Näytetään tekstit, joissa on tunniste uusi aalto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uusi aalto. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

The Cars: Candy-O

Bostonilainen The Cars on lähes kaikille tuttu lukemattomilla Romantic Hits- ja Best of The 80's -kokoelmilta löytyvästä Drive-hitistään. Tuo single ja muut vuonna 1984 julkaistulta Heartbeat City -levyltä lohkaistut hitit nostivat The Carsin todelliseen supertähtiasemaan, mutta se edusti myös yhtyeen uran ehtoopuolta. Iskevät videot, tarttuvat kappaleet ja Robert John "Mutt" Langen pikkutarkan virheetön kasarituotanto veivät The Carsin listojen kärkeen, mutta Heartbeat Cityn jälkeen se julkaisi enää yhden levyn, kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen, kriitikkojen maanrakoon haukkuman Door to Doorin ennen hajoamistaan.

The Cars ei ollut mikään yhden yön menestys. Yhtyeen johtohahmo, laulunkirjoittaja, kitaristi ja useimpien kappaleiden laulaja, Ric Ocasek oli perustanut ystävänsä, The Carsin tulevan basisti/laulajan, Benjamin Orrin kanssa Milkwood-nimisen folk-yhtyeen 70-luvun alkupuolella. Columbuksessa Ohiossa vaikuttanut Milkwood julkaisi albumin How's the Weather? vuonna 1972, muttei herättänyt juurikaan kiinnostusta. Albumin tärkeimpänä ansiona taisi olla se, että levyn sessioissa Ocasek ja Orr tapasivat kosketinsoittaja Greg Hawkesin, joka tulisi myöhemmin olemaan yksi The Carsin soundin peruspilareistä.


70-luvun puoliväliin mennessä Ocasek ja Orr olivat muuttaneet Bostoniin, jossa parivaljakon seuraava lippu menestykseen oli jazzahtavaa poppia soittanut Cap'n Swing, jonka kokoonpanoon kuului myös lahjakas nuori kitaristi Elliott Easton. Yhtye oli kohtuullisen suosittu Bostonin klubeilla, muttei kuitenkaan ollut menossa mihinkään. Lopulta Ocasek antoi bändin rytmiryhmälle ja kosketinsoittajalle potkut ja laulajana toiminut Orr siirtyi bassoon, koskettimiin otettiin duon vanha tuttu Hawkes ja rumpaliksi päätyi jo uraansa lopettelemassa oleva rumpali David Robinson, joka oli soittanut Jonathan Richmanin alkuperäisessä The Modern Loversissa ja garagepunk-kulttibändien The Pop!'n ja DMZ:n varhaisissa kokoonpanoissa. Kannuttelun lisäksi Robinson keksi bändille uuden nimen, yksinkertaisen iskevän, popin ja hyvin amerikkalaisen, The Carsin.


Vuoden 1977 alkupuolella The Cars lähetti demon tuoreesta biisistään Just What I Needed paikalliselle radioasemalle ja siitä tuli kanavan toivotuin kappale. Yhtye oli hioutunut tehokkaaksi rock-koneeksi kiertäessään ympäri New Englandin osavaltiota ja Bostonin klubeja ja julkaistessaan lopulta nimettömän debyyttialbuminsa kesällä 1978 albumi oli kuin hittikokoelma.

