Fuzzgun '91 – Kymmenen 90-luvun vaihtoehtokitaraklassikkoa – osa 1/2

Muun muassa Pains of Being Pure at Heartin uuden Belong-levyn ja Yuckin debyytin myötä ilmassa on ollut ysärivaihtoehtorockin kitarasoundin paluun merkkejä. Oikeastaan tätä paluuta 90-luvun äänekkäämpään kitarankidutukseen edustivat jo parin viime vuoden "nu gaze"-soundi, mutta nyt ysäristä kohistaan tosissaan. Tässä ensimmäiset viisi kymmenestä kitaransoitannollisesti(kin) huomionarvoisesta klassikkolevystä ajalta, jolloin Radioheadin Thom Yorke kuvasi eräässä haastattelussa vaihtoehtoradion kuulostavan jääkaapin surinalta. Thomilla taisi olla vain volyymi käännettynä liian pienelle.

Huom. Olen jättänyt listasta pois joitain itsestään selviä levyjä, joista on vaikea keksiä jotain sellaista kirjoitettavaa, mitä ei olisi kirjoitettu jo satoja kertoja aikaisemmin. Tällaisia levyjä ovat mm. Nirvanan Nevermind, My Bloody Valentinen Loveless ja Radioheadin OK Computer. Edellä mainitut levyt ovat toki klassikkoja, ja jollet ole niitä kuullut, korjaa tilanne mitä pikimmiten. Useat 90-luvun kitarasoundin kannalta tärkeät levyt on tehty 80-luvun puolella, joten karsin ne pois listalta, mutta toki sellaiset albumit, kuten The Wipersin Youth of America (1981), Hüsker Dün Zen Arcade (1984), Dinosaur Jr.:n You're Living All Over Me (1987), Sonic Youthin Daydream Nation (1988) ja Pixiesin Surfer Rosa (1988) ovat olennaista kuunneltavaa kaikille itseään kunnioittaville musiikin ystäville. Koska lista keskittyy 90-luvun säröisempään kitarointiin, brittipop on niin ikään jätetty siltä pois.

Smashing Pumpkins: Siamese Dream (1993)

Billy Corganin johtama Smashing Pumpkins pääsi tuoreeltaan mukaan 90-luvun vaihtoehtobuumiin debyyttilevynsä Gish (1991) myötä, muttei ollut tuolloin vielä löytänyt kunnolla soundiaan. Gishin sekoitus Jane's Addictionia ja 60-lukulaista jamittelurokkia vaihtui goottipoppia, shoegazingia, dream popia, heavy metalia, psykedeliaa ja Corganin välittömästi tunnistettavaa kitisevää nasaalilaulua yhdisteleväksi vaihtoehtorockiksi vuonna 1993 julkaistulla mestariteoksella Siamese Dream. Levy syntyi depressiosta ja bändin sisäisistä ristiriidoista, joiden ansiosta Corgan soitti levyllä lähes kaikki kitara- ja bassoraidat ja rumpali Jimmy Chamberlain passitettiin vieroitusklinikalle. Ongelmista huolimatta Siamese Dream oli sekä kaupallinen että taiteellinen onnistuminen. Smashing Pumpkinsin musiikki oli vuorotellen herkän haaveilevaa ja vuorotellen raivokkaan raskasta – usein samassa kappaleessa. Corgan onnistui kappaleineen vangitsemaan jotain hyvin olennaista teini-ikäisen sielunmaiseman samanaikaisesta uhmakkuudesta ja hauraudesta. Sellaiset kappaleet, kuten Today, Cherub Rock, Rocket, Mayonaise, Disarm tai vaikkapa 8-minuuttinen kitarailotulitus Silverfuck veivät Smashing Pumpkinsin myyntilistoille, MTV:lle ja ennen kaikkea miljoonien fanien sydämiin. Kaksikymmentä vuottakin myöhemmin Siamese Dreamsin särökitaramyrsky on juovuttava.

Pavement: Crooked Rain, Crooked Rain (1994)

Tuskinpa edes Pavementin perustajajäsenet Stephen "S.M." Malkmus ja Scott "Spiral Stairs" Kannberg olisivat uskoneet, että heidän vuonna 1989 perustamastaan nuhjuisesta "äänitysprojektista" tulisi yksi 90-luvun kiitetyimmistä rock-yhtyeistä. Pavement kehittyi vuonna 1989 julkaistun Slay Tracks (1933-1969) -ep:n Chrome, The Fall ja Swell Maps -vaikutteisesta post punkista soundiltaan rähjäiseksi, mutta melodisesti vahvaksi ja omaperäiseksi vaihtoehtorockiksi viimeistään vuoden 1992 Slanted and Enchanted -albumilla. Monet pitävät debyyttiä yhtyeen parhaana, mutta vähintään yhtä hyvä, ellei parempi on Pavementin suurin kaupallinen menestys Crooked Rain, Crooked Rain (1994). Tällä albumilla Malkmus (kitara/laulu), Kannberg (kitara), Mark Ibold (basso), Bob Nastanovich (perkussiot), Steve West (rummut) yhdistivät viimein sekä sanoitustensa ironisen näsäviisauden ja aidon koskettavuuden että musiikkinsa kauniit melodiat, särisevän kitarapörinän ja horjuvan hapuilun toimivaksi yhdistelmäksi, jota sen ristiriidat vain vahvistivat. Cut Your Hair oli jopa hitti MTV:llä ja vaihtoehtoradiokanavilla. Vähintään yhtä hienoja kappaleita olivat mm. Range Life, Silence Kit ja Gold Soundz. Löisin vaikka vetoa, ettei aikaakaan, kun alkaa ilmestyä uusia nuoria yhtyeitä, jotka mainitsevat vaikuttajakseen tämä 90-luvun suurimman kulttibändin.

PS. Range Lifen videosta voi myös nähdä, miltä hipsterit näyttivät 90-luvun alussa!

Ride: Nowhere (1990)

Riden debyyttilevyn kannessa näkyvä valtava aalto kuvaa aika hyvin sen sisältöä. Mark Gardenerin ja Andy Bellin kitaroiden massiiviset säröaallot iskeytyvät ulvoen vasten Steve Queraltin basson ja Laurence Colbertin rumpujen muodostamaa peruskalliota tällä shoegazingin virstapylväällä. On vaikea uskoa, että 90-luvun puolivälistä aina 2000-luvun loppuun asti näin vaikuttavaa musiikkia pidettiin lähinnä naurettavana. Näin kuitenkin kävi, aluksi grungen, ja sitten brittipopin otettua vallan kenkiin tuijottelulta. Nykypäivän näkökulmasta Nowheren hypnoottisen kitarajumituksen, eeppisen dynamiikan, kauniiden melodioiden ja leijailevien laulujen yhdistelmästä voi taas nauttia täysin rinnoin. Riden ura ei sujunut aivan suunnitelmien tai yhtyeen ansioiden mukaisesti. Vuonna 1992 julkaistu power pop -vaikutteinen Going Blank Again oli vielä loistokas levy (kts. esim. kuolematon Twisterella), mutta jostain syystä sen jälkeen Ride kadotti punaisen langan täysin. Carnival of Lightilla (1994) ja Tarantulalla (1996) yhtye päätti työstää juurirokkia, ensin 60- ja sitten 70-luvun hengessä. Joistain pirteistä hetkistä huolimatta levyillä ei ollut mitään jakoa yhtyeen kahdelle ensimmäiselle albumille ja Ride hajosi ennen kuin Tarantula ehdittiin edes julkaista. Ainoa Riden jäsen, josta on kuultu tämän jälkeen on Andy Bell, joka soitti aluksi Hurricane # 1:ssä, sitten Oasiksessa ja nykyään Beady Eyesissä. Nowheren sellaisten hienojen kappaleiden, kuten Dreams Burn Downin kasvaessa lopulliseen auringon polttamaan euforiaansa hallusinatorisesti vellovan äänimassa keskellä ei voi kuin ihmetellä miksi.

