Brian Wilson: Brian Wilson Reimagines Gershwin

Voiko levy olla liian täydellinen? Tämä kysymys nousee mieleen, kun kuuntelee rock-legenda Brian Wilsonin uutta albumia Brian Wilson Reimagines Gershwin. Se on osa Wilsonin 2000-luvulla alkanutta paluuta, vuosien jälkeen, jotka hän oli virunut horjuen epämääräisten comeback-yritysten ja mielenterveysongelmien välitilassa. Vuonna 2000 ilmestyneellä Live at the Roxy Theatre -albumilla Wilson syleili ensi kertaa mainettaan kulttisankarina esittäessään konserttilavalla Beach Boys -ikivihreiden seassa sellaisia fanien juhlimia floppeja, kuten Little Girl I Once Knew. Tärkeää osaa Wilsonin taiteellisessa kuntoutumisessa näytteli hänen uusi yhtyeensä, jonka selkärangan muodostivat 90-luvulla The Wondermints -nimisessä power pop -kulttibändissä soittaneet Darian Sahanaja, Nick Walusko ja Mike D'Amico. Ensi kertaa Wilsonilla oli yhtye, joka saattoi toteuttaa hänen kunnianhimoisimmat sävellyksensä myös konserttilavalla. Tähän ei ollut pystynyt edes The Beach Boys huippuaikoinaan (tosin Rantapoikien lauluharmonioita uusikaan yhtye ei pystynyt ylittämään).

Live at the Roxy Theatre -albumia seurasi lähestulkoon mahdottomana pidetty, Wilsonin vuonna 1966 julkaistun studiomestariteoksen, Pet Soundsin esittäminen konsertissa kokonaisuudessaan. Vaikka Wilsonin ääni ei ollut vuonna 2000-luvun alussa samassa kunnossa kuin 60-luvun lopulla, olivat konsertit ja niistä koottu albumi Pet Sounds Live (2002) odottamaton menestys. Etenkin, kun sama artisti oli vielä muutama vuosi aikaisemmin nähty toivottamana tapauksena.

Jos Wilsonin julkaisema uusi musiikki (vuonna 2004 julkaistu Gettin' in Over My Head oli pettymys) ei kavunnutkaan samoihin korkeuksiin kuin hänen menneisyyden mestariteoksensa, oli kuitenkin suoranainen ihme, että Wilson kykeni tällaisiin suorituksiin. Hän oli viettänyt koko 70-luvun ja pitkälti myös 80-luvun huumeiden ja mielenterveysongelmien suossa. Näistä mm. kolme vuotta 70-luvun alussa makuuhuoneessaan nukkuen, vetäen huumeita ja ylensyöden. Aika ajoin Beach Boys raahasi vastahakoisen Wilsonin studioon vaihtelevin lopputuloksin.

Lyhyen ajan 70-luvun puolivälissä ja pidemmäksi aikaa vuodesta 1982 Wilson oli toimitettu kiistellyn psykiatri Eugene Landyn huomaan. Aikaisemmin musiikkibisneksessä epäonnisesti toiminut Landy, jonka metodi perustui potilaan elämän lähes täydelliseen kontrolloimiseen, sai kyllä Wilsonin tekemään musiikkia, mutta kontrolloi myös tämän musiikin taiteellista sisältöä ja jopa lisäsi oman nimensä kappaleiden tekijätietoihin. 80-luvun lopulla Landyn hämärät toimintatavat maksoivat tälle oikeuden harjoittaa psykiatrin ammattia Kaliforniassa ja lopulta vuonna 1992 Landy erotettiin Wilsonista oikeuden määräyksen avulla. Vaikka saattoikin olla, että vuosien varrella Wilsonille (Landyn ja muiden toimesta) määrätyt järjettömät määrät erilaisia psyykelääkkeitä olivat aiheuttaneet peruuttamatonta vahinkoa, Wilson alkoi vähitellen päästä taas jaloilleen.

Pet Soundsin jälkeen aloitettu ja keskeneräiseksi jäänyt Smile-albumi on perinteisesti nähty katalyyttinä Wilsonin henkiseen romahtamiseen. Siitä oli tullut yksi rock-historian legendaarisimmista julkaisemattomista albumeista, jonka maine oli melkein neljänkymmenen vuoden aikana muodostunut monumentaaliseksi. Vuonna 20004 Wilson teki jotain, mitä kukaan ei uskonut koskaan tapahtuvan: hän viimeisteli ja julkaisi keskeneräisen mestariteoksensa. Uskomattominta oli, että Wilsonin 2000-luvun Smile oli hieno albumi. Se ei tietenkään ollut sama levy, joka olisi julkaistu 60-luvun lopulla, muttei myöskään häpäissyt legendaarista mainettaan. Kunnioitettava suoritus yli kuusikymppiseltä Wilsonilta.

