But... You're a Duck! – Steve Gerberin Howard The Duck

"'This is no joke!' There it is. The cosmic giggle. The funniest gag in the universe. That life's most serious moments and most incredibly dumb moments are often distinguishable only by a momentary point of view. Anyone who doesn't believe this probably cannot enjoy reading Howard the Duck."

- Steve Gerber, Howard the Duckin luoja ja kirjoittaja

"It's a film about a duck from outer space... It's not supposed to be an existential experience."

- Vuonna 1986 ilmestyneen Howard the Duck -elokuvan tuottaja Gloria Katz

Amerikkalaisen Howard the Duck -sarjakuvan tunnuslause oli "vankina maailmassa, jota hän ei luonut". 70-luvun Amerikassa ei tarvinnut olla puhuva toisesta ulottuvuudesta tullut ankka tunteakseen vastaavia tunteita. Yhä jatkuva Vietnamin sota, Watergate-skandaali, sosiaaliset ongelmat, öljykriisi, lama, ristiriidat etnisten ryhmien välillä ja yleinen 60-luvun lupauksien murentuminen piinasivat Yhdysvaltoja "minävuosikymmenellä". Tähän ilmapiiriin kirjoittaja Steve Gerber (1947-2008) toi vuonna 1973 ulkopuolisuuden symbolin, pahantuulisen ja kyynisen Howard the Duckin.

Gerber oli ennen Howard the Duckia kirjoittanut tarinoita sellaisiin Marvel Comicsin supersankarilehtiin, kuten Daredeviliin, Iron Maniin ja Prince Namor The Sub-Marineriin. Hän alkoi kuitenkin nopeasti kehitellä omaa persoonallista kirjoitustyyliään, jossa sekoittuivat yhteiskunnallinen satiiri ja absurdi huumori. Gerberin uusi, persoonallisempi ote näkyi sellaisissa sarjakuvissa, kuten The Defenders, Man-Thing, Son of Satan ja Omega The Unknown. Hänen rakastetuin luomuksensa, Howard-niminen puhuva vesilintu, tupsahti kuvioihin Adventure into Fear -lehden joulukuulle 1973 päivätyssä numerossa 19. Vaikka Howard the Duckia julkaisikin supersankareistaan tunnettu Marvel-kustantamo, se oli lähempänä 60-luvun loppupuolella syntyneitä underground-sarjakuvia kuin valtavirran supersankarisarjakuvia. Lehden kummallinen huumori toimi epäilemättä myös lapsille, mutta se oli selvästi suunnattu aikuisemmalle yleisölle.

Howardin ulkomuodon suunnitteli piirtäjä Val Mayerik, jolle Gerber oli antanut ohjeeksi vain: "Mitä tahansa teetkin, älä pue sitä merimiesasuun." Lopulta Mayerik puki ankkansa nuhjuiseen puvuntakkiin, vanhanaikaiseen lierihattuun ja taiteili sen sormiin aina niissä viihtyvän sikarin. Alun perin ankka ilmestyi Man-Thing-tarinaan "multiversumin" ulottuvuuksien sekoittuessa ja sen oli tarkoitus olla mukana vain parin numeron verran. Gerberin näyttäessä luomuksensa lehteä toimittaneelle Roy Thomasille hahmoon vähemmän ihastunut Thomas vastasi: "Ok. Hankkiudu siitä eroon mahdollisimman nopeasti."

Heti seuraavassa Man-Thing-tarinassa (Man-Thing # 1) Howard putosi mystiseen pyörteeseen ja hävisi limboon, mutta lukijat eivät unohtaneetkaan sitä yhtä helposti kuin Gerber ja Thomas. Kun eräs suivaantunut fani lähetti Marvelin toimistolle puoliksi syödyn ankan raadon ja viestin "murhaajat" 12 huutomerkin kera, Gerber tajusi, että hänellä oli käsissään mahdollinen hitti.
Howard the Duck palasi omassa sarjassaan Giant-Size Man-Thingin (tsihihihi...) numerossa 4. Alusta asti oli selvää, etteivät Howardin seikkailut tulisi olemaan normaaleja Marvel-tarinoita.

