Neil Diamond: The Bang Years 1966-1968

Girl, You'll Be a Woman Soon; I'm a Believer, Red, Red Wine; Solitary Man: kaikki ovat laulaja-laulunkirjoittaja Neil Diamondin kappaleita, jotka ovat paremmin tunnettuja muiden esittäminä versioina. Diamond räpiköi useita vuosia uransa alkupuolella 60-luvun puolivälin jälkeen tehden hienoja, mutta huonosti myyneitä levytyksiä. Menestyksen hän saavutti vasta 70-luvun alussa sellaisilla ajan rentoon ilmapiiriin sopivilla kappaleilla, kuten Sweet Caroline, Holly Holy, Cracklin' Rosie ja Song Sung Blue. Vuonna 1972 hän aloitti muodonmuutoksen laulaja-laulunkirjoittajasta viihdesupertähdeksi loppuunmyydyn konserttikiertueensa ja sen tiimoilta julkaistun Hot August Night -live-levyn myötä. Diamondista tuli 70-luvun ikoni ja lopulta yksi kaikkien aikojen suosituimmista aikuismusiikkitähdistä, mutta väkevimmillään hän oli varhaisimmilla levytyksillään, jotka on nyt julkaistu uudelleen hienolla The Bang Years 1966-1968 -kokoelmalla.

Vuonna 1941 Brooklynissä New Yorkissa syntynyt Diamond aloitti uransa musiikin parissa 60-luvun alussa ensin epäonnistuneessa Neil and Jack -duossa koulukaverinsa Jack Packerin kanssa, sitten lyhytaikaisella soolouralla Columbia-levy-yhtiön suojissa, josta syntyi yksi heikosti menestynyt single vuonna 1963 (Clown Town/ At Night). 60-luvun alusta asti Diamond oli myös jatkuvasti lähetellyt kappaleitaan musiikkikustantajille. Vuonna 1962 Pat Boone oli jopa levyttänyt hänen ja yhdeksän muun lauluntekijän kirjoittaman (ja kirjoittajiensa lukumäärän mukaan nimetyn) Ten Lonely Guysin.

 Diamond jatkoi sinnikkäästi yrittämistä, ja lopulta vuosikymmenen puolivälissä tärppäsi. Helmikuussa 1965 hän tapasi laulunkirjoittajapariskunta Jeff Barryn ja Ellie Greenwichin, jotka tultaisiin muistamaan yhtenä niin sanotun brill building -soundin juhlituimmista edustajista. Vuonna 1965 heillä oli jo vyönsä alla sellaisia superhittejä, kuten The Crystalsin Da Doo Ron Ron ja Then He Kissed Me sekä The Ronettesin Be My Baby ja Baby, I Love You. Nämä ja useat muut hitit olivat tulosta hedelmällisestä yhteistyöstä tuottaja Phil Spectorin kanssa. Barry ja Greenwich auttoivat Diamondia saamaan sopimuksen Jerry Leiberin ja Mike Stollerin Trio Music -kustantamon kanssa. Diili ei kestänyt kauan, mutta johti kuitenkin Diamondin ensimmäiseen varsinaiseen hittiin – Jay and the Americansin Sunday and Mehin, joka nousi top-20:een marraskuussa 1965.

Barryn, Greenwichin ja Diamondin seuraavana liikkeenä oli perustaa yhteinen kustannusyhtiö, joka alkoi tosissaan kaupata Diamondin kappaleita sekä Diamondia itseään levyttävänä artistina. Menestystä seurasi kummallakin saralla: samalla, kun tunnetut artistit alkoivat levyttää Diamondin kappaleita, hän myös allekirjoitti tammikuussa 1966 levytyssopimuksen Bang Records -levy-yhtiön kanssa.

Näitä Bangille vuosina 1966-1968 levytettyjä soolokappaleita on koottu Sonyn julkaisemalle The Bang Years -kokoelmalle. Levy alkaa itseoikeutetusti Diamondin ensimmäisellä, huhtikuussa 1966 julkaistulla, Bang-singlellä Solitary Man. Barryn ja Greenwichin tuottama väkevätunnelmainen ja tummasävyinen kappale esittelee oivasti Diamondin tuon ajan tyylin. Hänen musiikkinsa yhdisteli brill building -laulunkirjoittajien melodista vaivattomuutta edellisen vuosikymmenen rockiin, purkkapoppiin, garageen, juurimusiikkiin ja pakahduttavaan melodramaattiseen paatokseen. Diamondin soundi muistutti sellaisia britti-invaasion keskellä pintansa pitäneitä rokkareita, kuten Roy Orbisonia, Gene Pitneytä ja Del Shannonia. Se ei ollut enää vanhanaikaista rockia, muttei kuitenkaan Englannista tulvivaa beat-musiikkiakaan, vaikka ottikin siitä vaikutteita. Se sisälsi samaan aikaan hyppysellisen teinipopin melodramaattista yksioikoisuutta ja aikuisempaa henkilökohtaisuutta, joka ottaisi vallan laulaja-laulunkirjoittajien myötä.

