Neutral Milk Hotel: In the Aeroplane Over the Sea

Mahdottoman laiha vuoristofolkyhtye tuijottavine silmineen, pääkallokasvoinen aave-mariachi-orkesteri, unohdettu sielu yksin kitaransa kanssa pikaruokakääreiden peittämässä huoneessaan, psykedeelinen rockyhtye väriloistossa, joka sattuu silmiin, soittorasia keskellä puutarhaa, joka paljastuu loputtomaksi labyrintiksi... Neutral Milk Hotelia ja sen parasta levyä In the Aeroplane Over the Seata on vaikea kuvailla muuten kuin mielikuvin. Ilmestyessään vuonna 1998 tämä yhtyeen toinen albumi meni monilta ohi, mutta vuosien saatossa se on noussut yhdeksi 90-luvun kulttiklassikoista. Se on myös toistaiseksi viimeinen sana yhtyeen ainoan varsinaisen jäsenen, Jeff Mangumin, suusta. Menestyksen ja parrasvalojen sijaan Mangum on tarjoillut yli kymmenen vuoden ajan vain muutaman konsertin rikkomaa hiljaisuutta.

Kuten Phil McCullenin kirjoittama Neutral Milk Hotelin virallisten nettisivujen biografiaksi tarjoama artikkeli asian muotoilee: "Neutral Milk Hotel on enemmän konsepti kuin bändi. Tämä Jeff Mangumin pään sisälle lukitun mielikuvituksen tuote on sekä ollut bändi että tulee olemaan bändi, mutta se saattaa olla myös Jeff ja muutama kaveri tai jopa Jeff ja joitakin huonekaluja, joilla on erikoisia akustisia ominaisuuksia." Neutral Milk Hotel sai alkunsa Mangumin levytysprojektina 1980 ja -90 -lukujen taitteessa. Hän oli osa Elephant 6 -muusikkokollektiivia, johon kuului mm. sellaisia 90-luvulla indiemusiikin grungesta kohti psykedeelistä poppia uudistaneita bändejä, kuten The Apples in Stereo ja Olivia Tremor Control. Kollektiivin perustivat alun perin pienessä Rustonin kaupungissa lapsuudenystävät Robert Schneider (The Apples in Stereo), Bill Doss (Olivia Tremor Control, Sunshine Fix), Will Cullen Hart (Olivia Tremor Control, Circulatory System) ja Mangum. 90-luvun lopulla siihen kuului perustajiensa bändien lisäksi sellaisia aikansa kulttisuosikkeja, kuten Beulah, Elf Power ja Of Montreal. Yhteistä bändeille oli tekniikan rajoittama, mutta mielikuvituksen vapauttama lo-fi-estetiikka, reipas tee-se-itse-henki ja villit psykedeeliset visiot. Useimmat yhtyeet yhdistivät tarttuvat melodiat kunnianhimoiseen taiteellisuuteen ja kokeellisuuteen.

Neutral Milk Hotel (Mangum vasemmalla)

 Elephant 6:n alkuvaiheessa se oli olemassa yhtä paljon perustajiensa päiden sisällä kuin todellisuudessa. Mangum, Schneider, Doss ja Hart nauhoittivat omia levyjä kasettinauhureilla ja neliraitureilla, piirsivät niille kannet ja kirjoittivat takakansitekstejä. Joskus levystä saattoi olla olemassa vain yksi kappale, mutta mielikuvituksessaan ystävykset loivat jo omaa imperiumiaan. Myös Mangumin ja Neutral Milk Hotelin musiikillinen taipale alkoi kotinauhoituksina. 80- ja 90-lukujen taitteessa Mangum alkoi julkaista demokasetteja Milk-nimellä ja 90-luvun alkupuolella hän jatkoi samaa Neutral Milk Hotel -aliaksen suojissa. Vuonna 1994 oli vuorossa "yhtyeen" ensimmäinen kaupallinen julkaisu: ep Everything Is..., mutta Neutral Milk Hotel ei ollut oikea bändi vielä silloinkaan, kun se vuonna 1996 julkaisi debyyttialbuminsa On Avery Island.

Konseptialbumit tai ainakin levyt, jotka vaikuttivat konseptialbumeilta, olivat poikkeuksellisen tavanomaisia Elephant 6 -bändien keskuudessa. Sellainen oli myös On Avery Island. Mistä albumin technicolor-väreissä leiskuva karusellimainen lo-fi-pop mahdollisesti kertoi, oli vaikeammin määriteltävissä. Mangumin tekstit olivat alusta asti kiehtovia, mutta enemmänkin surrealistisia välähdyksiä kuin loogisia tarinoita. Ne noudattivat unen logiikkaa, joskin aina ei voinut olla varma olivatko ne unia vai painajaisia.

Monet Neutral Milk Hotelin soundin peruspilareista olivat paikallaan jo sen ensilevyllä. On Avery Islandin musiikki rakentui Mangumin hoilottavasta äänestä, kauniista/synkistä folkmelodioista, torvista ja yllättävistä mölypurkauksista. Se oli kiehtova yhdistelmä folkia, psykedeliaa, indiepoppia ja punkia.

On Avery Islandilla musiikista vastasivat suurimmilta osin Mangum itse ja Robert Schneider. Apuna oli vain kahden hengen torvisoittokunta ja Lisa Janssen säröbassossa parilla raidalla. Pian levyn julkaisun jälkeen Neutral Milk Hotelista kuitenkin tuli viimein oikea yhtye, kun siihen liittyivät rumpali Jeremy Barnes, torvisoittaja Scott Spillane ja mm. banjoa, haitaria ja sahaa soittanut Julian Koster. Robert Schneider pysyi mukana levytyskokoonpanossa sekä vastasi tuotannosta.

On Avery Island oli lupaava levy, mutta sillä Mangumin kappaleet eivät vielä olleet saavuttaneet taiteellista lakipistettään, eikä albumin tuhnuinen soundi tehnyt oikeutta hänen kunnianhimoisen yksilölliselle visiolleen. In the Aeroplane Over the Sealla heikkoudet oli korjattu, ja Mangum loi mestariteoksensa ja yhden 90-luvun hienoimmista albumeista.

Anne Frank

In the Aeroplane Over the Sea oli sekin konseptilevy. Mangumin mukaan levy oli hakenut inspiraationsa kuuluisasta päiväkirjastaan tunnetun Toisen maailmansodan aikana natseja piileskelleen Anne Frankin elämästä. Frankin tarina vilahtelee levyn laulujen surrealistisissa mielikuvissa ja pirstaloituneissa tarinoissa, mutta mitenkään kirjaimellinen In the Aeroplane Over The Sean suhde Frankin tarinaan ei ole.

Mangumin lauluissa välähtelevät lapsuuden traumat, painajaiset, rakkaus sekä lihallisessa että idealisoidussa muodossaan, elämä, kuolema, Jumala, suru ja onni. Levyn aloittava The King of Carrot Flowers Pt.1 kertoo lapsuuden leikeistä, ystävyydestä, perheväkivallasta ja seksuaalisuuden heräämisestä kiehtovan unenomaisin sanankääntein:

”When you were young

You were the king of carrot flowers

And how you built a tower tumbling through the trees

In holy rattlesnakes that fell all around your feet

And your mom would stick a fork right into daddy's shoulder

And your dad would throw the garbage all across the floor

As we would lay and learn what each other's bodies were for”

Kappale sulautuu suoraan osiin kaksi ja kolme, joissa Mangumin yksinkertainen haitarin säestämä folk-kappale muuttuu ensin surumieliseksi torven johdattelemaksi meksikolaiseksi kansanlauluksi ja siitä meluisaksi säröbassojamiksi.

Valssin tahdissa kauniisti lipuva levyn nimikappale sisältää Mangumin kauneimpia riimejä:

”What a curious life we have found here tonight

There is music that sounds from the street

There are lights in the clouds

Anna's ghost all around

Hear her voice as it's rolling and ringing through me”

Elämän (ja kuoleman) perusasioita pohditaan:

”And one day we will die

And our ashes will fly from the aeroplane over the sea

But for now we are young

Let us lay in the sun

And count every beautiful thing we can see”

Lopulta kuitenkin unelmat sekoittuvat painajaisiin Mangumille tyypillisellä tavalla:

”Now how I remember you

How I would push my fingers through

Your mouth to make those muscles move

That made your voice so smooth and sweet”

Mangum johtaa jälleen yhtyettään akustisella kitaralla taustallaan surumielisen yksinäinen, kenties hieman juopunut torvi duetoimassa Julian Kosterin lohduttomasti valittavan sahan kanssa.

Päähenkilönsä tavoin Two-Headed Boy on rumankaunis, pelottava, mutta samalla toismaailmallisen kiehtova. Mangumin äänessä alkaa olla jotain nyrjähtänyttä, huolestuttavaa. Hänen runoutensa on kerrassaan pyörryttävää:

”Two-headed boy

Put on Sunday shoes

And dance round the room to accordion keys

With the needle that sings in your heart

Catching signals that sound in the dark

Two-headed boy

With pulleys and weights

Creating a radio played just for two

In the parlor with a moon across her face

And through the music he sweetly displays”

Mystistä kauneutta seuraa kuitenkin aina jokin pimeä, kuin juuri ja juuri varjoissa havaittava luonnoton liike:

”Silver speakers that sparkle all day

Made for his lover who's floating and choking with her hands across her face

And in the dark we will take off our clothes

And they'll be placing fingers through the notches in your spine”

”And when all is breaking everything that you could keep inside

Now your eyes ain't moving now

They just lay there in their climb”

Laillani Anne Frankin päiväkirjaa lukemattomille levyn yhteys Frankin tarinaan ei välttämättä heti aukea, mutta surun, kuoleman, seksuaalisuuden ja kaipauksen teemat ovat helposti havaittavissa. Signaalien kuuntelu pimeässä voi viitata Frankin perheeseen kuuntelemassa radiota pienessä salahuoneessaan, josta pommitusten varalta on sammutettu valot. Tässä ja useissa levyn lauluissa esiintyvä heräävän seksuaalisuuden teema saattaa viitata Anne Frankin suhteeseen Peter van Pelsiin, nuoreen tuttavaperheen poikaan, jonka kanssa hän suuteli ensimmäisen kerran. Lopulta Two-Headed Boy muuntautuu The Foolin hautajaismarssiin, jossa surun lisäksi hohtaa hauras toiveikkuus.

Sitä edeltävän herkkyyden jälkeen rujo Holland, 1945 tuntuu melkein rivolta. Pian se paljastuu meluisuudestaan huolimatta jälleen yhdeksi kauniiksi osaksi albumin palapeliä. Se kertoo In the Aeroplane Over the Sean kappaleista kenties suorimmin Anne Frankista. Hollanti oli hänen asuinpaikkansa ja 1945 kuolinvuotensa. Anne Frank kuoli vain muutamaa viikkoa ennen kuin brittijoukot vapauttivat Bergen-Belsenin keskitysleirin:

”The only girl I've ever loved

Was born with roses in her eyes

But then they buried her alive

One evening, 1945

With just her sister at her side

And only weeks before the guns

All came and rained on everyone”

 Kappale hohkaa surua, katumusta ja menneisyyden levottomia aaveita. Mangum ei kykene sovittamaan yhteen ihmiskunnan kykyä sekä uskomattomaan hyvyyteen ja kauneuteen että mielettömään julmuuteen ja pahuuteen:

”The Earth looks better from a star

That's right above from where you are

He didn't mean to make you cry

With sparks that ring and bullets fly

On empty rings around your heart

The world just screams and falls apart”

”Indentions in the sheets

Where their bodies once moved but don't move anymore

And it's so sad to see the world agree

That they'd rather see their faces fill with flies

All when I'd want to keep white roses in their eyes”

Communists Daughter sisältää sekä raukeaa levollisuutta että pornografista seksuaalisuutta:

”Sweet communist

The communist daughter

Standing on the sea-weed water

Semen stains the mountain tops”

Lyhyen kappaleen visiot ovat lopulta lähes apokalyptisen rivoja, kuulaan trumpetin soidessa taustalla:

”Cars careening from the clouds

The bridges burst and twist around

And wanting something warm and moving

Bends towards herself the soothing

Proves that she must still exist

She moves herself about her fist”

Oh Comely aaltoilee synkästi, nyrjähtäneesti. Pitkä kappale lipuu tuskasta ja masennuksesta suoranaiseen kauhuun:

”Oh comely

I will be with you when you lose your breath

Chasing the only

Meaningful memory you thought you had left

With some pretty bright and bubbly terrible scene

That was doing her thing on your chest”

Yksinäisyyden, pettymykset ja petturuuden voi voittaa musiikin voimalla, tulikin se sitten ”pimeiltä stadioneilta”:

”Your father made fetuses with flesh-licking ladies

While you and your mother were asleep in the trailer park

Thunderous sparks from the dark of the stadiums

The music and medicine you needed for comforting

So make all your fat, fleshy fingers to moving

And pluck all your silly strings

And bend all your notes for me

Soft, silly music is meaningful, magical”

Äkkiä ollaankin taas sodan kauhujen keskellä, keskitysleirien ruumiskasoissa:

”I know they buried her body with others

Her sister and mother and 500 families

And will she remember me 50 years later?