Yhtye syntyi samasta punkia enteilleestä Bostonin skenestä, jossa pyörivät sellaiset power pop- ja garagebändit, kuten edellä mainitut Modern Lovers, DMZ, sekä (DMZ:n raunioista noussut) The Lyres, The Paley Brothers ja Nervous Eaters. Toisin kuin rähjäiset virkaveljensä, The Cars muokkasi garagerockista, Velvet Undergroundista ja Roxy Musicista ammentaneesta popistaan virtaviivaista ja tarttuvaa samalla säilyttäen kulmikkaan taiteellisuuden. Yhtyeen musiikki istui hyvin Blondien ja Talking Headsin rinnalle uuden aallon tyylin edelläkävijöihin. Talking Headsin tapaan The Carsin musiikki sisälsi hermostunutta energiaa ja Blondien tavoin se oli 60-lukulaisesti melodista. Yhtye jopa näytti sarjakuvamaisessa kummallisuudessaan tyypilliseltä uuden aallon bändiltä – Ocasek oli korppimainen, linnunnokkainen hujoppi, Orr lyhyenläntä jässikkä, jolla oli teini-idolin babyface ja Hawkes nörtähtävä yliopistoproffa rilleineen, pottatukkineen ja futuristisine syntetisaattoripattereineen.


The Carsin debyyttilevy nousi Billboardin listan sijalle 18 ja poiki kolme hittisingleä, uudelleen nauhoitetun Just What I Neededin, My Best Friend's Girlin ja Good Times Rollin. Albumi esitteli The Carsin viileän ja mekaanisen nakuttavan tyylin, mutta sisälsi myös sopivissa annoksissa perinteistä poppia, hard rockia ja My Best Friend's Girlissä jopa kantrikitarointia, jotka upposivat trendiväen lisäksi myös Amerikan Keskilännen perusjengiin. Radioon istuvasta soundista vastasi legendaarinen brittituottaja Roy Thomas Baker, jonka meriitteihin kuuluivat Queenin klassikkoalbumit. Singlejen lisäksi The Carsin debyytin klassikkobiisejä olivat mm. Don't Cha Stop, You're All I've Got Tonight ja Fast Times at Ridgemont High -elokuvan kuuluisassa uima-allaskohtauksessa ikimuistoisesti soinut Moving in Stereo.

Yleisesti The Carsin debyyttiä on pidetty bändin parhaana tuotoksena, mutta omalla kohdallani vielä parempi on yhtyeen toinen levy ja ensimmäinen todellinen kaupallinen menestys, vuonna 1979 julkaistu Candy-O.




Jos bändin debyytillä oli havaittavissa juurevia aineksia, jotka viittasivat sekä garage rockiin että perinteisempään hard rock -soundiin, Candy-O oli kylmempi, muovisempi ja virtaviivaisempi. Vaikka Elliott Eastonin ulvovat kitarasoolot ja rouheat riffit olivat yhä tärkeä osa The Carsin soundia, astuivat Greg Hawkesin syntetisaattorit Candy-O'lla yhä tärkeämpään osaan. Soundi, joka hohti kuin räikeät neonvalot, sopi hyvin albumille, joka keskittyi yöelämän ja rakkauden pimeämpien puolien kuvaamiseen. Heti albumin aloittava kappale ja ensimmäinen single, ujeltavalle synakuviolle ja käden taputuksille perustuva Let's Go teki kuvion selväksi leadia laulavan Orrin todetessa: "I like the nightlife baby."


Dekandenttia suurkaupungin klubielämää kuvaavat myös albumin Roxy Musicia robottimaisimmillaan muistuttava, synkästi sykkivä Nightspots ja nykivä Lust for Kicks, jolta saattaisi kuulostaa itsenäistyneiden koneiden soittama reggae. Nightspotsissa yökerhojen pariutumisriitit näkyvät mekaanisesti toistuvina kliseinä, joissa ei ole todellista riemua tai poltetta: "It's all behind you when you do catch on/ You keep your lovers in a penny jar/ A real romantic with a sultry stare/ You keep messing with your blonde, long hair/ It's just an automatic line." Samaa teemaa jatkaa Lust for Kicks, jossa rakkaus on vain tekokuituja ja trendikkäitä asusteita: "He's got his plastic sneakers/ She's got her Robuck purse/ He's got his butane flicker/ She's got it worse." Kun Ocasek laulaa jäätävän tunteettomasti: "They're crazy about each other", mikään ei voisi olla vähemmän totta. Loppujen lopuksi seksiä etsitään vain kicksien toivossa, rakkaus ei astu kuvioon missään vaiheessa, ja sitä alleviivaa The Carsin kliininen pop.