Neil Diamond ja Jeff Barry

Solitary Manin päähenkilö oli samalla sekä cowboymainen yksinäinen susi että romanttinen hölmö, joka uskoo ainutkertaiseen tosirakkauteen. Aivan kulman takana odottelevien hippien edustaman vapaan rakkauden kannattaja Diamond ei tainnut olla: "I've had it to here/ Bein' where love's a small word/ Part-time thing/ Paper ring/ I know it's been done/ Havin' one girl who loves you/ Right or wrong/ Weak or strong/ Don't know that I will/ But until I can find me/ The girl who'll stay/ And won't play games behind me/ I'll be what I am/ A solitary man." Barryn ja Greenwichin tuotanto onnistuu olemaan samalla sekä pelkistetty että uhkean rehevä torvisektioineen. Kaiken keskiössä on itseoikeutetusti sydänsurujensa piinaamaa Diamond, akustisine kitaroineen ja syvän kohtalokkaine äänineen.

Solitary Man oli popmestariteos, joka ei kuitenkaan ollut iso hitti, vaan nousi ainoastaan sijalle 55 Billboardin singlelistoilla. Myöhemmin kappaleesta ovat nauhoittaneet menestyneistä versioita mm. popkantrilaulaja T. G. Sheppard, Chris Isaak, Johnny Cash ja myös kotoinen Himimme vuonna 2004 julkaistulle best of -levylleen And Love Said No.

Diamondin seuraava single oli pirteämpi Cherry, Cherry, jolla debytoivat monilla hänen Bang-kauden kappaleillaan esiintyneet taustalaulajattaret (joista yksi taitaa ainakin olla Ellie Greenwich), jotka toivat hänen lauluihinsa kääntöveitsenterävää urbaania särmää. Lähinnä joltain kadunkulman pahistyttöjengiltä kuulostavat laulajattaret harmonisoivat kuin enkelit, mutta kuulostavat siltä kuin saattaisivat millä hetkellä tahansa vetää stiletit esiin. Napakan rytmikäs kappale osoittaa kuinka jäntevää Diamondin alkupään musiikki voi olla. Hänen alkuperäiseensä verrattuna esimerkiksi nahkaan verhottujen garage-konnien The Music Machinen versio kuulostaa fuzz-kitaroistaan huolimatta jazzahtavalta nynnyilyltä.

Vuonna 1966 julkaistiin myös Diamondin ensimmäinen Bang-pitkäsoitto The Feel of Neil Diamond. Solitary Manin ja Cherry, Cherryn lisäksi se sisälsi viisi Diamond-originaalia ja viisi coveria. Lainakappaleista Paul Simonin ja The Seekersin Bruce Woodleyn kirjoittama ja The Cyrklen tunnetuksi tekemä Red Rubber Ball on loistava, kieli poskella vedetty versio Barryn ja Greenwichin Hanky Pankysta on oiva välipala ja Gary U.S. Bondsin hitti New Orleans potkii mukavasti. Monday, Mondayn ja La Bamban versiot ovat puolestaan melko lailla turhia.

Diamondin oma materiaali The Feel of Neil Diamondilla on tasavahvan loistavaa, etenkin kauniisti lipuva Do It, dramaattisen tuskainen I've Got the Feeling (Oh No No), tarttuva Love to Love ja lähes velvetundergroundmaisesti jumittava kovapintaisen bluesahtava Someday Baby. Albumi on kokonaisuutena sekava ja ehkä hieman köykäinen, mutta se on myös loistokas osoitus Diamondin biisinkirjoituskyvyistä ja sisältää parhaimmillaan aikansa hienointa pop-osaamista.

Albumimuodossa Diamond kuitenkin menestyi paljon sinkkuja heikommin, ja The Feel of Neil Diamond nousi Billboardin listalla masentavalle sijalle 137. Hiukan ennen albumin julkaisua hän oli kuitenkin saavuttanut ensimmäisen listaykkösensä sävellyspuolella. Diamond oli antanut yhden debyytilleen kaavailemistaan kappaleista Don Kirshnerille, joka oli pyytänyt laulua luomalleen televisiosarjaa tähdittäneelle popyhtye The Monkeesille. Pian yhtyeestä tuli jättimenestys, ja sen toisena singlenä julkaistu Diamondin kappale – napakka garage-poptäsmäisku I'm a Believer – ampaisi listojen kärkeen. Diamond kirjoitti The Monkeesille muitakin kappaleita, joista singlenä julkaistu A Little Bit Me, A Little Bit You nousi listasijalle 2.

I'm a Believer löytyi myös Diamondin toiselta levyltä, vuonna 1967 julkaistulta, Just for Youlta. Tällä kertaa kaikki albumin 11 raitaa olivat syntyneet Diamondin kynästä. Näistä erityisen vahva oli myös singlenä julkaistu väkevä Girl, You'll Be a Woman Soon. Synkkä, hiukan perverssikin spagettiwesternmäisten säkeistöjen ja romanttisilla jousilla voideltujen kertosäkeiden välillä vaihteleva laulu oli kohtuullinen hitti Diamondille, mutta varsinaiseksi palaksi populaarikulttuurihistoriaa siitä tuli Urge Overkillin Quentin Tarantinon kulttiklassikkoelokuvassa Pulp Fiction vuonna 1994 kuullun version myötä.

