Paul Young: No Parlez

Niin se on maine ja mammona katoavaista. Tämän on uransa hiipuessa saanut todeta moni poptähti. Näin myös englantilainen Paul Young, joka oli 80-luvulla kova tykki, mutta viihtyy nykyään parhaiten kirpputoreilla ja parin euron alelaareissa. Syy ei kuitenkaan välttämättä ole hänen musiikkinsa laadussa. Löysin hiljattain Youngin debyyttilevy No Parlezin eräältä pihakirppikseltä (eurolla totta kai) ja yllätyin iloisesti. Levyn voi liioittelematta nostaa samaan uuden aallon vaikutteilla kuorrutetun kasaripopsoulin huippukastiin Fine Young Cannibalsin ja Hall & Oatesin kanssa. Jos edellä mainitut artistit aiheuttavat allergisia kohtauksia, kannattaa ehkä tämän blogi-merkinnän lukeminen keskeyttää tähän, mutta ne pelottomat matkustajat, joille syntetisaattorit ja nauhattomat bassot ovat hidasteita, eivät esteitä, lukekaa eteenpäin!

Vuonna 1956 Lutonissa Englannissa syntynyt Young vietti nuoruutensa soittelemassa bassoa erilaisissa bändiviritelmissä. Ensimmäisen kerran hän pääsi käyttämään vaikuttavaa ääntään historian hämäriin kadonneessa yhtyeessä nimeltään Kat Kool & The Kool Kats. 70-luvun lopulla Young pääsi jo levytysstudioon Streetband-yhtyeen laulajana. Streetband onnistui jopa saamaan hitin kummallisella novelty-laulullaan Toast, jota Allmusic-sivuston Aaron Badgley kuvailee osuvasti Squeezen ja Monty Pythonin yhdistelmäksi. Yhtye ei kuitenkaan pysynyt kasassa kauaa, ja pian Young sekä kitaristi John Gifford ja basisti Stuart Pearl perustivat sen raunioille retrosoul-yhtye Q-Tipsin.

Kuin jossain tragikoomisessa 80-luvun kasvutarina/rock-elokuvassa bändi keikkaili hullun lailla ja onnistui jopa saamaan pienen hitin Joe Texin alun perin levyttämällä S.Y.S.L.J.F.M. (The Letter Song) -kappaleella, mutta lopulta levy-yhtiö halusi tehdä sopimuksen vain bändin laulajan kanssa. Toisin kuin saduissa, Young nappasi kiinni tilaisuudesta ja luikahti lipevästi soolouralle.

Levy-yhtiö CBS oli kuitenkin lopulta oikeassa ottaessaan pelkän Youngin koko Q-Tips-yhtyeen sijaan. Q-Tips edusti taaksepäin haikailevaa retrosoulia, kirkkaimpana majakkanaan klassinen Motown-soundi, kun taas Young päivitti taustayhtyeineen soul-soundin kertaheitolla 80-luvulle. Vaikka Paul Youngin ääni olikin hänen levytystensä pääosissa, oli myös hänen uudella yhtyeellään tärkeä rooli. Kieli visusti poskella The Royal Familyksi nimetyssä yhtyeessä koskettimia soitti jo Q-Tipsissä näpitellyt Ian Kewley, kitaraa Steve Bolton ja rumpuja Mike Pinder. Erityisen tärkeässä roolissa oli kuitenkin Pino Palladinon nauhaton basso, jonka melkeinpä nestemäisesti liukuvat nuotit, läpsyvät peukutukset ja napakat näpäytykset olivat Royal Familyn soundin peruspilari. Palladinon tyylin lähisukulainen oli samoihin aikoihin selvää jälkeä bassottelullaan Japan-yhtyeessä tehnyt Mick Karn (1958-2011), joka niin ikään suosi nauhatonta bassokitaraa.

Royal Familyn soundin kruunasi The Fabulous Wealthy Tartsiksi ristityt taustalaulajat Maz Roberts ja Kim Leslie, joiden epävireisyyden rajamailla taiteileva jollotus loi No Parlez -albumille monien kasarisoul-laulajien kipeästi kaipaamaa särmää. Vaikkapa Simply Redin silkkisen sileän sipsuttelun rinnalla Royal Family kuulosti välillä melkeinpä punkahtavalta.