I wished I could save her in some sort of time machine”

Jotenkin Mangum ja hänen yhtyeensä onnistuvat tekemään tästäkin yli 8-minuuttisesta valitusvirrestä vavahduttavaa musiikkia. Epäilemättä se on kuitenkin albumin vaikeimmin sulatettava kappale.

Meluisa säröbasson avulla pörisevä Ghost pohtii eriskummallisten visioiden seassa tuonpuoleista. Jossain laulun hermostuneesti tärisevän ja sekavan muodon alla on tarttuva pop-kappale, mutta Mangum on tällä kertaa piilottanut melodiansa liiankin hyvin.

In the Aeroplane Over The Sean alkupuolisko on niin väkevä, ettei sen toinen puolisko voi pärjätä vertailussa. Erityisen tarpeeton on tuttuja musiikillisia motiiveja toisteleva nimetön instrumentaali (tai oikeastaan sen nimi on ”untitled”). Merkittävintä siinä on lead-instrumentti, joka kuulostaa epäilyttävästi harvoin rock-levyillä tavattavalta säkkipilliltä.

Levyn päättää Two-Headed Boy Pt. 2, joka nimestään huolimatta ei muistuta loppukaneettiaan lukuun ottamatta sisarkappalettaan. Sopivasti se on surumielinen, mutta kaunis elegia. Tuonpuoleisesta Anne Frank kehottaa eloon jäänyttä isäänsä jatkamaan elämäänsä:

”Daddy, please, hear this song that I sing

In your heart there's a spark that just screams

For a lover to bring

A child to your chest that could lay as you sleep

And love all you have left like your boy used to be

Long ago wrapped in sheets warm and wet”

Rakkaudessa saattaa piillä ihmisen elämän ikuisten mysteerien vastaus:

”In my dreams you're alive and you're crying

As your mouth moves in mine, soft and sweet

Rings of flowers around your eyes and I'll love you

For the rest of your life”

Kuitenkin kappaleen viimeisen säkeen sanoma on kumman lohduton. Rakkaus kauan aikaa sitten kuollutta traagista nuorta tyttöä kohtaan taitaa sittenkin olla kovasti helpompaa kuin rakkaus tosielämässä:

”Two headed boy, she is all you could need

She will feed you tomatoes and radio wires

And retire to sheets safe and clean

But don't hate her when she gets up to leave”

In the Aeroplane Over The Sean lopussa kuulostaa siltä kuin ennen nauhan loppumista Mangum laskisi kolahtaen kitaransa käsistään. Ääni kuulostaa nyt vuonna 2011 symboliselta. Ikään kuin tämän vuoroin pakahduttavan kauniin, vuoroin romuluisen ruman, vuoroin pelottavan ja vuoroin ystävän lailla lohduttavan, vuoroin pohjattoman synkän ja hohtavan toiveikkaan mestariteoksen jälkeen ei ollut enää mitään lisättävää. Neutral Milk Hotel kiersi levyn jälkeen ahkerasti, sitten eräänä päivänä kiertue loppui, ja samalla vaimeni myös musiikki Mangumin päässä. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin aikooko hän tehdä vielä levyjä, Mangumin vastaus oli epämääräinen: ”En tiedä. Olisihan se kivaa, mutta joskus vähän epäilen sitä.”

Kivaa se todella olisi, muttei ehkä välttämätöntä. In the Aeroplane Over the Sea on sellainen lähes virheetön mestariteos, jollaista taiteilijoiden kohdalle ei osu välttämättä kertaakaan eliniän aikana. Traagista toki on, että Mangumin palkintona saattoi olla hulluus, yksinäisyys ja köyhyys. Onneksi ei kuitenkaan unohdus. Vuosien varrella In the Aeroplane Over the Sea on ansainnut vankan aseman yhtenä 90-luvun hienoimmista albumeista. Se ei tule koskaan sopimaan valtavirran viralliseen tarinaan grungen, brittipopin, Spice Girlsien ja gangsta rapin vuosikymmenestä, mutta useimmat kuulijat se vangitsee eliniäksi. Se on levy, joka on sekä mysteeri että vastaus samassa paketissa

Lisää tietoa Jeff Mangumin myöhemmistä vaiheista tässä loistavassa artikkelissa: http://clatl.com/atlanta/have-you-seen-jeff-mangum/Content?oid=1243486

Kurt Busiek's Astro City

Olen parissa aikaisemmassa blogimerkinnässä jo sivunnut supersankarisarjakuvamaailman tilaa 90-luvulla. Tuolloin yhä enemmän valtaa ottivat isot aseet, pikkuriikkiset bikinit ja pullistelevat lihakset, ja tilaa antoivat lähinnä juonet ja dialogi. Ei niin, ettei kaikkea edellä mainittua oltaisi nähty supersankarisarjakuvissa aikaisemminkin, mutta 90-luvun alussa ne muuttuivat sarjakuvien pääpiirteiksi. Pinta voitti sisällön 100-0. Samaan aikaan rahastettiin myös erilaisilla myyntitempuilla, kuten jatkuvilla crossovereilla ja mitä kummallisimmilla erikoiskansilla.

Yksi 90-luvun supersankarisarjakuvan symboleista on vuonna 1992 perustettu Image Comics. Tuolloin joukko Marvel Comicsilla työskennelleitä tähtipiirtäjiä kyllästyi siihen, että yhtiö vei heidän luomiensa hahmojen tekijänoikeudet ja muun muassa nettosi valtavia määriä oheistuotteilla, joista piirtäjät ja kirjoittajat eivät saaneet penniäkään. Piirtäjät vaativat (tekijän)oikeuksiaan, mutta Marvel ei antanut periksi, ja seitsemän tähtipiirtäjää – Todd McFarlane, Rob Liefeld, Jim Lee, Erik Larsen, Jim Valentino, Marc Silvestri ja Whilce Portacio – lähtivät perustamaan omaa Image-yhtiöään.*

Oikeastaan Image ei ollut yhtiö, vaan osuuskunta, jonka alla sen jäsenten omat studiot toimivat. Tärkeintä sen jäsenille ei ainakaan aluksi ollut rahallinen menestys, vaan vapaus ison sarjakuvakustantajan tai "Plantaasin", kuten McFarlane Marvelia kutsui, ikeen alta.

Suoraan suosituista sarjakuvista (Spider-Man, X-Force, X-Men) indie-julkaisuihin siirtyneiden kuvittajien lehdet olivat välittömästi supersuosittuja. Erityisesti McFarlanen Spawn, Liefeldin Youngblood ja Leen WildC.A.T.s menivät kuin kuumille kiville. McFarlane, Liefeld ja kumppanit eivät käyttäneet uutta vapauttaan luodakseen jotain tuoretta, vaan tekivät samanlaisia supersankarisarjakuvia, joita he olivat tehneet Marvelillakin. Liefeldin ja Leen luomukset olivat toimintafiguureista vaikutteita ottaneita värikkäitä, vähäpukeisia ja pyssyjä heiluttelevia puolisotilaallisia supersankariryhmiä. Juuri sellaisia, joiksi he olivat Marvelin Ryhmä-X:n ja Uudet mutantit** muokanneet. McFarlanen Spawn puolestaan oli jonkinlainen Batmanin ja Hämähäkkimiehen sekä goottilaisen kauhun sekoitus.

Rob Liefeldin ysäritaidonnäyte Youngblood vauhdissa

 Yksi merkki Imagen heikkouksista oli havaittavissa alusta lähtien. Kaikki sen perustajat olivat piirtäjiä tarinankirjoittajien loistaessa poissaolollaan. Useimmat Imagen sarjakuvat olivat kuin sarja pin-up-kuvia, joiden kehykseksi oli kyhätty jonkinlainen kliseinen juonentapainen. Kustantamon yhtenäisyys alkoi horjua, kun tähtipiirtäjät alkoivat välittömästi kilpailla armottomasti toistensa kanssa. Kaiken lisäksi Imagen piirtäjien kykenemättömyyttä pysyä deadlineissä on pidetty yhtenä pääsyynä sarjakuvamarkkinoiden romahdukseen 90-luvun alkupuoliskolla.

Sarjakuva-alan ajautuessa kriisiin Image alkoi vähitellen panostaa tarinoihin: Neil Gaiman ja Alan Moore kirjoittivat pari tarinaa Spawniin, ja Moore teki kustantamolle retro-henkisen minisarjan 1963. 90-luvun puolivälissä Imagen alaisuudessa toimiva Homage Comics julkaisi mm. Jeff Smithin Bonea, Terry Mooren Strangers in Paradisea sekä James Robinsonin ja Paul Smithin Leave It to Chancea. Kävin hiljattain vierailulla lapsuudenkodissani ja löysin vanhoista sarjakuvakansioista yhden 90-luvun puolivälin Image/Homage-helmistä: Kurt Busiekin käsikirjoittaman ja Brent Andersonin ja Alex Rossin kuvittaman Astro Cityn.

Alex Rossin maalaamat Marvels-minisarjan kannet.

 Busiek oli tullut tunnetuksi vuonna 1994 julkaistusta Marvels-minisarjasta, joka tulkitsi Marvel Comicsin historiaa aivan uudesta näkökulmasta. Sen sijaan, että sarjakuvan pääosassa olisi ollut supersankari, sen keskeinen hahmo oli valokuvaaja Phil Seldon, joka todisti Marvelin universumin keskeisimpiä tapahtumia jokamiehen näkökulmasta. Marvelsin kuvitti tai oikeammin maalasi Alex Ross, jonka valokuvarealistiset öljyvärimaalaukset olivat olennainen osa supersankariuniversumin tapahtumien tuomisessa osaksi todellista maailmaa. Marvels oli raikas tuulahdus aikana, jolloin sarjakuvatarinat olivat yhä pinnallisempia, ja voimassa oleva trendi oli väkivaltaisuus, synkkyys ja kyynisyys. Marvels ei ollut mitään näistä, mutta onnistui kuitenkin olemaan realistinen tavalla, jota pidettiin Watchmenin ja Yön ritarin paluun jäljiltä tärkeänä piirteenä uudessa aikuisemmassa supersankarisarjakuvassa.

Tavallaan Busiek ja Ross edustivat kaikkea sitä, mitä Image ei ollut, ja siksi olikin aikamoinen yllätys, että juuri tuo kustantamo julkaisisi heidän seuraavan projektinsa nimeltään Astro City. Astro City jatkoi samaa arkipäiväisen elämän kuvaamista supersankariuniversumissa, jolla Busiek ja Ross olivat ansainneet kannuksensa. Kuten aikaisemminkin, Busiek kirjoitti tarinat, mutta sarjakuvan sisäsivut kuvitti tällä kertaa Brent Anderson Rossin vastatessa kansista ja osallistuessa hahmojen luomiseen.

Eloon herätetty piirroshahmo Loony Leo.

Astro Cityn tarinoiden pääosassa ovat myös itse sankarit, mutta yhtä usein superrosvot, perheenisät, pikkurikolliset, avaruusoliot tai yhdessä tarinassa jopa eloon herätetty piirroshahmo. Silloinkin, kun tarinan pääosissa on supersankari, näkökulma on uudenlainen – supersankariperheen lapsi opettelemassa ruutuhyppyä, kiireisten sankareiden epäonniset treffit tai isänsä menettäneen sankarin epävarmuus oman lapsensa tulevaisuudesta.

Alkuperäinen, vuonna 1995 julkaistu, kuuden lehden pituinen minisarja sisältää yhden numeron pituisia novellimaisia tarinoita, mutta vuosina 1996-2000 julkaistu jatkuva, tosin epätasaisesti ilmestynyt, sarja taas tarjoilee myös pidempiä tarinakokonaisuuksia. Mystisen The Confessorin apurin Altar Boyn näkökulmasta kerrottu Confessions on paikoitellen turhan hidastempoinen, mutta vankilasta vapautuvan Steeljackin kovaksikeitettyjä dekkareita ja film noir -elokuvia lainaileva Tarnished Angels toimii hienosti. Parhaimmillaan Astro City on kuitenkin lyhyemmissä tarinoissa.

Astro City ei ole turhaan nimetty tarinoidensa kulissina toimivan kaupungin mukaan. Yhtä paljon kuin sitä kansoittavat hahmot, on itse kaupunki tarinoiden keskipisteessä. Astro City ei ole yksiulotteinen rivi pilvenpiirtäjiä viittaritareiden seikkailujen taustalla, vaan vivahteikas, elävä paikka, jolla on rikas historia ja omat tunnistettavat maamerkkinsä, kaupunginosansa ja nähtävyytensä. Useat Astro Cityn maamerkit on nimetty kuuluisien sarjakuvakirjoittajien tai -piirtäjien mukaan, esim. Mount Kirby, Binderbeck Plaza, Biro Island, Kanewood jne.