Ensimmäinen albumilta lohkaistu single oli iloluontoinen huuliharpulla ja funkyilla koskettimilla maustettu soulpoppis You Got to Me. Thank the Lord for the Night Time puolestaan oli tamburiinibiitillä hengästyttävästi laukkaava ja torvien koristelema gospel-autotallirock-hybridi. Soul-takapotkulla viekoitteleva Red Red Wine oli Diamondille tyypillinen kohtalokas balladi. Kauniine jousineen ja viinin suloisesta unholasta kertovine sanoineen ("I'd have sworn/ That with time/ Thoughts of you/ Would leave my head/ I was wrong/ And I find/ Just one thing/ Makes me forget/ Red, red wine.") se oli hieno kappale, mutta menestyi heikosti singlenä. Varsinaiseksi ikivihreäksi se muuntautui vasta vuonna 1983, kun brittiläisen UB40:n reggaeversio nousi listakärkeen Englannissa ja useissa muissa Euroopan maissa. Yhtye ei tosin edes tiennyt, että laulu oli Diamondin, vaan perusti versionsa rocksteady-laulaja Tony Triben vuonna 1969 julkaistuun coveriin.

Just for Youn albumiraidat eivät jääneet paljoa singlejä jälkeen. The Boat That I Row'n megatarttuvan purkkapopin dindindaa-taustalaulut, ulisevat autotalliurut ja kiihkeä teinibiitti, Long Way Homen helisevän ilmava beatpop ja melodramaattinen You'll Forget (You'll forget/ You'll forget that you love me/ And stop thinking of me/ You'll forget what you feel right now/ ...But how?") toimivat loistavasti.

Neil Diamondin tulevan uran kannalta Just for Youn tärkein kappale oli kuitenkin Shilo, jonka herkkä tarina lapsuuden mielikuvitusystävästä näytti suuntaa hänen tulevalle henkilökohtaisemmalle materiaalilleen. Musiikillisesti kappale oli Diamondille tyypillinen dramaattinen, mutta soinnutukseltaan yksinkertainen "kolmen soinnun ooppera", jonka kertosäe esimerkiksi jauhaa tahtitolkulla pelkkää c-sointua (ja onnistuu silti olemaan tarttuva), mutta sanoituksiltaan se oli jotain aivan uutta. Laulun pääosassa on yksinäinen lapsi, joka ei löydä leikkitoveria: "Young child with dreams/ Dream every dream on your own/ When children play/ Seems like you end up alone", eikä kiireisellä isällä ole hänelle aikaa: "Papa says he'd love to be with you/ If he had the time/ So you turn to the only friend you can find/ There in your mind." Lopulta hän löytää lohdun Shilo-nimisestä mielikuvitusystävästään: "Shilo, when I was young/ I used to call your name/ When no one else would come/ Shilo, you always came/ And we'd play." Kappaleen edetessä sen kertojahahmo aikuistuu ja löytää rakkauden tulisieluisen tytön kanssa, mutta lopulta rakkaus kariutuu ja hän jää yksin. Ainoa todellinen ystävä löytyy lopulta hänen omasta mielikuvituksestaan: "Had a dream, and it filled me with wonder/ She had other plans/ "Got to go, I know you understand"/ I understand." Jälleen kerran Diamondin kertojahahmo on tosirakkautta kenties turhaan etsivä yksinäinen susi. Shilolla tämä hahmo ei enää ollut yksiulotteinen romanttinen klisee, vaan täyttyi menneisyydestä, haaveista ja pettymyksistä. Hän alkoi muistuttaa todellista ihmistä, kenties Diamondia itseään.

Diamond halusi julkaista dramaattisen kauniin laulun singlenä, mutta Bang Recordsin johtaja Bert Bernsin mielestä se ei ollut tarpeeksi kaupallinen. Diamond oli eri mieltä ja lopulta riita johti hänen lähtöönsä levy-yhtiöltä. Diamond siirtyi Uni Recordsille ja suuntasi kohti menestystä. Bang Records julkaisi Shilon lopulta singlenä tammikuussa 1970 rahastaakseen Diamondin uudella suosiolla. Tässä versiossa laulun taustat oli nauhoitettu uudelleen, jotta se kuulostaisi Diamondin silloiseen tyyliin sopivammalta. Sekoittaakseen tilannetta entisestään Diamond itse nauhoitti kappaleesta uuden version Velvet Gloves and Spit -levynsä uudelleenjulkaisulle lokakuussa 1970. Shilo ei missään muodossa ollut iso hitti, mutta siitä tuli vuosien saatossa yksi Diamondin rakastetuimmista lauluista ja hänen konserttiensa vakio-ohjelmistoa.

Epäilemättä kaupallisista syistä Just for Youlle oli ympätty myös edellisen levyn hitit Cherry, Cherry ja Solitary Man, mikä teki siitä helposti The Feel of Neil Diamondia vahvemman albumikokonaisuuden. Levyn myyntilistamatka kuitenkin tyssäsi sijalle 80.