Paul Youngin pari ensimmäistä singleä Iron Out the Rough Spots ja Love of the Common People eivät menestyneet, mutta kolmannella yrityksellä Young osui lopulta maaliinsa. Marvin Gaye oli levyttänyt Barrett Strongin ja Norman Whitfieldin kanssa säveltämänsä Wherever I Lay My Hat (That's My Home):n vuonna 1962, mutta se oli jäänyt piiloon Gayen samana vuonna julkaistun That Stubborn Kinda Fellow -levyn albumiraidaksi. Young päivitti kiertuemuusikon yksinäisyydestä ja yhden illan suhteista kertovan laulun 80-luvulle tunnelmallisine new wave -syntetisaattoreineen ja nakuttavine rumpukoneineen ja muutti sen pirteästä popista alakuloiseksi balladiksi. Palladinon nauhattoman basson maalailu loi singlelle välittömästi tunnistettavan soundin. Kaiken kruunasi Youngin tuskaisen vakuuttava soul-tulkinta.

Wherever I Lay My Hat (That's My Home) nousi Englannin listaykköseksi kolmeksi viikoksi kesällä 1983 ja teki Youngista tähden. Seuraavana singlenä julkaistiin hieno, tummasävyisesti lipuva Come Back and Stay, joka nousi listasijalle 4. Kappaleen oli kirjoittanut Jack Lee, joka oli kiistattomista lahjoistaan huolimatta harvinainen näky vinyylien etiketeissä. Lee oli ollut 70-luvun lopulla yksi kolmasosa legendaarista The Nerves -yhtyettä, joka oli ennen hajoamistaan onnistunut julkaisemaan vain yhden ep:n. Tuo ep sisälsi Leen epäilemättä tunnetuimman kappaleen Hanging on a Telephone, jonka Blondie levytti klassikkolevylleen Parallel Lines ja julkaisi myös singlenä vuonna 1978. The Nervesissä soittaneet Paul Collins ja Peter Case perustivat kummatkin omat legendaariset power pop -bändinsä (The Beat ja The Plimsouls), mutta Leestä ei kuultu paljoakaan yhtyeen hajoamisen jälkeen. "Telephonen" lisäksi hän kirjoitti Parallel Linesille melkeinpä yhtä hyvän Will Anything Happen? -kappaleen ja yhden laulun Suzi Quatrolle. Vuonna 1981 hän oli julkaissut soololevyn Jack Lee's Greatest Hits, Vol.1 (jolta myös Come Back and Stay löytyi), jolla hän uusien kappaleiden lisäksi versioi vanhoja biisejään. Seuraavan kerran Leestä kuultin No Parlezilla, jolle hän kirjoitti Come Back and Stayn lisäksi ilmavan tarttuvan Oh Womenin ja tyhjänpäiväisen Sexin.

Lopulta myös uudelleen julkaistu Love of the Common People nousi hitiksi (sijalle 2). Kappale oli versio vanhasta folkballadista, mutta totuttuun tapaan Young päivitti laulun 80-luvulle. Lukemattomilla reggae- ja ska-levyillä pasuunaa soittanut Rico Rodriquez vastasi kappaleen soolosta ja Fabulous Wealthy Tarts duolle tyypillisistä kiljahduksista. Vaikkei pirteämpi kappale onnistunutkaan vangitsemaan yhtä vahvaa tunnelmaa kuin edeltäjänsä, se oli kuitenkin pätevä jatko Youngin hittiputkelle.

Singlejen ohella No Parlez muistetaan ehkä parhaiten Youngin soul-versiosta Joy Divisionin Love Will Tear Us Apartista. Kun alun hämmästyksestä pääsee yli, ei voi kuin ihmetellä kuinka hyvin synkistelyklassikko taipuu myös kevyemmäksi popiksi. Alkuperäisen kanssa Youngin versio ei kilpaile, mutta hänellä on kuitenkin tarpeeksi taitoa tehdä laulusta omanlaisensa. Kappaleella laulaa tai enemmänkin jutustelee vahvalla aksentilla mm. kulttiyhtyeistä Slap Happy, Henry Cow ja Art Bears (harvoille) tuttu Dagmar Krause, ja albumin nimibiisi onkin poimittu Krausen yhtyetoveri (ja mm. Pink Floydille sanoittaneen) Anthony Mooren soololevyltä. Youngin linkit post punkiin ja avant garde -rockiin kielivät No Parlezin kaupallisen pinnan alla kytevästä taiteellisuudesta. Levyn erikoisin kappale, hieno Ku Ku Kurama kuulostaa siltä kuin se olisi napattu David Bowien Lodgerilta.

