Gerard Way & Gabriel Bá: The Umbrella Academy

Nyt, kun laulaja/laulunkirjoittaja/sanoittaja Gerard Wayn johtama My Chemical Romance on julkaisemassa neljännen albuminsa Danger Days: The True Lives of the Fabulous Killjoys, on aika pureutua Wayn parhaaseen luomukseen. Niin hyvä levy kuin hänen yhtyeensä edellinen julkaisu, The Black Parade olikin, Wayn hienoin aikaansaannos on loistava sarjakuva The Umbrella Academy. Haastatteluissa Way on jo pidemmän aikaa kertonut olevansa sarjakuvafani, mutta yhtyeen hienoimpienkin kappaleiden takana kummitteleva naiivi goottiromantiikka ja esimerkiksi The Black Parade albumin kansilehdykän täyttämät steampunk-/goottikliseet eivät antaneet aihetta odottaa paljoakaan. Harvoin rokkarit ovat laajentaneet sarjakuvien kentälle ja silloinkin yleensä heikoin tuloksin (Glen Danzigin kököt väkivaltapornokauhusarjikset tulevat lähinnä mieleen). Yllätys oli mitä suurin, kun sain lopulta käsiini Wayn ja kuvittaja Gabriel Bán vuonna 2007 julkaistun The Umbrella Academy: Apocalypse Suiten. Se oli nimittäin ensimmäisestä ruudusta lähtien loistava.

The Umbrella Academya lukiessa oli vaikea uskoa, että kyseessä oli Wayn ensimmäinen ammattimainen sarjakuvakäsikirjoitus. Sille ei nimittäin tarvinnut antaa minkäänlaista aloittelijatasoitusta, eikä se selvästi myöskään ollut kyllästyneen rocktähden turhamainen askarteluprojekti. Uskomatonta, mutta totta: The Umbrella Academy nousi suoraan modernin amerikkalaisen mainstream-sarjakuvan kärkikaartiin.

Heti ensimmäisen The Umbrella Academy -tarinakokonaisuuden, Apocalypse Suiten, ensimmäinen sivu hämmentää, mutta samalla kiehtoo. Kuva näyttää vanhanaikaisen show-painijan hyökkäämässä lonkeroavaruushirviön kimppuun ja teksti selittää: ” Se tapahtui samaan aikaan, kun ”Tusslin’ Tom” Gurney tyrmäsi avaruusmustekalan Rigel X-9:ltä…” – alusta asti Way ja Ba rakentavat tarinan lisäksi kokonaisen maailman. Kokonaisuus paljastuu hitaasti kankaan alta, mutta alusta asti lukija saa kuvan rikkaasta universumista ja historiasta, jota sarjakuvan hahmot asuttavat. Maailmasta, jossa roskakulttuuri, b-elokuvat, vanhat sarjakuvat, surrealistinen sci-fi ja todellinen historia sekoittuvat kiehtovaksi kudelmaksi.

Mitä sitten tapahtui samaan aikaan, kun ”Tusslin’ Tom” ja avaruusmustekala ottivat yhteen? Tuona hetkenä syntyi 43 erityislaatuista lasta naisille ympäri maailman, jotka eivät olleet aikaisemmin osoittaneet pienimpiäkään raskauden merkkejä. Lapset joko hylättiin tai annettiin adoptoitavaksi. Näistä seitsemän adoptoi Sir Reginald Hargreeves a.k.a. The Monocle, nerokas tiedemies ja rikas liikemies, jonka meriitteihin kuuluivat mm. sellaiset keksinnöt, kuten ”The Televator”, ”The Levitator”, ”The Mobile Umbrella Communicator” ja ”Clever Crisp Cereal”. Kaiken lisäksi ”Monokkeli” oli myös olympiakultamitalisti ja oli voittanut Nobelin palkinnon työstään simpanssien aivokapasiteetin kasvattamisessa. Hän oli myös avaruusolento.

Hargreeves eristi lapset muusta maailmasta ja kertoi adoptoineensa heidät ”pelastaakseen maailman”. ”Pelastaakseen sen miltä?”, kysyi maailma ja Way ja Bá tarjoilevat vastauksen ensimmäisen tarinansa otsikossa: ”Päivä, jona Eiffel-torni sekosi (The Day the Eiffel Tower Went Berserk).”

Tarina esittelee sarjakuvan päähenkilöt sopivan surrealistiseen sävyyn, taistelemassa seonneen ja murhanhimoisen ”zombierobotti”- Gustave Eiffelin taistelukoneeksi ja avaruusalukseksi paljastuvaa tornia vastaan. Selvää on, että kyseessä ei ole mikään normaali supersankarirymistely.