The Bang Years 1966-1968 esittelee Diamondin koko varhaisen tuotannon napakan iskevinä mono-versioina. Diamondin singlet on laitettu kokoelman alkuun, minkä takia levyn jälkipuolisko on tasoltaan hiukkasen alkua heikompi. Edellä mainittujen lisäksi levyltä löytyy myös vain singlenä julkaistu rennon tarttuva rakkauslaulu Kentucky Woman, josta tunnetun version on levyttänyt Deep Purple toisena singlenään vuonna 1968. Varsinainen harvinaisuus kuitenkin on vain Kentucky Womanin b-puolella julkaistu Time Is Now, joka tosin on melko tylsä perusblues.

Kaiken kaikkiaan The Bang Years 1966-1968 on hieno uudelleenjulkaisu. The Feel of Neil Diamondia ja Just for Youta ei ole koskaan aikaisemmin julkaistu kokonaisuudessaan cd-muodossa, siitä huolimatta, että ne sisältävät Diamondin uran hienointa musiikkia. The Bang Years on vuonna 1983 julkaistua, osan kappaleista sisältävää, Classics: The Early Yearsia kattavampi, eikä kaikkia näitä lauluja löydy edes vuonna 1996 julkaistulta In My Lifetime -boksilta. The Bang Yearsilla kuultava Neil Diamond on nuoruutensa voimaa ja intoa puhkuva popmestari vertaansa vailla. Hän teki myöhemminkin hienoja kappaleita, muttei koskaan enää kuulostanut näin vaivattomalta. Näillä Barryn ja Greenwichin pistämättömästi tuottamilla levytyksillä hänen balladinsa ovat tummasävyisen kiehtovia ja popkappaleensa raikkaan kuulaita. Muut ovat tehneet näistä lauluista aikaansa määrittäviä hittejä jo kuudella vuosikymmenellä. Ei ihme, sillä niissä on jotain ajatonta. Se taitaa olla sitä täydellisen popin vaikeasti tavoitettavaa taikaa.

Neil Diamond: 70-luvun supertähti

I've been misunderstood for all of my life: Urge Overkillin nousu ja tuho (ja uusi nousu)

90-luvun alkupuoli oli amerikkalaisessa rock-maailmassa kummallista aikaa. Nirvanan johtaman vaihtoehtorockin nousun aikana monet aikaisemmin undergroundin pölyisimmissä kolkissa lymynneet yhtyeet saivat osakseen ennennäkemätöntä huomiota ja punkin jälkimainingeissa syntynyt vaihtoehtorock nousi viimein myyntilistoille. Koko homman olisi pitänyt merkitä uutta loistokasta aikaa amerikkalaiselle rockille, mutta samalla, kun vaihtoehtobändit alkoivat soida Music Televisionin hittiputkessa, skenen edustajat rupesivat ampumaan itseään joukolla jalkaan. Kysymys, joka oli kaikkien huulilla oli: onko [lisää tähän bändin nimi] MYYNYT ITSENSÄ? Lopulta näyttikin siltä, ettei todellista muutosta mädäntyneeseen musiikki bisnekseen haluttu, vaan yhtyeet, Nirvana etunenässä, alkoivat hävetä menestystään ja torpedoida omia mahdollisuuksiaan.

Yksi kitkerimmistä keskusteluista käytiin Chicagossa, jonka vaihtoehtoskene oli Amerikan kukkeimpia. "Tuulisessa kaupungissa" erityisen vaikutusvaltainen tekijä oli Touch & Go -levy-yhtiö, joka oli aloittanut suttuisena fanzinena 70-luvun lopun punkhuumassa ja kehittynyt siitä yhdeksi vaihtoehtorockin arvostetuimmista indie-lafkoista. 80-luvun underground-vuosina sille levyttivät sellaiset legendaariset yhtyeet, kuten Jesus Lizard, Butthole Surfers, Scratch Acid, The Didjits, Killdozer sekä kenties tarinan kannalta olennaisimpana myöhemmin tuottajana kunnostautuneen Steve Albinin Big Black. Touch & Go oli turvasatama meluisille, epäkaupallisille yhtyeille, joka antoi niiden toteuttaa vapaasti taidettaan, eikä sopimuksiakaan kirjoitettu paperille, vaan diilit solmittiin rehellisesti kädenpuristuksella.

Yksi lukemattomista Touch & Golle levyttäneistä pikkubändeistä oli meluisaa, epäkaupallista noise rockiaan mitättömän pienelle yleisölle veivannut Urge Overkill. Vuonna 1985 perustettu yhtye oli jo julkaissut 1986 debyytti-EP:sä Strange, I... pikkuruisella Ruthless Recordsilla, joka ei ollut edes oikea levy-yhtiö, vaan nimike, jota chicagolaiset punk-bändit käyttivät julkaistessaan itse levyjään. Pikkulevyllä yhtye, johon kuuluivat kielisoittimista vastanneet Nathan "Nash (tai National) Kato" Kutruud, Eddie "King" Roeser sekä rumpali Pat Byrne soitti musiikkia, joka seuraili tiukasti tuolloisen Chigaco-skenen soundia, jonka pääarkkitehtina oli Albini Big Blackeineen. Eikä tämä ollut mitenkään ihme, sillä levyn oli tuottanut Albini, joka oli Kutruudin tuolloinen kämppäkaveri.