Samaa muovista pinnallisuutta ja emotionaalista tyhjiötä luotaa myös raskaan elektronisesti rokkaava albumin nimibiisi: "Candy-O I need you/ Sunday dress, ruby rings... Purple hum, assorted cards/ Razor lights you bring/ And all to prove you're on the move/ And vanishing." Tosin välillä Ocasek sortuu vain luettelemaan kryptisiä, futuristiselta kuulostavia sanarimpsuja: "The edge of night/ Distract yourself/ Obstacles don't work/ Homogenize/ Decentralize/ It's just a quirk." Kenties hän pyrkii näillä epämääräisyyksillä kuvailemaan sitä modernia vieraantuneisuutta, joka on levyn hienoimpiin kappaleisiin kuuluvan, tuottaja Roy Thomas Bakerin tavaramerkkiharmonioita sisältävän, katkeransuloisen Double Lifen keskiössä: "It takes a fast car lady to lead a double life/ It takes a slow star lady if you want to do it twice/You take your backseat rumble/ Take your frontseat wife... Lift me from the wondermaze/ Alienation is the craze/ And it's all gonna happen to you/ And you think it's a phase."




Candy-On kappaleita kansoittavat täydellisen kauniit, mallinukkemaiset naiset, jotka itkevät silmiään räpäyttämättä ("How can you cry without blinking a lash"), eivät tunne mitään ympärillään pyöriviä, heidän itsensä tavoin pinnallisen merkityksettömiä poikia kohtaan ("You're surrounded by the laughing boys/ They puncture your style/ They send for their bandanas, you try for their smile"), he ovat kuin paperinukkeja hienoine vaatteineen, lopulta kaksiulotteisia ("You run around like a paperdoll/ Pretending it's fun, baby please don't run."), mutta kaiken takana on kuitenkin kaipuu johonkin todelliseen. Double Lifessä kaikki ovat lopulta katkeransuloisia neonvalojen kylmässä hohteessa: "Neon blinking on the street/ Everyone is bittersweet." Suiciden Ghost Rideria suoraan lainailevassa Shoo Be Doossa nainen on kylmän välinpitämätön, mutta kuitenkin jonkinlainen toivo elää: "It's funny, honey, but you don't care/ You never want to take me anywhere/ You ride around in your cadium car/ You keep wishing upon a star."


Enimmäkseen Candy-On traagisena hahmona on kuitenkin näitä mallinukkenaisia himoava mies, joka It's All I Can Dossa odottelee kärsivällisesti etäistä rakkautensa kohdetta: "One too many times/ I fell over you/ Once in a shadow I finally grew/ And once in a night I dreamed you were there/ I cancelled my flight from going nowhere/ It's all I can do/ To keep waiting for you", kärsii Got a Lot on My Headissa selittämättömästä halustaan pinnallista, uskotonta naista kohtaan: "Dance by the window in flamingo pink/ Go through the motions in your Romeo mink/ Condition's red, disposition's blue/ Why am I so attracted to you?", ja levyn päättävässä hienossa T.Rexin Bang a Gongia lainailevassa The Dangerous Typessä sotkeutuu lopullisesti femme fatalen mysteeriin: "The museum directors with their high shaking heads/ They kick white shadows until they play dead/ They want to crack your crossword smile/ Can I take you out for awhile?"