Astro City on kaupunkina eräänlainen yhdistelmä erilaisia supersankarisarjakuvien ja laajemminkin populaarikulttuurin fiktiivisiä kaupunkeja. Sieltä löytyy niin klassisten supersankarikaupunkien art deco -pilvenpiirtäjiä kuin myös Kiefer Squaren rähjäinen superrikollisslummi. Busiekin kiehtovimpia keksintöjä on yliluonnollisten olentojen kansoittama itäeurooppalaisvaikutteinen Shadow Hill.

Superlapsi Astra pohtimassa ruutuhypyn myysteriä Astro Cityn numerossa 2

 Samoin kuin Astro Cityn maisemat, myös sitä asuttavat sankarit ovat täynnä viittauksia supersankarisarjakuvien historiaan. Usein ne ovat kuuluisien DC:n ja Marvelin hahmojen analogioita. Tulevaisuudesta tullut oman elämänsä toisten auttamiseksi uhrannut jalo, mutta (tarkoituksellisen) yksiulotteinen Samaritan on kuin Teräsmies, feministinen Winged Victory puolestaan muistuttaa Ihmenaista, First Family Ihmenelosia ja Astro City Irregulars Ryhmä-X:ää. Busiekin lainailu ei kuitenkaan johdu omien ideoiden puutteesta, vaan hahmot edustavat sarjakuvamaailman ikoneja ja stereotyyppejä. Joskus, kuten Silver Agentin tapauksessa, hahmo saattaa edustaa kokonaista supersankarisarjakuvan aikakautta. Usein hahmoissa on kuitenkin piirteitä ja nyansseja, joita niiden esikuvista ei löydy. Esimerkiksi Winged Victory on vienyt Ihmenaisen luomisen taustalla piilleen feminismin äärimmäisyyksiin asti lähes uskonnollisine ideologioineen ja tytöille suunnattuine kouluineen.

Brent Andersonin piirrokset ovat hieman suttuisia ja etenkin kasvojen alueella hänellä on usein pieniä vaikeuksia, mutta kaiken kaikkiaan hän selviytyy kohtuullisesti vaativasti tehtävästä – Astro Cityn piirtäjän tulee hallita ihmishahmojen lisäksi myös arkkitehtoniset yksityiskohdat. Alex Rossin kannet ovat kautta linjan loistavia ja tärkeä osa lehden tunnelmaa. Ajalleen tyypilliset hiukan ylikirkkaat tietokonevärit sopivat Astro Cityyn yllättävän hyvin tuodessaan tarinoihin ripauksen epätodellista satumaisuutta.

Astro Cityssä Busiek vihjailee kaupungin historiasta, tärkeistä paikoista tai nykyisistä ja entisistä sankareista vähitellen, suunnaten valokeilan kaupungin eri osiin ja puoliin, ikään kuin paljastaen jo valmista rakennelmaa hitaasti sitä peittävän kankaan alta. Tämä luo Astro Cityyn voimakkaan todellisuuden ja olemassa olevan historian tunnun. Vuonna 1996 alkaneen sarjan loputtua numeroon 22 vuonna 2000 vain pieni osa näistä salaisuuksista oli paljastettu, mutta Astro Citystä saakin sen tunteen, että oikean kaupungin tapaan sen jokaisen kadunkulman ja sivukujan tunteminen on elinikäinen projekti.

90-luvun toisen puoliskon ajan vauhdikkaasti edennyt sarjakuva on jatkunut 2000-luvun melko verkkaisesti. Vuosina 2003 ja 2004 ilmestyi viisiosainen Local Heroes -minisarja, ja vuonna 2005 alkanut neljään neljän numeron minisarjaan jakautunut The Dark Age päättyi vasta vuonna 2010. Lisäksi Astro Cityssä on vierailtu erinäisten yksittäisten erikoisnumeroiden sivuilla. Itse en ole vielä päässyt lukemaan näitä uudempia tarinoita. Astro Cityn ohella Busiekin on 2000-luvulla pitänyt kiireisenä mm. Kostajien, Conanin, Aquamanin ja Teräsmiehen kirjoittaminen. Tänä vuonna Busiek yhdisti voimansa jälleen Alex Rossin kanssa Jack Kirbyn luomia hahmoja kunnioittavassa Kirby-projektissa.

90-luvun puolivälissä Astro City oli kuin raikas lähde loputtomalta näyttävän autiomaan keskellä. Supersankarisarjakuvat olivat kehnossa jamassa sisällöllisen tyhjyyden ja 80-luvun lopulta saakka vallinneen kyynisyyden, väkivaltaisuuden ja synkkyyden keskellä. Astro City palautti klassisten sarjakuvien utopistisen positiivisuuden ja ihmeen tunteen tuoden mukaan kuitenkin tarpeeksi postmodernia realismia. Samaan aikaan oikeastaan vain 80-lukulaisen synkkyyden yhtenä luojana tunnettu Alan Moore hiihteli samankaltaisia latuja 1963-minisarjallaan ja hienossa Supremessaan. Astro Cityn tavoin nämä sarjakuvat luopuivat kyynisyydestä ja löysivät uudelleen supersankarisarjakuvan taian.

* Lopulta henkilökohtaiset ongelmat estivät Portaciota osallistumasta Imageksi nimettyyn yhtiöön täyspainoisesti.

** Uusista mutanteista tuli Liefeldin käsissä huippusuosittu X-Force.

Fuzzgun '91 – Kymmenen 90-luvun vaihtoehtokitaraklassikkoa – osa 2/2

Pari viikkoa sitten käytiin läpi ensimmäiset viisi kymmenestä klassisesta 90-luvun vaihtoehtokitaralevystä. Tässä listan loppuosa, joka sisältää hiukan vähemmän tunnettuja, muttei yhtään sen vähäisempiä 90-luvun vaihtoehtorocknimiä.

Giant Sand: Selections Circa 1990-2000 (2001)

Yksi vaihtoehtorockin kiistatta aliarvostetuimmista yhtyeistä on tucsonilainen Giant Sand. Jo 80-luvun alussa nimellä Giant Sandworms aloittanut yhtye on julkaissut yli kaksikymmentä levyä ja sen jäsenet ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Ainoa yhtyeen vakiojäsen on laulaja/kitaristi/lauluntekijä Howe Gelb, mutta hienoimmat levynsä se teki kokoonpanolla, johon kuuluivat myöhemmin Calexicon muodostaneet John Convertino ja Joey Burns. Lopulta basistin ja rumpalin sivubändistä tuli Giant Sandia suositumpi ja he lähtivät omille teilleen, mutta sitä ennen trio teki vuosikymmenen ajan loistokasta auringon polttamaa ja tuulen pieksemää aavikkorockia. Gelbin ja Giant Sandin diskografia on laaja ja sekava, eikä helposti saatavilla, joten yhtyeen 90-luvun huippuhetket on koettavissa parhaiten kokoelmamuodossa. Vuonna 2001 julkaistu Selections Circa 1990-2000 on kummallinen sekoitus singlejä, albumiraitoja ja erinäisiä kokoelmille piilotettuja irtobiisejä. Se kuitenkin kuvaa hyvin Giant Sandin arvaamatonta luonnetta, kirpputorimaista estetiikkaa ja Gelbin piittaamatonta asennoitumista minkäänlaiseen urakehitykseen (edes Gelb itse ei ole varma montako levyä hän on julkaissut soolona, Giant Sandin kanssa ja erinäisillä muilla nimillä). Gelb on loistava lauluntekijänä ja karismaattinen laulaja, mutta etenkin kitaristina hän on yksi rockhistorian unohdettuja aarteita. Parhaimmillaan Gelbin soitto kuulostaa siltä kuin Robert Johnson, Neil Young, Ron Asheton, Thurston Moore ja Tony Iommi soittaisivat samassa bändissä. Herkkä akustinen näppäily vaihtuu hetkessä raivokkaaseen ulvontaan ja luita murskaavaan kitaran runnomiseen. Giant Sandin musiikissa on vaikutteita kantrista, mutta myös vaihtoehtorockista, bluesista, punkista, avant gardesta ja jazzista. Se on kuin yhtyeen kotiosavaltion Arizonan autiomaat: villiä ja arvaamatonta, mutta pakahduttavan kaunista.

Shudder To Think: Pony Express Record (1994)

Jos pystyt kuvittelemaan David Bowien, The Smithsin, Gang of Fourin, post hardcoren, jazzin, avant garden ja Jeff Buckleyn risteytyksen, alat päästä melko lähelle Washington DC:stä kotoisin olevan Shudder To Thinkin soundia. 90-luvun alun villeinä vuosina myös tämä varsin epäkaupallinen kvartetti pääsi levyttämään isolle levy-yhtiölle ja hyödynsi suuren budjetin välittömästi tekemällä kauniin, mutkittelevan, älyllisen, leikkisän ja seksikkään mestariteoksen. Pony Express Recordia nauhoittaessa Shudder To Thinkiin kuuluivat vaikuttavalla ooppera-glam-äänellä varustettu laulaja-kitaristi Craig Werden, myöhemmin The Cardigansin Nina Perssonin nainut kitaristi Nathan Larson, basisti Stuart Hill ja aikaisemmin Jawboxissa soittanut rumpali Adam Wade. Kuten arvata saattaa, eivät Pony Express Record tai sitä seurannut hitusen popimpi 50,000 B.C. saavuttaneet juurikaan kaupallista menestystä, ja vuonna 1998 Shudder to Think hajosi. Samana vuonna se ehti kuitenkin vielä tehdä pari loistokasta glam-pastissia Velvet Goldmine -kulttielokuvan hienolle soundtrackille. Pony Express Record esittelee kuitenkin hienosti yhden aikansa omaperäisimmistä yhtyeistä. Shudder to Think ei päästä kuuntelijaansa helpolla: toisinaan sen musiikki on lähes raivostuttavan kimuranttia, mutta loppujen lopuksi se palkitsee keskittyneen kuuntelijan ruhtinaallisesti.

The Wedding Present: Seamonsters (1991)

Brittiläinen The Wedding Present seurasi urallaan ajalleen tyypillistä polveilevaa reittiä. Alun perin debyyttinsä George Best myötä vuonna 1987 C86-/nynnypop -genreen niputetun yhtyeen (joka esiintyi myös käänteentekevällä C86-kasetilla) toinen julkaisu oli kokoelma ukrainalaisia kansanlauluja, joita se oli äänittänyt dj John Peelin radiosessioissa (Українські Виступи в Івана Піла eli Ukrainian John Peel Sessions). On lähes mahdotonta kuvitella, että nykypäivän indie rock -yhtye julkaisisi toisena levynään jotain tuollaista, mutta temppu kertoi paljon 80-90-lukujen taitteen vaihtoehtobändien epäkaupallisesta asenteesta. Vuonna 1989 The Wedding Present palasi eksoottiselta musiikilliselta tutkimusmatkaltaan ja julkaisi toisen varsinaisen albuminsa Bizarron. Levyllä yhtyeen soundi oli lipunut aimo matkan debyytin helisevästä kitarapopista kohti syvempiä ja myrskyisämpiä vesiä. Yhtye nauhoitti Brassneck-singlestä uuden version amerikkalaisen tuottaja Steve Albinin kanssa, ja hänen kanssaan The Wedding Present lähti myös levyttämään kolmatta pitkäsoittoaan. Vuonna 1991 julkaistu Seamonsters esitteli The Wedding Presentin soundin entistä rujompana – kitarat surisivat ilkeästi, rytmisektio murisi pahaenteisesti ja laulaja/kitaristi David Gedgen kappaleet olivat entistä tummasävyisempiä. The Wedding Presentin musiikki velloi rauhallisempinakin hetkinään kuin synkkä ja jatkuvasti myrskyyn puhkeamaisillaan oleva meri. Tuon tuostakin yhtye räjähti sähköisen pidättelemättömiin purkauksiin. Kuin kesyttömät vesimassat, joiden alla vieraat hirviöt piileksivät, oli The Wedding Presentin musiikki myös useimmiten verrattoman kaunista. The Wedding Present jatkoi uraansa julkaisemalla vuonna 1992 joka kuukausi 7-tuumaisen singlen, joiden a-puolella oli omia kappaleita ja b-poskella covereita. Mm. loistokkaan shoegazing-version Julee Cruisen Falling-kappaleesta sisältävät 12 singleä koottiin Hit Parade 1 ja 2 -levyille. Näiden julkaisun jälkeen The Wedding Present siirtyi Island-levy-yhtiölle ja julkaisi vuonna 1994 kepeämmän Watusin. Vuonna 1996 se vaihtoi jälleen levy-yhtiötä julkaistessaan Cooking Vinylillä mini-lp Minin ja täyspitkän Saturnalian. Yhtyeen suosio oli kuitenkin tasaisesti laskenut 90-luvun alun huippuvuosista, eikä se löytänyt paikkaansa vuosikymmenen puolivälin "Cool Britanniasta" tai jälkigrungen näivettämästä Amerikasta. David Gedge jatkoi kuitenkin musiikin tekemistä kamaripop-yhtye Cineramassa, ja vuonna 2005 The Wedding Present teki paluun Take Fountain -levyn myötä. Yksi 80- ja 90-lukujen hienoimmista ja aliarvostetuimmista vaihtoehtorock-yhtyeistä oli enemmän kuin tervetullut takaisin.