Välillä No Parlez vaatii keskimääräistä enemmän ymmärrystä 80-luvulle ominaisille soundeille, mutta kun niiden yli pääsee, se paljastuu varsin mainioksi siivuksi sinisilmäsoulia. Youngin taiteellisemmat ambitiot tekevät siitä vuosikymmenen peruspoppia kiinnostavamman. No Parlez ei ehkä ole aivan kympin arvoinen suoritus – albumin kumpikin puoli päättyy napakkojen popherkkujen sijaan tylsään rytmijamitteluun (No Parlez ja Sex), ja levy nuupahtaa hienoisesti loppupuolellaan. Hienoa popsoulia se sisältää kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi.

Paul Young vuoden 2008 tienoilla

Young oli soundiltaan, tyyliltään ja olemukseltaan yhtä kasari kuin Antony Pricen suunnittelema nahkapuku, jossa hän poseerasi No Parlezin kannessa. Hänen seuraavat levynsä Secret of Association (1985), Between Two Fires (1986) ja Other Voices (1990) menestyivät hyvin, mutta 90-luvun kuluessa Youngin suosio alkoi hiipua. Levy levyltä Young oli lipunut yhä lähemmäksi pliisua aikuispoppia, ja No Parlezin kiehtovat särmät hioutuivat yhä pyöreimmiksi, kunnes lopulta Young kadotti persoonansa muiden radioäänien sekaan. Zuccheron kanssa vuonna 1991 levytetty ultrajuustoinen hirvitys Senza Una Donna oli jättimenestys Euroopassa, mutta osoitti samalla, kuinka ulapalla Young seilasi 90-luvun musiikkimaailmassa.

90-luvulla hänen levynsä menestyivät yhä kehnommin, ja 2000-luvulla Young on julkaissut vain yhden albumin, nimestä päätellen rock-biisien swing-versioita sisältävän Rock Swings: On The Wild Side Of Swing, joka nousi listoille vain Saksassa, sielläkin vain hädin tuskin. Kukapa haluaisikaan kuulla Paul Youngia laulamassa Enter Sandmanin tai In The Ghetton swing-versioita?

Kappalevalinta: The Waitresses: I Know What Boys Like

Akron Ohion osavaltiossa on tunnettu rengastehtaistaan ja asukkaidensa innokkaasta osallistumisesta Ku Klux Klanin toimintaan, mutta 70- ja 80-lukujen vaihteessa se ja naapurikaupunkinsa Cleveland ja Kent tunnettiin myös uuden aallon mekkoina. Ehkä musiikillinen aktiivisuus johtui samasta kulttuurisesta tyhjiöstä, joka synnytti USA:n keskilänteen myös kiihkeästi sykkivän power pop -hermokeskuksen. Kuten eräs Kentistä 70-luvun lopulla rock-kriitikko Robert Christgaulle kirjoittanut henkilö asian ilmaisi: ”Kuka tahansa, joka tekee jotain meidän harmaata keskiläntistä tyhjyyttämme vastaan, ansaitsee huomiota.”