Sebadoh: III (1991)

"Started back in '83/ Started seeing things a differently/ And hardcore wasn't doin' it for me no more/ Started smoking pot/ Thought things sounded better slow... Taking inspiration from Hüsker Dü/ It's a new generation/ Of electric white boy blues"

-Sebadoh: Gimme Indie Rock

80- ja 90-lukujen taitteen indiessä soittotaito ei paljon merkinnyt ja mitä nuhjuisempi lopputulos oli, sitä parempi. Dinosaur Jr.:n basistin paikan vaikean eron jälkeen jättänyt Lou Barlow oli nuhjuisempi kuin monet. Kolmannella levyllään hänen pilvenhöyryinen lo-fi-bändinsä Sebadoh loi kaiken todennäköisyyden vastaisesti rock-mestariteoksen. Tosin piittaamattoman lo-fi-slacker-sellaisen. Sebadohissa parasta on Barlow'n, Eric Gaffney ja III:lla mukaan liittyneen Jason Lowensteinin laulujen ohella trion hällä väliä -asenne. Heidän levynsä olivat skitsofreenisia sekasotkuja, joilla Barlow'n herkkiä akustisia kappaleita seurasi Gaffneyn metelikollaasit Lowensteinin seisoessa, tai kenties röhnöttäessä veltosti, jossain siinä välissä. Kolmoslevyllään Sebadoh oli jo siirtynyt niinkin kaupallisiin kuvioihin, ettei se enää julkaissut teoksiaan itse nauhoittamillaan kaseteilla ja oli jopa alkanut soittaa livenä 80-luvun lopulla. Konserteissaan se ei tosin juuri muistuttanut levyjensä akustispainotteista hapuilua, vaan keskittyi soittamaan Gaffneyn meluisempia kappaleita ja jamittelemaan kuin Sonic Youth konsanaan. Kaikki edellä mainittu kertoi siitä asenteesta, joka oli jäänne indie rockin juurista 80-luvun hardcore punkissa – tätä ei tehty rahasta tai maineesta, vaan kaupallisuutta ja julkisuutta vastustettiin melkeinpä sairaalloisella innolla. Sebadohin III:lla musiikillinen leikittely ja vapaus sekä piittaamattomuus kaupallisuuden kahleista synnyttää aidosti innostavaa musiikkia. Yhtyeen lo-fi saa tuntemaan, että tätä voisi itsekin tehdä, muttei sisällä punkin yksipuolista jyrkkyyttä. Ehkäpä Barlow tiivistää itsensä ja yhtyeensä aika hyvin Renaissance Man -kappaleessa: "Post-hardcore, pre-apocalyptic, science-fiction, drone-loving/ Renaissance Man/ Oh, what is true? What is real?/ No bullshit, brother/ Pot-smokin’ Renaissance Man/ Wasted effort to stand up/ Real things happen when you’re down". Joskus mestariteos syntyy, vaikkei edes yritä.

Sleater-Kinney: Dig Me Out (1997)

90-luvun lopulla grunge oli kuollut ja kaupallinen alternative rock alkoi vallata alaa bändeiltä, jotka kasvoivat 80-luvun indie-skenestä. Monet klassiset vaihtoehtobändit hajosivat tai tekivät huonoja levyjä. Onneksi löytyi sentään myös uusia lupauksia. Yksi näistä oli radikaalista riot grrrl -bändistä mestariluokan rock-yhtyeeksi kasvanut Sleater-Kinney. Yhtyeen perustivat alun perin sivuprojektiksi Heavens to Betsy -yhtyeessä soittanut Corin Tucker ja queercore-bändi Excuse 17:ssa kitaristina toiminut Carrie Brownstein. Aluksi toistensa kanssa seurustellut duo julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1995. Albumin perinteinen riot grrrl -punk ei kuitenkaan valmistanut siihen, kuinka paljon yhtye kehittyisi toiseen levyynsä Call The Doctor (1996) mennessä. Viimeistään vuonna 1997 julkaistulla Dig Me Outilla se oli löytänyt musiikillisen Shangri-Lan jostain punkin, post punkin, Sonic Youthin, riot grrrlin ja Throwing Musesin välimaastosta. Tuckerin (laulu/kitara), Brownsteinin (laulu/kitara) ja myös Quasissa soittaneen Janet Weissin (rummut) musiikki oli jyrkkää, jäntevää ja pelkistettyä, mutta kuitenkin melodista. Ilman basistia toimeen tulleen yhtyeen tiukkaakin tiukemman soiton päälle Tucker julisti vaikuttavalla banshee-ulvonnallaan sodan, konservatiivisuuden, sukupuoliroolien ja kulutuksen vastaista viestiään. Osasipa Sleater-Kinney olla tarvittaessa myös romanttinen (One More Hour, Buy Her Candy) ja riemukas (Words and Guitar). Kuten Tucker asian ilmaisee jälkimmäisellä: "I like it/ Way way too loud/ I got it, words and guitar/ I play it all, I play it all/ I play it, words and guitar/ Can't take this away from me/ Music is the air I breathe."

R.E.M.: Collapse Into Now

Vaikea uskoa, mutta tänä vuonna on kulunut jo 20 vuotta R.E.M.:in kaupallisesta läpimurrosta, Out of Time -albumin myötä vuonna 1991, ja lähes yhtä kauan Automatic For The Peoplesta (1992), levystä, joka on monien mielestä yhtyeen mestariteos. Loppujen lopuksi Michael Stipe, Peter Buck ja Mike Mills sekä olennaisimman osan matkaa mukana ollut rumpali Bill Berry ovat kuitenkin olleet kauemmin kulttibändi kuin varsinainen supersuosittu popbändi. Se aloitti uransa indiekulttiyhtyeenä ja taisteli tiensä kymmenessä vuodessa listojen huipulle. Ihan takaisin pikkuräkälöiden kiertämiseen pakettiautolla se ei palannut, mutta jo vuonna 1994 julkaistu Monster sai kriitikoilta verrattain huonon vastaanoton ja kaupallinen alamäki alkoi vuonna 1996 ilmestyneellä New Adventures in Hi-Fillä, joka myi "vain" 5 miljoonaa kappaletta.

Todelliset ongelmat alkoivat kuitenkin vuonna 1997, kun Berry jätti alkuperäisessä kokoonpanossaan 17 vuotta toimineen yhtyeen. Berryn lähtöä seuranneet levyt Up (1998), Reveal (2001) ja Around The Sun (2004) jatkoivat R.E.M.:in sekä kaupallista että kriittistä laskusuhdannetta. Näistä erityisesti viimeksi mainittu sai osakseen lähes universaalin lyttäyksen. Kolmetoista vuotta Out of Timen julkaisun jälkeen R.E.M. oli taas faniensa rakastama, mutta suuren yleisön hylkimä vaihtoehtoyhtye.

Viime levynsä, vuonna 2008 julkaistun Acceleraten, myötä se joutui niiden yhtyeiden kerhoon, joiden jokaiselta levyltä odotetaan paluuta "klassikkosoundiin". Tässä tapauksessa tietysti Automatic For The Peoplen tummasävyiseen melodisuuteen. Tähän R.E.M. ei ryhtynyt, mutta Acceleratella se yritti olla taas energisempi lattean ja laimean Around The Sunin vastapainoksi. Klassisen R.E.M. -soundin ystäviä keskinkertainen levy ei kuitenkaan tyydyttänyt. R.E.M. tuntui yrittävän liikaa.

Viime tammikuussa indiefolk-yhtyen The Decemberists nousi Billboardin listan kärkipaikalle hyvin Automatic For The People -aikojen R.E.M.:iltä kuulostavalla The King Is Dead -albumillaan. Peter Buck jopa soitti hittisinglellä Down By The Water. Samoihin aikoihin, kun The Decemberists juhli listan paalupaikkaa omalla levyllään R.E.M. julkaisi uuden singlensä Mine Smells Like Honey. Kappale oli itse asiassa hyvinkin mainio energinen power pop -biisi, jossa oli R.E.M.:lle tyypillinen iskevä kertosäe ja Mike Millsin klassisen hienot lauluharmoniat. Uusi Losing My Religion tai Everybody Hurts se ei missään tapauksessa ollut, mutta kaiken kaikkiaan laulu kuulosti kuitenkin hyvältä. Paluuta Automatic For The Peopleen oli kuitenkin turha odottaa.

Collapse Into Now saattaa hyvinkin olla pirteintä R.E.M.:iä kymmeneen vuoteen (eli sitten aliarvostetun Revealin), mutta jättää sittenkin toivomisen varaa. Collapse Into Now:lla Stipe, Buck ja Mills sekä aikaisemmin lähinnä industrial-bändeissä soittanut rumpali Bill Rieflin, multi-instrumentalisti Scott McCaughney sekä useat vierailijat tavoittelevat useampia tyylejä yhtyeen historiasta. Levyn aloittavat Dicoverer ja All The Best tuovat mieleen Monster-levyn säröisen jumituksen, levyn parhaalla slovarilla It Happened Todaylla kumarretaan sinne ysärin alkuun mandoliineineen kaikkineen ja Mine Smells Like Honey muistuttaa Life's Rich Pageantin (ja Acceleraten) rajummasta rokkauksesta. Überlin pyrkii Automatic For The Peoplen Driven tummaan vähäeleisyyteen ja albumin päättävällä Bluella vierailee New Advetures in Hi-Fin E-Bow the Letterin tavoin Patti Smith (tosin huomattavasti edeltäjäänsä heikoimmin tuloksin).

Vaikuttaa siltä, että R.E.M yrittää pienoisen kriisin kourissa etsiskellä vaikutteita omasta menneisyydestään, muttei lopulta onnistu löytämään luontevaa paikkaa siinä. Collapse Into Now on miellyttävä levy, joka on paikoitellen loistava (Mine Smells Like Honey, Oh My Heart, It Happened Today, That Someone Is You) ja paikoitellen taas epäonnistuu (Blue, All The Best, Alligator_Aviator_Autopilot_Antimatter; Me, Marlon Brando, Marlon Brando and I). Se ei kuitenkaan koskaan ole varsinaisesti huono. Välillä vain hiukan yhdentekevä. Kuitenkaan harvan näistä kappaleista laittaisi yhtyeen Best Of -kokoelmalle jonkun menneisyyden klassikon sijaan.