(Oikeaa musiikkivideota ei löydy YouTubesta, joten tässä Seamonstersin avausraita Dalliance livenä)

Throwing Muses: The Real Ramona (1991)

Intensiivinen laulaja/kitaristi Kristin Hersh perusti Throwing Musesin yhdessä serkkunsa Tanya Donnelyn kanssa jo teini-ikäisenä vuonna 1981. Neljännellä albumillaan The Real Ramona yhtyeen (Hershin ja Donnelyn lisäksi rumpali David Narcizo ja basisti Fred Abong) hakku osui kirkkaimpaan kultasuoneen kulmikkaan post-punkin, unenomaisen dreampopin, äkkiväärän vaihtoehtorockin ja puhtaan popin välimaastossa. Hersh ei ollut koskaan kuulostanut näin melodisesti vaivattomalta onnistuen samalla myös säilyttämään aikaisempien kappaleidensa mystisyyden ja synkän haavoittuneisuuden sellaisilla täysosumilla, kuten Counting Backwards, Red Shoes, Graffiti ja Two Step. Yhtyeen aikaisemman uran abstraktioista muistuttivat anoreksiaan kuolleesta naisesta kertonut Ellen West tai suorastaan pelottava Hook in Her Head. Pian The Breedersin kautta Bellyyn ja lopulta soolouralle siirtynyt Tanya Donnely vastasi Hershin haasteeseen tekemällä toistaiseksi parhaat kappaleensa, kevätpäivän kepeän Not Too Soonin ja haaveilevan Honeychainin. The Real Ramonalla Hershin ja Donnelyn kitarat vuoroin helisevät, vuoroin ärisevät ja vuoroin maalailevat. Albumin kitarapop on tarttuvaa, muttei kuulosta koskaan imelältä, laskelmoivalta tai kliseiseltä. The Real Ramonan ainoa huono puoli oli, että siitä oli paha pistää paremmaksi. Throwing Muses yritti ja pääsi lähelle, muttei koskaan aivan onnistunut. Sekä Hersh että Donnely ovat tehneet myös pitkät ja ansiokkaat soolourat. Throwing Muses on yhä kasassa (tosin Hersh on ainoa The Real Ramonalla soittanut henkilö) ja julkaisee uuden levynsä tänä vuonna.

Sugar: Copper Blue (1992)

Harva (ex-)punkkari ansaitsee yhtä itsestään selvästi kitarajumalan arvonimen kuin Bob Mould. Legendaarisen Hüsker Dün laulaja/kitaristina hän oli osa sitä alkuperäistä bändikatrasta, joka pystytti 80-luvun puolivälissä amerikkalaisen vaihtoehtorockin hardcorepunkin vielä kyteville raunioille. Rumpali/laulaja Grant Hartin ja basisti Greg Nortonin kanssa Mould loi yhden vaihtoehtorockhistorian tärkeimmistä musiikillisista perinnöistä. 90-luvun alussa nuoret jolpit, Nirvana etunenässä, veivät Hüsker Dün luoman yhdistelmän raskasta punkkitarointia ja iskeviä 60-lukuvaikutteisia melodioita suoraan myyntilistoille. Vuonna 1992 Mould otti omansa takaisin Sugar-yhteellään (Mouldin ohella basisti David Barbe ja rumpali Malcolm Travis), jonka klassinen debyytti Copper Blue säilytti säröiset kitarat, mutta käänsi mittarit täysille melodisuuden saralla. Levyn lähes jokainen kappale on helmeilevää popnektaria, mutta Mould ei kaihtanut vakavampia aiheita käsitellessään esimerkiksi The Slimin sanoissa AIDS-epidemiaa, A Good Ideassa murhaa ja Hoover Damissa itsemurhaa. Ehkäpä vallankumouksellisempaa kuitenkin oli, ettei Mould epäröinyt kirjoittaa entistä suoremmin ihmissuhteista ja rakkaudesta (Changes, Helpless ja If I Can't Change Your Mind). NME valisti Copper Bluen vuoden 1992 albumiksi, mutta pian Sugar jäi nousussa olleiden brittipopin ja grungen jalkoihin. Yhtye julkaisi vielä synkän ja raskaan Beaster-ep:n (1993) ja toisen täyspitkän nimeltään File Under: Easy Listening (1994). Lopulta häikäisevän kirkkaalla liekillä palaneen yhtyeen polttoaine loppui vuonna 1995, ja Mould lähti epätasaiselle soolouralle, jolla on toki silläkin ollut huippuhetkensä. Copper Bluen taivaallisiin voimapopkorkeuksiin Mould ei kuitenkaan ole toistaiseksi yltänyt.

Fuzzgun '91 – Kymmenen 90-luvun vaihtoehtokitaraklassikkoa – osa 1/2

Muun muassa Pains of Being Pure at Heartin uuden Belong-levyn ja Yuckin debyytin myötä ilmassa on ollut ysärivaihtoehtorockin kitarasoundin paluun merkkejä. Oikeastaan tätä paluuta 90-luvun äänekkäämpään kitarankidutukseen edustivat jo parin viime vuoden "nu gaze"-soundi, mutta nyt ysäristä kohistaan tosissaan. Tässä ensimmäiset viisi kymmenestä kitaransoitannollisesti(kin) huomionarvoisesta klassikkolevystä ajalta, jolloin Radioheadin Thom Yorke kuvasi eräässä haastattelussa vaihtoehtoradion kuulostavan jääkaapin surinalta. Thomilla taisi olla vain volyymi käännettynä liian pienelle.

Huom. Olen jättänyt listasta pois joitain itsestään selviä levyjä, joista on vaikea keksiä jotain sellaista kirjoitettavaa, mitä ei olisi kirjoitettu jo satoja kertoja aikaisemmin. Tällaisia levyjä ovat mm. Nirvanan Nevermind, My Bloody Valentinen Loveless ja Radioheadin OK Computer. Edellä mainitut levyt ovat toki klassikkoja, ja jollet ole niitä kuullut, korjaa tilanne mitä pikimmiten. Useat 90-luvun kitarasoundin kannalta tärkeät levyt on tehty 80-luvun puolella, joten karsin ne pois listalta, mutta toki sellaiset albumit, kuten The Wipersin Youth of America (1981), Hüsker Dün Zen Arcade (1984), Dinosaur Jr.:n You're Living All Over Me (1987), Sonic Youthin Daydream Nation (1988) ja Pixiesin Surfer Rosa (1988) ovat olennaista kuunneltavaa kaikille itseään kunnioittaville musiikin ystäville. Koska lista keskittyy 90-luvun säröisempään kitarointiin, brittipop on niin ikään jätetty siltä pois.

Smashing Pumpkins: Siamese Dream (1993)

Billy Corganin johtama Smashing Pumpkins pääsi tuoreeltaan mukaan 90-luvun vaihtoehtobuumiin debyyttilevynsä Gish (1991) myötä, muttei ollut tuolloin vielä löytänyt kunnolla soundiaan. Gishin sekoitus Jane's Addictionia ja 60-lukulaista jamittelurokkia vaihtui goottipoppia, shoegazingia, dream popia, heavy metalia, psykedeliaa ja Corganin välittömästi tunnistettavaa kitisevää nasaalilaulua yhdisteleväksi vaihtoehtorockiksi vuonna 1993 julkaistulla mestariteoksella Siamese Dream. Levy syntyi depressiosta ja bändin sisäisistä ristiriidoista, joiden ansiosta Corgan soitti levyllä lähes kaikki kitara- ja bassoraidat ja rumpali Jimmy Chamberlain passitettiin vieroitusklinikalle. Ongelmista huolimatta Siamese Dream oli sekä kaupallinen että taiteellinen onnistuminen. Smashing Pumpkinsin musiikki oli vuorotellen herkän haaveilevaa ja vuorotellen raivokkaan raskasta – usein samassa kappaleessa. Corgan onnistui kappaleineen vangitsemaan jotain hyvin olennaista teini-ikäisen sielunmaiseman samanaikaisesta uhmakkuudesta ja hauraudesta. Sellaiset kappaleet, kuten Today, Cherub Rock, Rocket, Mayonaise, Disarm tai vaikkapa 8-minuuttinen kitarailotulitus Silverfuck veivät Smashing Pumpkinsin myyntilistoille, MTV:lle ja ennen kaikkea miljoonien fanien sydämiin. Kaksikymmentä vuottakin myöhemmin Siamese Dreamsin särökitaramyrsky on juovuttava.

Pavement: Crooked Rain, Crooked Rain (1994)

Tuskinpa edes Pavementin perustajajäsenet Stephen "S.M." Malkmus ja Scott "Spiral Stairs" Kannberg olisivat uskoneet, että heidän vuonna 1989 perustamastaan nuhjuisesta "äänitysprojektista" tulisi yksi 90-luvun kiitetyimmistä rock-yhtyeistä. Pavement kehittyi vuonna 1989 julkaistun Slay Tracks (1933-1969) -ep:n Chrome, The Fall ja Swell Maps -vaikutteisesta post punkista soundiltaan rähjäiseksi, mutta melodisesti vahvaksi ja omaperäiseksi vaihtoehtorockiksi viimeistään vuoden 1992 Slanted and Enchanted -albumilla. Monet pitävät debyyttiä yhtyeen parhaana, mutta vähintään yhtä hyvä, ellei parempi on Pavementin suurin kaupallinen menestys Crooked Rain, Crooked Rain (1994). Tällä albumilla Malkmus (kitara/laulu), Kannberg (kitara), Mark Ibold (basso), Bob Nastanovich (perkussiot), Steve West (rummut) yhdistivät viimein sekä sanoitustensa ironisen näsäviisauden ja aidon koskettavuuden että musiikkinsa kauniit melodiat, särisevän kitarapörinän ja horjuvan hapuilun toimivaksi yhdistelmäksi, jota sen ristiriidat vain vahvistivat. Cut Your Hair oli jopa hitti MTV:llä ja vaihtoehtoradiokanavilla. Vähintään yhtä hienoja kappaleita olivat mm. Range Life, Silence Kit ja Gold Soundz. Löisin vaikka vetoa, ettei aikaakaan, kun alkaa ilmestyä uusia nuoria yhtyeitä, jotka mainitsevat vaikuttajakseen tämä 90-luvun suurimman kulttibändin.

PS. Range Lifen videosta voi myös nähdä, miltä hipsterit näyttivät 90-luvun alussa!

Ride: Nowhere (1990)

Riden debyyttilevyn kannessa näkyvä valtava aalto kuvaa aika hyvin sen sisältöä. Mark Gardenerin ja Andy Bellin kitaroiden massiiviset säröaallot iskeytyvät ulvoen vasten Steve Queraltin basson ja Laurence Colbertin rumpujen muodostamaa peruskalliota tällä shoegazingin virstapylväällä. On vaikea uskoa, että 90-luvun puolivälistä aina 2000-luvun loppuun asti näin vaikuttavaa musiikkia pidettiin lähinnä naurettavana. Näin kuitenkin kävi, aluksi grungen, ja sitten brittipopin otettua vallan kenkiin tuijottelulta. Nykypäivän näkökulmasta Nowheren hypnoottisen kitarajumituksen, eeppisen dynamiikan, kauniiden melodioiden ja leijailevien laulujen yhdistelmästä voi taas nauttia täysin rinnoin. Riden ura ei sujunut aivan suunnitelmien tai yhtyeen ansioiden mukaisesti. Vuonna 1992 julkaistu power pop -vaikutteinen Going Blank Again oli vielä loistokas levy (kts. esim. kuolematon Twisterella), mutta jostain syystä sen jälkeen Ride kadotti punaisen langan täysin. Carnival of Lightilla (1994) ja Tarantulalla (1996) yhtye päätti työstää juurirokkia, ensin 60- ja sitten 70-luvun hengessä. Joistain pirteistä hetkistä huolimatta levyillä ei ollut mitään jakoa yhtyeen kahdelle ensimmäiselle albumille ja Ride hajosi ennen kuin Tarantula ehdittiin edes julkaista. Ainoa Riden jäsen, josta on kuultu tämän jälkeen on Andy Bell, joka soitti aluksi Hurricane # 1:ssä, sitten Oasiksessa ja nykyään Beady Eyesissä. Nowheren sellaisten hienojen kappaleiden, kuten Dreams Burn Downin kasvaessa lopulliseen auringon polttamaan euforiaansa hallusinatorisesti vellovan äänimassa keskellä ei voi kuin ihmetellä miksi.

