My Chemical Romance: Danger Days: The True Lives of The Fabulous Killjoys

Ainakin My Chemical Romancella on pokkaa. Se on uskaltanut tehdä lähes täydellisen tyylillisen takinkäännön aikana, jolloin pienikin kaupallinen riskinotto on popbisneksessä kammottua kuin keiton litkiminen ydinjätesammioista. Yhtyeen (Gerard Way, laulu, Ray Toro, kitara, Frank Iero, kitara ja Mikey Way, basso) aikaisempi menestys perustui gootahtavaan imagoon ja kohtalokkaan synkkään emorockiin, kun taas uusimmalla levyllään Danger Days: The True Lives of The Fabulous Killjoys sen jäsenet ovat uskaltautuneet pukeutua värikkäisiin vaatteisiin ja tehdä häpeilemättömän höhlän kappaleen nimeltään Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na). Myönnettäköön, ettei kyseessä ole vuosisadan taiteellinen riskinotto, mutta toisaalta nykypäivän näkökulmasta he olisivat voineet yhtä hyvin tehdä konseptilevyn pullollaan avantgardejazzfunkia ja seistä sen kannessa alasti.

Danger Days ei ole My Chemical Romancelle ensimmäinen irtiotto. Sen edellinen albumi The Black Parade oli valtava harppaus yhtyeen parin sitä edeltävän levyn melodisesta, mutta kesystä ja epäomaperäisestä popemosta. Tällä kertaa vaikutteita otettiin klassisesta rockista, ennen kaikkea Queenista, Pink Floydin The Wallista, 90-luvun Smashing Pumpkinsin järkälemäisestä Mellon Collie and the Infinite Sadnessista ja jopa Dresden Dolls -tyylisestä "brechtiläisestä kabareesta". Black Paradella riskinotto kannatti, siitä tuli My Chemical Romancen suurin menestys, joka nosti yhtyeen rockin raskaaseen sarjaan myös kansainvälisellä tasolla. Samalla MCR jätti uppoamassa olevan emolaivan taakseen Paramoren tapaisten Amerikan keskilännen Jeesus-nuorten huomaan.

Etenkin albumin ensimmäinen single, samalla sekä pateettinen että pompöösi Welcome to Black Parade, oli sellainen kappale, joka ensikuulemalta vaikutti täysin naurettavalta. Surumielisen kaihoisa pianokuvio ja Way vaikeroimassa: "When I was a young boy/ My father took me into the city/ To see a marching band/ He said, "Son when you grow up/ Would you be/ The saviour of the broken, the beaten and the damned?"", sitä seuraava röyhkeä punkpop ja lopun Thin Lizzy -tyylinen harmonisoitu kitarasoolo jättivät montun auki. Loppujen lopuksi vaikutus oli samanlainen kuin yleensäkin parhaassa popmusiikissa. Ensivaikutelmana syntynyt hölmistyneisyyden, huvittuneisuuden ja ihmetyksen yhdistelmä vaihtui vähitellen vastahakoiseen hyväksymiseen ja sitten kappaleen estottomaan syleilyyn. Naurettavaa ehkä, mutta kenties myös nerokasta!

Jos The Black Parade -levyllä mikään ei ylittänytkään sen ensisinglen loistokasta ylilyöntiä, oli se kuitenkin vaikuttava kunnianosoitus 70-luvun rockin pöyhkeimmille elementeille. Tärkeimpänä näistä oli tietenkin konseptilevyn palauttaminen myyntilistoille. Jos sellaiset vaihtoehtorock-hörhöilijät, kuten Flaming Lips olivat tehneet vastaavia juttuja omassa nurkassaan, MCR seilasi omansa kanssa top-kymppiin asti USA:ssa ja useissa Euroopan maissa ja tuhansien melodramaattisten rock-fanien levysoittimiin ja tietokoneiden kovalevyille.