The Carsin Candy-Olla naiset jäävät etäiseksi mysteeriksi ja rakkautta ei löydy. Se on joko hiipunut tai sitä ei edes ole olemassa. Ihmiset pyörivät omilla onnettomilla kehillään pinnallisen muovisuuden maailmassa. The Carsin musiikki on itsetietoisen mekaanista, vailla edellisten vuosikymmenien rockin juurevuutta tai punkin raivoa. Silti Ocasekin lauluissa ei juhlita epäaitoutta, vaan suhtautuminen pinnallisuuteen on moralisoiva. Tämä muodostaa albumilla kiinnostavan ristiriidan, joka piilee myös The Carsissa itsessään. Se on toisaalta viileän tyylikäs ja hohtavaksi kiillotettu, mutta toisaalta se ammentaa klassisesta, tunteellisen romanttisesta popista.


Kenties Ocasekin moraalisuus ja kyyninen suhtautuminen pian alkavan 80-luvun pinnallisuuteen oli sen ristiriidan taustalla, joka lopulta hajotti The Carsin sen suosion huipulla. Menestys oli kovalla työllä ansaittu, mutta lopulta Heartbeat Cityllä, viisi vuotta Candy-On jälkeen, saavutettu lakipiste oli myös hetki, jolla The Cars oli muuttunut irvikuvaksi itsestään. Se edusti sellaista yksiulotteista, tarttuvaa, mutta kertakäyttöistä poppia, johon yhtye oli aina tuntunut suhtautuvan etäännytetyn halveksivasti. Ristiriita, jolle The Carsin paras musiikki oli rakennettu, oli häviämässä, eikä sillä ollut enää juuri sanottavaa. Yhtyeen tuhon siemenet oli kylvetty sen syntymästä lähtien, mutta sen varhaisimmilla levyillä, kuten hienolla Candy-Olla, yhtyeen ristiriidat synnyttivät uuden aallon parhaimmistoon kuuluvaa musiikkia.

maanantai 31. toukokuuta 2010

Kappalevalinta: The Waitresses: I Know What Boys Like



Akron Ohion osavaltiossa on tunnettu rengastehtaistaan ja asukkaidensa innokkaasta osallistumisesta Ku Klux Klanin toimintaan, mutta 70- ja 80-lukujen vaihteessa se ja naapurikaupunkinsa Cleveland ja Kent tunnettiin myös uuden aallon mekkoina. Ehkä musiikillinen aktiivisuus johtui samasta kulttuurisesta tyhjiöstä, joka synnytti USA:n keskilänteen myös kiihkeästi sykkivän power pop -hermokeskuksen. Kuten eräs Kentistä 70-luvun lopulla rock-kriitikko Robert Christgaulle kirjoittanut henkilö asian ilmaisi: ”Kuka tahansa, joka tekee jotain meidän harmaata keskiläntistä tyhjyyttämme vastaan, ansaitsee huomiota.”

Clevelandista rynnistivät post punk -pioneerit Pere Ubu ja Stiv Batorsin johtamat räkäpunkkarit The Dead Boys. Kummankin yhtyeen juuret löytyivät samasta bändistä – 70-luvun alussa vaikuttaneesta protopunkkulttibändistä The Rocket From the Tombsista. Rocket From The Tombsin ohjelmistoon kuuluivat Pere Ubun ja Dead Boysin klassikot 30 Seconds Over Tokyo ja Sonic Reducer, mutta lopulta bändit lähtivät melko erilaisiin suuntiin: Pere Ubu seilasi kohti väkevää urbaanista vieraantuneisuudesta vaikutteensa ottanutta taiderockia, joka olisi olennainen osa 80-luvun alun post punkin palapelissä, Dead Boys taas kirnusi vaarallisesti kuilun reunalla toikkaroivaa stiletin terävää katurockia. Rocket From The Tombsissa (ja myöhemmin hetken Pere Ubussa) soitti myös Clevelandin musiikkiskenen traaginen kulttilegenda, vasta 24-vuotiaana vuonna 1977 kuollut kitaristi Peter Laughner.