Sarjakuva pääosissa esiintyvät The Umbrella Academy sekä lapsina että myöhemmin aikuisina. Nämä ovat supervahva ja lentävä Numero 1 alias Spaceboy, joka on myös joukon komenteleva ja itseriittoinen johtaja, kapinallinen ja varomaton Numero 2 eli The Kraken, joka osaa pidättää hengitystään rajattoman ajan ja hallitsee veitset erityisen hyvin, narsistinen Numero 3 eli The Rumor, tyttö, joka pystyy tekemään kertomistaan valheista totta, Numero 4 eli The Séance, herkkä lapsi, joka ottoisänsä kokeilujen tuloksena on kasvanut yhä julmemmaksi, ja joka osaa puhua kuolleiden kanssa, Numero 5, The Boy, on mystinen aikamatkustaja, joka on palannut nykyaikaan oltuaan 20 vuotta kadoksissa, edelleen pikkupoikana (jonka sisällä elää 60-vuotiaan mieli), Numero 6 eli The Horror, jonka ihon alla eli hirviö toisesta ulottuvuudesta, naiivi ja helposti manipuloitava poika, jonka kuolemasta muistuttaa patsas akatemian pihalla ja lopulta Numero 7, tyttö, jolla ei näytä olevan yliluonnollisia voimia lainkaan, ja jota Reginald Hargreeves piti ”täysin hyödyttömänä”.

The Umbrella Academy hyppelehtii kahden aikatason välillä – päähenkilöiden ollessa 10-vuotiaita ja 20 vuotta myöhemmin kolmikymppisinä (toki tulevaisuudessakin piipahdetaan). Kaiken surrealistisen sci-fi-/supersankariseikkailun taustalla on tarina ongelmaperheestä – seitsemästä erilaisesta sisaruksesta ja heidän kylmästä, piittaamattomasta ja manipuloivasta isästään (joka jatkuvasti kieltää lapsia kutsumasta itseään isäksi, ja joksi he häntä jatkuvasti kutsuvat). The Umbrella Academy: Apocalypse Suiten keskiössä on voimaton ja ulkopuolinen, isänsä hyljeksimä Numero 7 eli oikealta nimeltään Vanya Hargreeves, joka on aikuisena pistänyt välit poikki isänsä ja sisarustensa kanssa ja on kirjoittanut näistä paljastuskirjan: ”Extra Ordinary: My Life as Number 7”. Samalla se on myös tarina lapsuuden viattomuuden ja nuoruuden unelmien kuolemasta. Numero 5:n sanoin: kuinka ”pahaksi kaikki oli mennyt, kuinka kaikki oli mennyt pieleen.”

Tarinan tapahtumat alkavat sisarusten palatessa kotiin ottoisänsä kuoleman jälkeen ja vanhojen koskaan parantumattomien haavojen jälleen avautuessa. Way ei paljasta läheskään kaikkea sisarusparven historiasta. Miten Numero 6/ The Horror on kuollut? Miksi Spaceboylla on gorillan vartalo? Miksei ryhmän varoituksia maailmanlopusta uskota? Mitä kaikkea on ylipäänsä tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana? Salaisuudet paljastuvat vähitellen tarinan lomassa, kun lukija oppii hitaasti tutustumaan sisaruksiin. Paljon jätetään myös tuleviin osiin.

Apocalypse Suitessa The Umbrella Academy kohtaa katkeran ja hyvinkin voimakkaaksi paljastuvan Vanyan, josta tulee murhaajista ja psykopaateista kootun The Orchestra Verdammtenin johtaja ja sooloviulisti The White Violin. Orkesteri pyrkii esittämään mestariteoksensa ”maailmanlopun sarjan”, jonka grande finalé on maapallon tuhoutuminen. Loppujen lopuksi Apocalypse Suite on kertomus sisarkateudesta, isän hyväksynnän tavoittelusta ja ryhmän keskinäisistä rakkaussuhteista. Omaperäisessä tarinassa piisaa imua.

