Reteesti retrolla: The Like & The Young Veins

Jokaiseen levyvuoteen kuuluu huomiotta jääneitä albumeja, joiden olisi pitänyt olla "vuoden parhaat" -listojen kärkipäässä, mutta eivät sinne syystä tai toisesta päässeet. Joskus tällaisista aikanaan sivuutetuista levyistä tulee jopa juhlittuja klassikkoja (kts. Velvet Underground ja Big Star), useimmiten ne unohdetaan. Yleensä syynä huomion puutteelle on ollut sopimattomuus aikansa musiikki-ilmastoon. Vuoden 2010 kovia levyjä olivat kriitikkojen mukaan mm. Kanye Westin mahtipontinen My Dark Twisted Fantasy, Arcade Firen nostalgisesti lähiönuoruutta muisteleva The Suburbs, Janelle Monaen eksentrisen monipuolinen The Archandroid (Suites II and III) tai vaikkapa The Nationalin High Violetin aikuisen miehen angsti. Yhtenäistä punaista lankaa näiden levyjen väliltä on nykyajalle tyypillisesti vaikea löytää, mutta ainakaan niitä ei yhdistä pirteä kitarapop tai häpeämätön retro-estetiikka toisin kuin paria viime vuonna ilmestynyttä vähälle huomiolle jäänyttä loistolevyä: The Liken Release Meta ja The Young Veinsin Take a Vacationia.

Vuonna 2001 perustetun The Liken saama varhainen huomio perustui lähinnä siihen, että sen teini-ikäiset jäsenet Elizabeth "Z" Berg (laulu/kitara), Charlotte Froom (basso) ja Tennessee Thomas (rummut) olivat kaikki tunnettujen musiikkibisnesvaikuttajien tyttäriä. Bergin isä on Geffen-levy-yhtiön A&R -mies ja tuottaja Tony Berg, Froomin tuottajamaestro Mitchell Froom ja Thomasin Elvis Costellon pitkäaikainen luottorumpali Pete Thomas. The Like julkaisi vuonna 2005 debyyttilevynsä Are You Thinking What I'm Thinking? (yllättäen) Geffen Recordsilla. Albumi sai kohtuullisen hyvät arviot, muttei vienyt tyttöjä supersuosioon. Lauluntekijä Berg osasi selvästi säveltää tarttuvia kappaleita, mutta yhtyeen dream-, power- ja punkpopin sekä ysäri-indierockin yhdistelmä ei ollut tarpeeksi omaleimaista erottaakseen yhtyeen edukseen muista yrittäjistä, siitä huolimatta, että yhtyeen bändikuvissa hekumoitiin kerta toisensa jälkeen Bergin, Fromin ja Thomasin pitkillä säärillä.

Sääriään The Like ei vieläkään piilottele, mutta muuten vuonna 2010 Release Me albumin julkaissut varsin toisenlainen yhtye kuin debyytin julkaissut teinibändi. Vuonna 2007 The Like äänitti toisen albuminsa, mutta Geffen hylkäsi sen. Tilanne näytti yhtyeen kannalta synkältä – Froom jätti sen keskittyäkseen psykologian opintoihinsa ja yhtäkkiä The Like oli vailla levyä, basistia ja levytyssopimusta.

Pitkistä sääristä taisi taas olla apua, kun Tennessee Thomas tapasi Lontoossa Amy Winehousen kanssa kannuksensa ansainneen tuottaja Mark Ronsonin. Pari alkoi seurustella ja (nyt jo päättynyt) suhde antoi tarpeellista sydänhierontaa vakavasta elvytyksen tarpeesta kärsineelle The Likelle. Vuoden 2009 aikana Berg ja Thomas suuntasivat studioon äänittämään toista levyään Ronsonin ja tämän kätyreitten The Dap-Kingsin ja Phantom Planetista (kai muistatte vielä OC-tunnarin?) tunnetun Alex Greenwaldin kanssa.



Release Mella sekä bändin imago että soundi pistettiin uusiksi. Aikaisemmin hiukan The Bangles -henkisen eteerisiltä näyttäneet naiset vaihtoivat sähäkköihin 60-luvun mod-vaatteisiin, op-art-kuoseihin, minihameisiin ja pandameikkeihin. The Liken uusi musiikki heijasteli tyylin muutosta – se oli aikaisempaan tapaan melodista, mutta entistä selkeämmin 60-lukuvaikutteista. Keskeisiä musiikillisia innoittajia olivat tyttöbändit, mod-pop, retrosoul ja farfisa-urkujen koristelema klassinen garage-rock.