Itse Akronista tuli Pere Ubun tavoin post punkille suuntaa näyttänyt ja myöhemmin uuden aallon suosituimpiin yhtyeisiin kuulunut Devo. Toisin kuin myöhemmässä (brittiläisessä) post punkissa, Devon musiikista löytyi reilu annos nörtähtävää hirtehishuumoria ja olikin jälkeenpäin katsottuna loogista, että se siirtyi kohti yhä konseptuaalista ja kulmikasta, mutta tarttuvampaa uutta aaltoa sellaisten hittien myötä, kuten Whip It, Girl U Want, Peek-A-Boo ja Beautiful World. Muita alueen bändejä olivat hiukan tuntemattomammaksi jääneet The Bizarros, Chi-Pig, The electric eels, Tin Huey, 15-60-75 (tai The Numbers Band) ja (Akronin kumiteollisuuteen nimessään viitannut) Rubber City Rebels. 15-60-75:ssä soitti saksofonia Terry Hynde, jonka pikkusiskon Chrissien johtamasta The Pretendersistä tuli yksi uuden aallon suosituimpia yhtyeitä.

Kulttuurinen turhautuneisuus veti puoleensa mielikuvituksellisia ja idearikkaita friikkejä, ja ehkä tästä syystä Ohion uuden aallon skene oli varsin monimuotoinen. Robert Christgau kuvasi Clevelandin ja Akronin yhtyeiden musiikkia ”oudoksi taiteelliseksi rockiksi” ja arveli yhdeksi keskeiseksi mausteeksi sopassa WMMS-radiokanavaa, jonka ohjelmistoon kuului AOR-hutun sijaan Velvet Undergroundia, MC5:tä, New York Dollsia ja englantilaista taiderockia, kuten Soft Machinea, King Crimsonia ja Van Der Graaf Generatoria sekä taiteellisempia glam-juttuja Bowiesta Roxy Musiciin. Lisäksi kuultiin musiikkia bluesista funkiin. WMMS oli Clevelandin kunnianhimoisin radiokanava, mutta myös alueen suosituin. Kun aseman tiskijukilta kysyttiin, miksi heidän yleisönsä oli niin avointa, vastaus kuului: ”No, ei täällä ole oikeen mitään tekemistä, eikä sääkään ole maailman paras.”

Vuonna 1978 perustettu The Waitresses alkoi oikeastaan sisäpiirin vitsinä. Sen taustahahmo Chris Butler oli pyörinyt jo muutaman vuoden alueen musiikkipiireissä ja mm. osallistunut pahamaineiseen Kentin opiskelijamielenosoitukseen vuonna 1970, jossa kansalliskaarti tappoi neljä ja haavoitti yhdeksää mielenosoittajaa. Tapaus synnytti Neil Youngin Ohio-kappaleen lisäksi kolmen opiskelijan päässä ajatukset, joista myöhemmin syntyi Devo de-evolution-maailmankuvineen. 70-luvun lopulla 15-60-75:ssa bassoa soittanut Butler liittyi dadaistiseen Tin Huey -yhtyeeseen, jonka innoittajina olivat Captain Beefheart, Frank Zappa, King Crimson ja Television. Tin Huey julkaisi ainoan albuminsa Contents Dislodged During Shipment vuonna 1979.

I Know What Boys Like -kappaleen Butler oli levyttänyt jo vuonna 1977 soittaen itse kaikki instrumentit. Vokalistiksi hän värväsi ystävänsä, vuonna 1956 Clevelandissa syntyneen, Patty Donahuen. Donahue esiintyi kappaleella nimellä Patty Darling ja lauloi myös toisella Butlerin sävellyksellä Astronettes, jonka esiintyjäksi oli merkitty Butlerin kehittämä kuvitteellinen bändi The Waitresses.


