goottipoppia, shoegazingia, dream popia, heavy metalia, psykedeliaa ja Corganin välittömästi tunnistettavaa kitisevää nasaalilaulua yhdisteleväksi vaihtoehtorockiksi vuonna 1993 julkaistulla mestariteoksella Siamese Dream. Levy syntyi depressiosta ja bändin sisäisistä ristiriidoista, joiden ansiosta Corgan soitti levyllä lähes kaikki kitara- ja bassoraidat ja rumpali Jimmy Chamberlain passitettiin vieroitusklinikalle. Ongelmista huolimatta Siamese Dream oli sekä kaupallinen että taiteellinen onnistuminen. Smashing Pumpkinsin musiikki oli vuorotellen herkän haaveilevaa ja vuorotellen raivokkaan raskasta – usein samassa kappaleessa. Corgan onnistui kappaleineen vangitsemaan jotain hyvin olennaista teini-ikäisen sielunmaiseman samanaikaisesta uhmakkuudesta ja hauraudesta. Sellaiset kappaleet, kuten Today, Cherub Rock, Rocket, Mayonaise, Disarm tai vaikkapa 8-minuuttinen kitarailotulitus Silverfuck veivät Smashing Pumpkinsin myyntilistoille, MTV:lle ja ennen kaikkea miljoonien fanien sydämiin. Kaksikymmentä vuottakin myöhemmin Siamese Dreamsin särökitaramyrsky on juovuttava.

Pavement: Crooked Rain, Crooked Rain (1994)

Tuskinpa edes Pavementin perustajajäsenet Stephen "S.M." Malkmus ja Scott "Spiral Stairs" Kannberg olisivat uskoneet, että heidän vuonna 1989 perustamastaan nuhjuisesta "äänitysprojektista" tulisi yksi 90-luvun kiitetyimmistä rock-yhtyeistä. Pavement kehittyi vuonna 1989 julkaistun Slay Tracks (1933-1969) -ep:n Chrome, The Fall ja Swell Maps -vaikutteisesta post punkista soundiltaan rähjäiseksi, mutta melodisesti vahvaksi ja omaperäiseksi vaihtoehtorockiksi viimeistään vuoden 1992 Slanted and Enchanted -albumilla. Monet pitävät debyyttiä yhtyeen parhaana, mutta vähintään yhtä hyvä, ellei parempi on Pavementin suurin kaupallinen menestys Crooked Rain, Crooked Rain (1994). Tällä albumilla Malkmus (kitara/laulu), Kannberg (kitara), Mark Ibold (basso), Bob Nastanovich (perkussiot), Steve West (rummut) yhdistivät viimein sekä sanoitustensa ironisen näsäviisauden ja aidon koskettavuuden että musiikkinsa kauniit melodiat, särisevän kitarapörinän ja horjuvan hapuilun toimivaksi yhdistelmäksi, jota sen ristiriidat vain vahvistivat. Cut Your Hair oli jopa hitti MTV:llä ja vaihtoehtoradiokanavilla. Vähintään yhtä hienoja kappaleita olivat mm. Range Life, Silence Kit ja Gold Soundz. Löisin vaikka vetoa, ettei aikaakaan, kun alkaa ilmestyä uusia nuoria yhtyeitä, jotka mainitsevat vaikuttajakseen tämä 90-luvun suurimman kulttibändin.

PS. Range Lifen videosta voi myös nähdä, miltä hipsterit näyttivät 90-luvun alussa!

Ride: Nowhere (1990)

Riden debyyttilevyn kannessa näkyvä valtava aalto kuvaa aika hyvin sen sisältöä. Mark Gardenerin ja Andy Bellin kitaroiden massiiviset säröaallot iskeytyvät ulvoen vasten Steve Queraltin basson ja Laurence Colbertin rumpujen muodostamaa peruskalliota tällä shoegazingin virstapylväällä. On vaikea uskoa, että 90-luvun puolivälistä aina 2000-luvun loppuun asti näin vaikuttavaa musiikkia pidettiin lähinnä naurettavana. Näin kuitenkin kävi, aluksi grungen, ja sitten brittipopin otettua vallan kenkiin tuijottelulta. Nykypäivän näkökulmasta Nowheren hypnoottisen kitarajumituksen, eeppisen dynamiikan, kauniiden melodioiden ja leijailevien laulujen yhdistelmästä voi taas nauttia täysin rinnoin. Riden ura ei sujunut aivan suunnitelmien tai yhtyeen ansioiden mukaisesti. Vuonna 1992 julkaistu power pop -vaikutteinen Going Blank Again oli vielä loistokas levy (kts. esim. kuolematon Twisterella), mutta jostain syystä sen jälkeen Ride kadotti punaisen langan täysin. Carnival of Lightilla (1994) ja Tarantulalla (1996) yhtye päätti työstää juurirokkia, ensin 60- ja sitten 70-luvun hengessä. Joistain pirteistä hetkistä huolimatta levyillä ei ollut mitään jakoa yhtyeen kahdelle ensimmäiselle albumille ja Ride hajosi ennen kuin Tarantula ehdittiin edes julkaista. Ainoa Riden jäsen, josta on kuultu tämän jälkeen on Andy Bell, joka soitti aluksi Hurricane # 1:ssä, sitten Oasiksessa ja nykyään Beady Eyesissä. Nowheren sellaisten hienojen kappaleiden, kuten Dreams Burn Downin kasvaessa lopulliseen auringon polttamaan euforiaansa hallusinatorisesti vellovan äänimassa keskellä ei voi kuin ihmetellä miksi.