Lopputuloksena syntynyt Release Me on 60-luku retropopin juhlaa. Drowned in Sound -sivuston arvostelija Marie Wood ei liioitellut juurikaan kuvatessaan levyn soundia Shangri-Lasiksi, jonka taustabändinä on The Kinks. Toki yhtyeen taustalla vaikuttavat sukujuuret ja kontaktit sekä ulkonäkö saavat puristit epäilemään, mutta Release Men kuuntelu toimii mainiona epäilyksien häivyttäjänä: klassista elokuvasuomennosta lainaten "laulu jää pystyyn".



Release Men singlet, hektisen soulahtavasti rokkaileva He's Not the Boy ja keinahtelevan kohtalokas Wishing He Was Dead yhdistelevät oikeassa suhteessa säröä, melodisuutta ja herkullista urkugroovea (josta levyllä vastaa The Dap-Kingsin Victor Axelrod) ja ovat kuin 60-lukudiggareiden märistä unista. Olennaista kuitenkin on, etteivät The Liken täysosumat jää tähän: Release Men nykivä tyttöbändipop, Narcissus in a Red Dressin sielukkuus, Catch Me If You Canin popeuforia, Fair Gamen vaivaton melodisuus ja Square Onen katkeransuloinen tarttuvuus vakuuttavat yhtä lujasti kuin yhtyeen singletkin. Oikeastaan albumin lähes jokainen kappale on vähintään hyvä ja puolustaa paikkaansa viime vuoden kenties raikkaimmalla levyllä.

Samaa retrorockin kultasuonta louhii myös kalifornialainen The Young Veins. Yhtyeen nimi ei kenties kuulosta suurimmalle osalle lukijoista kovin tutulta, vaikkei se koostukaan mistään rock-untuvikoista. Yksi vuoden 2008 kovimmista yllätyksistä (ja nyt jo hiukan unohdetuista aarteista) oli emobändi Panic at the Discon (tuolloin yhtyeen nimi kirjoitettiin ilman huutomerkkiä) mainio Beatles-fantasia Pretty. Odd., joka taisi olla selvemmin yhtyeen lauluntekijä/kitaristi Ryan Rossin henkilökohtainen lempilapsi. Pretty. Odd. menestyi kaupallisesti verrattain huonosti ja lopulta vuonna 2009 Ross sekä basisti Jon Walker jättivät Panic! at the Dison (joka palautti huutomerkin nimeensä) ja käänsivät kurssinsa kohti omia retro-seikkailujaan.



Lopputuloksena syntyi The Young Veinsin mainio Take a Vacation!. Tällä kertaa Ross ja Walker suuntasivat The Liken tavoin psykedeliaa kauemmaksi, 60-luvun alun viattomampiin aikoihin. The Liken mod-/tyttöbändipoppiin verrattuna Take a Vacation! on kalifornialaisempi. Vähemmän sielukas ja jäntevä, enemmän rento ja aurinkoinen. Itse asiassa The Young Veinsin ensisijainen vertailukohta ilmiselvien 60-lukuvaikutteiden ohella on voimapopmaestro Brendan Benson, jolta sekä Rossin ääni että laulut välillä erehdyttävästi kuulostavat. Mukana albumilla häärää myös The Liken levyllä bassoa soittanut ja tuotannosta yhdessä Ronsonin kanssa vastannut Alex Greenwald.



Sen minkä Take a Vacation! häviää omaperäisyydessä, se voittaa tarttuvuudessa ja raikkaudessa. Albumi on pullollaan loistavia 60-luku-pastisseja ja toinen toistaan iskevämpiä kappaleita. Singlenäkin julkaistut Change ja Take a Vacation ovat loistavia iskusävelmiä, ja sellaiset albumiraidat, kuten helisevä Cape Town, keinahteleva Maybe I Will, Maybe I Won't, tangon kaipausta uhkuva Everyone But You, folkahtava Heart of Mine ja vaikkapa voimapoppaileva Defiance toimivat vähintään yhtä hyvin. Kaiken kaikkiaan Take a Vacation! on loistava retropop-helmi, jonka tulisi kuulua jokaisen 60-luvun musiikista tai power popista pitävän levyhyllyyn.