Edellisen R.E.M. -levyn aikoihin olin vahvasti sitä mieltä, että bändin olisi jo aika hajota (ja haluan lisätä, että olen yhtyeen fani). Kun Stipe All The Best -kappaleella laulaa: "It's just like me to overstay my welcome.../ Let's sing it and rhyme/ Let's give it one more time/ Let's show the kids how to do it fine", on selvää, että hän on bänditovereineen miettinyt samaa. Toisaalta, mikäs siinä, jos herroilla on silloin tällöin tarjota annos näinkin pätevää R.E.M.:iä. Ei mitään elämää suurempaa. Ei mitään sellaista, mitä ilman ei voisi elää, mutta kuitenkin... On se maailma ehkä loppujen lopuksi hiukan parempi paikka, kun sinne on nämäkin laulut tuotu.

Samae Koskinen: Kuuluuko, kuuntelen

Yleensä pyrin levyjä arvioidessani vertailemaan niitä suhteessa kyseisen artistin muuhun tuotantoon. Nyt kuitenkin täytyy myöntää, että tietoni Sister Flo -yhtyeestäkin tutun Samae Koskisen aikaisemmista ansioista ovat kovin hatarat. Vuonna 2009, kun Koskisen toinen soololevy Elossa ilmestyi, kuuntelin sen kerran läpi ihastumatta siihen kuitenkaan sen kummemmin. Ottaen huomioon, että Koskinen tuntui albumia tehdessään perehtyneen nimenomaan sanoituksiin, väsättyään niitä itsensä Kauko Röyhkän kanssa, oli hassua, että juuri levyn tekstien teemallisuus oli niin ylikeitettyä, että se tahtoi palaa pahasti pohjaan. Melodisesti Koskisella ei juuri ollut ongelmia, mutta hänen oivat kappaleensa tahtoivat jäädä lyyrisen yliyrittämisen jalkoihin. Kosketukseni Sister Flo'hun on jäänyt oikeastaan epämääräiseen kuvaan siitä, että Hyvinkää on ihan kiva kappale.

Siinä missä Elossa-levyllä Koskinen oli jo osittain mukana lyriikoiden kirjoittamisessa, hänen ensilevyllään Vol. 1 teksteistä vastasi kirjava joukko runoilijoita. Tuoreella Kuuluuko, kuuntelen -albumilla Koskinen on viimein valmistunut täyspainoiseksi laulaja-lauluntekijäksi, sillä nyt Koskisella on hallussaan sekä säv. että san.. Itse asiassa Kuuluuko, kuuntelen sanoitukset ovat suurimmalta osin niin oivaltavia, hauskoja, koskettavia ja kerta kaikkiaan hyviä, ettei voi kuin ihmetellä mitä Koskinen vaiheili aikaisempien levyjensä kohdalla. Kun vielä melodisestikin on syntynyt selvää jälkeä, aletaan jo lähestyä todellista huippulevyä.

Albumin ensimmäisenä singlenäkin julkaistu En anna periks aloittaa levyn poikkeuksellisen vahvasti. Kappaleen pelkistetyn hienosta popilmaisusta ja naivistisen suorasukaisista, mutta samalla oivaltavista sanoituksista tulee mieleen aikuistunut Karkkiautomaatti. Kuvitelkaapa, jos Janne Kuusela ei olisi hukannut mojoaan, vaan olisi jatkanut siitä, mihin jäi Karkkiksen klassisella Suudelmilla-albumilla ja Liekin kahdella ensimmäisellä levyllä. Yhteys jälkimmäisen 70-lukulaisiin kosketinsoundeihin ei ole muuten sattumaa: Kuuluuko, kuuntelen -albumin kiippareista vastaa Liekin Okke Komulainen. Paul MacCartneyn, Lovin' Spoonfulin, purkkapopin ja väliosassaan jopa Motownin mieleen tuova hieno Eväsretki kertoo päällisin puolin huolettomasta reissusta luonnon helmaan, mutta onnistuu useiden Kuuluuko, kuuntelen -levyn kappaleiden tavoin kuin huomaamatta sanomaan jotain paljon syvällisempää. Kappaleen melodian on niin loistava, että sen mukana hyräilee jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Ylväs Hän, jolla ei ole mitään yhdistelee Lennon-melodiaa, kauniita lauluharmonioita ja George Harrison -kitarointia ymmärrettävän hienoin lopputuloksin. Lyriikoissa paikkansa maailmassa kadottanut kertoja harhailee neuvottomana hajonneen suhteen jälkeisellä joutomaalla, tosin yksityiskohtien jääden hiukan hämärän peittoon. Verrattoman pirteästi poukkoilevassa Tarinoita-kappaleessa Koskinen pohtii oivallisesti huonon itsetunnon, stereotypioiden ja ennakko-odotusten tuhoisia vaikutuksia. Mollivoittoisemmassa albumin nimibiisissä kuullaan jopa ripaus Neu!:n tai Canin krautrock-jumitusta Koskisen etsiessä todellista ihmiskontaktia yksinäisyyden ja pinnallisuuden keskellä. Komeasti kaartavassa kertosäkeessä lauluharmoniat vellovat kuin edesmenneellä popnero Elliott Smithillä. Paikoitellen hyvin Liekki-mäinen Nuorelle miehelle puolestaan tarjoilee hienosti vertaistukea vanhoilta ulkopuolisilta nuorille kohtalotovereilleen: "Susta tuntuu ulkopuoliselta, mutta älä välitä ei se tuu jatkuun koko elämää. Sun voi olla vaikee olla, mutta älä luovuta, sä oot nytkin jonkun unelma."

Pisteet Samaelle myös Wolverine-tatskasta!

Upea Hän, jolla on kaikki tiivistää vakiintuneen suhteen riemut ja surut neljään loistokkaaseen minuuttiin, joilla Koskinen kanavoi jälleen hienosti Elliott Smithin huokailevaa kauneutta. Ilmeisesti Koskisen naimisiinmenosta kertova haitarilla koristeltu valssi saattaa tulevana kesänä soida useammissakin hääjuhlissa ja miksipä ei, hieno kappale nousee helposti Koskisen tuotannon kruununjalokiveksi

Pieniä hutejakin levylle on päässyt. Mökki-kappaleen perisuomalainen pastoraali-idylli tuo suuhun lämpimän keskikaljan ja liian kauan jääkaapissa seisseen makkaran ummehtuneen maun ja sen Dire Straits -tyyliset maukkaat kitarakuviot sopivat kokonaisuuteen kuin ruostuneet naulat antiikkihuonekaluun. Koskisen sävellysten helmasynti taitaa olla, että hän käyttää kappaleissaan hiukan liian usein samantyyppistä nousevaa sointukulkua, jonka ansiosta levyn loppupuolen biisit kuulostavat jo vähän turhankin tutuilta. Näin käy sekä Kesämökin, että hiukan kasarityylisen Uusi maailmanjärjestys -kappaleen kohdalla, joka on kuin heikompi versio Kuuluuko, kuuntelen -biisistä. Lapsuus lopettaa albumin sentään kohtuullisen hyvin, mutta siinä on kuitenkin jotain hiukan liian suomirock-maista nuoruudenmuisteloineen ja pöyhkeine mahtipontisuuksineen. Koskinen on lopulta parhaimmillaan pienimuotoisemassa ilmaisussa. Levyn lopettaminen jazzahtavan progejamin feidaamiseen on epätyydyttävä ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan Kuuluuko, kuuntelen on kuitenkin loistolevy. Koskisen musiikki on melodisesti nokkelaa, muttei näsäviisasta, kikkailevaa tai trendien perässä juoksevaa. Hänen kitarapoppinsa on samalla sekä perinteisiin vahvasti nojaavaa että tuoreen kuuloista. Sanoittajana hän on todellinen lahjakkuus, joka ei enää onneksi pidä kynttiläänsä vakan alla. "Oon täällä yksin taas ja koitan teitä tavoittaa, kuuluuko, kuuntelen", Koskinen laulaa albumin nimibiisissä. Kuuluu kyllä ja kuuntelen mielelläni.

But... You're a Duck! – Steve Gerberin Howard The Duck

"'This is no joke!' There it is. The cosmic giggle. The funniest gag in the universe. That life's most serious moments and most incredibly dumb moments are often distinguishable only by a momentary point of view. Anyone who doesn't believe this probably cannot enjoy reading Howard the Duck."

- Steve Gerber, Howard the Duckin luoja ja kirjoittaja

"It's a film about a duck from outer space... It's not supposed to be an existential experience."

- Vuonna 1986 ilmestyneen Howard the Duck -elokuvan tuottaja Gloria Katz

Amerikkalaisen Howard the Duck -sarjakuvan tunnuslause oli "vankina maailmassa, jota hän ei luonut". 70-luvun Amerikassa ei tarvinnut olla puhuva toisesta ulottuvuudesta tullut ankka tunteakseen vastaavia tunteita. Yhä jatkuva Vietnamin sota, Watergate-skandaali, sosiaaliset ongelmat, öljykriisi, lama, ristiriidat etnisten ryhmien välillä ja yleinen 60-luvun lupauksien murentuminen piinasivat Yhdysvaltoja "minävuosikymmenellä". Tähän ilmapiiriin kirjoittaja Steve Gerber (1947-2008) toi vuonna 1973 ulkopuolisuuden symbolin, pahantuulisen ja kyynisen Howard the Duckin.