Tin Hueyn hajottua Butler muutti New Yorkiin ja soitti I Know What Boys Liken tuntemalleen a&r-miehelle. Tämä piti kuulemastaan ja Butler sai diilin ZE Recordsille. Ainoa ongelma oli, ettei The Waitresses -yhtyettä ollut olemassakaan (tosin levy-yhtiölle Butler kertoi bändin odottelevan innokkaina kotopuolessa Akronissa). Butler soitti nopeasti Donahuelle, joka suostui mukaan yhtyeeseen ja kiinnitti sen muiksi jäseniksi free jazz -saksofonisti Mars Williamsin, kosketinsoittaja Dan Klaymanin, basisti Dave Hofstran, taustalaulaja Ariel Warnerin ja aikaisemmin Televisionissa soittaneen rumpali Billy Ficcan.

Ensimmäisen kerran The Waitressesia kuultiin Stiff -levy-yhtiön julkaisemalla The Akron Compilation -levyllä, jonka hajustetusta kannesta sai haistella aitoa akronilaista renkaan tuoksua. Levyllä esiintyivät myös mm. Tin Huey, Jane Aire, Rachel Sweet, The Bizarros ja Rubber City Rebels. Hetken aikaa näytti siltä, että Akronista tulisi seuraava rockin suurkaupunki, ja heinäkuussa 1978 Stiff Records ja Sounds-lehti jopa järjestivät kilpailun, jonka pääpalkintona oli matka katsomaan tätä ihmeellistä uuden aallon kultamaata. Matkan ohjelmaan kuului mm. epäilemättä kiehtova opastettu vierailu Firestonen rengastehtaalle. Huumaa kesti noin 1,5-vuotta. Monet paikalliset yhtyeet saivat himoitun levytyssopimuksen, mutta menestystä ei juuri tullut. Suurin osa yhtyeistä julkaisi yhden levyn ja katosi.



The Waitresses esiintyi seuraavan kerran ZE Recordsin A Christmas Record -joulukokoelmalla, jolta löytyi yhtyeen rap-vaikutteinen Christmas Wrapping. Kappaleesta on tullut joulukokoelmien vakiokamaa ja Spice Girls versioi sen vuonna 1998 Goodbye-singlen b-puolella. Vuonna 1982 ilmestyi lopulta yhtyeen debyyttialbumi Wasn’t Tomorrow Wonderful?, jonka jälkeen myös sen kokoonpano oli muuttunut Ariel Warnerin lähdettyä yhtyeestä ja Hofstran vaihduttua Tracy Wormworthiin. Tältä albumilta lohkaistiin singlenä I Know What Boys Like.

Kappale ei ikinä noussut varsinaiseksi superhitiksi, mutta kulttiklassikko siitä on epäilemättä tullut. I Know What Boys Like yhdistää seksuaalisen himon leikkikenttien lasten loruihin ja lopputuloksena on popmestariteos, joka on samalla nokkela, ironinen, hauska ja seksikäs. Donahue laulaa nokkavan tylsistyneenä junnaavan tarttuvan funkin päälle: ”I know what boys like/ I know what guys want/ I know what boys like/ I've got what boys like.” Koukkuna toimii hänen itsevarma toteamuksensa ”I know what boys like… boys like… boys like me!” Piinaava kiusoittelu jatkuu säkeistöissä: ”I make them want me/ I like to tease them/ They want to touch me/ I never let them.” Ihailijoita pyörii ympärillä ja laulun päähenkilö houkuttelee heitä yhä lähemmäksi kuin koukun ympärillä parveilevia himokkaita kaloja. Ehkä juuri SINÄ olet tarpeeksi erityislaatuinen poikkeus: ”But you, you're special/ I might let you/ You're so much different/ I might let you/ Mmmmm would you like that/ I might let you.” Miehet ovat kuin murjottavia lapsia, joille päähenkilö vain nauraa tanssahdellen heidän ympärillään ja heilutellen vangitsevaa karamelliaan heidän neniensä edessä: ”They get so angry/ Like pouty children/ Denied their candy/ I laugh right at them.”