Sääli, että siinä missä The Like on hienoisessa nosteessa, The Young Veins floppasi pahasti ja ehti jo hajotakin. Yhtyeen rakkaudella toteutetut kunnianosoitukset 60-luvun klassikoille eivät tainneet pudota kovinkaan hyvin Panic! at the Discon fanikunnan muodostaneelle teinityttöarmeijalle, joille tärkein piirre yhtyeessä taisi olla vokalisti Brendan Urien kauniit kasvot. Jos Young Veinsin kappaleita vertaa Panic! at the Discon tuoreisiin Urien säveltämiin hirvityksiin, kuten Jennifer's Body -kauhurainan soundtrackille tehtyyn New Perspectivesiin (keskeinen laulukoukku: "Can we fast-forward till you go down on me?") Young Veins selviää selvänä voittajana. Kaupallisesti homma taitaa kuitenkin sujua täsmälleen toisinpäin: siinä missä The Young Veins floppasi ja hajosi, Panic! at the Discon pian ilmestyvää Vices & Virtues -levyä odotellaan kiihkeästi.

Ash: A-Z Vol. 1

Downpatrickista Pohjois-Irlannista kotoisin olevan Ashin vuonna 1994 julkaistun debyytti-mini-lp:n kanessa luki "Guaranteed Real Teenagers". Väite ei ollut liioiteltu – laulaja/kitaristi Tim Wheeler ja basisti Mark Hamilton olivat vasta 17-vuotiaita ja rumpali Rick McMurraylla ikävuosia oli mittarissa kokonaiset 19. Trailer oli hiomaton, mutta sen keskeisimmät kappaleet Jack Names the Planets, Uncle Pat ja Petrol antoivat surisevien kitaroiden keskellä merkkejä melodisesta hienostuneisuudesta, jollaista ei oltu nähty sitten Buzzcocksin huippuaikojen. Vuonna 1996 julkaistu yhtyeen enemmistön syntymä- ja heidän suosikkielokuvansa Star Warsin ilmestymisvuoden mukaan nimetty 1977 oli valtava harppaus eteenpäin ja vakuuttava esitys hädin tuskin täysi-ikäisiltä musikanteilta. Se heitti samaan soppaan melodista britti-indiepoppia, shoegazingin haaveilevaisuutta, grungen mutaista raskautta, glamrockin säihkettä, punkpopin sähäkkyyttä ja Oasiksen monoliittistä kitarajyrää. Mukana oli sekä iskeviä pophittejä että psykedeelista jamittelua ja jopa jousiosuuksia. Osan levyn kypsyydestä voi epäilemättä ottaa nimiinsä Oasisken Definitely Maybella ja (What's The Story) Morning Glory?:lla kannuksensa ansainnut tuottaja Owen Morris, mutta sellaiset mestaritason sävellykset, kuten Goldfinger, Girl From Mars, Oh Yeah, Kung Fu ja Angel Interceptor tekivät selväksi, että todellinen lahjakkuus piili bändissä itsessään ja etenkin suurimman osan kappaleista säveltäneessä Tim Wheelerissä.



1977 nousi Englannin listakärkeen hetkeksi Alanis Morissetten ja George Michaelin valtakausien välissä ja teinipojista tuli ihka oikeita rocktähtiä. Aikuiseksi kasvaminen ei kuitenkaan ole aina ollut Ashille helppoa. Vuonna 1998 julkaistu Nu-Clear Sounds oli tyypillinen vaikea kakkoslevy. Sillä Ash hylkäsi pirteän sci-fi-nörtti-imagonsa ja kirkasotsaisen raikkauden, suunnaten kiertueen jälkeisessä päihdemarinadissa kohti synkkäsävyistä Velvet Underground - ja Stooges -fantasiaa. Rooli ei istunut Ashille kovin hyvin – vaikka albumin kappaleet olivat pääasiassa hyviä, mukana oli myös teennäisyyden kitkerä sivumaku. Wheeler ei kuulostanut täysin uskottavalta sellaisissa lähes parodisen rankoissa biiseissä, kuten Death Trip 21, Numbskull tai Fortune Teller. Jopa edellisen levyn mieleen tuovissa kappaleissa, kuten Burn Outissa tunnelma oli penseän apaattinen. Vaikuttavimmillaan levy oli rauhallisimmissa hetkissään, kuten tuskaisen kauniissa Low Ebbissä ja hauraassa Folk Songissa. Toisaalta Nu-Clear Soundsissa oli ehdottomasti puolensa – levyn aurinkolasipäinen kovailu lähestyi campia, mutta se olikin osa sen viehätystä – muistan vielä hyvin kuinka hauskaa meillä oli kavereiden kanssa albumia kuunnellessamme, nousuhumalassa ja ulkopuolisuudessamme rypien, etenkin, kun luulimme aina, että runnovassa Projects-kappaleessa laulettiin "dark and heavy baby/ that's for sure."