Gerber oli ennen Howard the Duckia kirjoittanut tarinoita sellaisiin Marvel Comicsin supersankarilehtiin, kuten Daredeviliin, Iron Maniin ja Prince Namor The Sub-Marineriin. Hän alkoi kuitenkin nopeasti kehitellä omaa persoonallista kirjoitustyyliään, jossa sekoittuivat yhteiskunnallinen satiiri ja absurdi huumori. Gerberin uusi, persoonallisempi ote näkyi sellaisissa sarjakuvissa, kuten The Defenders, Man-Thing, Son of Satan ja Omega The Unknown. Hänen rakastetuin luomuksensa, Howard-niminen puhuva vesilintu, tupsahti kuvioihin Adventure into Fear -lehden joulukuulle 1973 päivätyssä numerossa 19. Vaikka Howard the Duckia julkaisikin supersankareistaan tunnettu Marvel-kustantamo, se oli lähempänä 60-luvun loppupuolella syntyneitä underground-sarjakuvia kuin valtavirran supersankarisarjakuvia. Lehden kummallinen huumori toimi epäilemättä myös lapsille, mutta se oli selvästi suunnattu aikuisemmalle yleisölle.

Howardin ulkomuodon suunnitteli piirtäjä Val Mayerik, jolle Gerber oli antanut ohjeeksi vain: "Mitä tahansa teetkin, älä pue sitä merimiesasuun." Lopulta Mayerik puki ankkansa nuhjuiseen puvuntakkiin, vanhanaikaiseen lierihattuun ja taiteili sen sormiin aina niissä viihtyvän sikarin. Alun perin ankka ilmestyi Man-Thing-tarinaan "multiversumin" ulottuvuuksien sekoittuessa ja sen oli tarkoitus olla mukana vain parin numeron verran. Gerberin näyttäessä luomuksensa lehteä toimittaneelle Roy Thomasille hahmoon vähemmän ihastunut Thomas vastasi: "Ok. Hankkiudu siitä eroon mahdollisimman nopeasti."

Heti seuraavassa Man-Thing-tarinassa (Man-Thing # 1) Howard putosi mystiseen pyörteeseen ja hävisi limboon, mutta lukijat eivät unohtaneetkaan sitä yhtä helposti kuin Gerber ja Thomas. Kun eräs suivaantunut fani lähetti Marvelin toimistolle puoliksi syödyn ankan raadon ja viestin "murhaajat" 12 huutomerkin kera, Gerber tajusi, että hänellä oli käsissään mahdollinen hitti.
Howard the Duck palasi omassa sarjassaan Giant-Size Man-Thingin (tsihihihi...) numerossa 4. Alusta asti oli selvää, etteivät Howardin seikkailut tulisi olemaan normaaleja Marvel-tarinoita.

Ensimmäisissä, Frank Brunnerin piirtämissä, Howard-tarinoissa ankka päätyi Clevelandiin, jossa se kohtasi sellaisia vastustajia, kuten ihmissammakko Garkon ja vampyyrilehmä Bessie the Hellcow'n. Clevelandin maine oli 70-luvun alussa poikkeuksellisen huono. Kaupunki oli ansainnut liikanimen "mistake on the lake" rahaongelmiensa, urheilujoukkueidensa huonon menestyksen ja sen läpi kulkevan Cuyahoga-joen saasteisen veden sytyttyä palamaan vuonna 1969*. Epäilemättä pitkälti näistä syistä yhteiskuntakriittinen Gerber oli valinnut sen Howardin adoptoiduksi kotikaupungiksi.

Howardin seikkailut Giant-Size Man-Thingissä olivat hauskoja, mutta sarjakuva lähti kunnolla käyntiin vuonna 1976, kun Marvel lopulta julkaisi Howard the Duckin oman lehden ensimmäisen numeron. Cuyahogan saastuneella rannalla nousevasta luottokorteista tehdystä tornista Howard löysi murhanhimoisen Pro-Ratan, "kosmisen kirjanpitäjän", lisäksi myös uskollisen seuralaisensa, osa-aikaisen muotokuvamallin Beverly Switzlerin. Perinteisestä "neidosta pulassa" tuli Howardin matkakumppani ja (tavallaan) tyttöystävä tämän epätodennäköisen ja aina persaukisen parivaljakon ajautuessa toinen toistaan absurdeimpiin seikkailuihin ensin Clevelandissa ja sitten matkallaan halki Amerikan. Vähitellen Gerberin juonet kehittyivät yhä kunnianhimoisimmiksi jättäen taakseen Howardin varhaisten seikkailujen kauhuparodiat.

Howard the Duckin parhaat numerot ovat samalla sekä hauskoja että ajatuksia herättäviä ja huimasti edellä aikaansa. Lehden numerossa 8 Howard päätyy All-Night-Partyn presidenttiehdokkaaksi parodisessa mestariteoksessa, jonka ansiosta hän sai myös tuhansia ääniä oikeissa vuoden 1976 presidentinvaaleissa. Huikea on myös surrealistinen eksistentialistinen numero 10, jonka painajaismaisessa unitarinassa "Out of the Egg... Into the Frying Pan" ankka on ihmiselämän ikuisuuskysymyksien äärellä.

Päästyään myös itse toimittamaan kirjoittamaansa lehteä Gerber sai yhä enemmän taiteellista vapautta ja hänen tarinoistaan tuli yhä kokeellisempia. Tyyli huipentui lehden numerossa 16, jossa deadlinesta myöhästynyt Gerber julkaisi kuvitetun esseen kokemuksistaan sarjakuvabisneksessä. Sama numero sisälsi myös kulttimainetta ansainneen "pakollisen taistelukohtauksen" Las Vegas -showtytön, strutsin ja pöytälampun kesken, jonka Gerber laajensi 90-luvun lopulla kokonaiseksi sarjakuvaksi.

Muita mainitsemisen arvoisia tarinoita ovat mm. Howardin hermoromahdusta seuraava mielisairaalareissu, jossa vierailee itse rockbändi Kiss; sensuuria ja sievistelyä kritisoiva numero 21, jonka maailman saastasta puhdistava hymiönaamainen Soofi-ryhmä on kuin suoraan Grant Morrisonin Doom Patrolin sivuilta ja Howardin muuttuminen ihmiseksi numeron 19 tarinassa "Howard the Human".

Ikimuistoisia ovat myös Howardin kohtaamat sivuhahmot ja vastustajat: Turnip-Man, The Kidney Lady, arkipäiväisen taikuuden mestarin Dr. Angstin johtama kurja superrosvojoukko Band of the Bland, kantrilaulaja Dreyfus Gultch, Joon Moon Yucin johtama Yuccies-uskonlahko, puhevikainen uskovainen Winda Wester, epäonnistunut taiteilija ja lyhytaikaisen superroiston uran tekevä Paul Same sekä likasankojournalistista superroistoksi muuttunut Dr. Bong.

Suurimman osan Howard the Duckin seikkailuista kuvitti loistava Gene Colan, jonka kynänjälkeä nähtiin aikaisemmin myös mm. Daredevilissä, Doctor Strangessa ja rakastetussa 70-luvun kauhuklassikossa Tomb of Draculassa. Hän piirsi Howardia ympäröivän maailman dynaamisen realistisesti ja istutti ankan siihen, ei piirrossarjamaisena, vaan surrealistisena osana todellisuutta. Erityisen taitava Colan oli valon ja varjon vuorottelun tunnelmallisessa käyttämisessä. Muita Howardin parissa työskennelleitä kuvittajia olivat Mayerikin ja Brunnerin lisäksi mm. legendaarinen Sal Buscema sekä myöhemmin Frank Millerin kanssa klassisissa Daredevileissä ja Dark Knight Returnsissa työskennellyt Klaus Janson.

Lopulta Gerber sai potkut Marvelilta vuonna 1978. Hän oli vuonna 1977 aloittanut yhdessä Colanin kanssa Howard the Duck -sanomalehtistripin. Sopimusongelmien takia kuvittaja Colan sai työstään palkkaa jopa kuukausia strippien julkaisun jälkeen, josta Gerber suuttui. Marvel puolestaan syytti Gerberiä jatkuvasta aikataulusta myöhästymisestä. Riita paheni ja johti sekä Gerberin potkuihin että myöhemmin 80-luvun alussa oikeusjuttuun, jossa taisteltiin siitä, kuka omisti Howard the Duckin.** Lopulta Gerber sai rahallisen korvauksen ja Marvel piti hahmon oikeudet.

Gerber jätti Howard the Duckin sarjakuvan numero 27 jälkeen, mutta se jatkui vielä numeroon 31 asti erinäisten vierailijoiden kirjoittamana. Lyhyen aikaa vesilintu esiintyi mustavalkoisessa Howard the Duck Magazinessa. Howardin omaa lehteä julkaistiin vielä kaksi numeroa vuonna 1986, kunnes se lopetettiin numeroon 33. Tästä eteenpäin Howard the Duck esiintyi silloin tällöin Marvel-lehdissä mm. Gerberin itsensä kirjoittamana Sensational She-Hulkissa 80-luvulla ja omassa minisarjassaan vuonna 2001.