Clevelandista rynnistivät post punk -pioneerit Pere Ubu ja Stiv Batorsin johtamat räkäpunkkarit The Dead Boys. Kummankin yhtyeen juuret löytyivät samasta bändistä – 70-luvun alussa vaikuttaneesta protopunkkulttibändistä The Rocket From the Tombsista. Rocket From The Tombsin ohjelmistoon kuuluivat Pere Ubun ja Dead Boysin klassikot 30 Seconds Over Tokyo ja Sonic Reducer, mutta lopulta bändit lähtivät melko erilaisiin suuntiin: Pere Ubu seilasi kohti väkevää urbaanista vieraantuneisuudesta vaikutteensa ottanutta taiderockia, joka olisi olennainen osa 80-luvun alun post punkin palapelissä, Dead Boys taas kirnusi vaarallisesti kuilun reunalla toikkaroivaa stiletin terävää katurockia. Rocket From The Tombsissa (ja myöhemmin hetken Pere Ubussa) soitti myös Clevelandin musiikkiskenen traaginen kulttilegenda, vasta 24-vuotiaana vuonna 1977 kuollut kitaristi Peter Laughner.

Itse Akronista tuli Pere Ubun tavoin post punkille suuntaa näyttänyt ja myöhemmin uuden aallon suosituimpiin yhtyeisiin kuulunut Devo. Toisin kuin myöhemmässä (brittiläisessä) post punkissa, Devon musiikista löytyi reilu annos nörtähtävää hirtehishuumoria ja olikin jälkeenpäin katsottuna loogista, että se siirtyi kohti yhä konseptuaalista ja kulmikasta, mutta tarttuvampaa uutta aaltoa sellaisten hittien myötä, kuten Whip It, Girl U Want, Peek-A-Boo ja Beautiful World. Muita alueen bändejä olivat hiukan tuntemattomammaksi jääneet The Bizarros, Chi-Pig, The electric eels, Tin Huey, 15-60-75 (tai The Numbers Band) ja (Akronin kumiteollisuuteen nimessään viitannut) Rubber City Rebels. 15-60-75:ssä soitti saksofonia Terry Hynde, jonka pikkusiskon Chrissien johtamasta The Pretendersistä tuli yksi uuden aallon suosituimpia yhtyeitä.

Kulttuurinen turhautuneisuus veti puoleensa mielikuvituksellisia ja idearikkaita friikkejä, ja ehkä tästä syystä Ohion uuden aallon skene oli varsin monimuotoinen. Robert Christgau kuvasi Clevelandin ja Akronin yhtyeiden musiikkia ”oudoksi taiteelliseksi rockiksi” ja arveli yhdeksi keskeiseksi mausteeksi sopassa WMMS-radiokanavaa, jonka ohjelmistoon kuului AOR-hutun sijaan Velvet Undergroundia, MC5:tä, New York Dollsia ja englantilaista taiderockia, kuten Soft Machinea, King Crimsonia ja Van Der Graaf Generatoria sekä taiteellisempia glam-juttuja Bowiesta Roxy Musiciin. Lisäksi kuultiin musiikkia bluesista funkiin. WMMS oli Clevelandin kunnianhimoisin radiokanava, mutta myös alueen suosituin. Kun aseman tiskijukilta kysyttiin, miksi heidän yleisönsä oli niin avointa, vastaus kuului: ”No, ei täällä ole oikeen mitään tekemistä, eikä sääkään ole maailman paras.”

Vuonna 1978 perustettu The Waitresses alkoi oikeastaan sisäpiirin vitsinä. Sen taustahahmo Chris Butler oli pyörinyt jo muutaman vuoden alueen musiikkipiireissä ja mm. osallistunut pahamaineiseen Kentin opiskelijamielenosoitukseen vuonna 1970, jossa kansalliskaarti tappoi neljä ja haavoitti yhdeksää mielenosoittajaa. Tapaus synnytti Neil Youngin Ohio-kappaleen lisäksi kolmen opiskelijan päässä ajatukset, joista myöhemmin syntyi Devo de-evolution-maailmankuvineen. 70-luvun lopulla 15-60-75:ssa bassoa soittanut Butler liittyi dadaistiseen Tin Huey -yhtyeeseen, jonka innoittajina olivat Captain Beefheart, Frank Zappa, King Crimson ja Television. Tin Huey julkaisi ainoan albuminsa Contents Dislodged During Shipment vuonna 1979.

I Know What Boys Like -kappaleen Butler oli levyttänyt jo vuonna 1977 soittaen itse kaikki instrumentit. Vokalistiksi hän värväsi ystävänsä, vuonna 1956 Clevelandissa syntyneen, Patty Donahuen. Donahue esiintyi kappaleella nimellä Patty Darling ja lauloi myös toisella Butlerin sävellyksellä Astronettes, jonka esiintyjäksi oli merkitty Butlerin kehittämä kuvitteellinen bändi The Waitresses.