Sebadoh: III (1991)

"Started back in '83/ Started seeing things a differently/ And hardcore wasn't doin' it for me no more/ Started smoking pot/ Thought things sounded better slow... Taking inspiration from Hüsker Dü/ It's a new generation/ Of electric white boy blues"

-Sebadoh: Gimme Indie Rock

80- ja 90-lukujen taitteen indiessä soittotaito ei paljon merkinnyt ja mitä nuhjuisempi lopputulos oli, sitä parempi. Dinosaur Jr.:n basistin paikan vaikean eron jälkeen jättänyt Lou Barlow oli nuhjuisempi kuin monet. Kolmannella levyllään hänen pilvenhöyryinen lo-fi-bändinsä Sebadoh loi kaiken todennäköisyyden vastaisesti rock-mestariteoksen. Tosin piittaamattoman lo-fi-slacker-sellaisen. Sebadohissa parasta on Barlow'n, Eric Gaffney ja III:lla mukaan liittyneen Jason Lowensteinin laulujen ohella trion hällä väliä -asenne. Heidän levynsä olivat skitsofreenisia sekasotkuja, joilla Barlow'n herkkiä akustisia kappaleita seurasi Gaffneyn metelikollaasit Lowensteinin seisoessa, tai kenties röhnöttäessä veltosti, jossain siinä välissä. Kolmoslevyllään Sebadoh oli jo siirtynyt niinkin kaupallisiin kuvioihin, ettei se enää julkaissut teoksiaan itse nauhoittamillaan kaseteilla ja oli jopa alkanut soittaa livenä 80-luvun lopulla. Konserteissaan se ei tosin juuri muistuttanut levyjensä akustispainotteista hapuilua, vaan keskittyi soittamaan Gaffneyn meluisempia kappaleita ja jamittelemaan kuin Sonic Youth konsanaan. Kaikki edellä mainittu kertoi siitä asenteesta, joka oli jäänne indie rockin juurista 80-luvun hardcore punkissa – tätä ei tehty rahasta tai maineesta, vaan kaupallisuutta ja julkisuutta vastustettiin melkeinpä sairaalloisella innolla. Sebadohin III:lla musiikillinen leikittely ja vapaus sekä piittaamattomuus kaupallisuuden kahleista synnyttää aidosti innostavaa musiikkia. Yhtyeen lo-fi saa tuntemaan, että tätä voisi itsekin tehdä, muttei sisällä punkin yksipuolista jyrkkyyttä. Ehkäpä Barlow tiivistää itsensä ja yhtyeensä aika hyvin Renaissance Man -kappaleessa: "Post-hardcore, pre-apocalyptic, science-fiction, drone-loving/ Renaissance Man/ Oh, what is true? What is real?/ No bullshit, brother/ Pot-smokin’ Renaissance Man/ Wasted effort to stand up/ Real things happen when you’re down". Joskus mestariteos syntyy, vaikkei edes yritä.

Sleater-Kinney: Dig Me Out (1997)

90-luvun lopulla grunge oli kuollut ja kaupallinen alternative rock alkoi vallata alaa bändeiltä, jotka kasvoivat 80-luvun indie-skenestä. Monet klassiset vaihtoehtobändit hajosivat tai tekivät huonoja levyjä. Onneksi löytyi sentään myös uusia lupauksia. Yksi näistä oli radikaalista riot grrrl -bändistä mestariluokan rock-yhtyeeksi kasvanut Sleater-Kinney. Yhtyeen perustivat alun perin sivuprojektiksi Heavens to Betsy -yhtyeessä soittanut Corin Tucker ja queercore-bändi Excuse 17:ssa kitaristina toiminut Carrie Brownstein. Aluksi toistensa kanssa seurustellut duo julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1995. Albumin perinteinen riot grrrl -punk ei kuitenkaan valmistanut siihen, kuinka paljon yhtye kehittyisi toiseen levyynsä Call The Doctor (1996) mennessä. Viimeistään vuonna 1997 julkaistulla Dig Me Outilla se oli löytänyt musiikillisen Shangri-Lan jostain punkin, post punkin, Sonic Youthin, riot grrrlin ja Throwing Musesin välimaastosta. Tuckerin (laulu/kitara), Brownsteinin (laulu/kitara) ja myös Quasissa soittaneen Janet Weissin (rummut) musiikki oli jyrkkää, jäntevää ja pelkistettyä, mutta kuitenkin melodista. Ilman basistia toimeen tulleen yhtyeen tiukkaakin tiukemman soiton päälle Tucker julisti vaikuttavalla banshee-ulvonnallaan sodan, konservatiivisuuden, sukupuoliroolien ja kulutuksen vastaista viestiään. Osasipa Sleater-Kinney olla tarvittaessa myös romanttinen (One More Hour, Buy Her Candy) ja riemukas (Words and Guitar). Kuten Tucker asian ilmaisee jälkimmäisellä: "I like it/ Way way too loud/ I got it, words and guitar/ I play it all, I play it all/ I play it, words and guitar/ Can't take this away from me/ Music is the air I breathe."