The Idle Race: The Birthday Party

Jostain kummasta syystä Jeff Lynnen johtama Electric Light Orchestra eli tuttavallisemmin ELO ei ole koskaan ollut kovin arvostettu yhtye. Ehkä syynä olivat nykyään nololta tuntuvat 70-luvun rock-ylilyönnit mahtipontisine konserttirekvisiittoineen, yhtyeen jäsenten disko-playboy-look (pörröiset kuontalot, aurinkolasit, parrat ja avonaiset kaula-aukot) tai pompöösi rock 'n' rollia, beatles-poppia ja klassista musiikkia yhdistelevä soundi. Hienoisesta camp-elementistä huolimatta ei käy kieltäminen, että sellaiset albumit, kuten New World Record, Out of the Blue tai Eldorado sekä sellaiset hitit, kuten Mr. Blue Sky, Living Thing, Can't Get It Out of My Head tai jopa naurettavuuden rajamailla kieppuva Rockaria! kuuluvat popmusiikin raskaaseen sarjaan. Yleensä yhtyettä on syytetty muovisesta sieluttomuudesta ja persoonallisuuden puutteesta, mutta verrattuna 70-luvulla arvostettuihin rasvaisiin (ja epäilemättä "sielukkaisiin") boogie-koneisiin ELO:n musiikki on kestänyt aikaa mainiosti.

Ennen ELO:a yhtyeen sävellyksistä, sanoituksista, sovituksista, levyjen tuotannosta, lead-laulusta ja kitaroista vastaava Jeff Lynne vaikutti lyhyen aikaa popeksentrikko Roy Woodin ja ELO:n toisen vakijäsenen rumpali Bev Bevanin rinnalla The Moven parilla viimeisellä levyllä. Sähäkkänä psykedeelisenä mod-poppina (tyyli, joka myöhemmin saisi nimen freakbeat) aloittanut The Move oli siirtynyt 70-luvulle tultaessa yhä raskaampaan jytäsoundiin ja kunnianosoituksiin klassiselle rock 'n' rollille. Näillä albumeilla, vuonna 1970 julkaistulla Looking Onilla ja 1971 ilmestyneellä Message from the Countrylla, alkoi muotoutua vähitellen ELO:n ensimmäinen kokoonpano.

Jeff Lynne ei kuitenkaan ollut ilmestynyt The Moveen tyhjästä, vaan oli tätä ennen johtanut yhtyettä nimeltään The Idle Race. Birminghamilaisyhtyeen juuret juonsivat aina vuoteen 1959 asti, jolloin kitaristi Dave Pritchard, basisti Greg Masters ja rumpali Roger Spencer perustivat yhdessä teinipoikien rokkibändin. Yhtyeen laulajat vaihtelivat, kunnes 60-luvun alussa bändiin liittyi vokalisti Mike Sheridan, ja pumpun nimeksi tuli Mike Sheridan and The Nightriders. Tämä kokoonpano pääsi jopa levyttämään EMI:lle ja Polydorille, ja tuolloin sen kokoonpanoon kuului myös nuori Roy Wood.

Wood jätti Nightridersin vuonna 1965 ja Sheridan pian tämän jälkeen. Pritchard, Masters ja Spencer soittelivat vähän aikaa kitaristi Johnny Mannin kanssa, mutta yhteistyö jäi lyhytikäiseksi. Lopulta uudeksi kitaristiksi löytyi nuori Jeff Lynne. Vähän aikaa Pritchard hoiti laulusolistin hommat, mutta nopeasti kävi selväksi, että Nightridersin uusi johtohahmo oli Lynne.

Vuonna 1966 yhtye alkoi kehittyä psykedeelisempään ja kunnianhimoisempaan suuntaan, ohjenuoranaan The Beatlesin uudet, kokeilevammat kappaleet. Nightriders oli nimenä liian vanhanaikainen ja yhtye ristittiin uudestaan The Idle Raceksi.