Tin Hueyn hajottua Butler muutti New Yorkiin ja soitti I Know What Boys Liken tuntemalleen a&r-miehelle. Tämä piti kuulemastaan ja Butler sai diilin ZE Recordsille. Ainoa ongelma oli, ettei The Waitresses -yhtyettä ollut olemassakaan (tosin levy-yhtiölle Butler kertoi bändin odottelevan innokkaina kotopuolessa Akronissa). Butler soitti nopeasti Donahuelle, joka suostui mukaan yhtyeeseen ja kiinnitti sen muiksi jäseniksi free jazz -saksofonisti Mars Williamsin, kosketinsoittaja Dan Klaymanin, basisti Dave Hofstran, taustalaulaja Ariel Warnerin ja aikaisemmin Televisionissa soittaneen rumpali Billy Ficcan.

Ensimmäisen kerran The Waitressesia kuultiin Stiff -levy-yhtiön julkaisemalla The Akron Compilation -levyllä, jonka hajustetusta kannesta sai haistella aitoa akronilaista renkaan tuoksua. Levyllä esiintyivät myös mm. Tin Huey, Jane Aire, Rachel Sweet, The Bizarros ja Rubber City Rebels. Hetken aikaa näytti siltä, että Akronista tulisi seuraava rockin suurkaupunki, ja heinäkuussa 1978 Stiff Records ja Sounds-lehti jopa järjestivät kilpailun, jonka pääpalkintona oli matka katsomaan tätä ihmeellistä uuden aallon kultamaata. Matkan ohjelmaan kuului mm. epäilemättä kiehtova opastettu vierailu Firestonen rengastehtaalle. Huumaa kesti noin 1,5-vuotta. Monet paikalliset yhtyeet saivat himoitun levytyssopimuksen, mutta menestystä ei juuri tullut. Suurin osa yhtyeistä julkaisi yhden levyn ja katosi.



The Waitresses esiintyi seuraavan kerran ZE Recordsin A Christmas Record -joulukokoelmalla, jolta löytyi yhtyeen rap-vaikutteinen Christmas Wrapping. Kappaleesta on tullut joulukokoelmien vakiokamaa ja Spice Girls versioi sen vuonna 1998 Goodbye-singlen b-puolella. Vuonna 1982 ilmestyi lopulta yhtyeen debyyttialbumi Wasn’t Tomorrow Wonderful?, jonka jälkeen myös sen kokoonpano oli muuttunut Ariel Warnerin lähdettyä yhtyeestä ja Hofstran vaihduttua Tracy Wormworthiin. Tältä albumilta lohkaistiin singlenä I Know What Boys Like.

Kappale ei ikinä noussut varsinaiseksi superhitiksi, mutta kulttiklassikko siitä on epäilemättä tullut. I Know What Boys Like yhdistää seksuaalisen himon leikkikenttien lasten loruihin ja lopputuloksena on popmestariteos, joka on samalla nokkela, ironinen, hauska ja seksikäs. Donahue laulaa nokkavan tylsistyneenä junnaavan tarttuvan funkin päälle: ”I know what boys like/ I know what guys want/ I know what boys like/ I've got what boys like.” Koukkuna toimii hänen itsevarma toteamuksensa ”I know what boys like… boys like… boys like me!” Piinaava kiusoittelu jatkuu säkeistöissä: ”I make them want me/ I like to tease them/ They want to touch me/ I never let them.” Ihailijoita pyörii ympärillä ja laulun päähenkilö houkuttelee heitä yhä lähemmäksi kuin koukun ympärillä parveilevia himokkaita kaloja. Ehkä juuri SINÄ olet tarpeeksi erityislaatuinen poikkeus: ”But you, you're special/ I might let you/ You're so much different/ I might let you/ Mmmmm would you like that/ I might let you.” Miehet ovat kuin murjottavia lapsia, joille päähenkilö vain nauraa tanssahdellen heidän ympärillään ja heilutellen vangitsevaa karamelliaan heidän neniensä edessä: ”They get so angry/ Like pouty children/ Denied their candy/ I laugh right at them.”