Sebadoh: III (1991)

"Started back in '83/ Started seeing things a differently/ And hardcore wasn't doin' it for me no more/ Started smoking pot/ Thought things sounded better slow... Taking inspiration from Hüsker Dü/ It's a new generation/ Of electric white boy blues"

-Sebadoh: Gimme Indie Rock

80- ja 90-lukujen taitteen indiessä soittotaito ei paljon merkinnyt ja mitä nuhjuisempi lopputulos oli, sitä parempi. Dinosaur Jr.:n basistin paikan vaikean eron jälkeen jättänyt Lou Barlow oli nuhjuisempi kuin monet. Kolmannella levyllään hänen pilvenhöyryinen lo-fi-bändinsä Sebadoh loi kaiken todennäköisyyden vastaisesti rock-mestariteoksen. Tosin piittaamattoman lo-fi-slacker-sellaisen. Sebadohissa parasta on Barlow'n, Eric Gaffney ja III:lla mukaan liittyneen Jason Lowensteinin laulujen ohella trion hällä väliä -asenne. Heidän levynsä olivat skitsofreenisia sekasotkuja, joilla Barlow'n herkkiä akustisia kappaleita seurasi Gaffneyn metelikollaasit Lowensteinin seisoessa, tai kenties röhnöttäessä veltosti, jossain siinä välissä. Kolmoslevyllään Sebadoh oli jo siirtynyt niinkin kaupallisiin kuvioihin, ettei se enää julkaissut teoksiaan itse nauhoittamillaan kaseteilla ja oli jopa alkanut soittaa livenä 80-luvun lopulla. Konserteissaan se ei tosin juuri muistuttanut levyjensä akustispainotteista hapuilua, vaan keskittyi soittamaan Gaffneyn meluisempia kappaleita ja jamittelemaan kuin Sonic Youth konsanaan. Kaikki edellä mainittu kertoi siitä asenteesta, joka oli jäänne indie rockin juurista 80-luvun hardcore punkissa – tätä ei tehty rahasta tai maineesta, vaan kaupallisuutta ja julkisuutta vastustettiin melkeinpä sairaalloisella innolla. Sebadohin III:lla musiikillinen leikittely ja vapaus sekä piittaamattomuus kaupallisuuden kahleista synnyttää aidosti innostavaa musiikkia. Yhtyeen lo-fi saa tuntemaan, että tätä voisi itsekin tehdä, muttei sisällä punkin yksipuolista jyrkkyyttä. Ehkäpä Barlow tiivistää itsensä ja yhtyeensä aika hyvin Renaissance Man -kappaleessa: "Post-hardcore, pre-apocalyptic, science-fiction, drone-loving/ Renaissance Man/ Oh, what is true? What is real?/ No bullshit, brother/ Pot-smokin’ Renaissance Man/ Wasted effort to stand up/ Real things happen when you’re down". Joskus mestariteos syntyy, vaikkei edes yritä.

Sleater-Kinney: Dig Me Out (1997)

90-luvun lopulla grunge oli kuollut ja kaupallinen alternative rock alkoi vallata alaa bändeiltä, jotka kasvoivat 80-luvun indie-skenestä. Monet klassiset vaihtoehtobändit hajosivat tai tekivät huonoja levyjä. Onneksi löytyi sentään myös uusia lupauksia. Yksi näistä oli radikaalista riot grrrl -bändistä mestariluokan rock-yhtyeeksi kasvanut Sleater-Kinney. Yhtyeen perustivat alun perin sivuprojektiksi Heavens to Betsy -yhtyeessä soittanut Corin Tucker ja queercore-bändi Excuse 17:ssa kitaristina toiminut Carrie Brownstein. Aluksi toistensa kanssa seurustellut duo julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1995. Albumin perinteinen riot grrrl -punk ei kuitenkaan valmistanut siihen, kuinka paljon yhtye kehittyisi toiseen levyynsä Call The Doctor (1996) mennessä. Viimeistään vuonna 1997 julkaistulla Dig Me Outilla se oli löytänyt musiikillisen Shangri-Lan jostain punkin, post punkin, Sonic Youthin, riot grrrlin ja Throwing Musesin välimaastosta. Tuckerin (laulu/kitara), Brownsteinin (laulu/kitara) ja myös Quasissa soittaneen Janet Weissin (rummut) musiikki oli jyrkkää, jäntevää ja pelkistettyä, mutta kuitenkin melodista. Ilman basistia toimeen tulleen yhtyeen tiukkaakin tiukemman soiton päälle Tucker julisti vaikuttavalla banshee-ulvonnallaan sodan, konservatiivisuuden, sukupuoliroolien ja kulutuksen vastaista viestiään. Osasipa Sleater-Kinney olla tarvittaessa myös romanttinen (One More Hour, Buy Her Candy) ja riemukas (Words and Guitar). Kuten Tucker asian ilmaisee jälkimmäisellä: "I like it/ Way way too loud/ I got it, words and guitar/ I play it all, I play it all/ I play it, words and guitar/ Can't take this away from me/ Music is the air I breathe."

Melkein tuomiopäivä – Teräsmiehen suuresti liioiteltu ja varsin lyhytaikainen kuolema

Kun DC Comics päätti 90-luvun alussa tappaa maailman epäilemättä tunnetuimman supersankarin Teräsmiehen, koko juttu alkoi vitsistä. Vuonna 1986 Teräsmiestä oli palkattu kirjoittamaan ja piirtämään aikaisemmin Marvel Comicsin leivissä mm. Ryhmä-X:ää piirtänyt ja Ihmeneloset voitokkaasti 80-luvulle päivittänyt John Byrne. Byrne onnistui puhaltamaan uutta henkeä vanhanaikaiseen ja paikallaan polkeneeseen Teräsmieheen, mutta vähitellen hän riitautui DC:n kanssa ja lähti vuonna 1989 omille teilleen. Byrnen lähdettyä Teräsmies-lehtien lukijamäärät (tuolloin kuukausittain ilmestyviä lehtiä oli neljä) olivat tasaisesti laskeneet, ja 90-luvulle tultaessa DC:llä pohdittiin kuumeisesti keinoja saada menetetty suosio takaisin.

Teräsmiehen kirjoittajat ja toimittajat päätyivät siihen, että he saisivat romanttisemmalla juonikuviolla houkuteltua lisää tyttöjä sarjakuvan lukijoiksi. Ideana oli saattaa Teräsmies ja hänen tyttöystävänään vuodesta 1938 roikkunut Lois Lane viimein avioliiton satamaan. Tarinaa jouduttiin kuitenkin siirtämään odottamattomien tapahtumien takia – vuonna 1993 oli määrä aloittaa uusi romanttinen Teräsmies-tv-sarja "Lois & Clark: The New Adventures of Superman". Myös tv-sarjan käsikirjoittajat suunnittelivat Teräsmiehen ja Lois Lanen häitä ja sarjakuvan kirjoittajat määrättiin siirtämään hääsuunnitelmia kokonaisen vuoden eteenpäin, jotta televisiosarjan hääjakso osuisi samoihin aikoihin sarjakuvahäiden kanssa.

Teräsmies-sarjakuvien käsikirjoittajilla oli nyt lehtikaupalla tyhjää tilaa täytettävänä. Eikä tilaa voinut täyttää millä vaan perusjuonilla, vaan lukijamäärien kasvattamiseksi tuli keksiä jokin toinen suuri tapahtuma, joka kääntäisi sankarin hitaan kaupallisen syöksylaskun uuteen nousuun. Eräässä kokouksessa Adventures of Superman -lehden kirjoittaja Jerry Ordway heitti, että "meidän pitäisi vaan tappaa se". Älyttömästä ideasta tuli aluksi lentävä lause toimistolla, ja vähitellen Teräsmies-lehtien toimittaja Mike Carlin alkoi lämmetä idealle. Lopulta homma lyötiin lukkoon – vuoden 1992 marraskuulle päivätyssä Superman-lehden numerossa 75 maailman tunnetuin ja vanhin supersankari tulisi kuolemaan.

Kun Teräsmiehen kirjoittajat ja DC Comicsin johtajat päättivät sankarin kuolemasta, he tuskin arvasivat kuinka pahasti koko juonikuvio karkaisi käsistä. Pari seikkaa tekivät Teräsmiehen kuolemasta tavallista sarjakuvajuonta suuremman tapauksen ja yhden 90-luvun merkittävimmistä sarjakuvabisneksen avaintapahtumista. Ensimmäinen oli sen ennennäkemättömän laaja medianäkyvyys. DC Comicsin tiedottaja Martha Thomases sai levitettyä jutun uutisena suuriin sanomalehtiin sekä Amerikassa että myös ympäri maailmaa. Muistan itsekin lukeneeni suunnitelmista tappaa Teräsmies yleensä supersankarisarjakuvista täysin piittaamattomasta Helsingin Sanomista. Hesarissa ja epäilemättä myös muissa lehdissä uutinen otettiin vastaan faktana: Teräsmies todella tulisi pian kuolemaan lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Ongelmana kuitenkin oli se, että harva asia on supersankarisarjakuvissa lopullista ja peruuttamatonta: ei varsinkaan kuolema. Sarjakuvaharrastajien keskuudessa on pitkään pyörinyt vanha vitsi, jonka mukaan supersankarisarjakuvissa ainoastaan Bucky, Jason Todd ja Ben-setä pysyvät kuolleina.* Lukemattomat supersankarit, heidän ystävänsä ja rakastettunsa tai vihollisensa ovat jossain vaiheessa kuolleet vain herätäkseen henkiin, joskus pian, toisinaan vuosien päästä. Kuten sarjakuvahahmo Charles Xavier on todennut: supersankarien taivaassa on porttien sijaan pyöröovet.

Toinen tekijä, joka nosti Teräsmiehen kuoleman arvoon arvaamattomaan oli sarjakuvakauppojen räjähdysmäinen yleistyminen Yhdysvalloissa 90-luvun alussa. Sarjakuvan lukijoiden lisäksi kaupat palvelivat myös keräilijöitä ja keinottelijoita, jotka uskoivat, että sarjakuvakeräilyllä voisi tehtailla aimo kasan dollareita, samaan tapaan kuin urheiluun keskittyneillä keräilykorteilla. Keinottelijat ostivat laatikkotolkulla lehtiä, joiden ennustettiin tulevan tulevaisuudessa keräilykappaleiksi, esimerkiksi uuden hahmon ensiesiintymisen tai (niinpä niin) tunnetun hahmon kuoleman takia. Pahimmillaan vain kuukautta aikaisemmin ilmestyneestä lehdestä joutui maksamaan moninkertaisen hinnan. Itse tarinalla tai sillä, oliko lehti hyvää luettavaa, ei ollut juuri merkitystä. Keräilijöitä hölmöjen kuvalehtien lukeminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, eikä esimerkiksi muovipussissa myytyjä lehtiä voinut edes avata ilman, että niiden arvo laski.

Tapahtuman mittava uutisointi ja sarjakuvakeräilyn nousu johtivat siihen, että Superman-lehden 75:n numeron lopulta ilmestyessä kansa rynnisti sarjakuvakauppoihin kuin villiintynyt puhvelilauma – suurin osa siinä vankassa luulossa, että Teräsmies tulisi sekä todella kuolemaan että tämä lehti olisi tulevaisuudessa omaisuuden arvoinen. Halutuin oli mustaan muovipussiin pakattu erikoispainos, jonka mukana tuli juliste, keräilykortti, postimerkkejä, "lehtileike" Daily Planetista ja surunauha. Tällaiset erikoisversiot olivat tyypillisiä 90-luvun sarjakuvamarkkinoille, joilla päätettiin kestävän kehityksen ja parempien tarinoiden sijaan keskittyä niistämään rahat lukijoilta erilaisten temppujen avulla.

Teräsmiehen kohdalla temppuilu toimi – hetken aikaa. Supermanin numero 75 myi valtavat määrät, mutta muutaman kuukauden päästä kävi selväksi, ettei siitä saanutkaan myytäessä moninkertaista hintaa. Liian moni oli ostanut lehden. Kaiken huipuksi kuukausien kuluessa alkoi hitaammillekin valjeta, että alkuperäinen Teräsmies oli heräämässä henkiin. Teräsmiehen kuolemaa seuranneen "Funeral for a Friend" -tarinakokonaisuuden jälkeen kaikki Teräsmies-lehdet olivat tauolla kolme kuukautta, jonka jälkeen ne palasivat kauppojen hyllyille "Reign of Supermen!" -tarinalla, jossa jokaisessa lehdessä alkoi seikkailla yksi neljästä uudesta Teräsmiehestä. Juonella pohjustettiin aidon Teräsmiehen paluuta, mutta ei se haitannut lainkaan, että samalla saatiin esiteltyä pari uutta sankaria: Steel ja uusi Teräspoika. Juonikuviot kulkivat suunnitelmien mukaan ja vuoden 1993 lopulla, vuosi Death of Superman -tarinan alettua, Teräsmies oli jälleen elossa ja lehdessä (ja oletettavasti myös TV:n puolella) alettiin valmistautua Teräsmiehen ja Lois Lanen häihin.