Ensimmäisissä, Frank Brunnerin piirtämissä, Howard-tarinoissa ankka päätyi Clevelandiin, jossa se kohtasi sellaisia vastustajia, kuten ihmissammakko Garkon ja vampyyrilehmä Bessie the Hellcow'n. Clevelandin maine oli 70-luvun alussa poikkeuksellisen huono. Kaupunki oli ansainnut liikanimen "mistake on the lake" rahaongelmiensa, urheilujoukkueidensa huonon menestyksen ja sen läpi kulkevan Cuyahoga-joen saasteisen veden sytyttyä palamaan vuonna 1969*. Epäilemättä pitkälti näistä syistä yhteiskuntakriittinen Gerber oli valinnut sen Howardin adoptoiduksi kotikaupungiksi.

Howardin seikkailut Giant-Size Man-Thingissä olivat hauskoja, mutta sarjakuva lähti kunnolla käyntiin vuonna 1976, kun Marvel lopulta julkaisi Howard the Duckin oman lehden ensimmäisen numeron. Cuyahogan saastuneella rannalla nousevasta luottokorteista tehdystä tornista Howard löysi murhanhimoisen Pro-Ratan, "kosmisen kirjanpitäjän", lisäksi myös uskollisen seuralaisensa, osa-aikaisen muotokuvamallin Beverly Switzlerin. Perinteisestä "neidosta pulassa" tuli Howardin matkakumppani ja (tavallaan) tyttöystävä tämän epätodennäköisen ja aina persaukisen parivaljakon ajautuessa toinen toistaan absurdeimpiin seikkailuihin ensin Clevelandissa ja sitten matkallaan halki Amerikan. Vähitellen Gerberin juonet kehittyivät yhä kunnianhimoisimmiksi jättäen taakseen Howardin varhaisten seikkailujen kauhuparodiat.

Howard the Duckin parhaat numerot ovat samalla sekä hauskoja että ajatuksia herättäviä ja huimasti edellä aikaansa. Lehden numerossa 8 Howard päätyy All-Night-Partyn presidenttiehdokkaaksi parodisessa mestariteoksessa, jonka ansiosta hän sai myös tuhansia ääniä oikeissa vuoden 1976 presidentinvaaleissa. Huikea on myös surrealistinen eksistentialistinen numero 10, jonka painajaismaisessa unitarinassa "Out of the Egg... Into the Frying Pan" ankka on ihmiselämän ikuisuuskysymyksien äärellä.

Päästyään myös itse toimittamaan kirjoittamaansa lehteä Gerber sai yhä enemmän taiteellista vapautta ja hänen tarinoistaan tuli yhä kokeellisempia. Tyyli huipentui lehden numerossa 16, jossa deadlinesta myöhästynyt Gerber julkaisi kuvitetun esseen kokemuksistaan sarjakuvabisneksessä. Sama numero sisälsi myös kulttimainetta ansainneen "pakollisen taistelukohtauksen" Las Vegas -showtytön, strutsin ja pöytälampun kesken, jonka Gerber laajensi 90-luvun lopulla kokonaiseksi sarjakuvaksi.

Muita mainitsemisen arvoisia tarinoita ovat mm. Howardin hermoromahdusta seuraava mielisairaalareissu, jossa vierailee itse rockbändi Kiss; sensuuria ja sievistelyä kritisoiva numero 21, jonka maailman saastasta puhdistava hymiönaamainen Soofi-ryhmä on kuin suoraan Grant Morrisonin Doom Patrolin sivuilta ja Howardin muuttuminen ihmiseksi numeron 19 tarinassa "Howard the Human".

Ikimuistoisia ovat myös Howardin kohtaamat sivuhahmot ja vastustajat: Turnip-Man, The Kidney Lady, arkipäiväisen taikuuden mestarin Dr. Angstin johtama kurja superrosvojoukko Band of the Bland, kantrilaulaja Dreyfus Gultch, Joon Moon Yucin johtama Yuccies-uskonlahko, puhevikainen uskovainen Winda Wester, epäonnistunut taiteilija ja lyhytaikaisen superroiston uran tekevä Paul Same sekä likasankojournalistista superroistoksi muuttunut Dr. Bong.