The Umbrella Academyn toinen seikkailu, vuodenvaihteessa 2008-2009 julkaistu Dallas, puolestaan keskittyy Numero 5:n menetettyihin vuosiin tulevaisuudessa ja Kennedyn salamurhaan. Dallas on hieman Apocalypse Suitea sekavampi kokonaisuus monimutkaisine sci-fi-konsepteineen, mutta jatkaa kuitenkin sisarparven tarinaa tyylillä ja sisältää vähintään yhtä monta ikimuistoista hetkeä kuin edeltäjänsäkin. Näistä pehmoeläinnaamareihin pukeutuneet psykopaattiset murhaajat Hazel ja Cha-Cha jäävät erityisesti kummittelemaan mieleen. Erityismaininnan saa myös villiintyneen Abraham Lincoln -patsaan tuhoaminen, millä muullakaan kuin, John Wilkes Booth -patsaalla.

Gerard Way on maininnut tärkeimmäksi vaikuttajakseen englantilaisen sarjakuvakäsikirjoittaja Grant Morrisonin, erityisesti tämän surrealistis-psykedeelis-burroughsilaisen Doom Patrolin, joka oli yksi niistä 80-luvun supersankarisarjakuvista, jotka muuttivat koko amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan kentän. Morrisonin vaikutus onkin nähtävissä The Umbrella Academyssa selvästi, mutta samalla Wayn luomus sisältää tarpeeksi omaperäisiä aineksia. Mukana on paljon Morrisonilta tuttua outoutta ja ylipäänsä 80-lukulaista ”realismia”, jossa kaikista yliluonnollisista ilmiöistä huolimatta eletään todellisessa maailmassa ja tunnetaan todellisia tunteita. Superrosvot eivät ole harmittomia höyrypäitä, vaan vaarallisia, murhanhimoisia psykopaatteja, ja väkivalta on veristä ja tappavaa. The Umbrella Academy ei kuitenkaan ole mikään tympeä synkistely, vaan sisältää paljon huumoria, viittauksia 50-luvun kulttuuriin ja saman ajan klassikkosarjakuviin ja ennen kaikkea lämpöä, joka tulvii sille keskeisestä perheympäristöstä. Vaikka sisarusten läheisin henkilö on puhuva simpanssi, äiti muovinen anatomianukke ja he itse henkisesti epätasapainoisia ja riitelevät jatkuvasti, tuovat inhimilliset ja aidot ihmissuhteet sarjakuvaan hehkua, jota harvoin supersankariseikkailuista löytyy.

Yhtä tärkeä osuus The Umbrella Academyn onnistumiseen on brasilialaisen Gabriel Bán upea taide, joka tuntuu tarinan edetessä kehittyvän aina vain hienommaksi. Hän hallitsee vaivattomasti niin suurelliset visiot kuin hienovaraisen pienimuotoisuuden. Báltakin omaperäistä otetta löytyy, vaikka erityisesti Hellboy-sarjakuvasta tunnettu Mike Mignola on selkeä vaikuttaja hänen taiteeseensa.

Kriitikot ovat olleet lähes yksimielisiä Umbrella Academyn hienoudesta ja Apocalypse Suite voittikin vuonna 2008 arvostetun Eisner-palkinnon parhaasta minisarjasta ja vuonna 2009 parhaasta uudelleenjulkaisusta. Hyväksyntänsä sarjakuvalle ovat antaneet sekä Wayn idoli Grant Morrison että toinen nykysarjakuvan legenda, Sandman-käsikirjoittaja Neil Gaiman.

My Chemical Romancen uuden levyn ansioista The Umbrella Academyn jatko todennäköisesti viivästyy. Seuraava osa, nimetään Hotel Oblivion, keskittyy Wayn sanojen mukaan ryhmän vanhojen vihollisten, etenkin heidän arkkivihollisensa Dr. Terminalin historiaan. Hotel Oblivionin on vihjailut olevan ”se hirvittävä paikka”, josta ”kukaan ei koskaan pakene” eli ilmeisesti jonkinlainen vankila, johon Hargreeves on sullonut akatemian viholliset. Tällä hetkellä Way suunnittelee sarjakuvien saralla MCR:n uuden levyn hahmoihin keskittyvää The True Live of Fabulous Killjoysia yhdessä Shaun Simonin ja Becky Cloonanin kanssa. Eikä käy kieltäminen, että yhtyeen uudesta videosta napakasti nimetylle Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na) -kappaleelle, tulee vahvasti mieleen The Umbrella Academyn tunnelma. Onpa videolla mukana nykyään Wayn kanssa ystävystynyt Grant Morrisonkin pyssyä heiluttelemassa (kaljupäinen mies harmaassa takissa). The Umbrella Academy -elokuvastakin kulkenut huhuja. Saa nähdä miten sisarusten seikkailut taipuvat valkokankaalle. Turhaa kenties tosin, sarjakuva on jo niiden täydellinen ilmenemismuoto.