The Idle Race soitti modien suosimasta R&B:stä kehittynyttä ja psykedeelistä rockia edeltänyttä musiikkia, jota myöhemmin tultaisiin kutsumaan nimellä freakbeat. Tyylin keskeisiin elementteihin kuuluivat erilaiset studiokokeilut, flanger-efektit, surisevat fuzz-kitarat naitettuna suoraviivaisen tarttuviin, jopa naivistisiin pop-kappaleisiin. Tyylin vastine oli amerikkalainen psykedeelinen garage rock, mutta tämä eurooppalainen vastine oli serkkuaan leikkisämpää ja blues-kuvioita enemmän kiinnostunut popista poptaiteena.

The Idle Race ei kuitenkaan ollut genren tyypillisimpiä edustajia. Tältä se saattoi kuulostaa vielä vuonna 1967 julkaistulla surrealistisella ensisinglellään Imposters of Life's Magazine (Euroopassa yhtye debytoi Roy Woodin kirjoittamalla ja samoihin aikoihin The Moven esittämällä Here We Go Around the Lemon Treellä). Kappale oli lähes maaninen poptaideräjähdys eriskummallisine ääniefekteineen ja iloluontoisine nonsense-sanoituksineen kuin suoraan Lewis Carrolin tuotannosta.



Itse asiassa tämä lapsenomaisuus ja kaipuu lapsuuden estottomiin mielikuvitusleikkeihin oli yksi koko brittiläisen psykedelian ja erityisesti The Idle Racen tuotannon peruspilareista. Samoin musiikkityyliä väritti sekä nostalginen että parodioiva kaipuu viktoriaanisen ajan myyttiseen viattomuuteen ja ajan music hall -lauluihin. Tällainen estetiikka vallitsi myös The Beatlesin vallankumouksellisella Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -albumilla, joka tulisi muiden The Beatlesin psykedeelisen kauden kappaleiden ohella olemaan Jeff Lynnen ohjenuorana tämän koko uran ajan.

Toisin kuin The Beatlesin kokeilut, The Idle Racen singlet eivät ottaneet myydäkseen. Tämä ei kuitenkaan estänyt Lynneä kumppaneineen valmistelemasta yhtä psykedeelisen aikakauden riemastuttavimmista ja erikummallisimmista luomuksista: The Idle Racen vuonna 1968 julkaistua debyyttialbumia The Birthday Party.

The Beatlesin mestariteoksen tavoin The Birthday Party oli verhottu tuolloin vielä harvinaiseen avattavaan gatefold-kanteen. Etukannessa yhtye poseerasi jättikokoisen syntymäpäiväkutsukortin ympärillä ja kansien sisällä avautui kuva vanhanaikaisesta virallisesta juhlalounaasta, jonka osallistujina olivat monet tuon ajan julkkikset ja rocktähdet – viittaus Sgt. Pepperiin oli enemmän kuin selvä.

Musiikki kansien sisällä oli kuitenkin vielä The Beatlesiakin eriskummallisempaa. Levyn aloittava Skeleton and the Roundabout on kuin jostain sadun ja painajaisen välimaastossa tasapainoilevasta tivolista. Kappale pyörii ympäri maanisesti hekottaen ja kertoo outoa tarinaa luurangonlaihasta miehestä kuljettamassa karusellia. Yhtäkkiä hän tajuaa, että voisi ulkomuotonsa puolesta sopia "kummitukseksi kummitusjunaan". Näin käykin ja mies ansaitsee kahmalokaupalla kolikoita roikkumalla kummitusjunan portista. Lopulta hän kuitenkin syö liikaa ja päätyy takaisin karuselliinsa, ja laulu jatkaa pökerryttävää kierrostaan: "Climb aboard my roundabout/ Climb aboard my roundabout/ Climb aboard my roundabout/ Climb aboard my roundabout!"



Sateenkaaren väreissä hohtava sekä satumainen että pelottava ja hiukan nyrjähtänyt matka jatkuu albumin seuraavalla raidalla. Se alkaa versiolla Patty ja Mildred J. Hillin Good Morning to Alliin perustuvalla klassisella Paljon onnea vaan -laululla ja siirtyy siitä Lynnen omaan Birthday-kappaleeseen. Music hall -henkinen, kauniisti orkestroitu laulu tulvahtaa kuin vanhalta naarmuiselta savikiekolta ja kertoo tarinan naisesta, joka tekee (todennäköisesti) itsemurhan, koska kukaan ei saavu hänen syntymäpäivilleen.