Lukijoiden huijaamisella ja myyntikikkojen kyynisellä tehtailulla oli kuitenkin kauaskantoiset seuraukset. Vuosi 1992 oli ollut mm. Teräsmiehen "kuoleman" ansiosta Yhdysvalloissa sarjakuvamyynnin huippuvuosi. Lasku oli kuitenkin nopea ja armoton. Se myös kesti piinallisen kauan – kymmenen vuotta myöhemmin sarjakuvien myynti oli laskenut murskaavat 80%, DC:n pahin kilpailija ja mm. Ryhmä-X:n ja Hämähäkkimiehen kustantaja Marvel Comics kävi lähellä konkurssia ja esimerkiksi Suomessa lopetettiin suurin osa Marvel-lehdistä 90-luvun puolivälin tienoilla (sivusin tätä aikaisemmassa blogi-kirjoituksessa). Varmaan sarjakuvabisnes ei ole vieläkään täysin toipunut 90-luvun alun virheistään.

Entä sitten itse tarina? Tuolloin kaukaisena vuonna 1992 itsekin ostin mustaan muoviin pakatun Superman 75:n, mutta hiljattain päätin viimein lukea koko tarinan eBaysta ostetusta albumista, joka kokoaa koko stoorin yksien kansien väliin. Hölmö saattaisi uskoa, että Teräsmiehen tappajaksi kelpuutettaisiin hänen arkkivihollisensa, pirullinen Lex Luthor. Väärin. Brainiac? Ei. Bizarro? Darkseid? Mr. MXYZPTLK?! Ei, ei ja ei. Teräsmiehelle viimeistä kuolemaniskua ei jaa kukaan näistä legendaarisista Terämiehen vakiokonnista, vaan 90-luvun puisevan amerikkalaissarjakuvan tahaton symboli: mykkä, karismaton ja yksiulotteinen Doomsday. Tässä on superrosvo, joka ei puno diabolisia juonia ylivoimaisilla superaivoillaan tai valloita maailmaa huimien keksintöjensä avulla. Hänen tihutyönsä eivät johdu henkilökohtaisesta tragediasta, kateudesta, ahneudesta tai edes varsinaisesti pahuudesta. Doomsdaylla ei ole motiivia, hän vain lyö ja tuhoaa, pysähtyen välillä hetkeksi nauramaan maanisesti tappaessaan pikkulinnun tai söpön kauriin.**

Koko seitsemän sarjakuvalehteä jatkuneen tarinakokonaisuuden juonen voisi periaatteessa tiivistää yhteen kappaleeseen:

Doomsday ilmestyy maan alta ja alkaa tuhota tietään kohti Metropolista. Aluksi hän päihittää Justice Leaguen ja sitten tappelee sivukaupalla Teräsmiestä vastaan. Lopulta kumpikin (mukamas) kuolee viimeiseen, järisyttävään iskuun.

Teräsmiehen heikohko suosio 90-luvun alussa ei ole mikään ihme Death of Superman -albumia lukiessa. Lehtien kuvittajat (myös tarinan pääasiallinen kirjoittaja) Dan Jurgens, John Bogdanove, Tom Grummett ja Jackson Guice ovat samantapaisia tylsiä ja puisevia piirtäjiä, jotka ovat valovuosien päässä Marvelin saman ajan huippupiirtäjistä. Ehkäpä heidän 70-luvun mieleen tuova tyylinsä oli valikoitunut Teräsmieheen juuri perinteisyytensä ja konservatiivisuutensa takia.

Onnettomalta vaikuttaa myös Doomsdaylta turpaansa saava Justice League (suom. Oikeuden Puolustajat), johon kuuluu sellaisia b-luokan hahmoja, kuten Guy Gardner, Booster Gold, Blue Beetle, Maxima, Fire, Ice ja Bloodwynd. Epämääräinen joukkio oli jäänne Keith Giffenin ja J. M. DeMatteisin parodisista 80-luvun Justice League -seikkailuista, joissa he olivat tarkoituksella täyttäneet ryhmän b-luokan suuruuksilla. Ilman parodisia elementtejä joukkiossa ei kuitenkaan vaikuta olevan paljon pointtia. Jos Teräsmies myi huonosti, kuinka suosittu mahtoi olla tämä joukko keskinkertaisuuksia?

Vielä tylsää piirrosjälkeä ja mitättömiä hahmoja pahempi on kuitenkin tarina tai oikeammin sen puute. Ennen 90-lukua ei olisi millään ollut mahdollista, että Death of Supermanin tapainen sisällötön rahastus olisi noussut maailman myydyimpien sarjakuvien joukkoon. Tarinan draama perustuu sille, että siinä Teräsmies todella kuolee. Kun tämä otetaan pois, jäljelle ei jää kuin keskinkertaista huonompi, kankeasti kuvitettu sarjakuvatarina. Ei ihme, että romahdus oli lähellä.

Death of Superman on tärkeä osa supersankarisarjakuvien historiaa, muttei sisältönsä puolesta, vaan siksi, mitä se edustaa ja mihin sen ja vastaavien tarinoiden julkaiseminen johti. Teräsmiehen kuolemaa seurasi joukko suuria muutoksia suosittujen sankareiden elämissä. Näistä kaikki – Batmanin halvaantuminen, Hämähäkkimiehen paljastuminen klooniksi, adamantiumin poistaminen Wolverinen luista – peruttiin nopeasti, ja ne jättivät jälkeensä lähinnä pahan maun lukijoiden suuhun. Monet näistä lukijoista jättivät supersankarisarjakuvat lopullisesti 90-luvun aikana. Teräsmies ei ehkä heittänyt henkeään Doomsdayn kynsissä, mutta tulisi kestämään kauan, kunnes hän ja muut supersankarit nousisivat jälleen jaloilleen.


* Vuonna 2005 tämäkin vanha sananlasku meni uusiksi, kun sekä Kapteeni Amerikan apulainen Bucky että vuodesta 1988 mullan alla maannut Jason Todd herätettiin henkiin.

** Myöhemmin Doomsdaylle on (käsittääkseni) kehitelty motiiveja ja jopa persoona. Tässä alkuperäisessä tarinassa niistä ei näy jälkeäkään.

Weezer: Pinkerton - Deluxe Edition

"It's a hideous record... It was such a hugely painful mistake that happened in front of hundreds of thousands of people and continues to happen on a grander and grander scale and just won't go away. It's like getting really drunk at a party and spilling your guts in front of everyone and feeling incredibly great and cathartic about it, and then waking up the next morning and realizing what a complete fool you made of yourself." - Rivers Cuomo, vuoden 2001 tienoilla puhumassa Pinkerton-albumista

Harvaan albumiin on yleisön ja etenkin kriitikkojen suhtautuminen vuosien kuluessa muuttunut yhtä paljon kuin Weezerin toiseen levyyn, vuonna 1996 julkaistuun Pinkertoniin. Ilmestyessään se myi huonosti ja sai kriitikoilta nuivan vastaanoton – kuuluisimpana esimerkkinä on albumin valinta vuoden 1996 kolmanneksi huonoimmaksi levyksi Rolling Stonen lukijoiden toimesta. Pinkertonin korkein Amerikan listasijoitus oli 19 ja se nähtiin floppina verrattuna Weezerin miljoonia myyneeseen debyyttiin.

Weezerin vuonna 1994 julkaistu nimetön ensimmäinen levy, joka tunnetaan nimellä "sininen albumi", oli ollut yksi aikansa vaihtoehtorockin suuria hittejä. Alusta asti oli selvää, että yhtyeen nokkamies, laulaja/kitaristi Rivers Cuomo oli taitava laulunkirjoittaja, mutta vähintään yhtä suurta osaa Weezerin menestystarinassa näyttelivät sen singleille tehdyt nokkelat musiikkivideot.

Sekä yhtyeen ensimmäisen hitin, Undone - The Sweater Songin, että tätä seuranneen Buddy Hollyn videoista vastasi tuolloin vielä suhteellisen tuntematon ohjaaja Spike Jonze. Etenkin Buddy Hollyn 70-luvun suosittuun Onnenpäivät-sitcomiin perustunut video oli valtava hitti tuolloin ahkerasti vaihtoehtobändien musiikkivideoita pyörittäneellä Music Televisonilla. Weezer-videot nostivat Jonzen musiikkivideo-ohjaajien raskaaseen sarjaan ja tielle, joka johtaisi myöhemmin mm. sellaisiin klassikkovideoihin, kuten Björkin It's Oh So Quiet, Beastie Boysin Sabotage ja Fatboy Slimin Praise You, Jackass-sarjan tuottamiseen ja menestyksekkäälle elokuvaohjaajauralle.



Jonzen nerokkaat videot nostivat myös Weezerin debyytin hitiksi, mutta ei yhtyeen menestys tietenkään yksin musiikkivideoiden ansiota ollut. Weezerin tarttuva, mutta samalla raskaasti ärisevä power pop sopi 90-luvun puolivälin musiikilliseen ilmastoon täydellisesti. Nirvanan menestyksen myötä vaihtoehtorock oli saanut jalansijaa myyntilistoilla, ja nyt haettiin melodisen ja samalla särmikkään musiikkityylin seuraavaa aaltoa. Weezerin debyytti istui hyvin samaan kuvioon kuin Green Dayn aikaisemmin samana vuonna julkaistu Dookie, jolla grungen vakavuus jätettiin taakse uuden melodisuuden napatessa pääosan.

Weezerin musiikissa yhdistyi epäilemättä veden levy-yhtiöiden kielille nostavalla tavalla Pixiesin kaltaisten 80-luvun vaihtoehtoyhtyeiden äkkivääryys ja uskottavuus ja Cuomon fanittamien uuden aallon, voimapopin ja kasarimetallin häpeämätön melodisuus. Weezerin ensilevyn tuottajana toimi sopivasti 80-luvulla hittejä takoneen The Cars -yhtyeen nokkamies Ric Ocasek, joka hioi Cuomon melodisesti nerokkaisiin lauluihin kiiltävän pop-pinnoitteen.


Tarttuvuudestaan ja pirtsakasta popahtavuudestaan huolimatta Cuomon laulujen sanoituksissa ja katkeransuloisissa melodioissa piili aimo annos katkeruutta, yksinäisyyttä, onnettomuutta ja haikeaa kaipausta. Cuomon ensisijainen yleisö koostuikin niistä nuorista, jotka eivät kuuluneet koulu- tai lukiomaailman menestyjiin. Toisin sanoen hänen kappaleensa puhuttelivat nörttejä, epäsuosittuja, friikkejä ja hylkiöitä. Weezerin hittejä saattoi kuunnella hittikanavia kuunteleva ja MTV:tä tuijottava perusjengi, mutta sen todelliset fanit olivat intohimoisesti yhtyeen musiikkiin suhtautuvia ulkopuolisia.

Jos Weezerin kappaleet olivat musiikillisesti suoraviivaisia, sitä ne olivat myös lyyrisesti. Vaikka teiniangsti olikin aina ollut rockin peruspolttoainetta, Cuomon kappaleissa se yhdistyi perustavanlaatuisen 90-lukulaiseen omaan napaan tuijotteluun, jonka Kurt Cobain oli tuonut valtavirtasuosioon Nirvanan slacker-maailmankuvassa. Toisin kuin edellisten vuosikymmenien ulkopuolisiin ja hylkiöihin vetoavassa musiikissa, Cuomo ei ollut yhteiskunnallisesti valveutunut, kuten kapinalliset 60-luvun lopulta punkkareihin, tai nokkelasti sanaileva, kuten 80-luvun indie-popparit The Smithsin Morrissey etunenässä, vaan 90-luvun itseensä käpertymiseen soveltuvasti keskittyi lähes anaalisesti tilittämään omia romanttisia ja henkisiä ongelmiaan suorasukaisen koruttomasti.

Vaikka sellaisista "Sinisen albumin" kappaleista, kuten Undone – The Sweater Song, The World Has Turned and Left Me Here tai Only in Dreams voisi päätellä, että Weezerin lyriikat olivat enimmäkseen keskittyneet rakkauteen ja tyttöihin (tai enimmäkseen niiden puutteeseen), käsitteli Cuomo levyllä paljon muutakin. Say It Ain't Sossa Cuomo tilittää ongelmista vanhempiensa kanssa, No One Elsessä hän on sairaalloisen mustasukkainen poikaystävä ja Surf Wax Americassa Beach Boysien 60-luvulla Californian kultamaiden symboliksi nostama urheilulaji muodostuu eristäytyneisyyden, yksinäisyyden ja pakenemisen symboliksi.

Buddy Hollyssa ja In the Garagessa Weezer heitti soppaan populaarikulttuuriviittauksia, jotka sopivat oivasti "X-sukupolven" nostalgian ja ironisen camp-asenteen sävyttämään suhtautumiseen heidän 70- ja 80-luvuille sijoittuvan lapsuutensa kuvastoon. Buddy Hollyssa annetaan samastumiskohde yhtyeen itsensä ulkopuolisiksi tunteville faneille Cuomon kertoessa tarinaa nörttipariskunnasta, jonka rakkaus kestää kiusaamisesta ja vinoilusta huolimatta: "What's with these homies, dissing my girl?/ Why do they gotta front?/ What did we ever do to these guys/ That made them so violent?/ Woo-hoo, but you know I'm yours/ Woo-hoo, and I know you're mine/ Woo-hoo, and that's for all time/ Oo-ee-oo I look just like Buddy Holly/ Oh-oh, and you're Mary Tyler Moore/ I don't care what they say about us anyway/ I don't care bout that." Samaa populaarikulttuurinostalgiaa hohkasi myös kappaleen Jonzen ohjaama musiikkivideo ja Cuomon 80-luvun kitarasankareille kumartava ulvova kitarasoolo.