Joka tapauksessa Numbskullin toivottomuudesta ("Got a beautiful face/ got fucked up inside/ Need a shot in the face/ Come along for the ride/ Yeah love is your faith/ Yeah death is your fate")oli pitkä matka Oh Yeahin nostalgiseen kesähaaveeseen ("She would come to my house/ Still in her school skirt/ And her summer blouse/ Talking too long as the night came on/ It was the best time of my life") ja Nu-Clear Sounds menestyi verraten kehnosti. Ashin kaksi ensimmäistä levyä antoivat mallin, jonka mukaan yhtye toimi seuraavat vuodet. Vuonna 2001 julkaistu hieno Free All Angels palasi takaisin kauniisiin melodioihin ja ansaitsi Ashille jälleen Englannin listakärkeen nousseen menestyslevyn. Sen seuraaja, raskaasti ja jälleen hiukan väkinäisesti rokkaava, Meltdown (2004) taas pärjäsi huonommin. Levyllä oli toki hetkensä (mm. hienot singlet Orpheus ja Starcrossed), mutta Ashin mittapuulla albumi oli heikko ja Free All Angelsin jälkeen alkanut noste USA:ssa tyssäsi alkuunsa. Erityisen kehnolta Meltdown vaikutti verrattuna 2002 julkaistuun timantinkovaan singlekokoelmaan Intergalactic Sonic 7"s.



Meltdownin jälkeen Nu-Clear Soundsilla Ashiin liittynyt kitaristi Charlotte Hatherley jätti yhtyeen keskittyäkseen soolouraansa. Ash jatkoi toimintaansa triona ja julkaisi vuonna 2007 Twilight of The Innocents -levyn, mutta jostain syystä ostava yleisö ei lämmennyt albumille, ja siitä tuli Ashin huonoiten myynyt pitkäsoitto. Todennäköisemmin syypäänä oli yhtyeen pitkäaikainen levy-yhtiö Infectious, joka ei suostunut promotoimaan albumia kunnolla. Pettynyt Ash lähti yhtiöltä lätkimään ja vain pari kuukautta levyn julkaisemisen jälkeen ilmoitti, ettei se aio enää julkaista perinteisiä levyjä, vaan ainoastaan yksittäisiä kappaleita netin kautta.

Ash toteutti suunnitelmansa, ja lokakuusta 2009 lähtien se on julkaissut parin viikon välein digitaalisen singlen. A-Z Series -nimellä kutsutun sarjan kappaleet ovat nimensä lisäksi merkitty myös aakkosten kirjaimella ja omilla väreillään. Sen verran kuitenkin on annettu periksi perinteiselle levybisnekselle ja niille vanhoille homenokille, jotka yhä haluavat ostaa musiikkinsa fyysisessä muodossa, että ensimmäiset 14 kappaletta (kirjaimet A-M ja ʁ-merkillä nimetty sarjasta toukokuussa 2009 esimakua tarjoillut Return of the White Rabbit) on nyt julkaistu muutaman bonusraidan kera albumina nimeltä A-Z Vol. 1.

Heti ensikuuntelulla A-Z Vol. 1:stä kuulee, että uusi tapa työskennellä on vapauttanut Ashin vanhoista kaavoista, johon se on ollut vaarassa kangistua. Levyn avaava Return of the White Rabbit kulkee jossain Musen mekaanisen grooven ja tanssittavan post punkin välimaastossa. Basisti Mark Hamiltonin säveltämä kappale ei erityisesti saa kiljahtelemaan riemusta, mutta aloittaa joka tapauksessa albumin mukavan pirteästi. Ensimmäinen todellinen niitti tulee kakkosbiisissä True Love 1980. Aluksi kappaleen lempeä elektroninen pop saattaa hämmentää, mutta tyyli sopii Ashille loistavasti, ja laulun nostalgisen romanttiset sanoitukset istuvat hienosti kauniin eteerisesti lipuvaan melodiaan.