I Like My Toys kuulostaa nimensä puolesta pirtsakammalta ja sitä se totta tosiaan melodiansa puolesta onkin, mutta sen sanoituksissa lapsenomaisuuden ja pimeyden keitos porisee entistä voimakkaampana. Laulu kertoo 31-vuotiaasta miehestä, joka luettelee omistamiansa leluja. Miekkosen äiti patistaa häntä töihin, mutta tämä kertoo, ettei "16 vuoden levonkaan jälkeen voi vielä hyvin". Äiti uhkaa hajottaa miehen lelut ja kiistää tämän olevan lapsensa. Kappaleen lopussa sen päähenkilö tuntuu katkaisevan viimeisetkin siteet todellisuuden kanssa ja matkaa leluineen ja koneineen tähtiin: "I had a plane, I had a crane/ That could lift up all my trains and all my cars/ I had a boat that couldn't float/ So my machine and me are going to the stars."



Albumin seuraava kappale Morning Sunshine jättää hetkeksi hyvästit sitä edeltäneille synkille saduille. Kauniin haaveileva laulu on yksi levyn hienoimmista hetkistä ja ennustelee myös osaltaan sitä soundia, jota Lynne tulisi ELO:n parissa kehittelemään.

Kaunis on myös Follow Me Follow, joka kehittelee samaa kotoa karkaamisen teemaa, jota The Beatles tutkiskeli Sgt. Pepperin paljon kirjaimellisemmalla She's Leaving Homella. Lynnen visio on oudompi ja pahaenteisempi: "See how they go on the wings of a shiny bird/ And they'll all be friends together now they're leaving/ See how they try to be happy when they're leaving home/ But the captain of the shinybird won't wait now/ Follow me follow/ Follow me too far away." Tässä lähdetään vapautumisen sijasta matkalle jonnekin kauas, josta ei ehkä koskaan voi palata.

Toki Follow Me Follow'ssa saattaa olla kyse myös huumetripistä, mutta kaikesta psykedeelisyydestään huolimatta on huomionarvoista todeta, etteivät psykedeeliset huumeet kuuluneet ainakaan mitenkään kirjaimellisesti The Idle Racen musiikkiin. Lynnen lauluista ei löydy kovin paljoa hempeästi leijailevaa hämyilyä, joka mahdollistaisi lempeän matkan aistien ovien tuolle puolen. Enemmänkin koko levy on kuin vain vaivoin naamioitu paha trippi. Lähes maanisen iloluontoisuuden takana piileksivät irvistelevät hirviöt, yksinäisyys ja jopa kuolema.



Kepeästi keinahteleva Sitting on a Tree on jälleen yksi kummallinen tarina, tällä kertaa miehestä, joka istuu puussa laskemassa ihmisiä: "I often sit alone up in a tree/ Waving to the ones that wave at me/ I think well just how stupid can they be/ Waving to a man up in a tree... All I ask is a piece (tai peace) of mind/ Which I lost somewhere down amongst the mess/ All I want is for people to be kind/ And walk slower to be counted when they pass." Kuin peilitalo kappale hämää, harhauttaa ja eksyttää, kunnes kuuntelija ei enää ole ollenkaan varma mistä loppujen lopuksi on kyse. Väliäkö tuolla, kun Lynnen hieno melodia imee mukanaan.

Kuin piirrettyjen tunnarina alkava On With the Show vaikuttaa lallatteluineen ja "feel alright" -sanoituksineen huolettomalta, mutta sekin piilottaa sisäänsä synkemmän viestin, kenties rock-kiertueiden tympäisevästä arjesta: "Feel alright/ From the evening to the early light/ Nowhere to go but it's on with the show."



Villiintyneen lelujunan lailla toikkaroiva, melkeinpä mairean iloinen, mutta eittämättä tarttuva Lucky Man kertoo miehestä, joka kohtaa epäonnisen tapahtuman toisensa jälkeen. Miehen löytäessä pommin uidessaan meressä (?!) ja sen tottahan toki, räjähtäessä, yhtye heittää peliin lapsenomaisen innokkaasti massiivisen räjähdysefektin. Tällainen ääniefektien lisäily kappaleisiin on The Idle Racelle tyypillistä, ja The Birthday Party onkin ennen kaikkea studioluomus, jossa Lynne ja kumppanit ovat kuin lapsia karkkikaupassa.