Sama kaava jatkui Jesus Urge Superstarilla, Urge Overkillin vuonna 1988 Touch & Gon julkaisemalla ensimmäisellä pitkäsoitolla – Albini tuotti, bändi möykkäsi ja levy ei myynyt mitään. Toisin kuin Albinilla ja heidän vaihtoehtorock-kollegoillaan, Urge Overkillin kunnianhimo ei kuitenkaan rajoittunut samojen pikkukuppiloiden ja homehtuneiden punkluolien kiertämiseen tai loputtomien rähjäisten levytyksien julkaisemiseen pienen sisäsiittoisen piirin kuultavaksi. Kato ja Roeser (ja heidän usein vaihtuvat rumpalinsa) halusivat tulla oikeiksi rock-tähdiksi. He pitivät klassisesta 60- ja 70-lukujen rock 'n' rollista ja soulista, eivätkä noidenkaan levyjen tähdet olleet ryhtyneet muusikoiksi voidakseen nyhjätä oksennukselta haisevilla pikkulavoilla. Monien tulevien kohtalotovereidensa tavoin he eivät oikein tainneet tietää mitä toivoivat.



Ensimmäiset muutoksen merkit kuultiin vuonna 1990 julkaistulla Americruiserilla, joka oli nimeään myöten siirtynyt uudelle vaihteelle. Tällä kertaa rummuissa oli Jack "The Jaguar" Watt ja tuottajana toimi mm. Killdozerin muutamassa levytyssessiossa nappeja väännellyt, tuolloin vielä tuntematon Butch Vig. Musiikillisesti Americruiser oli yhä raaka, mutta särön seasta alkoi pilkottaa aikaisemman enemmän melodioita sekä voimapopin, 70-lukulaisen rock'n'rollin ja soulin sävyjä. Jesus Urge Superstarilla oli ollut muutamia vihjeitä tulevasta Very Sad Trousersin rollarirockin, Your Friend Is Insanen melodisuuden ja Crown of Laffsin dramatiikan muodossa, mutta Americruiserilla Urge Overkill alkoi lopulta löytää tyyliä, josta se tultaisiin tuntemaan. 60-lukulaisen garage-henkinen single Ticket to L.A. oli jopa college radio -hitti. Kappaleen sanat ennakoivat Urge Overkillin tulevaisuudensuunnitelmia, joissa Chicago ja sen vaihtoehtoskene alkoivat näyttää tukahduttavalta: "Better get out easy/ I'm tired of pleasing you/ Getting tied-up sleazy/ I've gotta blow Chicago too."

Ticket to L.A.:lla soitti rumpuja Jack Watt, mutta sen videolla esiintyi jo yhtyeen uusi rumpali Johnny Rowan, joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellä Blackie Onassis. Onassiksen kanssa Urge Overkill alkoi kehittää ulkoista olemustaan räväkämmäksi. Yhtye alkoi pukeutua yhdenmukaisiin 70-lukulaisiin panomiespukuihin ja heidän silkkipaitojensa avonaisissa kauluksissa killuivat itsetehdyt Urge Overkill -medaljongit. Tyylilleen uskollisina Kato, Roeser ja Onassis siemailivat samppanjaa ja martineja ja kiersivät Chicagon katuja avokattoisessa limusiinissa. Chicagon nuhjuiset indierokkarit olivat raivoissaan.



Urge Overkillin seuraava levy The Supersonic Storybook (1991) sisälsi sen tähän mennessä parhaita kappaleita (Kids Are Insane, Candidate, Vacation in Tokyo ja Hot Chocolate -cover Emmaline), mutta myös outoa hassuttelua (Henhough: The Greatest Story Ever Told, (Today Is) Blackie's Birthday, Bionic Revolution, Theme From Navajo), jotka liittivät yhteen vielä tiivisti vaihtoehtorockperinteeseen ja kertoivat, ettei se ollut vielä täysin varma tähteyden tavoittelussaan. Kaiken kaikkiaan The Supersonic Storybook oli hyvä levy, mutta vielä tärkeämpi julkaisu yhtyeen kohtalon kannalta oli vuonna 1992 julkaistu EP Stull.



Omien sanojensa mukaan Urge Overkill levytti Neil Diamondin Girl, You'll Be a Woman Soonin sen kummemmin etukäteen suunnittelematta parissa tunnissa, koska heillä ei ollut omiakaan sävellyksiä nauhoitettavaksi. Dramaattinen ja tummasävyinen, Del Shannon -tyylinen kappale oli tarkoitettu ylistyslauluksi Diamondin nuorille naisfaneille, mutta siinä oli häiritsevää, jopa pedofiilista nyrjähtäneisyyttä. Urge Overkill korosti omassa versiossaan kappaleen noir-tyylisiä rautalankasävyjä ja karsi pois Diamondin version pliisut orkesterisovitukset tuoden näin esiin kappaleen sydämessä lymyävän pimeyden. Laulu julkaistiin EP:llä, joka otti nimensä Kansasin osavaltiossa sijaitsevasta Stullin pikkukaupungista, jonka hautausmaan sanottiin olevan portti helvettiin ja unohtui sille, kunnes kaikki muuttui Urge Overkillin kannalta kolme vuotta myöhemmin.