Jälleen kerran tärkeänä tekijänä oli Wilsonin nykyinen yhtye, joka kykeni toteuttamaan nuoren Wilsonin villit visiot, niin studiossa kuin konserttilavoillakin. Nyt, kymmenen vuotta Live at the Roxy Theatren jälkeen, Brian Wilsonin yhtye on yhä kasassa ja maestro itse kovassa vauhdissa, vaikka uusia, omia kappaleita onkin syntynyt kovin vähän – viimeksi vuonna 2008 julkaistulla melko toimivalla Lucky Old Sunilla.

Wilsonin uusin albumi ei sisällä originaalimateriaalia, mutta on kuitenkin erittäin kiinnostava. Kuten sen nimestäkin voi päätellä, Brian Wilson Reimagines Gershwin -levyllä Wilson versioi säveltäjä George Gershwinin (1898-1937) kappaleita. Mikä voisi olla hienompaa kuin kaksi populaarimusiikin eri aikakausien kiistämätöntä legendaa yhdistämässä voimansa? Sellaisten pop- ja musikaaliklassikoiden, kuten Rhapsody in Bluen, Summertimen, I Loves You Porgyn, They Can't Take That Away From Men ja I Got Rhythmin lisäksi Wilson ja sanoittaja Scott Bennett ovat saaneet myös viimeisteltäväkseen kaksi Gershwinin keskeneräiseksi jäänyttä kappaletta: The Like in I Love Youn ja Nothing But Loven.

Vaikka näitä kappaleita on versioitu lukemattomia kertoja, Gershwin on siinä mielessä Wilsonille looginen valinta, että rock'n'rollin, Phil Spectorin massiivisten äänivallin sekä The Four Freshmenin ja Dion & The Belmontsin -tyylisten lauluryhmien ohella Gershwinin hienostuneilla popsävellyksillä oli suuri vaikutus hänen musiikkiinsa. Wilson on jopa sanonut, että ensimmäinen hänen muistamansa kuunteluelämys oli Rhapsody in Blue 2-vuotiaana.



Kuten levyn nimikin vihjaa, Wilson ei ole nauhoittanut Gershwinin kappaleista mitään uskollisia versioita, vaan tulkitsee niitä omalla tyylillään. Näin sen pitääkin mennä – kukaan tuskin kaipaa enää yhtään 30-luvulle haikailevaa retroilulevyä. Ei niin, että Wilson olisi hakenut mitenkään yllättävän modernia näkökulmaa kappaleisiin – hän esittää ne omalla tutulla yksityiskohtaisia harmonioita pursuavalla, täyteläisesti orkestroidulla ja kevyen psykedeelisellä easy listening -henkisellä rock-tyylillään. Bändi soittaa loistavasti, kappaleet ovat kiistattomia klassikoita, sovitukset verrattomia ja tunnelma mukavan lämmin. Silti jotain puuttuu, eikä albumi tahdo mitenkään kiinnittää huomiota. Ongelmana on, kuten arvostelun alussa vihjailin, että Brian Wilson Reimagines Gershwin on liiankin täydellinen.



Ongelma on kaksijakoinen. Toisaalta moderni levytystekniikka mahdollistaa kappaleiden pienimpienkin yksityiskohtien loputtoman hiomisen ja rajattoman määrän päällekkäisäänityksiä. 60-luvulla Wilsoninkin käyttämät 4- ja 8-raitanauhurit, ovat nykyään niin primitiivisiä laitteita, etteivät ne tahdo kelvata edes demojen äänittämiseen. Valitettavasti virheetön digitaalinen äänenlaatu ja viimeiseen asti hiotut taustat eivät ole omiaan tekemään levytyksistä kovin inhimillisen kuuloisia. Brian Wilson Reimagines Gershwinistä puuttuu se roso ja rähmä, joka piili Beach Boysin pikkutarkimmissakin äänityksissä. Nykyinen studiotekniikka on Wilsonin tapaisen perfektionistin käsissä vaarallinen sudenkuoppa.

Toinen ongelma on, etteivät Wilsonin bändin huippumuusikot edes tarvitse loputonta hiomista saadakseen aikaan liiankin täydellistä jälkeä. Tämä käy selväksi katsoessa esimerkiksi yhtyeen esiintymistä Jay Leno Show'ssa esittämässä They Can't Take That Away From Metä – soitto on lähes yhtä virheetöntä kuin levylläkin. Ainoan särön kokonaisuuteen tuo itsensä Wilsonin laulu, joka etenkin livenä on hiukan vaappuvaa.



Kaiken kaikkiaan Brian Wilson Reimagines Gershwin on miellyttävä albumi, jonka kuunteleminen ei ole millään tasolla vastemielistä. Se sisältää taidolla tehtyä ja kaunista, mutta kovin kepeää musiikkia, joka ei oikein iske tunnetasolla. Vika ei tietenkään ole Gershwinin upeissa sävellyksissä, vaan valitettavasti niiden esitystavassa. Parhaimmillaan ja pienissä annoksissa albumi toimii hienosti, mutta kokonaisuutena se lipuu vaarallisen lähelle miellyttävän yhdentekevää äänitapettia. Brian Wilson Reimagines Gershwin sisältää musiikkia, josta on helppo pitää, mutta vaikea todella innostua.