Kappaleen huippuhetki tulee kolmannessa säkeistössä, jossa eroottinen kissa ja hiiri -leikki viedään huippuunsa. Donahue päästää yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kämmenet hikoilevat, syke kiihtyy. Voiko tämä olla totta, päästääkö kiusanhenki tosiaan koskettamaan? Ehkä enemmänkin? ”I feel sad now/I will let you/ Sorry I teased you/ I will let you/ This time I mean it/ I will let you/ Anything you want/ You can trust me/ I really want to/ You can trust me/ How would you like it/ You can trust me…” Kappale pysähtyy hetkeksi odottavaan hiljaisuuteen… ja… ”SUCKER”, Donahue lausahtaa, kikattaa päälle ja lällättää häväistyille ihailijoilleen kuin lasten hipassa: ”Nänänänänäänää!”

I Know What Boys Like on nerokas juuri siksi, ettei se ikinä laukaise kehitettyä jännitystä. Tyttö kiusaa poikia ja siihen on tyydyttävä. Odotettua palkintoa ei ole luvassa. Omalla tavallaan sen voisi jopa nähdä feministisenä, mutta samalla se on tarpeeksi tarttuva ja leikkisä, ettei siinä ole jälkeäkään poleemisesta pahantuulisuudesta. Sukupuolipolitiikalle on toki paikkansa, muttei täällä, nämä ovat juhlat, jalalla koreaksi, ei se elämä niin vakavaa ole. Tytöt tykkäävät kiusata ja pojat tulla kiusatuiksi. Kappale on samalla seksuaalinen ja ei-seksuaalinen. Seksin lupaus on ilmassa suurimmassa osassa romanttistakin popmusiikkia, mutta harvoin näin kirjaimellisesti ja harvoin lupaus petetään näin graafisesti tai oikeastaan se jätetään vain ilmaan roikkumaan. Ehkä ensi kerralla…

I Know What Boys Liken ja Wasn’t Tomorrow Wonderful?:n jälkeen Waitresses teki tunnusmusiikin Square Pegs -sitcomiin, joka jäi historiaan lähinnä ohjelmana, josta sai alkunsa Sarah Jessica Parkerin näyttelijänura. Waitresses julkaisi vuonna 1983 toisen levynsä Bruiseology, mutta bändin rivit alkoivat rakoilla jo albumin sessioissa. Donahue lopetti ja tilalle otettiin Holly & The Italiansin laulaja Holly Beth Vincent. Yhteistyö Vincentin kanssa ei kuitenkaan toiminut ja pian Donahue palasi takaisin ruotuun. Albumi saatiin valmiiksi, mutta se floppasi ja Waitresses hajosi lopullisesti. Chris Butler ryhtyi levytuottajaksi ja Donahue toimi levybisneksessä a&r-henkilönä kuolemaansa asti vuonna 1996 keuhkosyöpään vain 40-vuotiaana.

I Know What Boys Like jäi The Waitressesin ainoaksi varsinaiseksi hitiksi tai ehkei edes hitiksi, mutta rakastetuksi kulttibiisiksi joka tapauksessa (tosin Christmas Wrapping saattaa olla bändin soitetuin kappale, mutta joululaulut ovatkin sitten asia erikseen). Yhtyeen albumit eivät ole koskaan saaneet cd-julkaisua, eivätkä yhtyeen 90- ja 2000-luvuilla julkaistut kokoelmat The Best of The Waitresses (1990) tai 20th Century Masters: The Millennium Collection -sarjan Best of (2003) ole enää fyysisessä muodossa saatavilla. Digitaalisessa muodossa Wasn't Tomorrow Wonderful? ja The Millennium Collection ovat sentään ostettavissa. Hieno uuden aallon klassikko I Know What Boys Like, ja bändin muukin tuotanto ansaitsisivat arvoisensa cd-julkaisun. Siitä ainakin tämä poika tykkäisi.

PS. Western Reserve Public Median sivuilta on katsottavissa kokonaisuudessaan kiinnostava dokumentti Akronin new wave -kuvioista It's Everything, and Then It's Gone
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...