Onnettomin episodi hahmon historiassa oli epäilemättä surkea ja totaalisesti flopannut vuonna 1986 ilmestynyt itsensä George Lucasin tuottama Howard the Duck -elokuva (suom. Howard – uuden ajan sankari). Aikaisemmin mm. Indiana Jones ja tuomion temppeli- sekä Svengijengi '62 -elokuvia käsikirjoittanut aviopari Willard Huyckin ja Gloria Katzin ideoimassa rainassa muuteltiin Howardin persoonaa kiltimmäksi ja keskityttiin juonen sijaan erikoistehosteisiin. Nekin epäonnistuivat surkeasti. Lopputuloksena oli taideteos, joka löytyy useimmilta "kaikkien aikojen huonoimmat elokuvat" -listoilta. Sanomattakin on selvää, ettei leffalla ollut juuri mitään tekemistä Gerberin sarjakuvan kanssa.

Howard the Duckissa ei ole kyse helpoista nauruista ja silmänkääntötempuista, saati sitten kääpiöstä pökkelössä ankkapuvussa. Gerberin Howard on samalla sekä ikuinen ulkopuolinen että hänen tarinoidensa jokamies. Sekopäisessä maailmassa ja mielipuolisten hahmojen keskellä vain toisesta ulottuvuudesta saapunut ankka saattaa toimia järjen äänenä. Howardin kyynisyyden ja pessimismin alle piiloutuu yhtä paljon humaaniutta, myötätuntoa ja oikeudenmukaisuutta kuin supersankareilla konsanaan. Gerberille Howard oli ennen kaikkea väline, jonka avulla hän saattoi tuoda valoon yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia ja ihmisten itsekkyyden, teennäisyyden, vallanhimon ja puhtaan irrationaalisuuden. Kuin kenen tahansa meistä, Howard The Duckin yksinkertainen, mutta vaikeasti tavoitettava pyrkimys on löytää paikkansa oudossa ja vihamielisessä maailmassa. Loppujen lopuksi Howard the Duck on kertomus tästä etsimisestä. Se on kertomus elämästä.

Toisin kuin ankan maineen lähestulkoon pilannut elokuva, Howard the Duck -sarjakuva ei ole tällä hetkellä helposti saatavilla – sekä Gerberin kirjoittamat numerot kokoava mustavalkoinen Essential Howard the Duck, Vol. 1 (2002) (Vol. 2:ta ei olla tähän mennessä julkaistu) että kallis kovakantinen (ja hieman laajempi) värijulkaisu Howard the Duck Omnibus (2008) on kumpikin myyty loppuun ajat sitten. Oman kappaleeni Essential Howard the Duckia sain metsästettyä eBaysta, joka taitaa olla varmin keino saada kirja itselleen. Tarpeetonta kai sanoa, että tämän klassikon tulisi olla ja pysyä kauppojen hyllyillä.

* Tapaus on inspiroinut useampiakin muusikoita. Randy Newman kirjoitti joesta vuonna 1972 kappaleen Burn On, R.E.M. vuonna 1986 Cuyahogan ja Adam Again vuonna 1992 Fire on the Riverin.

** Vielä tänäkin päivänä suuret amerikkalaiset sarjakuvakustantamot omistavat heille työtä tehneiden tekijöiden luomat hahmot. Käytäntöä alettiin vähitellen kyseenalaistaa 70-luvun puolivälissä, jolloin Gerberin lisäksi mm. Teräsmiehen luojat Jerry Siegel ja Joe Shuster penäsivät oikeusteitse hyvitystä vuonna 1938 luomastaan hahmosta. Silti käytäntö on yhä voimassa.

PS. Jotta blogiin saadaan vähän musiikkiakin, tässä Pretenders-klassikko Precious vuodelta 1980, jonka lyriikoissa Clevelandista kotoisin oleva Crissie Hynde mainitsee Howardin: "And Howard the Duck and Mr. Stress both stayed/ Trapped in a world that they never made/ But not me, baby, I'm too precious."

R.I.P. Radio Asia

Niin siinä sitten kävi. Kun ensi kerran kuuntelin Radio Asiaa noin vuosi sitten, ajattelin, ettei tämä voi kestää. Klassista musanörttiosastoa (eli siis 60-80-lukujen musiikkia, jossa pääpaino oli albumiraidoilla ja harvinaisuuksilla) soittava radiokanava Suomessa? Tämä on liian hyvää ollakseen totta. En halunnut olla oikeassa, mutta nyt, noin puolitoista vuotta kanavan perustamisen jälkeen, saan surukseni todeta, että valitettavasti olin. Radio Asia lopettaa toimintansa 31.3.2011.

Oma suhteeni kanavaan alkoi aika tarkalleen vuosi sitten. Olin lukenut Rumban blogissa otsikolla "Radio Asia on kaanonmiesten ja classic rockin äänitorvi" julkaistun jutun ja päätin tsekata kanavan. Ensimmäinen reaktio oli yllätys, seuraava haltioituminen. Kanavalla soi kaikkea psykedeliasta punkiin, singer-songwritereistä uuteen aaltoon ja progesta hard rockiin. Vähemmän hittejä ja enemmän albumiraitoja ja harvinaisuuksia sekä legendaarisilta että vähemmän tunnetuilta yhtyeiltä. Sellaista kamaa, joka upposi sille klassikkoja hamuavalle pikku Mojon lukijalle sisälläni.

Vaikka en kuuntele radiota kotioloissa kovin paljon (aina löytyy joku levy, jonka mieluummin laittaa soimaan), Radio Asiasta tuli työpaikallani kestosuosikki ja myös närkästyksen aiheuttaja. Pieni musadiggaririnkimme ihasteli joka toista kappaletta ja muut joko kärsivät hiljaa tai protestoivat kovaäänisesti. Saimme toistuvasti kynsin hampain taistella kanavan Asialle Novalta, Rockilta, NRJ:ltä, Voicelta tai muilta vastaavilta kaupallisilta soittolistahirviöiltä.

Toki Asiassa oli omat heikkoutensa: siltä tuli aivan liian vähän toimitettua ohjelmaa, hyvin vähän kotimaista, eikä lainkaan 80-luvun jälkeen tehtyä musiikkia, ehkä hiukan liikaa turpeaa seisarirokkia ja bluesia ja etenkin kanavan alkutaipaleella tuntui, että joka kolmannen kappaleen esitti joko Van Morrison tai Neil Young (mikä ei nyt oikeastaan ole kovin huono juttu). Pahimpana ongelmana kuitenkin taisi olla, että kanava kehittyi kovin verkkaisesti. Suurin osa kanavan lähetyksestä oli musiikkivirtaa ja uusia ohjelmia syntyi hitaasti.

Koko kanavan pitkäikäisin ohjelma oli sympaattisen amatöörimäinen, mutta sielukas levyraatiohjelma Musalinko. Asia ansaitsi aplodit monikulttuurisuudestaan, mutta usein kävi niin, ettei raadin paksusti Suomea murtaen puhuneiden vieraiden arvioista tahtonut saada mitään selvää. Ammattimaisia radioääniä ei muistakaan raatilaisista oikein saatu leivottua, mutta samalla vältyttiin jonkun Vappu Pimiän androidimaiselta makeilulta ja maireasti, mutta jääkylmästi hymyilevältä ääneltä.

Monikulttuurisuutta edusti myös kanavan alkuaikojen ohjelma Lentävä lada, jossa soitettiin neuvostoajan venäläistä ja virolaista musiikkia. Sinänsä konsepti oli kiinnostava, mutta voi toki kuvitella kuinka hyvin ohjelma istui sitä ympäröivään angloamerikkalaiseen musiikkivirtaan. Kanavan kolmas ohjelma oli sen alkuaikoina Tommi Kotkamaan juontama Kasariglamrockin nousu ja tuho, jonka sisältö paljastuu aika tyhjentävästi sen nimestä. Ohjelman vahvuus taisi olla Kotkamaan ihastuttavan kuiva huumori, jonka kärki kohdistui hänen soittamiensa bändien musiikkiin ja ulkoisiin piirteisiin.

Joskus viime syksyn aikana Lentävä lada ja Kasariglamrockin nousu ja tuho loppuivat ja Asialla alkoi kolme uutta ohjelmaa: Kotkamaan uusi Tommi Kotkamaan terävät havainnot, Radio Girls ja Kulttuurishokki (tai Culture Shock, kuten aseman kotisivuilla lukee). Kaikki ohjelmat olivat hyvinkin kuuntelemisen arvoisia. Etenkin Kotkamaan havainnot populaarimusiikin historiasta olivat parhaimmillaan kiehtovia ja tamperelaisen Nitrobabe-vaatekaupan naisten Radio Girls oli iloisesta amatöörimaisuudestaan huolimatta hauska ja persoonallinen ohjelma, jossa puhuttiin "vaatteisiin, muotiin, ilmiöihin, kenkiin ja miehiin" liittyvistä "tyttöjen jutuista" ja soitettiin Suomessa suosittua, mutta radioaalloilla harvemmin kuultavaa psychobilly/ fiftari/ punk -osastoa. Kulttuurishokki jatkoi Lentävän ladan konseptia laajemmalla skaalalla, keskittyen eri vieraiden johdolla musiikkiin ympäri maailman. Näiden ohjelmien lisäksi Asialta tuli joka arkipäivä lähetetty "Kiinalainen vartti", jota en koskaan onnistunut kuulemaan.