Vuosi 1993 oli Urge Overkillille sekä voittojen että vaikeuksien täytteinen. Se oli Stull-EP:n julkaisun aikoihin kiertänyt grungen kahden suurimman bändin, Nirvanan ja Pearl Jamin kanssa ja siirtynyt suurelle Geffen-levy-yhtiölle, jolla myös Nirvana oli julkaissut kokonaisen sukupolven yhdistäneen Nevermindinsa. Geffenillä julkaistu Saturation oli loistava levy, joka pursusi energistä power popin, areenarockin, soulin ja punkin yhdistelmää. Singlet Sister Havana ja Positive Bleeding iskivät jalat alta tiukalla riffirockillaan ja niiden 70-luvun kitchiä ja rock-sikailua tihkuneet videot viimeistelivät Urge Overkillin imagon, joka ei olisi voinut olla kauempana 90-luvun alun vaihtoehtorockin vakavamielisyydestä. Siinä missä grunge-bändit ja hardcoresta kasvaneet undergroundbändit korostivat koruttomuutta, rosoisuutta ja rehellisyyttä, Urge Overkill oli ironisen camp, häpeämättömän hedonistinen ja värikkään mauton. He jopa väittivät palkanneensa Saturationin tuottaneen Butcher Bros. -kaksikon, koska olivat huomanneet Billboard-lehteä selailtuaan, että näillä oli eniten singlejä listan kymmenen myydyimmän joukossa. Tällainen kukkoilu ei lainkaan miellyttänyt yhtyeen chicagolaisia kollegoita.



Yhtyeen siirtyminen suurelle levy-yhtiölle oli ollut viimeinen niitti Steve Albinille. Bändin entinen tuottaja ja Katon vanha kämppis aloitti musiikkilehdistössä poikkeuksellisen myrkyllisen kampanjan bändiä vastaan. Homma meni niin pitkälle, että Urge Overkillia pilkkaamaan perustettiin jopa oma Stalker-niminen fanzine ("anti-fanzine for anti-fans of Urge Overkill"). Saturationin nosteessa kateellisten pilkka ei kenties suuremmin Urge Overkillia haitannut, mutta se kuitenkin kaivoi maata yhtyeen alta ja maksoi sille sen underground-uskottavuuden. Nykypäivän näkökulmasta tuntuu uskomattomalta, että yhtenäiset puvut, medaljongit, ironinen kitch-asenne ja huumori nähtiin anteeksiantamattomina rikoksina indie-uskottavuutta vastaan. Vain muutamaa vuotta myöhemmin yhtenäinen pukeutuminen nousi suosioon The White Stripesin ja The Hivesin esimerkkien kautta ja ironinen retro-hassuttelu oli 2000-luvulle tultaessa jo itsestään selvyys, mutta 90-luvun alkupuolisko olikin paljon vakavampaa aikaa. Tuolloin arvostettiin rehellisyyttä, uskottavuutta ja miehekästä macho-angstia, jossa tuska ulvottiin maailmalle käheällä raivolla. Urge Overkill ei musiikillisesti ollut mitenkään korostetun humoristinen bändi, vaan sen levyiltä löytyi aina aimo annos sielukasta ahdistusta, mutta pirteän värikäs imago oli joka tapauksessa myrkkyä indie-skenelle.



Kohtalon ivaa oli, että loppujen lopuksi 90-luvun alun grunge-bändien miehinen angsti ja rehellinen duunarilook, jotka olivat olleet reaktiota 80-luvun popin ja kasariglamrock-bändien pinnallisuutta vastaan, periytyi sellaisille jälkigrungehirviöille, kuten Creedille, Matchbox Twentylle ja Nickelbackille. Useimmiten uskovaisista pikkukaupunkijunteista koostuneilla yhtyeillä ei ollut minkäänlaista kosketusta grungen ja vaihtoehtorockin synnyttäneeseen punkinjälkeiseen musiikkiperinteeseen, mutta sitäkin häpeämättömämpi himo takoa rahaa kansaan menevällä tyylillään. Grungen alkuperäiset innovaattorit vetäytyivät taka-alalle huumeongelmien (Alice in Chains), ennenaikaisten kuolemien (Nirvana), kaupallisten itsemurhien (Pearl Jam) ja perinteisten "musiikillisten erimielisyyksien" (Soundgarden) pyörteissä ja jäljittelijät perivät heidän valtakuntansa. Jopa indieuskottavuudesta niin huolissaan ollut Steve Albini päätyi vuonna 1996 tuottamaan jälkigrungebändeistä kenties parjatuimman, englantilaisen Bushin, albumin Razorblade Suitcase.