Suurimman osan Howard the Duckin seikkailuista kuvitti loistava Gene Colan, jonka kynänjälkeä nähtiin aikaisemmin myös mm. Daredevilissä, Doctor Strangessa ja rakastetussa 70-luvun kauhuklassikossa Tomb of Draculassa. Hän piirsi Howardia ympäröivän maailman dynaamisen realistisesti ja istutti ankan siihen, ei piirrossarjamaisena, vaan surrealistisena osana todellisuutta. Erityisen taitava Colan oli valon ja varjon vuorottelun tunnelmallisessa käyttämisessä. Muita Howardin parissa työskennelleitä kuvittajia olivat Mayerikin ja Brunnerin lisäksi mm. legendaarinen Sal Buscema sekä myöhemmin Frank Millerin kanssa klassisissa Daredevileissä ja Dark Knight Returnsissa työskennellyt Klaus Janson.

Lopulta Gerber sai potkut Marvelilta vuonna 1978. Hän oli vuonna 1977 aloittanut yhdessä Colanin kanssa Howard the Duck -sanomalehtistripin. Sopimusongelmien takia kuvittaja Colan sai työstään palkkaa jopa kuukausia strippien julkaisun jälkeen, josta Gerber suuttui. Marvel puolestaan syytti Gerberiä jatkuvasta aikataulusta myöhästymisestä. Riita paheni ja johti sekä Gerberin potkuihin että myöhemmin 80-luvun alussa oikeusjuttuun, jossa taisteltiin siitä, kuka omisti Howard the Duckin.** Lopulta Gerber sai rahallisen korvauksen ja Marvel piti hahmon oikeudet.

Gerber jätti Howard the Duckin sarjakuvan numero 27 jälkeen, mutta se jatkui vielä numeroon 31 asti erinäisten vierailijoiden kirjoittamana. Lyhyen aikaa vesilintu esiintyi mustavalkoisessa Howard the Duck Magazinessa. Howardin omaa lehteä julkaistiin vielä kaksi numeroa vuonna 1986, kunnes se lopetettiin numeroon 33. Tästä eteenpäin Howard the Duck esiintyi silloin tällöin Marvel-lehdissä mm. Gerberin itsensä kirjoittamana Sensational She-Hulkissa 80-luvulla ja omassa minisarjassaan vuonna 2001.

Onnettomin episodi hahmon historiassa oli epäilemättä surkea ja totaalisesti flopannut vuonna 1986 ilmestynyt itsensä George Lucasin tuottama Howard the Duck -elokuva (suom. Howard – uuden ajan sankari). Aikaisemmin mm. Indiana Jones ja tuomion temppeli- sekä Svengijengi '62 -elokuvia käsikirjoittanut aviopari Willard Huyckin ja Gloria Katzin ideoimassa rainassa muuteltiin Howardin persoonaa kiltimmäksi ja keskityttiin juonen sijaan erikoistehosteisiin. Nekin epäonnistuivat surkeasti. Lopputuloksena oli taideteos, joka löytyy useimmilta "kaikkien aikojen huonoimmat elokuvat" -listoilta. Sanomattakin on selvää, ettei leffalla ollut juuri mitään tekemistä Gerberin sarjakuvan kanssa.

Howard the Duckissa ei ole kyse helpoista nauruista ja silmänkääntötempuista, saati sitten kääpiöstä pökkelössä ankkapuvussa. Gerberin Howard on samalla sekä ikuinen ulkopuolinen että hänen tarinoidensa jokamies. Sekopäisessä maailmassa ja mielipuolisten hahmojen keskellä vain toisesta ulottuvuudesta saapunut ankka saattaa toimia järjen äänenä. Howardin kyynisyyden ja pessimismin alle piiloutuu yhtä paljon humaaniutta, myötätuntoa ja oikeudenmukaisuutta kuin supersankareilla konsanaan. Gerberille Howard oli ennen kaikkea väline, jonka avulla hän saattoi tuoda valoon yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia ja ihmisten itsekkyyden, teennäisyyden, vallanhimon ja puhtaan irrationaalisuuden. Kuin kenen tahansa meistä, Howard The Duckin yksinkertainen, mutta vaikeasti tavoitettava pyrkimys on löytää paikkansa oudossa ja vihamielisessä maailmassa. Loppujen lopuksi Howard the Duck on kertomus tästä etsimisestä. Se on kertomus elämästä.

