Samae Koskinen: Kuuluuko, kuuntelen

Yleensä pyrin levyjä arvioidessani vertailemaan niitä suhteessa kyseisen artistin muuhun tuotantoon. Nyt kuitenkin täytyy myöntää, että tietoni Sister Flo -yhtyeestäkin tutun Samae Koskisen aikaisemmista ansioista ovat kovin hatarat. Vuonna 2009, kun Koskisen toinen soololevy Elossa ilmestyi, kuuntelin sen kerran läpi ihastumatta siihen kuitenkaan sen kummemmin. Ottaen huomioon, että Koskinen tuntui albumia tehdessään perehtyneen nimenomaan sanoituksiin, väsättyään niitä itsensä Kauko Röyhkän kanssa, oli hassua, että juuri levyn tekstien teemallisuus oli niin ylikeitettyä, että se tahtoi palaa pahasti pohjaan. Melodisesti Koskisella ei juuri ollut ongelmia, mutta hänen oivat kappaleensa tahtoivat jäädä lyyrisen yliyrittämisen jalkoihin. Kosketukseni Sister Flo'hun on jäänyt oikeastaan epämääräiseen kuvaan siitä, että Hyvinkää on ihan kiva kappale.

Siinä missä Elossa-levyllä Koskinen oli jo osittain mukana lyriikoiden kirjoittamisessa, hänen ensilevyllään Vol. 1 teksteistä vastasi kirjava joukko runoilijoita. Tuoreella Kuuluuko, kuuntelen -albumilla Koskinen on viimein valmistunut täyspainoiseksi laulaja-lauluntekijäksi, sillä nyt Koskisella on hallussaan sekä säv. että san.. Itse asiassa Kuuluuko, kuuntelen sanoitukset ovat suurimmalta osin niin oivaltavia, hauskoja, koskettavia ja kerta kaikkiaan hyviä, ettei voi kuin ihmetellä mitä Koskinen vaiheili aikaisempien levyjensä kohdalla. Kun vielä melodisestikin on syntynyt selvää jälkeä, aletaan jo lähestyä todellista huippulevyä.

Albumin ensimmäisenä singlenäkin julkaistu En anna periks aloittaa levyn poikkeuksellisen vahvasti. Kappaleen pelkistetyn hienosta popilmaisusta ja naivistisen suorasukaisista, mutta samalla oivaltavista sanoituksista tulee mieleen aikuistunut Karkkiautomaatti. Kuvitelkaapa, jos Janne Kuusela ei olisi hukannut mojoaan, vaan olisi jatkanut siitä, mihin jäi Karkkiksen klassisella Suudelmilla-albumilla ja Liekin kahdella ensimmäisellä levyllä. Yhteys jälkimmäisen 70-lukulaisiin kosketinsoundeihin ei ole muuten sattumaa: Kuuluuko, kuuntelen -albumin kiippareista vastaa Liekin Okke Komulainen. Paul MacCartneyn, Lovin' Spoonfulin, purkkapopin ja väliosassaan jopa Motownin mieleen tuova hieno Eväsretki kertoo päällisin puolin huolettomasta reissusta luonnon helmaan, mutta onnistuu useiden Kuuluuko, kuuntelen -levyn kappaleiden tavoin kuin huomaamatta sanomaan jotain paljon syvällisempää. Kappaleen melodian on niin loistava, että sen mukana hyräilee jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Ylväs Hän, jolla ei ole mitään yhdistelee Lennon-melodiaa, kauniita lauluharmonioita ja George Harrison -kitarointia ymmärrettävän hienoin lopputuloksin. Lyriikoissa paikkansa maailmassa kadottanut kertoja harhailee neuvottomana hajonneen suhteen jälkeisellä joutomaalla, tosin yksityiskohtien jääden hiukan hämärän peittoon. Verrattoman pirteästi poukkoilevassa Tarinoita-kappaleessa Koskinen pohtii oivallisesti huonon itsetunnon, stereotypioiden ja ennakko-odotusten tuhoisia vaikutuksia. Mollivoittoisemmassa albumin nimibiisissä kuullaan jopa ripaus Neu!:n tai Canin krautrock-jumitusta Koskisen etsiessä todellista ihmiskontaktia yksinäisyyden ja pinnallisuuden keskellä. Komeasti kaartavassa kertosäkeessä lauluharmoniat vellovat kuin edesmenneellä popnero Elliott Smithillä. Paikoitellen hyvin Liekki-mäinen Nuorelle miehelle puolestaan tarjoilee hienosti vertaistukea vanhoilta ulkopuolisilta nuorille kohtalotovereilleen: "Susta tuntuu ulkopuoliselta, mutta älä välitä ei se tuu jatkuun koko elämää. Sun voi olla vaikee olla, mutta älä luovuta, sä oot nytkin jonkun unelma."

Pisteet Samaelle myös Wolverine-tatskasta!

Upea Hän, jolla on kaikki tiivistää vakiintuneen suhteen riemut ja surut neljään loistokkaaseen minuuttiin, joilla Koskinen kanavoi jälleen hienosti Elliott Smithin huokailevaa kauneutta. Ilmeisesti Koskisen naimisiinmenosta kertova haitarilla koristeltu valssi saattaa tulevana kesänä soida useammissakin hääjuhlissa ja miksipä ei, hieno kappale nousee helposti Koskisen tuotannon kruununjalokiveksi

Pieniä hutejakin levylle on päässyt. Mökki-kappaleen perisuomalainen pastoraali-idylli tuo suuhun lämpimän keskikaljan ja liian kauan jääkaapissa seisseen makkaran ummehtuneen maun ja sen Dire Straits -tyyliset maukkaat kitarakuviot sopivat kokonaisuuteen kuin ruostuneet naulat antiikkihuonekaluun. Koskisen sävellysten helmasynti taitaa olla, että hän käyttää kappaleissaan hiukan liian usein samantyyppistä nousevaa sointukulkua, jonka ansiosta levyn loppupuolen biisit kuulostavat jo vähän turhankin tutuilta. Näin käy sekä Kesämökin, että hiukan kasarityylisen Uusi maailmanjärjestys -kappaleen kohdalla, joka on kuin heikompi versio Kuuluuko, kuuntelen -biisistä. Lapsuus lopettaa albumin sentään kohtuullisen hyvin, mutta siinä on kuitenkin jotain hiukan liian suomirock-maista nuoruudenmuisteloineen ja pöyhkeine mahtipontisuuksineen. Koskinen on lopulta parhaimmillaan pienimuotoisemassa ilmaisussa. Levyn lopettaminen jazzahtavan progejamin feidaamiseen on epätyydyttävä ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan Kuuluuko, kuuntelen on kuitenkin loistolevy. Koskisen musiikki on melodisesti nokkelaa, muttei näsäviisasta, kikkailevaa tai trendien perässä juoksevaa. Hänen kitarapoppinsa on samalla sekä perinteisiin vahvasti nojaavaa että tuoreen kuuloista. Sanoittajana hän on todellinen lahjakkuus, joka ei enää onneksi pidä kynttiläänsä vakan alla. "Oon täällä yksin taas ja koitan teitä tavoittaa, kuuluuko, kuuntelen", Koskinen laulaa albumin nimibiisissä. Kuuluu kyllä ja kuuntelen mielelläni.