R.E.M.: Collapse Into Now

Vaikea uskoa, mutta tänä vuonna on kulunut jo 20 vuotta R.E.M.:in kaupallisesta läpimurrosta, Out of Time -albumin myötä vuonna 1991, ja lähes yhtä kauan Automatic For The Peoplesta (1992), levystä, joka on monien mielestä yhtyeen mestariteos. Loppujen lopuksi Michael Stipe, Peter Buck ja Mike Mills sekä olennaisimman osan matkaa mukana ollut rumpali Bill Berry ovat kuitenkin olleet kauemmin kulttibändi kuin varsinainen supersuosittu popbändi. Se aloitti uransa indiekulttiyhtyeenä ja taisteli tiensä kymmenessä vuodessa listojen huipulle. Ihan takaisin pikkuräkälöiden kiertämiseen pakettiautolla se ei palannut, mutta jo vuonna 1994 julkaistu Monster sai kriitikoilta verrattain huonon vastaanoton ja kaupallinen alamäki alkoi vuonna 1996 ilmestyneellä New Adventures in Hi-Fillä, joka myi "vain" 5 miljoonaa kappaletta.

Todelliset ongelmat alkoivat kuitenkin vuonna 1997, kun Berry jätti alkuperäisessä kokoonpanossaan 17 vuotta toimineen yhtyeen. Berryn lähtöä seuranneet levyt Up (1998), Reveal (2001) ja Around The Sun (2004) jatkoivat R.E.M.:in sekä kaupallista että kriittistä laskusuhdannetta. Näistä erityisesti viimeksi mainittu sai osakseen lähes universaalin lyttäyksen. Kolmetoista vuotta Out of Timen julkaisun jälkeen R.E.M. oli taas faniensa rakastama, mutta suuren yleisön hylkimä vaihtoehtoyhtye.

Viime levynsä, vuonna 2008 julkaistun Acceleraten, myötä se joutui niiden yhtyeiden kerhoon, joiden jokaiselta levyltä odotetaan paluuta "klassikkosoundiin". Tässä tapauksessa tietysti Automatic For The Peoplen tummasävyiseen melodisuuteen. Tähän R.E.M. ei ryhtynyt, mutta Acceleratella se yritti olla taas energisempi lattean ja laimean Around The Sunin vastapainoksi. Klassisen R.E.M. -soundin ystäviä keskinkertainen levy ei kuitenkaan tyydyttänyt. R.E.M. tuntui yrittävän liikaa.

Viime tammikuussa indiefolk-yhtyen The Decemberists nousi Billboardin listan kärkipaikalle hyvin Automatic For The People -aikojen R.E.M.:iltä kuulostavalla The King Is Dead -albumillaan. Peter Buck jopa soitti hittisinglellä Down By The Water. Samoihin aikoihin, kun The Decemberists juhli listan paalupaikkaa omalla levyllään R.E.M. julkaisi uuden singlensä Mine Smells Like Honey. Kappale oli itse asiassa hyvinkin mainio energinen power pop -biisi, jossa oli R.E.M.:lle tyypillinen iskevä kertosäe ja Mike Millsin klassisen hienot lauluharmoniat. Uusi Losing My Religion tai Everybody Hurts se ei missään tapauksessa ollut, mutta kaiken kaikkiaan laulu kuulosti kuitenkin hyvältä. Paluuta Automatic For The Peopleen oli kuitenkin turha odottaa.

Collapse Into Now saattaa hyvinkin olla pirteintä R.E.M.:iä kymmeneen vuoteen (eli sitten aliarvostetun Revealin), mutta jättää sittenkin toivomisen varaa. Collapse Into Now:lla Stipe, Buck ja Mills sekä aikaisemmin lähinnä industrial-bändeissä soittanut rumpali Bill Rieflin, multi-instrumentalisti Scott McCaughney sekä useat vierailijat tavoittelevat useampia tyylejä yhtyeen historiasta. Levyn aloittavat Dicoverer ja All The Best tuovat mieleen Monster-levyn säröisen jumituksen, levyn parhaalla slovarilla It Happened Todaylla kumarretaan sinne ysärin alkuun mandoliineineen kaikkineen ja Mine Smells Like Honey muistuttaa Life's Rich Pageantin (ja Acceleraten) rajummasta rokkauksesta. Überlin pyrkii Automatic For The Peoplen Driven tummaan vähäeleisyyteen ja albumin päättävällä Bluella vierailee New Advetures in Hi-Fin E-Bow the Letterin tavoin Patti Smith (tosin huomattavasti edeltäjäänsä heikoimmin tuloksin).

Vaikuttaa siltä, että R.E.M yrittää pienoisen kriisin kourissa etsiskellä vaikutteita omasta menneisyydestään, muttei lopulta onnistu löytämään luontevaa paikkaa siinä. Collapse Into Now on miellyttävä levy, joka on paikoitellen loistava (Mine Smells Like Honey, Oh My Heart, It Happened Today, That Someone Is You) ja paikoitellen taas epäonnistuu (Blue, All The Best, Alligator_Aviator_Autopilot_Antimatter; Me, Marlon Brando, Marlon Brando and I). Se ei kuitenkaan koskaan ole varsinaisesti huono. Välillä vain hiukan yhdentekevä. Kuitenkaan harvan näistä kappaleista laittaisi yhtyeen Best Of -kokoelmalle jonkun menneisyyden klassikon sijaan.

Edellisen R.E.M. -levyn aikoihin olin vahvasti sitä mieltä, että bändin olisi jo aika hajota (ja haluan lisätä, että olen yhtyeen fani). Kun Stipe All The Best -kappaleella laulaa: "It's just like me to overstay my welcome.../ Let's sing it and rhyme/ Let's give it one more time/ Let's show the kids how to do it fine", on selvää, että hän on bänditovereineen miettinyt samaa. Toisaalta, mikäs siinä, jos herroilla on silloin tällöin tarjota annos näinkin pätevää R.E.M.:iä. Ei mitään elämää suurempaa. Ei mitään sellaista, mitä ilman ei voisi elää, mutta kuitenkin... On se maailma ehkä loppujen lopuksi hiukan parempi paikka, kun sinne on nämäkin laulut tuotu.