Vuonna 1995 tapahtui Urge Overkillin uran tärkein käännös. 1992 julkaistulla Reservoir Dogs -elokuvalla kulttimainetta niittänyt ohjaajalupaus Quentin Tarantino oli löytänyt Stull-ep:n hollantilaisesta levykaupasta ja pannut merkille yhtyeen Neil Diamond -version. Kappale sopi hyvin Tarantinon estetiikkaan, jossa sekoiteltiin menneiden vuosikymmenien kulttikuvastoa ja kitchiä, tavalla, jossa uskottavuuden ja mauttomuuden rajat hämärtyivät. Reservoir Dogsilla oli leikattu poliisin korva irti Stealers Wheelin Stuck in the Middle with Youn tahtiin ja soundtrackilla kuultiin sellaisia 70-luvun hittejä, kuten Harry Nilssonin Coconut ja Blue Sweden Hooked on a Feeling.

Sama tyyli jatkui Pulp Fictionissa, jonka soundtrackilta löytyi sellaisia jo unohdettuja/ epätrendikkäitä menneiden vuosien tähtiä, kuten Dick Dale, Kool & The Gang ja Ricky Nelson. Kuten elokuvakin, myös soundtrack ennakoi sitä 90-luvun lopun ja 2000-luvun henkeä, jossa menneiden vuosikymmenien mauttomuudet käännettiin ironian sävyttämäksi viileydeksi.

Pulp Fiction oli menestyselokuva ja siitä tuli yksi 90-luvun ikonisimmista populaarikulttuuriluomuksista. Se teki tähtiä ohjaajansa Tarantinon lisäksi myös Uma Thurmanista ja Samuel L. Jacksonista ja pelasti John Travoltan uran makeilevilta perhekomedioilta ja tv-elokuvilta ja teki osittain saman myös Bruce Willisille. Se nosti myös soundtrackinsa tähtien osakkeita ja teki has-beeneistä (ainakin joksikin aikaa) tähtiä.

Sama päti myös Urge Overkilliin, jonka Girl, You'll Be a Woman Soonista tuli hitti, mutta menestys oli kaksiteräinen miekka. Urge Overkill kyllä saavutti kappaleen myötä ennennäkemättömän suuren yleisön, mutta rojalteja se ei cover-kappaleestaan saanut. Ennen kaikkea kappaleesta innostunut yleisö ei tuntunut olevan kiinnostunut Urge Overkillin omista sävellyksistä. Tämä kävi kouriintuntuvan selväksi, kun se julkaisi Pulp Fictionin nosteessa viidennen albuminsa Exit the Dragonin.

Exit the Dragon oli Urge Overkillin kenties paras levy ja valehtelematta yksi 90-luvun rockin huippuhetkiä. Ehkäpä Girl, You'll Be a Woman Soonin tummasävyisyyden inspiroimana yhtye oli karsinut kevytkenkäisen hassuttelun musiikistaan ja suuntasi aikaisempaa synkemmille vesille. Albumin kappaleiden sanoituksista kävi tosin myös selväksi, että yhtyeen rivit alkoivat rakoilemaan – albumi pyöri huumeongelmien, kiertue-elämän tyhjyyden ja masennuksen teemojen ympärillä.



Exit the Dragonin ensimmäisenä singlenä julkaistu The Break matelee vaivattoman pahaenteisen kuin Rolling Stones 70-luvun huippuhetkinään. Kappaleen sanoitukset tihkuvat huumeparanoiaa, tukahduttavaa masennusta, pettymyksiä ja eristäytyneisyyttä: "I need a break and I need one clean/ Things are never what they seem/ What seems close is so far away/ You keep runnin' out of words to say, but I keep on singing anyway... No one calls much anymore/ That's OK 'cause I don't use the phone/ It feels better on your own/ But don't get wasted every day alone... 'Cause it's a place with no way in it/ It's a road to no way out/ Everything ends in a heart ache/ Can't get a break."

Nash Katon laulama melankolisesti keinahteleva, torvisektiolla koristeltu Somebody Else's Body ei ole sen pirteämpi: se uhkui pettynyttä kyynisyyttä ja skitsofreniaa: "A revolution came and left today/ Nobody knew/ It came and went, and so did Judgement Day/ It's really nothing new/ I didn't read the papers/ I didn't watch the news... So tell me what's the use/ So tell me now/ Tell me what the use is when it's over/ It's over/ It's over when you're/ In somebody else's body with someone else's head."



Exit the Dragonin kolmas single, upea soul-slovari, View of The Rain oli aikaisemmin julkaistu Take a Walk -nimellä AIDS-hyväntekeväisyyslevyllä No Alternative. Vaikka kappaleen 60-lukulainen kertosäe onkin duurissa, ei kappaletta, joka alkaa säkein "I don't try anymore/ 'Cause only booze improves with age/ I don't fight anymore/ But sometimes my fists clentch up in rage/ And I don't cry anymore/ But sometimes my skies get cloudy/ And sometimes them clouds rain down upon a dream", voinut millään kuvailla iloiseksi.



Sama tyyli jatkuu Exit the Dragonin albumiraidoilla. Ne ovat lähes poikkeuksetta melodisesti hienoja ja sanoituksiltaan synkkiä. Raskaasti rokkaava This Is No Place uppoutuu yhden yön huumehuuruisiin suhteisiin, kaiken yllä leijuu pahaenteinen pelon ilmapiiri: "She can't remember coming home/ And I don't know her name/ She woke up early now she's gone/ Here we go again... This is no place/ This is no place I wanna be/ This is nowhere/ This is nowhere to be... It's already getting dark/ And she's still not home/ Something's following me I know/ There's gonna be a storm."