Kappaleen huippuhetki tulee kolmannessa säkeistössä, jossa eroottinen kissa ja hiiri -leikki viedään huippuunsa. Donahue päästää yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kämmenet hikoilevat, syke kiihtyy. Voiko tämä olla totta, päästääkö kiusanhenki tosiaan koskettamaan? Ehkä enemmänkin? ”I feel sad now/I will let you/ Sorry I teased you/ I will let you/ This time I mean it/ I will let you/ Anything you want/ You can trust me/ I really want to/ You can trust me/ How would you like it/ You can trust me…” Kappale pysähtyy hetkeksi odottavaan hiljaisuuteen… ja… ”SUCKER”, Donahue lausahtaa, kikattaa päälle ja lällättää häväistyille ihailijoilleen kuin lasten hipassa: ”Nänänänänäänää!”

I Know What Boys Like on nerokas juuri siksi, ettei se ikinä laukaise kehitettyä jännitystä. Tyttö kiusaa poikia ja siihen on tyydyttävä. Odotettua palkintoa ei ole luvassa. Omalla tavallaan sen voisi jopa nähdä feministisenä, mutta samalla se on tarpeeksi tarttuva ja leikkisä, ettei siinä ole jälkeäkään poleemisesta pahantuulisuudesta. Sukupuolipolitiikalle on toki paikkansa, muttei täällä, nämä ovat juhlat, jalalla koreaksi, ei se elämä niin vakavaa ole. Tytöt tykkäävät kiusata ja pojat tulla kiusatuiksi. Kappale on samalla seksuaalinen ja ei-seksuaalinen. Seksin lupaus on ilmassa suurimmassa osassa romanttistakin popmusiikkia, mutta harvoin näin kirjaimellisesti ja harvoin lupaus petetään näin graafisesti tai oikeastaan se jätetään vain ilmaan roikkumaan. Ehkä ensi kerralla…

I Know What Boys Liken ja Wasn’t Tomorrow Wonderful?:n jälkeen Waitresses teki tunnusmusiikin Square Pegs -sitcomiin, joka jäi historiaan lähinnä ohjelmana, josta sai alkunsa Sarah Jessica Parkerin näyttelijänura. Waitresses julkaisi vuonna 1983 toisen levynsä Bruiseology, mutta bändin rivit alkoivat rakoilla jo albumin sessioissa. Donahue lopetti ja tilalle otettiin Holly & The Italiansin laulaja Holly Beth Vincent. Yhteistyö Vincentin kanssa ei kuitenkaan toiminut ja pian Donahue palasi takaisin ruotuun. Albumi saatiin valmiiksi, mutta se floppasi ja Waitresses hajosi lopullisesti. Chris Butler ryhtyi levytuottajaksi ja Donahue toimi levybisneksessä a&r-henkilönä kuolemaansa asti vuonna 1996 keuhkosyöpään vain 40-vuotiaana.

I Know What Boys Like jäi The Waitressesin ainoaksi varsinaiseksi hitiksi tai ehkei edes hitiksi, mutta rakastetuksi kulttibiisiksi joka tapauksessa (tosin Christmas Wrapping saattaa olla bändin soitetuin kappale, mutta joululaulut ovatkin sitten asia erikseen). Yhtyeen albumit eivät ole koskaan saaneet cd-julkaisua, eivätkä yhtyeen 90- ja 2000-luvuilla julkaistut kokoelmat The Best of The Waitresses (1990) tai 20th Century Masters: The Millennium Collection -sarjan Best of (2003) ole enää fyysisessä muodossa saatavilla. Digitaalisessa muodossa Wasn't Tomorrow Wonderful? ja The Millennium Collection ovat sentään ostettavissa. Hieno uuden aallon klassikko I Know What Boys Like, ja bändin muukin tuotanto ansaitsisivat arvoisensa cd-julkaisun. Siitä ainakin tämä poika tykkäisi.

PS. Western Reserve Public Median sivuilta on katsottavissa kokonaisuudessaan kiinnostava dokumentti Akronin new wave -kuvioista It's Everything, and Then It's Gone