Joy Kicks Darknessilla siirrytään riemukkaaseen, maailman stadioneita syleilevään kitararockiin. Kenties bändinsä uuteen nousuun viitaten Wheeler aloittaa: "On the wind the ashes rise" ja siirtyy sotilasmarssimaisen kertosäkeen laineilla seilaten lähes sankarilliseen paatokseen: "Here we go/ We'll leave all fear behind/ Sailing into the sun/ This is our time/ Death and glory/ Supreme sacrifice." Parhaan stadionrockin (kts. esim. Oasiksen Live Forever) tavoin Joy Kicks Darkness juhlii riemun hetkiä elämän rajallisuuden edessä.



Upea, samalla surumielinen ja riemukas, Motown-hengessä junttaava Arcadia todistaa jälleen kerran Wheelerin todelliseksi popmestariksi. Hänelle tuttuun tapaan sanoitukset ovat lempeän naivistiset – lähes kosmisen rakkauden julistus, joka uhkuu mahtipontisia kuvia villistä luonnosta ja vieraista valtakunnista. "Vapaa ja villi rakkaus" vaatii kesyttömän valtameren ja ikuisten tähtien kokoisen sovituksen, ja sen Ash myös tarjoilee. Kauniisti aaltoilevan Tracersin teemana ovat myös unet ja unelmat, yksi Wheelerin suosikkiaiheista. Tällä kertaa liikutaan katkeransuloisemmissa tunnelmissa kuin Arcadian eeppisissä fantasioissa: "Dreams/ They fade, disappear in the light/ They're lost when you open your eyes/ She's somewhere out there/ Out of reach and out of sight." Wheeler uskoo, että jokaiselle löytyy se oikea todellinen rakkaus, mutta ongelmana on tuon ihmisen löytäminen, jonka saattaa ohittaa kadulla päivittäin sitä tietämättä: "Somewhere out there/ Walking round this neighbourhood/ Leading parallel, never-touching lives/ Lives that seem as ephemeral and fleeting as our dreams."



Yhdellä hienoja kertosäkeitä pursuavan levyn upeimmalla sellaisella varustettu Dead Disciples on lähes pakahduttavan kaunis. Groovailevan raskas säkeistö ja taivaita tavoitteleva kertosäe tuovat mieleen sekä Musen että myöhäisvaiheen Smashing Pumpkinsin, mutta Wheelerin melodiantaju pieksee kummatkin omassa lajissaan. Nämä stadionsankarit eivät ole koskaan kuulostaneet niin inhimilliseltä kuin Wheeler laulaessaan niinkin mahtipontisen kryptisiä (ja myönnettäköön hiukan naurettavia) mystis-mytologisia säkeitä, kuten: "In the shadows of death and gloom/ Hiding seeking solace in the catacombs/ Dead and resurrected in a foreign land/ Reincarnated as a hawk-like man." Mytologian aiheet, historia, romanttinen runous ja jopa William Shakespeare tuntuvat olevan Wheelerin tärkeitä muusia ja onhan hän ennenkin kirjoittanut kappaleita, kuten Orpheus, Nocturne, Starcrossed ja The Sweetness of Death by the Obsidian Knife. Romantiikka oli läsnä jo 1977-levyn nostalgisessa suloisuudessa ja jopa Nu-Clear Soundsin hiukan epätodellisissa katuvisioissa.



Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen autioituneesta aavekaupungista kertova Pripyat vaihtelee pelkistetyn hennon rumpukoneavusteisen säkeistön ja 60-lukulaisesti poppailevan kertosäkeen välillä. Lopussa Wheeler heittää peliin jopa modulaation, jota harvoin rockissa käytetään, mutta joka kuuluu Ashin vakiotemppuihin. Kappaleen lyriikoissa Wheeler samalla sekä suree ihmisen tapaa tuhota ympäristöään että juhlii ihmisistä tyhjentyneen ja luonnon valtaaman kaupungin kauneutta: "I hate to watch you destroy yourself/ I can't leave you here on your own/ It's the strangest thing I've ever felt/ All alone in the dead zone/ Nature is now reclaiming/ Secrets time will never tell/ I listen to the deafening silence/ In the beautiful lost citadel."