Miljoonia myyneen menestyslevyn seuraaminen on epäilemättä vaikeaa, varsinkin kun levy-yhtiön rahamiehet seuraavat vieressä taskulaskimet kädessä. Vuonna 2009 yhtye suuntasi studioon mm. Pearl Jamin klassikkolevyjen tuottajana tunnetun Brendan O'Brienin kanssa nauhoittamaan The Black Paraden seuraajaa. Tarkoituksena oli tehdä suoraviivainen rock-levy ilman turhia krumeluureja. Ilmaan heiteltiin sellaisia rujon katurockin perusnimiä, kuten MC5 ja The Stooges.

Albumi oli jo miksausvaiheessa, kun yhtye tajusi, ettei se toiminut. Bändi hyllytti jo nauhoitetut raidat ja aloitti uudestaan The Black Paraden tuottaneen Rob Cavallon kanssa. Kaikille vuoden työn heittäminen roskapyttyyn ei oikein sopinut – MCR oli ehtinyt nauhoittaa Cavallon kanssa vain neljä päivää, kun yhtyeessä vuodesta 2004 rummuttanut Bob Bryar sai potkut. Nauhoitukset jatkuivat studiorumpali John Micelin kanssa, joka kuuluu mm. Meat Loafin kiertuebändiin.

Lopputuloksena syntynyt albumi ei ole lähelläkään pelkistettyä rockilmaisua, vaikka jäänteitä soundista löytyy sellaisilla kappaleilla, kuten The Stooges -maisella Party Poisonilla. Ennen kaikkea Danger Days on kuitenkin mahtipontinen moderni rock-levy ja kaiken lisäksi vielä konseptilevy. Albumin taustatarina ei ehkä aukea perinteiseen tapaan sanoituksia tavaamalla, mutta sen videoissa ja oheistuotteissa rakennetaan kuitenkin mahtipontista vuoteen 2019 sijoittuvaa sci-fi-oopperaa jonka pääosissa seikkailevat kuvitteellinen The Killjoys -yhtye postapokalyptisessa Amerikassa. Heidän vihollisensa on suuryhtiö Better Living Industries (BL/ind) ja sen johtaja Korse, jota musiikkivideoissa näyttelee sarjakuvakäsikirjoittajalegenda Grant Morrison. Levyllä kuultavista välispiikeistä vastaa Dr. Death-Defying -salanimen takana piileskelevä Steve Montano alias "Steve, Righ?" Wayn vaimon yhtyeestä Mindless Self Indulgencesta.



Konseptilevy saattaa sopia MCR:n kunnianhimoiseen tyyliin ja olla olennainen osa uuden albumin lanseeraamista oheistuotteineen, mutta Danger Daysilla se on kuitenkin toissijainen tekijä. Ennen kaikkea albumi sisältää tarttuvia rock-kappaleita, joilla My Chemical Romance hämärtää rajaa popin ja rockin välillä. Danger Days on massiivinen, meluisa ja paikoitellen sekava kirkkaissa väreissä hohtava rock-hirviö. Se sisältää kaikkea edellä mainitusta katurockista syntetisaattoreihin, napakkaan power poppiin, Bon Jovi -henkiseen kasaribilerockiin ja juustoisen maailmoja syleileviin powerballadeihin. Levyn aloitusraita ja ensimmäinen single Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na) kuulostaa siltä kuin Parklife-aikainen Blur punkeimmillaan ja Party Hard -mies Andrew WK olisivat saaneet lehtolapsen. Se on lähes maaninen räjähdys pophölynpölyä, joka saattaa hyvinkin olla levyn paras raita. Sing alkaa Depeche Mode -tyylisenä syntetisaattoritunnelmointina, kunnes se räjähtää niin massiiviseen maailmanparannuskertosäkeeseen, että jopa huippuaikojen Robbie Williams olisi saattanut punastua. Bulletproof Heart syöksyy leijailevasta tunnelmoinnista esanssinlöyhkäiseen ostaripunkkiin. Pre-chorus on kuin suoraan Bon Jovilta, koukkuja riittää vaikka kaikkien merten kalojen jekuttamiseen ja Toron kitara vinkuu kuin 80-luvun puudelirokkareilla. Kun kappale lopulta päättyy, sitä on melkein hengästynyt.