Toisin kuin ankan maineen lähestulkoon pilannut elokuva, Howard the Duck -sarjakuva ei ole tällä hetkellä helposti saatavilla – sekä Gerberin kirjoittamat numerot kokoava mustavalkoinen Essential Howard the Duck, Vol. 1 (2002) (Vol. 2:ta ei olla tähän mennessä julkaistu) että kallis kovakantinen (ja hieman laajempi) värijulkaisu Howard the Duck Omnibus (2008) on kumpikin myyty loppuun ajat sitten. Oman kappaleeni Essential Howard the Duckia sain metsästettyä eBaysta, joka taitaa olla varmin keino saada kirja itselleen. Tarpeetonta kai sanoa, että tämän klassikon tulisi olla ja pysyä kauppojen hyllyillä.

* Tapaus on inspiroinut useampiakin muusikoita. Randy Newman kirjoitti joesta vuonna 1972 kappaleen Burn On, R.E.M. vuonna 1986 Cuyahogan ja Adam Again vuonna 1992 Fire on the Riverin.

** Vielä tänäkin päivänä suuret amerikkalaiset sarjakuvakustantamot omistavat heille työtä tehneiden tekijöiden luomat hahmot. Käytäntöä alettiin vähitellen kyseenalaistaa 70-luvun puolivälissä, jolloin Gerberin lisäksi mm. Teräsmiehen luojat Jerry Siegel ja Joe Shuster penäsivät oikeusteitse hyvitystä vuonna 1938 luomastaan hahmosta. Silti käytäntö on yhä voimassa.

PS. Jotta blogiin saadaan vähän musiikkiakin, tässä Pretenders-klassikko Precious vuodelta 1980, jonka lyriikoissa Clevelandista kotoisin oleva Crissie Hynde mainitsee Howardin: "And Howard the Duck and Mr. Stress both stayed/ Trapped in a world that they never made/ But not me, baby, I'm too precious."

Kappalevalinta: The Waitresses: I Know What Boys Like

Akron Ohion osavaltiossa on tunnettu rengastehtaistaan ja asukkaidensa innokkaasta osallistumisesta Ku Klux Klanin toimintaan, mutta 70- ja 80-lukujen vaihteessa se ja naapurikaupunkinsa Cleveland ja Kent tunnettiin myös uuden aallon mekkoina. Ehkä musiikillinen aktiivisuus johtui samasta kulttuurisesta tyhjiöstä, joka synnytti USA:n keskilänteen myös kiihkeästi sykkivän power pop -hermokeskuksen. Kuten eräs Kentistä 70-luvun lopulla rock-kriitikko Robert Christgaulle kirjoittanut henkilö asian ilmaisi: ”Kuka tahansa, joka tekee jotain meidän harmaata keskiläntistä tyhjyyttämme vastaan, ansaitsee huomiota.”

Clevelandista rynnistivät post punk -pioneerit Pere Ubu ja Stiv Batorsin johtamat räkäpunkkarit The Dead Boys. Kummankin yhtyeen juuret löytyivät samasta bändistä – 70-luvun alussa vaikuttaneesta protopunkkulttibändistä The Rocket From the Tombsista. Rocket From The Tombsin ohjelmistoon kuuluivat Pere Ubun ja Dead Boysin klassikot 30 Seconds Over Tokyo ja Sonic Reducer, mutta lopulta bändit lähtivät melko erilaisiin suuntiin: Pere Ubu seilasi kohti väkevää urbaanista vieraantuneisuudesta vaikutteensa ottanutta taiderockia, joka olisi olennainen osa 80-luvun alun post punkin palapelissä, Dead Boys taas kirnusi vaarallisesti kuilun reunalla toikkaroivaa stiletin terävää katurockia. Rocket From The Tombsissa (ja myöhemmin hetken Pere Ubussa) soitti myös Clevelandin musiikkiskenen traaginen kulttilegenda, vasta 24-vuotiaana vuonna 1977 kuollut kitaristi Peter Laughner.