Lähes punkahtavasti ryntäilevässä Need Some Airissa harhaillaan tyhjissä hotellihuoneissa, kaatuillaan alkoholin ja huumeiden sumussa kaduilla ja saadaan väkijoukossa paniikkikohtauksia: "Dozed to New York City and I musta been gone/ Stuck in a rerun hours/ Watchin Japanese porn... Belleview woke me from a nightmare/ Somebody up there really likes me/ Stitches in my head/ The revolution is dead... Need some air/ Don'tcha pass out/ In a crowd... I'm choking on the silence and I wanna scream out/ Scream out loud/ Need some air."


The Mistake saattaa olla muita albumin kappaleita kirjaimellisempi huumeongelmien ja tien päällä elämisen kuvauksineen, mutta se on suoruudessaan kouriintuntuva "Travellin' across the USA/ It's hard sometimes to keep it together/ Nothing but the songs that you play/ And a couple kids believing your sound... Look inside, inside my soul/ There's a catchy song, a catchy song/ It's coming through the radio/ There's a certain song, a certain song/ Stuck inside my soul/ It's a catchy song/ It's number one/ Too bad you had overdosed." Monien muiden levyn kappaleiden tavoin melodia on niin itsestään selvän vaivaton, että se kuulostaa tutulta jo ensi kuulemalta, kuin unohdetulta klassikolta.

Samaa epätoivon ja huumehuurujen sekamelskaa jatkoivat hienot Tin Foil, Last Night/ Tomorrow ja And You'll Say. Oikeastaan vain The Doorsin Light My Firen kosketinsoitinriffeineen mieleen tuova Monopoly toi valonpilkahduksen klaustrofobisen painostavuuden keskelle rinnastaessaan elämän humoristisesti Monopolin pelaamiseen.

Yhtye päätti levyn mestarillisesti Digital Black Epilogueen, joka nousee naispuolisen soul-laulajan avustuksella ennennäkemättömiin korkeuksiin. Tarina nuorena kuolleesta Selenasta päättyy feedbackin ulvontaan, joka katkaistaan lopulta kuin seinään – totaaliseen hiljaisuuteen.

Pulp Fiction oli nostanut Urge Overkillin huomion keskipisteeksi ja Exit the Dragon oli loistava levy, mutta jostain syystä albumi floppasi totaalisesti. Yhtyeen uusi yleisö ei halunnut kuulla muuta kuin Girl, You'll Be a Woman Soonia, ei etenkään painostavia rock-kappaleita ahdistuksesta, paranoiasta ja huumehelvetistä. Epäkaupalliset kappaleet eivät saaneet radiosoittoa, MTV ei näyttänyt bändin videoita ja albumin tiimoilta tehty kiertue lopetettiin ennen aikojaan. Vuoden 1995 lopulla rumpali Blackie Onassis pidätettiin huumeiden hallussapidosta ja hän alkoi vajota yhä syvemmälle huumeriippuvuuden suohon.

Vuonna 1996 Eddie Roeser ajautui riitoihin Nash Katon kanssa ja lähti yhtyeestä. Kato ja Onassis yrittivät jatkaa kitaristi Nils St. Cyrin kanssa ja solmivat jopa uuden levytyssopimuksen 550 Records -yhtiön kanssa, mutta uutta musiikkia ei syntynyt ja vuonna 1997 vain kaksi vuotta suurimman hittinsä jälkeen Urge Overkill pisti pillit pussiin.

Yhtyeen tarina ei kuitenkaan ollut lopullisesti ohi. Vuonna 2004 Kato ja Roeser kasasivat Urge Overkillin uudelle kiertueelle Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Yhtyeen uran uudelleen syttyminen on ollut hidasta, mutta hiljattain noin 15 vuotta Exit the Dragonin ja Girl, You'll Be a Woman Soonin jälkeen Urge Overkill on viimein julkaissut uuden kappaleen. Tämä uusi laulu, Effigy kuulosta, kuinkas muutenkaan kuin hyvältä. Alkuvuodesta 2011 olisi luvassa jopa uusi albumi. Vaikea sanoa, kuinka paljon menestystä yhtyeen uusi levy tulee saamaan – esimerkiksi last.fm-palvelussa Urge Overkillin ylivoimaisesti suosituin kappale on yhä Girl, You'll Be a Woman Soon, jota on viimeisen puolen vuoden aikana kuunneltu 29 032 kertaa. Seuraavaksi suosituimmalla Sister Havanalla soittoja on vain 2763 ja neljäntenä on Girl, You'll Be a Woman Soon väärinkirjoitettuna ilman pilkkua. Useimmille Urge Overkill on epäilemättä nostalginen 90-luvun reliikki ja eiköhän se kuuluisa hitti tulla soittamaan kaikilla keikoilla, niin kauan, kun yhtyeessä henki pihisee. Sääli, sillä Urge Overkill teki roppakaupalla hienoja kappaleita ja ainakin Saturationissa ja etenkin Exit the Dragonissa myös klassisia rock-levyjä.