In The Garagessa puolestaan heitellään kehiin kaikkea Ryhmä-X-sarjakuvan hahmoista Kissiin ja Dungeons & Dragonsiin: "I've got a Dungeon Master's Guide/ I've got a 12-sided die/ I've got Kitty Pryde/ And Nightcrawler too... I've got posters on the wall/ My favorite rock group KISS/ I've got Ace Frehley/ I've got Peter Criss/ Waiting there for me." Aikaisemmilla vuosikymmenillä tällaiset nörttisymbolit eivät olisi millään päässeet mukaan rock-laulun sanoituksiin, mutta 90-luvun televisioiden, videopelien, sarjakuvien ja muun populaarikulttuurin parissa kasvaneet nuoret tunnistivat ne heti omikseen. Nämä populaarikulttuurisirpaleet eivät olleet Weezerin kuuntelijoille vain ajanvietettä, vaan samastumisen kohteita, lapsuuden turvan symboleja ja identiteetin rakennuspalikoita. Näiden pariin Cuomokin laulussa palaa pahasta maailmasta, laulamaan laulujaan ja haaveilemaan: "In the garage/ I feel safe/ No one cares about my ways/ In the garage/ Where I belong/ No one hears me sing this song."

Weezerin "Sininen albumi"oli menestys ja poikkeuksellisen vahva debyytti. Kaupallisesti järkevää olisi kenties ollut tehdä seuraava levy samalla kaavalla, mutta Rivers Cuomolla oli muita suunnitelmia. Vuoden 1994 lopulla Weezer sai päätökseen debyyttinsä tiimoilta tehdyn kiertueen, ja Cuomo matkusti kotiinsa Connecticutissa demoilemaan uutta materiaalia. Hänen alkuperäinen ideansa oli tehdä avaruusrockooppera Songs from the Black Hole. Albumin kappaleiden oli määrä soljua yhtenä tauottomana kokonaisuutena Pink Floydin Dark Side of the Moonin hengessä ja kertoa tarina kolmesta miehestä, kahdesta naisesta ja yhdestä robotista suorittamassa pelastustehtävää avaruudessa. Höhlä idea vaikuttaa vitsiltä, mutta ilmeisesti Cuomo oli tosissaan, sillä vuoden 1995 alkupuoliskolla Weezer teki demoja levyn kappaleista.

Keväällä 1995 Cuomo päätti korjauttaa vasemman jalkansa, joka oli 44 milliä lyhyempi kuin oikea parinsa. Tuskallisesta leikkauksesta toipuminen kesti kauan ja albumin konsepti alkoi muuttua. Cuomo kirjoitti kappaleita vahvojen kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena, eikä kyennyt soittamaan kitaralla kuin yksinkertaisimpia perussointuja. Fanien odottaessa kieli pitkällä uutta materiaalia Cuomo päätti, rock-tähdelle epätavalliseen tyyliin, vielä toipuessaan leikkauksestaan kirjoittautua syksyllä 1995 opiskelemaan Harvardin yliopistoon. Opiskelun ohessa hän kirjoitteli uusia kappaleita, Songs from the Black Hole -idea kuopattiin ja Cuomo valitsi uudeksi konseptiksi Giacomo Puccinin Madame Butterfly -oopperan.

Madame Butterflyn teemat, kuten japanilaisuuden ja amerikkalaisuuden yhteentörmäys ja traaginen rakkaus, saattoivat olla Cuomon mielessä Pinkerton-albumia tehdessä, mutta ensisijainen vaikute sillä oli kuitenkin hän itse. Jos Weezerin ensialbumilla oltiin kuultu jo jonkin verran romanttisessa ja seksuaalisessa itsesäälissä kieriskelyä, nyt Cuomo oli viemässä sen äärimmäisyyksiin asti.

Cuomo ja Weezer säilyttivät neljä kappaletta Song From the Black Hole -albumilta (Getchoo, Why Bother?, Tired of Sex ja No Other One) ja alkoivat Cuomon opintojen ohessa äänitellä uusia Harvardissa kirjoitettuja kappaleita. Cuomon kiireisen opiskeluaikataulun ansiosta levyä nauhoitettiin syksyn ja talven ajan, lähinnä Cuomon lomien aikana. Bändin muut jäsenet keskittyivät turhauttavan odottelun ajan erilaisiin sivuprojekteihin. Lopulta levyn nauhoitukset saatiin valmiiksi alkukesästä 1996.

Pinkertonin ilmestyessä syyskuussa ensimmäinen levyltä vasten kasvoja lyövä piirre oli sen soundi. Weezerin debyytin hohtavan kirkkaan pop-soundin sijaan Pinkerton ähisi, puhisi, surisi, puhkui ja paukkui kuin räjähtämäisillään oleva painekattila ja rymisi ja kolisi kuin metallilaatikollinen ruosteisia varaosia. Cuomo ja kumppanit olivat päättäneet, että Pinkertonin tulisi kuulostaa enemmän yhtyeen live-soitolta. Lopputulos oli kuitenkin vielä paljon bändin keikkasointia rajumpi. Cuomo ja kitaristi Brian Bell liittivät useampia säröpedaaleja toisiinsa saadakseen loihdittua kuusikielisistään toinen toistaan rujompia soundeja. Rytmiryhmä basisti Matt Sharpin ja rumpali Patrick Wilsonin tiukat, mutta romuluiset rytmit pitivät paketin tiukasti kasassa, mutteivät säästyneet omalta osaltaan rähmää ja ruostetta. Lauluosuudet yhtye äänitti laulaen yhdessä mikrofonin ympärillä. Lopputuloksena oli soundi, joka muistutti Steve Albinin mm. Pixiesin ja Nirvanan levyille loihtimaa räkäisen eläväistä sointia.

Jos Pinkertonin soundi oli persoonallinen, niin olivat myös sen sanoitukset. Albumin lyriikoista tulikin lopulta Pinkertonin vaikutusvaltaisin osa-alue. Harvardissa Cuomo oli laskeutunut tavallisten kuolevaisten joukkoon palatessaan koulunpenkille, jossa parran ja leikkauksen jäljiltä jalassaan olevan metallituen taakse naamioitunutta pop-tähteä ei tunnistettu. Pinkertonin ensimmäisellä kappaleella yksi syy pakoon paljastuu. Monien kaupallisen läpimurron tehneiden yhtyeiden läpimurron jälkeiselle albumille on tyypillistä tilittää kuuluisuuden kiroja ja näin toimii myös Cuomo. Tired of Sexissä hän etsii todellista rakkautta lukemattomien yhden illan suhteiden puuduttavan persoonattomuuden keskellä: "Monday night I'm making Jen/ Tuesday night I'm making Lyn/ Wednesday night I'm making Catherine/ Oh, why can't I be making love.. come true?"



Sama tosirakkauden etsiminen ja kärsiminen seksuaalisten halujen ja niistä johtuvan syyllisyyden ristipaineessa jatkuu läpi koko levyn. Getchoolla tasapainoillaan sillä rajalla, jolla suhde on muuttumassa vakavaksi, eikä olla varmoja kuinka edetä: "This is beginning to hurt/ This is beginning to get serious/ It used to be a game/ Now it's a crying shame/ 'cause you don't wanna play around no more" ja No Other Onella ollaan ihastuttu "huonoon tyttöön", mutta pelko yksin jäämisestä saa jatkamaan suhdetta valehtelevan, piittaamattoman ja sekoilevan naisen kanssa: My girl's a liar/ But I'll stand beside her/ She's all I've got and I don't want to be alone... No, there is no other one/ I can't have any other one."

Pinkertonin neljänteen kappaleeseen Why Bother?:iin mennessä koko rakkaus tuntuu turhalta – ihmissuhteita solmitaan vain sydämiä särkemään ja seksuaalinen veto näyttäytyy todellisen rakkauden vastakohtana. Lopulta Why Bother?:in kertojahahmo päätyy mieluummin yksinäiseen elämään ja itsetyydytykseen yhdessä albumin suorasukaisuudessaan vaivaannuttavimmissa säkeissä: "I know I should get next to you/ You got a look that made me think you're cool/ But it's just sexual attraction/ Not something real/ So I'd rather keep whackin/ Why bother?/ It's gonna hurt me/ It's gonna kill when you desert me."

Cuomon seksuaalisesti epävarma, hedonismin houkutuksen ja jonkinlaisen hauraan puhtauden ideaalin kanssa painiskeleva kertojahahmo on rockissa lähestulkoon ainutlaatuinen. Ero esimerkiksi Cuomon 80-luvun tukkahevi-idoleihin ja muutenkin perinteiseen rock-laulun sankariin on valtava, muttei kuitenkaan totaalinen: Pinkertonin päähenkilössä ei ole jälkeäkään itsevarmasta kukkoilusta tai seksuaalisesta uhosta, mutta sen sijaan lähes loputon egoismi ja sanojen takana vaaniva sovinismi ovat säilyneet. "Sinisen albumin" The World Has Turned and Left Me Heressa Cuomon sydänsurut liikkuivat planetaarisella tasolla ja Pinkertonillakin maailma näyttää pyörivän hänen ympärillään. Naisten rooli on olla joko petollisia, kiusaavia himon kohteita tai täydellisiä ihannekuvia. Näiden kahden naishahmon, huoran ja enkelimäisen neitsyen, sovittaminen yhteen ei Cuomon maailmassa näytä olevan mahdollista.



Across The Sea -kappaleessa viaton, tavoittamaton neitsyt asuu näennäisesti toisella puolella maailmaa, mutta todellisuudessa hän on olemassa vain Cuomon päässä. Laulu kertoo nuoresta japanilaisesta Weezer-ihailijasta, joka on lähettänyt Cuomolle fanipostia, ja jonka kirjeeseen hän tarraa hädän hetkellä: "You are eighteen year old girl/ Who live in small city of Japan You heard me on the radio/ About one year ago/ And you wanted to know/ All about me, and my hobbies/ My favorite food and my birthday/ Why are you so far away from me?/ I need help and you're way across the sea." Vähitellen laulu muuttuu yhä pakkomielteisemmäksi, Cuomon nuuhkiessa ja nuollessa kirjettä ja pohtiessa mahtaako tyttö kosketella itseään: "So I sniff/ And I lick/ Your envelope and fall to little pieces every time/ I wonder what clothes you wear to school/ I wonder how you decorate your room/ I wonder how you touch yourself/ And curse myself for being across the sea." Tämän seksifantasian keskellä Cuomo kuitenkin samalla korostaa tuntemattoman tytön koskemattomuutta, unelmakuvan pyhyyttä: "I could never touch you/ I think it would be wrong." Across the Sean väliosassa Cuomo tuntuu hajoavan hetkeksi lähes kokonaan jälleen kerran seksin ja siitä pidättäytymisen aallokossa, syytellen sekavassa tilityksessä äitiään kovasta kohtalostaan: "At ten I shaved my head and tried to be a monk/ I thought the older women would like me if I did/ You see ma, I'm a good little boy/ It's all your fault, momma It's all your fault/ Goddam this business is really lame/ I gotta live on an island to find the juice."



Pinkertonin toisella puoliskolla Cuomo tuntuu viimein päästävän irti syyllisyyden tunteestaan ja antaa libidolleen vallan, mikä ei kuitenkaan ole vailla hintaa. Albumin toisena singlenä julkaistussa The Good Lifessa hän on kyllästynyt elämään "kuin vanha mies" ja tahtoo palata juhlien ja seksin maailmaan. Laulun alussa Cuomo kierii tutussa itsesäälissä, mutta tajuaa lopulta, että on itse syyllinen kärsimyksiinsä: "Broken, beaten-down can't even get around/ Without an old-man cane I fall and hit the ground/ Shivering in the cold, I'm bitter and alone/ Excuse the bitchin'/ I shouldn't complain/I should have no feeling/ 'cuz feeling is pain/ As everything I need is denied me/ And everything I want is taken away from me/ But who do I got to blame?/ Nobody but me." Lopulta hän antaa periksi himoille: "I don't wanna be a old man anymore/ It's been a year or two since I was out on the floor/ Shakin' booty, makin' sweet love all the night/ It's time I got back to the Good Life", mutta kokee ne varsin kirjaimellisesti eläimellisiksi: "Screw this crap, I've had it! I ain't no Mr. Cool/ I'm a pig, I'm a dog, so 'scuse me if I drool/ I ain't gonna hurt nobody, ain't gonna cause a scene/ I just need to admit I want sugar in my tea." Lihallinen vapaus on kaikesta huolimatta itseinhon ja syyllisyyden sävyttämää.

Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistu El Scorcho ei sovellu aikaisempien laulujen tapaan albumin teemaan. Se on muita Pinkertonin kappaleita kepeämpi, jopa humoristinen taustalaulukiekaisuineen ja hölmöine sanoituksineen. Tyylillisesti se muistuttaa 90-luvun alt rock –ikoni Pavementin ironisen nokkelia, hortoilun ja särön taakse piilotettuja pop-lauluja. Toki Cuomon rakkauden etsintä paljastuu myös El Scorchon nörttinokkeluuksien takaa. Aggressiivisemmassa väliosassa Cuomo lataa peliin koko lauluntekijäidentiteettinsä ja ennenaikaiset epäilyksensä Pinkertonin tunnustuksellisuuden mielekkyydestä: ”How stupid is it?/ I can't talk about it/ I gotta sing about it and make a record of (my heart).” Toisaalla laulussa Cuomo höpisee pakkomielteestään itämaisiin tyttöihin ja naisen saamisen yleisestä vaikeudesta.



Pinkertonin huippuhetkiin nousee melodisesti vahva Pink Triangle. Melkein slaavilaisen iskelmän surumielisyyden mieleen tuovassa kappaleessa Cuomo etsii jälleen rakkautta törmäten tällä kertaa ohittamattomaan esteeseen: hänen tuorein mielitiettynsä paljastuu lesboksi. Pateettisen tuskansa syövereissä kierivä Cuomo kuulostaa suorastaan liikuttavalta sellaisissa säkeissä, kuten ”I'm dumb, she's a lesbian/ I thought I had found the one/ We were good as married in my mind/ But married in my mind's no good” ja lopulta rukoillessaan: ”If everyone's a little queer/ Can't she be a little straight?”



Fallin’ For Youssa Cuomo on haksahtanut itseään nuorempaan tyttöön ja yrittää taistella paheellista rakkautta vastaan. Lähestulkoon lapsenomaisin sanakääntein etenevässä laulussa Cuomo tasapainoilee jälleen kieltäymyksen, syyllisyyden, himon ja rakkaudenkaipuun aallokossa: ”Holy cow!/ I think I've got one here/ Now just what am I s'posed to do?… First, there's rules about old goats like me/ Hangin' 'round with chicks like you/ But I do like you.” Karhunpaini rock-tähti-identiteetin ja todellisen rakkauden välillä jatkuu, rakkauden päästessä jo hieman niskan päälle: ”Holy moly, baby, wouldn't you know it?/ Just as I was bustin' loose/ I gotta go turn in my rock star card and get fat and old with you.” Kappaleen lopussa haviteltu aarre tuntuu lopulta löytyvän, mutta epäilykset yhä kalvavat ja rakastamisen sijaan puhutaan ”tykkäämisestä”: ”I can't believe how bad I suck, it's true/ What could you possibly see in little ol' 3-chord me?/ But it's true – you like me, I like you too/ I'm ready, let's do it baby.”

Alkuperäisen albumin päättävä hauras, akustinen Butterfly liittyy levyn kappaleista selvimmin Madame Butterflyhin. Se on levyn ainoa kappale, jossa Cuomo käyttää niinkin poikkeuksellista lyyristä keinoa kuin metaforaa. Kappaleen teksti on kuin yläasteikäisen teinisynkistelijän päiväkirjaansa raapustamasta runosta – samalla sekä vaivaannuttava että kiehtova tirkistysreikä kirjoittajansa sisimpään. Madame Butterflyssa albumille nimensä antanut oopperan päähenkilö B.F. Pinkerton toteaa, että hänen on saatava kaunis ja viaton Cio-Cio San omakseen, vaikka: "loukkaankin hänen perhosen siipiään". Samaa teemaa toistaa Weezerin Butterfly: "Yesterday I went outside/ With my momma's mason jar/ Caught a lovely Butterfly/ When I woke up today/ Looked in on my fairy pet/ She had withered all away/ No more sighing in her breast." Lopulta kappaleen teemaksi paljastuu jälleen seksuaalisuuden ja viattomuuden kaksintaistelu. Laulun kertosäkeessä Cuomo pyytää tytöltä anteeksi himoaan: "I'm sorry for what I did/ I did what my body told me to/ I didn't mean to do you harm." Hänen unelmansa ovat kuin perhosia tai aaveita, aina saavuttamattomia: "Everytime I pin down what I think I want/ It slips away - the ghost slips away", ja juuri niiden lihallistuminen tuntuu pesevän niistä merkityksen: värikäs perhonen muuttuu harmaaksi todellisuudeksi ja jälleen seksuaalisuus on hallitsematonta ja eläimellistä: "I smell you on my hand for days/ I can't wash away your scent/ If I'm a dog then you're a bitch."



Rivers Cuomo ei ole koskaan ollut kovin vaikuttava sanoittaja, mutta Pinkertonilla hänen simppelin suoraviivaiset, jopa arkipäiväiset tekstinsä muuttuvat sen vahvuudeksi. Hänen kappaleidensa kauniit ja kekseliäät melodiat, yhtyeen soiton rujous ja sanoitukset, jotka häpeilemättä paljastavat tekijänsä epävarmuudet ja heikkoudet, jopa perversiot, rakentavat yhdessä kokonaisuuden, joka nousee yhdeksi 90-luvun hienoimmista levyistä. Etenkin itse teini-ikäisenä kuultuna, seksuaalisen ja tunteellisen aallokon kourissa se tuntui vavahduttavan merkitykselliseltä ja puhuttelevalta.

Kuten jutun alussa todettiin, Pinkerton ei ollut ilmestyessään menestys. Sen julkaisua vaikeutti oikeusjuttu yhdysvaltalaisen Pinkerton-etsivätoimiston kanssa, eikä sen epäkaupallinen soundikaan auttanut. Kriitikkojen nuiva suhtautuminen ja kaupallinen epäonnistuminen alkoivat kuitenkin pian luoda albumin ympärille rakastetun kulttiklassikon auraa. Vuosien vieriessä Weezer-fanit alkoivat suhtautua Pinkertoniin yhä intohimoisemmin samalla, kun Rivers Cuomo itse alkoi hävetä sitä.

Pinkertonin tiimoilta tehdyn kiertueen päätyttyä vuonna 1997 Weezer meni tauolle. Sharp, Bell ja Wilson keskittyivät omiin sivuprojekteihinsa ja Cuomo kirjoitteli lauluja. Lopulta vuonna 1998 Matt Sharp erosi virallisesti yhtyeestä. 90-luvun viimeisinä vuosina näytti siltä, että Weezer olisi menneen talven lumia: biisejä ei syntynyt, bändi riiteli keskenään ja Cuomo vaipui vaikean masennuksen kouriin – hänen asuntonsa seinät oli maalattu mustiksi ja ikkunat peitetty lasikuitulevyillä, jottei valo päässyt sisään.

Uuden vuosituhannen alussa Weezer alkoi kuitenkin vähitellen aktivoitua. Levytys- ja kiertuetauon aikana sen maine oli vähitellen kasvanut, etenkin juuri Pinkertonin ansiosta. Albumi levisi uusille nuorille faneille suullisesti ja tuolloin tuoreitten p2p-verkkojen, etenkin Napsterin, kautta. Erityisen suuri vaikutus albumilla oli 2000-luvulla kansainväliseen suosioon nousseisiin pop-emo-bändeihin. Ainakin sellaiset yhtyeet, kuten Saves the Day, Taking Back Sunday, The Ataris, Thursday, the Used, Dashboard Confessional ja Promise Ring ovat maininneet albumin keskeiseksi vaikutteekseen. Jos 2000-luvun emon innoittajana toimiminen on kyseenalainen kunnia, harvan albumi on joka tapauksessa ollut yhtä vaikutusvaltainen. Eikä emo-bändien inspiroiminen kerro koko totuutta – ei löydy kovinkaan monta 2000-luvulla tunteellista ja melodista kitarapoppia veivannutta yhtyettä, joka saattaisi kieltää Pinkertonin vaikutuksen.

Yksi niistä harvoista yhtyeistä, johon Pinkerton ei tehnyt vaikutusta, oli vuonna 2001 viimein kolmannen (jälleen nimettömän) albuminsa julkaissut Weezer. Cuomo oli tuominnut Pinkertonin kappaleet "rumiksi" ja "noloiksi", eikä suostunut soittamaan niitä keikoilla. "Vihreäksi albumiksi" tituleerattu uusi Weezer-levy oli jälleen Ric Ocasekin tuottama ja vastoin fanien odotuksia popahtava ja iloinen. Pinkertonin emotionaalisen katharsiksen jälkeen albumin harmiton power pop ja yhdentekevät sanoitukset olivat pettymys.

2000-luvulla Weezer julkaisi albumeja tiuhaan tahtiin, mutta ne alkoivat olla yhä kehnompia ja kehnompia. Cuomon uusia lauluja yhdisti banaalit lyriikat ja tekopirteä nörttihuumori. Näiden levyjen kappaleiden takana ei ollut sama loukattu ulkopuolinen kuin aikaisemmin vaan tahallisen pinnallinen pop-työmies, joka kirjoitti voimapop-hittejään kuin tehtaan liukuhihnalla. Laulujen vaikutteet tuntuivat löytyvän lähinnä tv-sarjoista, internet-memeistä ja huonosta popista. Cuomo osasi yhä kirjoittaa tarttuvia melodioita, mutta hänen uusista kappaleistaan puuttui syvyys, joka oli tehnyt Pinkertonista niin vaikuttavan.

Kenties sentään joku yhteys löytyy nykyisen Rivers Cuomon ja "Sinisen albumin" ja Pinkertonin kirjoittaneen tuskaisen nuoren miehen välillä. Se on tarve olla rakastettu ja hyväksytty. Ongelma on siinä, että mitä miellyttämishaluisempi Cuomo on, sitä heikommaksi hänen levynsä muuttuvat. Parilla uusimmalla levyllään hän tuntuu yhä, nelikymppisenä, haluavan tehdä vaikutuksen teini-ikäisiin. Ei kuitenkaan niihin ulkopuolisiin ja pettyneisiin, jotka alunperin ostivat hänen levyjään, vaan koulun suosittuihin kultapojuihin ja kauniisiin tyttöihin. Lopputuloksena on vuonna 2009 julkaistun Radituden tai 2010 ilmestyneen Hurleyn tapaisia albumeja, jolla Cuomo laulaa simppelin lapsekkaita laulujaan itseään 25 vuotta nuoremmille teineille. Näillä levyillä 90-luvun klassikkolevyjä tehnyttä laulunkirjoittajaa auttavat sellaiset pophittien kasvottomat tehtailijat, kuten Butch Walker, Dr. Luke, Jermaine Dupri, Desmond Child ja Linda Perry. Lopputulokset ovat olleet karmivia, sieluttomia pop-lauluja, joiden nimet kertovat niistä kaiken: Can't Stop Partying, Where's My Sex? tai I'm Your Daddy.

Weezerin 2000-luvun levyt ovat olleet paikoitellen niin onnettomia, että ne ovat vieneet hohtoa myös yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Vähitellen yhtye on kaivautunut yhä syvemmälle yhdentekevän pop-rockin romukoppaan. Viime lokakuussa julkaistu Pinkertonin Deluxe-painos kuitenkin vahvistaa tämän aikanaan parjatun albumin aseman rock-klassikkona. Alkuperäinen puolituntinen levy on laajennettu kahden cd:n mammutiksi, joka sisältää b-puolia, harvinaisuuksia ja live-versioita. Erityisesti sellaiset aikanaan singlejen b-puolille piilotetut kappaleet, kuten kaunis You Gave Your Love to Me Softly, valssaava Devotion ja That Dog -yhtyeen Rachel Hadenin laulama I Just Threw Out the Love of My Dreams osoittavat, että Pinkertonin aikaisen Weezerin jämäbiisitkin olivat parempia kuin nyky-Weezerin hitit.

Suurimman osan kahden levyn tilasta vievät erilaisilta festareilta ja radiosessioista napatut live-versiot Pinkertonin kappaleista. Erityisesti akustiset versiot levyn lauluista toimivat hienosti, mutta toistoa on liikaa: Good Life ja Pink Triangle löytyvät levyiltä viitenä eri versiona, El Scorcho neljänä. Kovan luokan Weezer-faneille kiinnostavimpia ovat epäilemättä alunperin kadonneelle Songs From a Black Hole -levylle (b-puolibiisien ohella) tarkoitetut You Won't Get With Me Tonight ja Long Time Sunshine sekä aikaisemmin julkaisemattomat Getting Up and Leaving ja Tragic Girl.



Parasta Pinkertonin Deluxe-versiossa on loppujen lopuksi kuitenkin alkuperäinen levy. Noin puolituntinen katsahdus sen tehneen nuoren laulunkirjoittajan sieluun. Samalla se on myös katsahdus kaikkien niiden epätoivoisten teiniromantiikkojen sieluihin, jotka ovat kuunnelleet sitä tyynyihinsä itkien ja kiroten maailman epäreiluutta. Tutustui Pinkertoniin sitten vuonna 1996, vuonna 2010 tai joskus tulevaisuudessa, sen täytyy tapahtua nuorena, silloin kun rakkaus on pakahduttavaa ja suru katkeransuloista. Silloin nämä laulut puhuvat juuri sinulle.