Itse Akronista tuli Pere Ubun tavoin post punkille suuntaa näyttänyt ja myöhemmin uuden aallon suosituimpiin yhtyeisiin kuulunut Devo. Toisin kuin myöhemmässä (brittiläisessä) post punkissa, Devon musiikista löytyi reilu annos nörtähtävää hirtehishuumoria ja olikin jälkeenpäin katsottuna loogista, että se siirtyi kohti yhä konseptuaalista ja kulmikasta, mutta tarttuvampaa uutta aaltoa sellaisten hittien myötä, kuten Whip It, Girl U Want, Peek-A-Boo ja Beautiful World. Muita alueen bändejä olivat hiukan tuntemattomammaksi jääneet The Bizarros, Chi-Pig, The electric eels, Tin Huey, 15-60-75 (tai The Numbers Band) ja (Akronin kumiteollisuuteen nimessään viitannut) Rubber City Rebels. 15-60-75:ssä soitti saksofonia Terry Hynde, jonka pikkusiskon Chrissien johtamasta The Pretendersistä tuli yksi uuden aallon suosituimpia yhtyeitä.

Kulttuurinen turhautuneisuus veti puoleensa mielikuvituksellisia ja idearikkaita friikkejä, ja ehkä tästä syystä Ohion uuden aallon skene oli varsin monimuotoinen. Robert Christgau kuvasi Clevelandin ja Akronin yhtyeiden musiikkia ”oudoksi taiteelliseksi rockiksi” ja arveli yhdeksi keskeiseksi mausteeksi sopassa WMMS-radiokanavaa, jonka ohjelmistoon kuului AOR-hutun sijaan Velvet Undergroundia, MC5:tä, New York Dollsia ja englantilaista taiderockia, kuten Soft Machinea, King Crimsonia ja Van Der Graaf Generatoria sekä taiteellisempia glam-juttuja Bowiesta Roxy Musiciin. Lisäksi kuultiin musiikkia bluesista funkiin. WMMS oli Clevelandin kunnianhimoisin radiokanava, mutta myös alueen suosituin. Kun aseman tiskijukilta kysyttiin, miksi heidän yleisönsä oli niin avointa, vastaus kuului: ”No, ei täällä ole oikeen mitään tekemistä, eikä sääkään ole maailman paras.”

Vuonna 1978 perustettu The Waitresses alkoi oikeastaan sisäpiirin vitsinä. Sen taustahahmo Chris Butler oli pyörinyt jo muutaman vuoden alueen musiikkipiireissä ja mm. osallistunut pahamaineiseen Kentin opiskelijamielenosoitukseen vuonna 1970, jossa kansalliskaarti tappoi neljä ja haavoitti yhdeksää mielenosoittajaa. Tapaus synnytti Neil Youngin Ohio-kappaleen lisäksi kolmen opiskelijan päässä ajatukset, joista myöhemmin syntyi Devo de-evolution-maailmankuvineen. 70-luvun lopulla 15-60-75:ssa bassoa soittanut Butler liittyi dadaistiseen Tin Huey -yhtyeeseen, jonka innoittajina olivat Captain Beefheart, Frank Zappa, King Crimson ja Television. Tin Huey julkaisi ainoan albuminsa Contents Dislodged During Shipment vuonna 1979.

I Know What Boys Like -kappaleen Butler oli levyttänyt jo vuonna 1977 soittaen itse kaikki instrumentit. Vokalistiksi hän värväsi ystävänsä, vuonna 1956 Clevelandissa syntyneen, Patty Donahuen. Donahue esiintyi kappaleella nimellä Patty Darling ja lauloi myös toisella Butlerin sävellyksellä Astronettes, jonka esiintyjäksi oli merkitty Butlerin kehittämä kuvitteellinen bändi The Waitresses.