Mrs. Wardilla pohditaan 60-luvun lopulle keskeistä sodanvastaisuutta, mutta toisin kuin amerikkalaiset virkaveljensä, The Idle Race siirtää tämänkin teeman viktoriaaniseen aikaan ja tarina nähdään kummallisesta vinkkelistä, jossa rouva Ward ilmoittaa poikansa sotaväkeen vastoin näiden tahtoa, katuen sitä turhaan myöhemmin. Hauska ja melodisesti hieno Pie in the Sky on puhdasta psykedeelistä hölynpölyä parhaimmillaan: "Pie in the sky/ Who's to say why it won't happen?/ Mountains of dreams/ Floods like a stream running down them/ Through rocky glades/ We'll find a way." Kappaleen on poikkeuksellisesti kirjoittanut Lynnen sijaan yhtyeen rytmikitaristi Dave Pritchard.

Rehevästi orkestroitu Lady Who Said She Could Fly alkaa makaaberisti laulun päähenkilön siipien murskaantuessa ja hänen pudotessaan taivaalta. Laulun edetessä paljastetaan, että lapsesta asti lentämistä rakastanut nainen huomasi eräänä päivänä kasvattaneensa siivet ja kykenevänsä lentämään vapaana kuin taivaan lintu. Todellisuus kuitenkin iskee hänet varsin kirjaimellisesti harmaaseen asfalttiin. Lopulta hän nousee taivaalle uusin siivin ja sädekehä päänsä ympärillä: "Now she's been repaired and her wings are as new/ She's laughing and dancing way up in the blue/ But look she has gone, where could she go to?/ Her wings were so silver, her halo so new."

Albumin päättävässä, lempeästi tanssahtelevassa ja nostalgisessa End of the Roadissa, välähtelee jälleen albumin kaksi ääripäätä: kepeys ja sen alla piilevä pimeä puoli. Monty Pythonin Always Look on the Bright Side of Lifea muistuttavan melodiakulun ja viheltelyn tahtiin Lynne lauleskelee iloisesti: "Now the good things gone with the wind/ It's back today, I've moved away/ Things are going wrong, boy/ Things are going wrong."



Vaikka The Birthday Partyn kappaleet ovatkin jokainen kuin pieniä värisävyjä pursuilevia sinfonioita, ne ovat vain noin pariminuuttisia. Popsinglen klassiseen kestoon The Idle Race tuottajien Gerlad Chevinin ja Edward Offordin avulla ovat tunkeneet kaiken mitä mieleen juolahtaa. Rajoina ovat vain taivas tai mielikuvitus. Koko albumi on melkeinpä eeppinen huolimatta alle puolen tunnin kestostaan.

The Birthday Party ei, kenties outoutensa takia (FREAKbeatia todellakin), myynyt juurikaan. Seuraavalla pelkästään The Idle Race -nimisellä albumillaan (1969), yhtye yritti siivota musiikkiaan suoraviivaisemmaksi. Yrityksistä huolimatta tämäkään mainio levy ei noussut listoille ja Lynne päätti liittyä The Moveen The Idle Racen nilkuttaessa eteenpäin ilman johtajaansa vielä yhden albumin verran (vuonna 1971 julkaistun Time Isin). Lynne löysi kauan etsimänsä kultahanhen lopulta 70-luvulla ELO:n kautta, mutta tätä Lynnen varhaisteostakaan ei ole syytä unohtaa. Vaikka Lynne teki myöhemminkin hienoja levyjä, hän ei enää koskaan ollut näin leikkisä. The Birthday Party on samalla sekä tiiviisti aikaansa sidottu että ainutlaatuinen albumi: mielikuvituksellinen, tarttuva, lapsenomainen, nyrjähtänyt ja synkkäsävyinen mestariteos. Liioittelematta voi väittää, että se on yksi psykedeelisen aikakauden parhaita levyjä.

Albumi löytyy myös Spotifysta osana The Idle Racen koko tuotannon sisältävää Back to the Story -kokoelmaa