En tiedä kuinka suosittu Radio Asia oli. Ainakin sillä soitettu musiikki oli mainstreampakkopullan vastakohta ja sen ohjelmatarjonta oli niukkaa ja vähintäänkin skitsofreenista. Mutta pitääkö kaiken sitten olla niin viimeisteltyä ja sliipattua? Eikö reipas tekemisen meininki saa näkyä ja kuulua? Nykypäivän mediailmapiirissä, jossa brändin pitää olla selkeä ja konseptin yhdellä lauseella tiivistettävä, todennäköisesti ei. Ikävä Radio Asiaa kuitenkin tulee ja erityisesti sitä potentiaalia, joka sillä oli. En ole vuosiin enää jaksanut kuunnella radiota, mutta Asian saatoin tuon tuostakin kääntää päälle, jos en heti löytänyt tilanteeseen sopivaa levyä. Vaikka Suomi on pieni maa, pitääkö radiotarjonnan olla kaupallista, tylsää, samasta puusta veistettyä ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoavaa? Musiikkifanin näkökulmasta tilanne on (taas) tukala. Radio on kulkemassa yhä kauemmaksi musiikkiin keskittyvistä kanavista tai edes ohjelmista. Valtavirtakanavien juontajat eivät tiedä musiikista tuon taivaallista ja se on vain yksi osa sitä äänitapettia, johon kuuluvat "kiinnostavista" päivän tapahtumista jauhaminen, tunnin välein toistuvat uutiset ja jatkuva mainostulva (Asialla mainoksia kuultiin hyvin vähän, suurimman osan ajasta ei lainkaan).

Helmikuussa Radio Asian edustamaa aikahaarukkaa täyttämään ilmestyi NRJ-imperiumin omistama Radio Nostalgia. Pikaisen tutustumisen perusteella se ei kykene korvaamaan Asian jättämää aukkoa, vaan tarjoilee jonkinlaisen junttiversion Asian diggariosastosta. Tuolta kanavalta tuskin kuulemme Velvet Undergroundia, Pink Floydin Bikea (joka sai yleensä asiaan vihkiytymättömät vaikertamaan) tai vaikkapa Martha and The Muffinsia, sen sijaan luvassa on varmasti reilusti hyväntuulista perushuttua "kultaiselta kuuskytluvulta". Usein unohdetaan se, ettei menneisyyden aina tarvitse tarkoittaa nostalgiaa. Historian koipallojenkin seasta voi löytää paljon tuoretta ja raikasta.

Radio Asia jäi aivan liian lyhyeksi välähdykseksi suomalaisessa radiohistoriassa. Kiitos kuitenkin tästä lyhyestäkin ajasta. Asian viimeisenä kappaleena soitetaan torstaina 31.3.2011 klo 15:50 Lynyrd Skynyrdin Freebird. Olen kuulolla ja nostan maljan ylväälle yritykselle tuoda radioaalloille jotain erilaista ja kunniakkaalle lopulle saappaat tukevasti jalassa. Tässä muutama kappale Radio Asian muistolle:

Melkein tuomiopäivä – Teräsmiehen suuresti liioiteltu ja varsin lyhytaikainen kuolema

Kun DC Comics päätti 90-luvun alussa tappaa maailman epäilemättä tunnetuimman supersankarin Teräsmiehen, koko juttu alkoi vitsistä. Vuonna 1986 Teräsmiestä oli palkattu kirjoittamaan ja piirtämään aikaisemmin Marvel Comicsin leivissä mm. Ryhmä-X:ää piirtänyt ja Ihmeneloset voitokkaasti 80-luvulle päivittänyt John Byrne. Byrne onnistui puhaltamaan uutta henkeä vanhanaikaiseen ja paikallaan polkeneeseen Teräsmieheen, mutta vähitellen hän riitautui DC:n kanssa ja lähti vuonna 1989 omille teilleen. Byrnen lähdettyä Teräsmies-lehtien lukijamäärät (tuolloin kuukausittain ilmestyviä lehtiä oli neljä) olivat tasaisesti laskeneet, ja 90-luvulle tultaessa DC:llä pohdittiin kuumeisesti keinoja saada menetetty suosio takaisin.

Teräsmiehen kirjoittajat ja toimittajat päätyivät siihen, että he saisivat romanttisemmalla juonikuviolla houkuteltua lisää tyttöjä sarjakuvan lukijoiksi. Ideana oli saattaa Teräsmies ja hänen tyttöystävänään vuodesta 1938 roikkunut Lois Lane viimein avioliiton satamaan. Tarinaa jouduttiin kuitenkin siirtämään odottamattomien tapahtumien takia – vuonna 1993 oli määrä aloittaa uusi romanttinen Teräsmies-tv-sarja "Lois & Clark: The New Adventures of Superman". Myös tv-sarjan käsikirjoittajat suunnittelivat Teräsmiehen ja Lois Lanen häitä ja sarjakuvan kirjoittajat määrättiin siirtämään hääsuunnitelmia kokonaisen vuoden eteenpäin, jotta televisiosarjan hääjakso osuisi samoihin aikoihin sarjakuvahäiden kanssa.

Teräsmies-sarjakuvien käsikirjoittajilla oli nyt lehtikaupalla tyhjää tilaa täytettävänä. Eikä tilaa voinut täyttää millä vaan perusjuonilla, vaan lukijamäärien kasvattamiseksi tuli keksiä jokin toinen suuri tapahtuma, joka kääntäisi sankarin hitaan kaupallisen syöksylaskun uuteen nousuun. Eräässä kokouksessa Adventures of Superman -lehden kirjoittaja Jerry Ordway heitti, että "meidän pitäisi vaan tappaa se". Älyttömästä ideasta tuli aluksi lentävä lause toimistolla, ja vähitellen Teräsmies-lehtien toimittaja Mike Carlin alkoi lämmetä idealle. Lopulta homma lyötiin lukkoon – vuoden 1992 marraskuulle päivätyssä Superman-lehden numerossa 75 maailman tunnetuin ja vanhin supersankari tulisi kuolemaan.

Kun Teräsmiehen kirjoittajat ja DC Comicsin johtajat päättivät sankarin kuolemasta, he tuskin arvasivat kuinka pahasti koko juonikuvio karkaisi käsistä. Pari seikkaa tekivät Teräsmiehen kuolemasta tavallista sarjakuvajuonta suuremman tapauksen ja yhden 90-luvun merkittävimmistä sarjakuvabisneksen avaintapahtumista. Ensimmäinen oli sen ennennäkemättömän laaja medianäkyvyys. DC Comicsin tiedottaja Martha Thomases sai levitettyä jutun uutisena suuriin sanomalehtiin sekä Amerikassa että myös ympäri maailmaa. Muistan itsekin lukeneeni suunnitelmista tappaa Teräsmies yleensä supersankarisarjakuvista täysin piittaamattomasta Helsingin Sanomista. Hesarissa ja epäilemättä myös muissa lehdissä uutinen otettiin vastaan faktana: Teräsmies todella tulisi pian kuolemaan lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Ongelmana kuitenkin oli se, että harva asia on supersankarisarjakuvissa lopullista ja peruuttamatonta: ei varsinkaan kuolema. Sarjakuvaharrastajien keskuudessa on pitkään pyörinyt vanha vitsi, jonka mukaan supersankarisarjakuvissa ainoastaan Bucky, Jason Todd ja Ben-setä pysyvät kuolleina.* Lukemattomat supersankarit, heidän ystävänsä ja rakastettunsa tai vihollisensa ovat jossain vaiheessa kuolleet vain herätäkseen henkiin, joskus pian, toisinaan vuosien päästä. Kuten sarjakuvahahmo Charles Xavier on todennut: supersankarien taivaassa on porttien sijaan pyöröovet.

Toinen tekijä, joka nosti Teräsmiehen kuoleman arvoon arvaamattomaan oli sarjakuvakauppojen räjähdysmäinen yleistyminen Yhdysvalloissa 90-luvun alussa. Sarjakuvan lukijoiden lisäksi kaupat palvelivat myös keräilijöitä ja keinottelijoita, jotka uskoivat, että sarjakuvakeräilyllä voisi tehtailla aimo kasan dollareita, samaan tapaan kuin urheiluun keskittyneillä keräilykorteilla. Keinottelijat ostivat laatikkotolkulla lehtiä, joiden ennustettiin tulevan tulevaisuudessa keräilykappaleiksi, esimerkiksi uuden hahmon ensiesiintymisen tai (niinpä niin) tunnetun hahmon kuoleman takia. Pahimmillaan vain kuukautta aikaisemmin ilmestyneestä lehdestä joutui maksamaan moninkertaisen hinnan. Itse tarinalla tai sillä, oliko lehti hyvää luettavaa, ei ollut juuri merkitystä. Keräilijöitä hölmöjen kuvalehtien lukeminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, eikä esimerkiksi muovipussissa myytyjä lehtiä voinut edes avata ilman, että niiden arvo laski.