Tin Hueyn hajottua Butler muutti New Yorkiin ja soitti I Know What Boys Liken tuntemalleen a&r-miehelle. Tämä piti kuulemastaan ja Butler sai diilin ZE Recordsille. Ainoa ongelma oli, ettei The Waitresses -yhtyettä ollut olemassakaan (tosin levy-yhtiölle Butler kertoi bändin odottelevan innokkaina kotopuolessa Akronissa). Butler soitti nopeasti Donahuelle, joka suostui mukaan yhtyeeseen ja kiinnitti sen muiksi jäseniksi free jazz -saksofonisti Mars Williamsin, kosketinsoittaja Dan Klaymanin, basisti Dave Hofstran, taustalaulaja Ariel Warnerin ja aikaisemmin Televisionissa soittaneen rumpali Billy Ficcan.

Ensimmäisen kerran The Waitressesia kuultiin Stiff -levy-yhtiön julkaisemalla The Akron Compilation -levyllä, jonka hajustetusta kannesta sai haistella aitoa akronilaista renkaan tuoksua. Levyllä esiintyivät myös mm. Tin Huey, Jane Aire, Rachel Sweet, The Bizarros ja Rubber City Rebels. Hetken aikaa näytti siltä, että Akronista tulisi seuraava rockin suurkaupunki, ja heinäkuussa 1978 Stiff Records ja Sounds-lehti jopa järjestivät kilpailun, jonka pääpalkintona oli matka katsomaan tätä ihmeellistä uuden aallon kultamaata. Matkan ohjelmaan kuului mm. epäilemättä kiehtova opastettu vierailu Firestonen rengastehtaalle. Huumaa kesti noin 1,5-vuotta. Monet paikalliset yhtyeet saivat himoitun levytyssopimuksen, mutta menestystä ei juuri tullut. Suurin osa yhtyeistä julkaisi yhden levyn ja katosi.



The Waitresses esiintyi seuraavan kerran ZE Recordsin A Christmas Record -joulukokoelmalla, jolta löytyi yhtyeen rap-vaikutteinen Christmas Wrapping. Kappaleesta on tullut joulukokoelmien vakiokamaa ja Spice Girls versioi sen vuonna 1998 Goodbye-singlen b-puolella. Vuonna 1982 ilmestyi lopulta yhtyeen debyyttialbumi Wasn’t Tomorrow Wonderful?, jonka jälkeen myös sen kokoonpano oli muuttunut Ariel Warnerin lähdettyä yhtyeestä ja Hofstran vaihduttua Tracy Wormworthiin. Tältä albumilta lohkaistiin singlenä I Know What Boys Like.

Kappale ei ikinä noussut varsinaiseksi superhitiksi, mutta kulttiklassikko siitä on epäilemättä tullut. I Know What Boys Like yhdistää seksuaalisen himon leikkikenttien lasten loruihin ja lopputuloksena on popmestariteos, joka on samalla nokkela, ironinen, hauska ja seksikäs. Donahue laulaa nokkavan tylsistyneenä junnaavan tarttuvan funkin päälle: ”I know what boys like/ I know what guys want/ I know what boys like/ I've got what boys like.” Koukkuna toimii hänen itsevarma toteamuksensa ”I know what boys like… boys like… boys like me!” Piinaava kiusoittelu jatkuu säkeistöissä: ”I make them want me/ I like to tease them/ They want to touch me/ I never let them.” Ihailijoita pyörii ympärillä ja laulun päähenkilö houkuttelee heitä yhä lähemmäksi kuin koukun ympärillä parveilevia himokkaita kaloja. Ehkä juuri SINÄ olet tarpeeksi erityislaatuinen poikkeus: ”But you, you're special/ I might let you/ You're so much different/ I might let you/ Mmmmm would you like that/ I might let you.” Miehet ovat kuin murjottavia lapsia, joille päähenkilö vain nauraa tanssahdellen heidän ympärillään ja heilutellen vangitsevaa karamelliaan heidän neniensä edessä: ”They get so angry/ Like pouty children/ Denied their candy/ I laugh right at them.”