Danger Daysin hengästyttävä tahti onkin levyn kaksiteräinen miekka. Kun sekä rokkibiisit että hiturit ovat niin täyteen ahdettuja, massiivisia ja polveilevia, ei albumilta tahdo löytyä suvantokohtia. Lähemmäksi pääsevät levyn parhaimmistoon nouseva biisipari S/C/A/R/E/C/R/O/W ja Summertime, jotka ovat selviä kunnianosoituksia Smashing Pumpkinsille – ensiksi mainittu Siamese Dream -ajan dream pop -psykedelialle ja toinen Adoren raukealle uuden aallon säihkeelle. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä juurevammasta soundistaan tunnettu Brendan O'Brien olisi saanut yhtyeen kanssa aikaan. Myös Warner Bros -levy-yhtiön johtotehtävissä toimivan Rob Cavallon tuotanto on massiivista, mutta sisältää monia 2000-luvun musiikin helmasyntejä. Dynamiikasta on tingitty turruttavan kovaäänisen junttauksen eduksi.



Danger Daysin heikoimpia puolia esittelevät Planetary (Go!):n laimea, ysäriltä haiskahtava diskorock, The Only Hope for Me Is Youn tyhjältä kalskahtava makeilu ja The Kids From Yesterdayn turhan lähelle Pinkin valtavirtapoppia lipuva latteus. Lyyrisesti Danger Days ei yllä samoihin korkeuksiin kuin melodisesti – Wayn sanoitukset muistuttavat välillä kiusallisen paljon elämäntaito-oppaiden epämääräisyyksiä. Bulletproof Heartissa lauletaan: "Gravity/ Don't mean too much to me/ I'm who I've got to be", Singissä puolestaan: "Sing it out, boy, you got to see what tomorrow brings/ Sing it out, girl, you got to be what tomorrow needs/ For every time that they want to count you out/ Use your voice, every single time you open up your mouth" ja vaikkapa Save Yourself, I'll Hold Them Backissa: "We can leave this world, leave it all behind/ We can steal this car if your folks don't mind/ We can live forever if you've got the time." Pahimmillaan mennään sellaiseen "heal the world" -osastoon, jota tavanomaisesti kuullaan vain Euroviisuissa. Venyessään tavoittamaan mahdollisimman suuren yleisön, Wayn lyriikat laimentuvat seitinohuiksi yleistyksiksi – vaara, jonka jokainen stadionrokkari joutuu kohtaamaan.

Kaikesta räikeydestään, paikottaisesta mauttomuudestaan ja turhasta miellyttämishalustaan huolimatta Danger Daysin hyvät puolet painavat vaakakupissa huonoja enemmän. Popin ottaessa yhä tiukempaa niskalenkkiä rockista My Chemical Romance on viimeisiä mohikaaneja taistelemassa eturintamassa sädepistoolit leiskuen. Danger Daysin kaupallisuudesta huolimatta siinä on tarpeeksi särmää ja omaleimaisuutta, että se pyyhkii pöytää lukemattomilla rockiksi naamioituneilla sähkökitarasätkynukeilla. MCR ei suostu luovuttamaan valtikkaansa ja vajoamaan undergroundiin, jossa kriitikot ja hipsterit onanoivat nuhjuisten indie-suosikkiensa äärellä. Danger Days on ennen kaikkea amerikkalainen levy täynnä amerikkalaista rockia: hillittyä kuin vaaleanpunainen cadillac, vaatimatonta kuin pilvenpiirtäjä ja hienostunutta kuin hampurilainen ja kasa rasvaisia ranskalaisia.