Tapahtuman mittava uutisointi ja sarjakuvakeräilyn nousu johtivat siihen, että Superman-lehden 75:n numeron lopulta ilmestyessä kansa rynnisti sarjakuvakauppoihin kuin villiintynyt puhvelilauma – suurin osa siinä vankassa luulossa, että Teräsmies tulisi sekä todella kuolemaan että tämä lehti olisi tulevaisuudessa omaisuuden arvoinen. Halutuin oli mustaan muovipussiin pakattu erikoispainos, jonka mukana tuli juliste, keräilykortti, postimerkkejä, "lehtileike" Daily Planetista ja surunauha. Tällaiset erikoisversiot olivat tyypillisiä 90-luvun sarjakuvamarkkinoille, joilla päätettiin kestävän kehityksen ja parempien tarinoiden sijaan keskittyä niistämään rahat lukijoilta erilaisten temppujen avulla.

Teräsmiehen kohdalla temppuilu toimi – hetken aikaa. Supermanin numero 75 myi valtavat määrät, mutta muutaman kuukauden päästä kävi selväksi, ettei siitä saanutkaan myytäessä moninkertaista hintaa. Liian moni oli ostanut lehden. Kaiken huipuksi kuukausien kuluessa alkoi hitaammillekin valjeta, että alkuperäinen Teräsmies oli heräämässä henkiin. Teräsmiehen kuolemaa seuranneen "Funeral for a Friend" -tarinakokonaisuuden jälkeen kaikki Teräsmies-lehdet olivat tauolla kolme kuukautta, jonka jälkeen ne palasivat kauppojen hyllyille "Reign of Supermen!" -tarinalla, jossa jokaisessa lehdessä alkoi seikkailla yksi neljästä uudesta Teräsmiehestä. Juonella pohjustettiin aidon Teräsmiehen paluuta, mutta ei se haitannut lainkaan, että samalla saatiin esiteltyä pari uutta sankaria: Steel ja uusi Teräspoika. Juonikuviot kulkivat suunnitelmien mukaan ja vuoden 1993 lopulla, vuosi Death of Superman -tarinan alettua, Teräsmies oli jälleen elossa ja lehdessä (ja oletettavasti myös TV:n puolella) alettiin valmistautua Teräsmiehen ja Lois Lanen häihin.

Lukijoiden huijaamisella ja myyntikikkojen kyynisellä tehtailulla oli kuitenkin kauaskantoiset seuraukset. Vuosi 1992 oli ollut mm. Teräsmiehen "kuoleman" ansiosta Yhdysvalloissa sarjakuvamyynnin huippuvuosi. Lasku oli kuitenkin nopea ja armoton. Se myös kesti piinallisen kauan – kymmenen vuotta myöhemmin sarjakuvien myynti oli laskenut murskaavat 80%, DC:n pahin kilpailija ja mm. Ryhmä-X:n ja Hämähäkkimiehen kustantaja Marvel Comics kävi lähellä konkurssia ja esimerkiksi Suomessa lopetettiin suurin osa Marvel-lehdistä 90-luvun puolivälin tienoilla (sivusin tätä aikaisemmassa blogi-kirjoituksessa). Varmaan sarjakuvabisnes ei ole vieläkään täysin toipunut 90-luvun alun virheistään.

Entä sitten itse tarina? Tuolloin kaukaisena vuonna 1992 itsekin ostin mustaan muoviin pakatun Superman 75:n, mutta hiljattain päätin viimein lukea koko tarinan eBaysta ostetusta albumista, joka kokoaa koko stoorin yksien kansien väliin. Hölmö saattaisi uskoa, että Teräsmiehen tappajaksi kelpuutettaisiin hänen arkkivihollisensa, pirullinen Lex Luthor. Väärin. Brainiac? Ei. Bizarro? Darkseid? Mr. MXYZPTLK?! Ei, ei ja ei. Teräsmiehelle viimeistä kuolemaniskua ei jaa kukaan näistä legendaarisista Terämiehen vakiokonnista, vaan 90-luvun puisevan amerikkalaissarjakuvan tahaton symboli: mykkä, karismaton ja yksiulotteinen Doomsday. Tässä on superrosvo, joka ei puno diabolisia juonia ylivoimaisilla superaivoillaan tai valloita maailmaa huimien keksintöjensä avulla. Hänen tihutyönsä eivät johdu henkilökohtaisesta tragediasta, kateudesta, ahneudesta tai edes varsinaisesti pahuudesta. Doomsdaylla ei ole motiivia, hän vain lyö ja tuhoaa, pysähtyen välillä hetkeksi nauramaan maanisesti tappaessaan pikkulinnun tai söpön kauriin.**

Koko seitsemän sarjakuvalehteä jatkuneen tarinakokonaisuuden juonen voisi periaatteessa tiivistää yhteen kappaleeseen:

Doomsday ilmestyy maan alta ja alkaa tuhota tietään kohti Metropolista. Aluksi hän päihittää Justice Leaguen ja sitten tappelee sivukaupalla Teräsmiestä vastaan. Lopulta kumpikin (mukamas) kuolee viimeiseen, järisyttävään iskuun.

Teräsmiehen heikohko suosio 90-luvun alussa ei ole mikään ihme Death of Superman -albumia lukiessa. Lehtien kuvittajat (myös tarinan pääasiallinen kirjoittaja) Dan Jurgens, John Bogdanove, Tom Grummett ja Jackson Guice ovat samantapaisia tylsiä ja puisevia piirtäjiä, jotka ovat valovuosien päässä Marvelin saman ajan huippupiirtäjistä. Ehkäpä heidän 70-luvun mieleen tuova tyylinsä oli valikoitunut Teräsmieheen juuri perinteisyytensä ja konservatiivisuutensa takia.

Onnettomalta vaikuttaa myös Doomsdaylta turpaansa saava Justice League (suom. Oikeuden Puolustajat), johon kuuluu sellaisia b-luokan hahmoja, kuten Guy Gardner, Booster Gold, Blue Beetle, Maxima, Fire, Ice ja Bloodwynd. Epämääräinen joukkio oli jäänne Keith Giffenin ja J. M. DeMatteisin parodisista 80-luvun Justice League -seikkailuista, joissa he olivat tarkoituksella täyttäneet ryhmän b-luokan suuruuksilla. Ilman parodisia elementtejä joukkiossa ei kuitenkaan vaikuta olevan paljon pointtia. Jos Teräsmies myi huonosti, kuinka suosittu mahtoi olla tämä joukko keskinkertaisuuksia?

Vielä tylsää piirrosjälkeä ja mitättömiä hahmoja pahempi on kuitenkin tarina tai oikeammin sen puute. Ennen 90-lukua ei olisi millään ollut mahdollista, että Death of Supermanin tapainen sisällötön rahastus olisi noussut maailman myydyimpien sarjakuvien joukkoon. Tarinan draama perustuu sille, että siinä Teräsmies todella kuolee. Kun tämä otetaan pois, jäljelle ei jää kuin keskinkertaista huonompi, kankeasti kuvitettu sarjakuvatarina. Ei ihme, että romahdus oli lähellä.

Death of Superman on tärkeä osa supersankarisarjakuvien historiaa, muttei sisältönsä puolesta, vaan siksi, mitä se edustaa ja mihin sen ja vastaavien tarinoiden julkaiseminen johti. Teräsmiehen kuolemaa seurasi joukko suuria muutoksia suosittujen sankareiden elämissä. Näistä kaikki – Batmanin halvaantuminen, Hämähäkkimiehen paljastuminen klooniksi, adamantiumin poistaminen Wolverinen luista – peruttiin nopeasti, ja ne jättivät jälkeensä lähinnä pahan maun lukijoiden suuhun. Monet näistä lukijoista jättivät supersankarisarjakuvat lopullisesti 90-luvun aikana. Teräsmies ei ehkä heittänyt henkeään Doomsdayn kynsissä, mutta tulisi kestämään kauan, kunnes hän ja muut supersankarit nousisivat jälleen jaloilleen.


* Vuonna 2005 tämäkin vanha sananlasku meni uusiksi, kun sekä Kapteeni Amerikan apulainen Bucky että vuodesta 1988 mullan alla maannut Jason Todd herätettiin henkiin.

** Myöhemmin Doomsdaylle on (käsittääkseni) kehitelty motiiveja ja jopa persoona. Tässä alkuperäisessä tarinassa niistä ei näy jälkeäkään.