Kappaleen huippuhetki tulee kolmannessa säkeistössä, jossa eroottinen kissa ja hiiri -leikki viedään huippuunsa. Donahue päästää yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kämmenet hikoilevat, syke kiihtyy. Voiko tämä olla totta, päästääkö kiusanhenki tosiaan koskettamaan? Ehkä enemmänkin? ”I feel sad now/I will let you/ Sorry I teased you/ I will let you/ This time I mean it/ I will let you/ Anything you want/ You can trust me/ I really want to/ You can trust me/ How would you like it/ You can trust me…” Kappale pysähtyy hetkeksi odottavaan hiljaisuuteen… ja… ”SUCKER”, Donahue lausahtaa, kikattaa päälle ja lällättää häväistyille ihailijoilleen kuin lasten hipassa: ”Nänänänänäänää!”

I Know What Boys Like on nerokas juuri siksi, ettei se ikinä laukaise kehitettyä jännitystä. Tyttö kiusaa poikia ja siihen on tyydyttävä. Odotettua palkintoa ei ole luvassa. Omalla tavallaan sen voisi jopa nähdä feministisenä, mutta samalla se on tarpeeksi tarttuva ja leikkisä, ettei siinä ole jälkeäkään poleemisesta pahantuulisuudesta. Sukupuolipolitiikalle on toki paikkansa, muttei täällä, nämä ovat juhlat, jalalla koreaksi, ei se elämä niin vakavaa ole. Tytöt tykkäävät kiusata ja pojat tulla kiusatuiksi. Kappale on samalla seksuaalinen ja ei-seksuaalinen. Seksin lupaus on ilmassa suurimmassa osassa romanttistakin popmusiikkia, mutta harvoin näin kirjaimellisesti ja harvoin lupaus petetään näin graafisesti tai oikeastaan se jätetään vain ilmaan roikkumaan. Ehkä ensi kerralla…

I Know What Boys Liken ja Wasn’t Tomorrow Wonderful?:n jälkeen Waitresses teki tunnusmusiikin Square Pegs -sitcomiin, joka jäi historiaan lähinnä ohjelmana, josta sai alkunsa Sarah Jessica Parkerin näyttelijänura. Waitresses julkaisi vuonna 1983 toisen levynsä Bruiseology, mutta bändin rivit alkoivat rakoilla jo albumin sessioissa. Donahue lopetti ja tilalle otettiin Holly & The Italiansin laulaja Holly Beth Vincent. Yhteistyö Vincentin kanssa ei kuitenkaan toiminut ja pian Donahue palasi takaisin ruotuun. Albumi saatiin valmiiksi, mutta se floppasi ja Waitresses hajosi lopullisesti. Chris Butler ryhtyi levytuottajaksi ja Donahue toimi levybisneksessä a&r-henkilönä kuolemaansa asti vuonna 1996 keuhkosyöpään vain 40-vuotiaana.

I Know What Boys Like jäi The Waitressesin ainoaksi varsinaiseksi hitiksi tai ehkei edes hitiksi, mutta rakastetuksi kulttibiisiksi joka tapauksessa (tosin Christmas Wrapping saattaa olla bändin soitetuin kappale, mutta joululaulut ovatkin sitten asia erikseen). Yhtyeen albumit eivät ole koskaan saaneet cd-julkaisua, eivätkä yhtyeen 90- ja 2000-luvuilla julkaistut kokoelmat The Best of The Waitresses (1990) tai 20th Century Masters: The Millennium Collection -sarjan Best of (2003) ole enää fyysisessä muodossa saatavilla. Digitaalisessa muodossa Wasn't Tomorrow Wonderful? ja The Millennium Collection ovat sentään ostettavissa. Hieno uuden aallon klassikko I Know What Boys Like, ja bändin muukin tuotanto ansaitsisivat arvoisensa cd-julkaisun. Siitä ainakin tämä poika tykkäisi.

PS. Western Reserve Public Median sivuilta on katsottavissa kokonaisuudessaan kiinnostava dokumentti Akronin new wave -kuvioista It's Everything, and Then It's Gone