Levyn alkupuoliskon taso on niin kova, ettei Ash aivan onnistu pysymään sen tahdissa koko albumin kestoa. Autotallityyliin rokkaileva, Ashin uran alkuvaiheet mieleen tuova Ichiban on hyvä kappale, mutta edeltäjiensä ekstaattisuuden jälkeen vaikuttaa kuitenkin enemmän maukkaalta välipalalta. Space Shotin avaruusdiskorock ei sekään nouse tarttuvuudestaan huolimatta levyn parhaimmistoon, vaikka sisältääkin mielenkiintoisen autoharppu/syntetisaattori instrumenttiyhdistelmän.

Tummasävyinen Neon sisältää kertosäkeen, josta moni Wheeleriä vähäisempi kirjoittaja antaisi oikean kätensä, Ashilla se menee hiukan peruskauran puolelle. Trailer-levyn punkhenkeä uhkuva Command ei sekään oikein osu maaliinsa täydellisesti, mutta dramaattisen 60-lukulainen Song of Your Desire alkaa ohjata laivaa taas oikealle kurssille.

Dionysian Urgen klassisella Ash-powerpopilla Wheeler ja kumppanit palaavat taas tykittämään täyslaidallisia musiikillista kultaa. Kevään korvalla julkaistu single on ylistyslaulu hedelmällisyyden ja viinin jumalalle, elämän heräämiselle ja sydämessä sykkivälle villille halulle: "Entering an altered state/ Close to ecstasy/ Carried on a tide of bliss/ Sensuality/ Senses heightened in the dance/ Give in to the beat/ I'll be waiting for your kiss/ Now tell me that you don't believe." Jälleen kerran Wheeler osoittaa lyyrisen omaperäisyytensä kirjoittaessaan rock-laulussa seksistä kovin eri lailla kuin perinteisesti on tapana.



Ensimmäisen singlekatraan päättää upea 70-lukulaisen laulajalaulunkirjoittajamaisesti rentoileva War With Me, jota ei olisi mitenkään mahdotonta kuvitella vaikkapa Carole Kingin klassikkolevyille. Levyn bonusraitaosuuden aloittaakin sopivasti Carly Simon -laina Coming Around Again, joka on pelastaa alkuperäisen upean melodian kasarijuustosovituksen kynsistä. Ashin version massiivinen särökitararock toimii reilusti paremmin kuin vuonna 1986 ilmestyneeseen Sydän karrella -elokuvaan kirjoitettu alkuperäinen.

Ilkeästi suriseva The Creeps rokkaa kovempaa kuin yksikään varsinaisista singleistä ja rumpali Rick McMurrayn kirjoittama suhteen uudelleen aloittamista toivova CTRL+ALT+DEL ei joudu ollenkaan häpeämään Wheelerin kirjoittamien kappaleiden rinnalla. Albumin päättävä pianovetoinen Do You Feel It? on oikeastaan levyn ainoa kappale, joka jättää vähän happaman maun suuhun. Kasari-AOR-sovituksineen ja saksofoneineen se menee reippaasti makeilun puolelle ja tuntuu muun levyn kontekstissa hiukan halpahintaiselta vitsiltä. Ironinen kikkailu ei yleensä niin hyvin melodramaattisen suureleisyyden ja aidon koskettavuuden välillä tasapainottelevalle Ashille sovi.


Kokonaisuutena A-Z Vol. 1 onnistuu muistuttamaan siitä, kuinka ainutkertaisen hieno yhtye Ash todellakin on. Harva orkesteri kykenee julkaisemaan varteen otettavan singlen parin viikon välein, saati sitten tekemään sen näin hyvin. Ash on aina hallinnut hienojen singlejen tekemisen. Sen vahvuus on melodisessa, omilla jaloillaan seisovassa, kolmiminuuttisessa popkappaleessa – popmusiikin perusyksikössä. A-Z Series -projekti on vapauttanut yhtyeen keskittymään jokaiseen kappaleeseen yksitellen ja sen oman Atomic Hearts levy-yhtiön kautta toimiminen on päästänyt sen nykypäivän levyteollisuuden paineista. Itsepäisen omaehtoisesti toimiva Ash on onnistunut näin säilyttämään oman omaleimaisuutensa sekä melodisesti että lyyrisesti ja saavuttamaan uudelleen musiikintekemisen riemun. Lopputuloksena on levy, jonka ainoa kilpailija vuoden albumin tittelistä saattaa hyvinkin olla loppuvuodesta oletettavasti julkaistava A-Z Vol. 2.