Reteesti retrolla: The Like & The Young Veins

Jokaiseen levyvuoteen kuuluu huomiotta jääneitä albumeja, joiden olisi pitänyt olla "vuoden parhaat" -listojen kärkipäässä, mutta eivät sinne syystä tai toisesta päässeet. Joskus tällaisista aikanaan sivuutetuista levyistä tulee jopa juhlittuja klassikkoja (kts. Velvet Underground ja Big Star), useimmiten ne unohdetaan. Yleensä syynä huomion puutteelle on ollut sopimattomuus aikansa musiikki-ilmastoon. Vuoden 2010 kovia levyjä olivat kriitikkojen mukaan mm. Kanye Westin mahtipontinen My Dark Twisted Fantasy, Arcade Firen nostalgisesti lähiönuoruutta muisteleva The Suburbs, Janelle Monaen eksentrisen monipuolinen The Archandroid (Suites II and III) tai vaikkapa The Nationalin High Violetin aikuisen miehen angsti. Yhtenäistä punaista lankaa näiden levyjen väliltä on nykyajalle tyypillisesti vaikea löytää, mutta ainakaan niitä ei yhdistä pirteä kitarapop tai häpeämätön retro-estetiikka toisin kuin paria viime vuonna ilmestynyttä vähälle huomiolle jäänyttä loistolevyä: The Liken Release Meta ja The Young Veinsin Take a Vacationia.

Vuonna 2001 perustetun The Liken saama varhainen huomio perustui lähinnä siihen, että sen teini-ikäiset jäsenet Elizabeth "Z" Berg (laulu/kitara), Charlotte Froom (basso) ja Tennessee Thomas (rummut) olivat kaikki tunnettujen musiikkibisnesvaikuttajien tyttäriä. Bergin isä on Geffen-levy-yhtiön A&R -mies ja tuottaja Tony Berg, Froomin tuottajamaestro Mitchell Froom ja Thomasin Elvis Costellon pitkäaikainen luottorumpali Pete Thomas. The Like julkaisi vuonna 2005 debyyttilevynsä Are You Thinking What I'm Thinking? (yllättäen) Geffen Recordsilla. Albumi sai kohtuullisen hyvät arviot, muttei vienyt tyttöjä supersuosioon. Lauluntekijä Berg osasi selvästi säveltää tarttuvia kappaleita, mutta yhtyeen dream-, power- ja punkpopin sekä ysäri-indierockin yhdistelmä ei ollut tarpeeksi omaleimaista erottaakseen yhtyeen edukseen muista yrittäjistä, siitä huolimatta, että yhtyeen bändikuvissa hekumoitiin kerta toisensa jälkeen Bergin, Fromin ja Thomasin pitkillä säärillä.

Sääriään The Like ei vieläkään piilottele, mutta muuten vuonna 2010 Release Me albumin julkaissut varsin toisenlainen yhtye kuin debyytin julkaissut teinibändi. Vuonna 2007 The Like äänitti toisen albuminsa, mutta Geffen hylkäsi sen. Tilanne näytti yhtyeen kannalta synkältä – Froom jätti sen keskittyäkseen psykologian opintoihinsa ja yhtäkkiä The Like oli vailla levyä, basistia ja levytyssopimusta.

Pitkistä sääristä taisi taas olla apua, kun Tennessee Thomas tapasi Lontoossa Amy Winehousen kanssa kannuksensa ansainneen tuottaja Mark Ronsonin. Pari alkoi seurustella ja (nyt jo päättynyt) suhde antoi tarpeellista sydänhierontaa vakavasta elvytyksen tarpeesta kärsineelle The Likelle. Vuoden 2009 aikana Berg ja Thomas suuntasivat studioon äänittämään toista levyään Ronsonin ja tämän kätyreitten The Dap-Kingsin ja Phantom Planetista (kai muistatte vielä OC-tunnarin?) tunnetun Alex Greenwaldin kanssa.



Release Mella sekä bändin imago että soundi pistettiin uusiksi. Aikaisemmin hiukan The Bangles -henkisen eteerisiltä näyttäneet naiset vaihtoivat sähäkköihin 60-luvun mod-vaatteisiin, op-art-kuoseihin, minihameisiin ja pandameikkeihin. The Liken uusi musiikki heijasteli tyylin muutosta – se oli aikaisempaan tapaan melodista, mutta entistä selkeämmin 60-lukuvaikutteista. Keskeisiä musiikillisia innoittajia olivat tyttöbändit, mod-pop, retrosoul ja farfisa-urkujen koristelema klassinen garage-rock.



Lopputuloksena syntynyt Release Me on 60-luku retropopin juhlaa. Drowned in Sound -sivuston arvostelija Marie Wood ei liioitellut juurikaan kuvatessaan levyn soundia Shangri-Lasiksi, jonka taustabändinä on The Kinks. Toki yhtyeen taustalla vaikuttavat sukujuuret ja kontaktit sekä ulkonäkö saavat puristit epäilemään, mutta Release Men kuuntelu toimii mainiona epäilyksien häivyttäjänä: klassista elokuvasuomennosta lainaten "laulu jää pystyyn".



Release Men singlet, hektisen soulahtavasti rokkaileva He's Not the Boy ja keinahtelevan kohtalokas Wishing He Was Dead yhdistelevät oikeassa suhteessa säröä, melodisuutta ja herkullista urkugroovea (josta levyllä vastaa The Dap-Kingsin Victor Axelrod) ja ovat kuin 60-lukudiggareiden märistä unista. Olennaista kuitenkin on, etteivät The Liken täysosumat jää tähän: Release Men nykivä tyttöbändipop, Narcissus in a Red Dressin sielukkuus, Catch Me If You Canin popeuforia, Fair Gamen vaivaton melodisuus ja Square Onen katkeransuloinen tarttuvuus vakuuttavat yhtä lujasti kuin yhtyeen singletkin. Oikeastaan albumin lähes jokainen kappale on vähintään hyvä ja puolustaa paikkaansa viime vuoden kenties raikkaimmalla levyllä.

Samaa retrorockin kultasuonta louhii myös kalifornialainen The Young Veins. Yhtyeen nimi ei kenties kuulosta suurimmalle osalle lukijoista kovin tutulta, vaikkei se koostukaan mistään rock-untuvikoista. Yksi vuoden 2008 kovimmista yllätyksistä (ja nyt jo hiukan unohdetuista aarteista) oli emobändi Panic at the Discon (tuolloin yhtyeen nimi kirjoitettiin ilman huutomerkkiä) mainio Beatles-fantasia Pretty. Odd., joka taisi olla selvemmin yhtyeen lauluntekijä/kitaristi Ryan Rossin henkilökohtainen lempilapsi. Pretty. Odd. menestyi kaupallisesti verrattain huonosti ja lopulta vuonna 2009 Ross sekä basisti Jon Walker jättivät Panic! at the Dison (joka palautti huutomerkin nimeensä) ja käänsivät kurssinsa kohti omia retro-seikkailujaan.



Lopputuloksena syntyi The Young Veinsin mainio Take a Vacation!. Tällä kertaa Ross ja Walker suuntasivat The Liken tavoin psykedeliaa kauemmaksi, 60-luvun alun viattomampiin aikoihin. The Liken mod-/tyttöbändipoppiin verrattuna Take a Vacation! on kalifornialaisempi. Vähemmän sielukas ja jäntevä, enemmän rento ja aurinkoinen. Itse asiassa The Young Veinsin ensisijainen vertailukohta ilmiselvien 60-lukuvaikutteiden ohella on voimapopmaestro Brendan Benson, jolta sekä Rossin ääni että laulut välillä erehdyttävästi kuulostavat. Mukana albumilla häärää myös The Liken levyllä bassoa soittanut ja tuotannosta yhdessä Ronsonin kanssa vastannut Alex Greenwald.



Sen minkä Take a Vacation! häviää omaperäisyydessä, se voittaa tarttuvuudessa ja raikkaudessa. Albumi on pullollaan loistavia 60-luku-pastisseja ja toinen toistaan iskevämpiä kappaleita. Singlenäkin julkaistut Change ja Take a Vacation ovat loistavia iskusävelmiä, ja sellaiset albumiraidat, kuten helisevä Cape Town, keinahteleva Maybe I Will, Maybe I Won't, tangon kaipausta uhkuva Everyone But You, folkahtava Heart of Mine ja vaikkapa voimapoppaileva Defiance toimivat vähintään yhtä hyvin. Kaiken kaikkiaan Take a Vacation! on loistava retropop-helmi, jonka tulisi kuulua jokaisen 60-luvun musiikista tai power popista pitävän levyhyllyyn.

Sääli, että siinä missä The Like on hienoisessa nosteessa, The Young Veins floppasi pahasti ja ehti jo hajotakin. Yhtyeen rakkaudella toteutetut kunnianosoitukset 60-luvun klassikoille eivät tainneet pudota kovinkaan hyvin Panic! at the Discon fanikunnan muodostaneelle teinityttöarmeijalle, joille tärkein piirre yhtyeessä taisi olla vokalisti Brendan Urien kauniit kasvot. Jos Young Veinsin kappaleita vertaa Panic! at the Discon tuoreisiin Urien säveltämiin hirvityksiin, kuten Jennifer's Body -kauhurainan soundtrackille tehtyyn New Perspectivesiin (keskeinen laulukoukku: "Can we fast-forward till you go down on me?") Young Veins selviää selvänä voittajana. Kaupallisesti homma taitaa kuitenkin sujua täsmälleen toisinpäin: siinä missä The Young Veins floppasi ja hajosi, Panic! at the Discon pian ilmestyvää Vices & Virtues -levyä odotellaan kiihkeästi.