Ash: A-Z Vol. 1

Downpatrickista Pohjois-Irlannista kotoisin olevan Ashin vuonna 1994 julkaistun debyytti-mini-lp:n kanessa luki "Guaranteed Real Teenagers". Väite ei ollut liioiteltu – laulaja/kitaristi Tim Wheeler ja basisti Mark Hamilton olivat vasta 17-vuotiaita ja rumpali Rick McMurraylla ikävuosia oli mittarissa kokonaiset 19. Trailer oli hiomaton, mutta sen keskeisimmät kappaleet Jack Names the Planets, Uncle Pat ja Petrol antoivat surisevien kitaroiden keskellä merkkejä melodisesta hienostuneisuudesta, jollaista ei oltu nähty sitten Buzzcocksin huippuaikojen. Vuonna 1996 julkaistu yhtyeen enemmistön syntymä- ja heidän suosikkielokuvansa Star Warsin ilmestymisvuoden mukaan nimetty 1977 oli valtava harppaus eteenpäin ja vakuuttava esitys hädin tuskin täysi-ikäisiltä musikanteilta. Se heitti samaan soppaan melodista britti-indiepoppia, shoegazingin haaveilevaisuutta, grungen mutaista raskautta, glamrockin säihkettä, punkpopin sähäkkyyttä ja Oasiksen monoliittistä kitarajyrää. Mukana oli sekä iskeviä pophittejä että psykedeelista jamittelua ja jopa jousiosuuksia. Osan levyn kypsyydestä voi epäilemättä ottaa nimiinsä Oasisken Definitely Maybella ja (What's The Story) Morning Glory?:lla kannuksensa ansainnut tuottaja Owen Morris, mutta sellaiset mestaritason sävellykset, kuten Goldfinger, Girl From Mars, Oh Yeah, Kung Fu ja Angel Interceptor tekivät selväksi, että todellinen lahjakkuus piili bändissä itsessään ja etenkin suurimman osan kappaleista säveltäneessä Tim Wheelerissä.



1977 nousi Englannin listakärkeen hetkeksi Alanis Morissetten ja George Michaelin valtakausien välissä ja teinipojista tuli ihka oikeita rocktähtiä. Aikuiseksi kasvaminen ei kuitenkaan ole aina ollut Ashille helppoa. Vuonna 1998 julkaistu Nu-Clear Sounds oli tyypillinen vaikea kakkoslevy. Sillä Ash hylkäsi pirteän sci-fi-nörtti-imagonsa ja kirkasotsaisen raikkauden, suunnaten kiertueen jälkeisessä päihdemarinadissa kohti synkkäsävyistä Velvet Underground - ja Stooges -fantasiaa. Rooli ei istunut Ashille kovin hyvin – vaikka albumin kappaleet olivat pääasiassa hyviä, mukana oli myös teennäisyyden kitkerä sivumaku. Wheeler ei kuulostanut täysin uskottavalta sellaisissa lähes parodisen rankoissa biiseissä, kuten Death Trip 21, Numbskull tai Fortune Teller. Jopa edellisen levyn mieleen tuovissa kappaleissa, kuten Burn Outissa tunnelma oli penseän apaattinen. Vaikuttavimmillaan levy oli rauhallisimmissa hetkissään, kuten tuskaisen kauniissa Low Ebbissä ja hauraassa Folk Songissa. Toisaalta Nu-Clear Soundsissa oli ehdottomasti puolensa – levyn aurinkolasipäinen kovailu lähestyi campia, mutta se olikin osa sen viehätystä – muistan vielä hyvin kuinka hauskaa meillä oli kavereiden kanssa albumia kuunnellessamme, nousuhumalassa ja ulkopuolisuudessamme rypien, etenkin, kun luulimme aina, että runnovassa Projects-kappaleessa laulettiin "dark and heavy baby/ that's for sure."



Joka tapauksessa Numbskullin toivottomuudesta ("Got a beautiful face/ got fucked up inside/ Need a shot in the face/ Come along for the ride/ Yeah love is your faith/ Yeah death is your fate")oli pitkä matka Oh Yeahin nostalgiseen kesähaaveeseen ("She would come to my house/ Still in her school skirt/ And her summer blouse/ Talking too long as the night came on/ It was the best time of my life") ja Nu-Clear Sounds menestyi verraten kehnosti. Ashin kaksi ensimmäistä levyä antoivat mallin, jonka mukaan yhtye toimi seuraavat vuodet. Vuonna 2001 julkaistu hieno Free All Angels palasi takaisin kauniisiin melodioihin ja ansaitsi Ashille jälleen Englannin listakärkeen nousseen menestyslevyn. Sen seuraaja, raskaasti ja jälleen hiukan väkinäisesti rokkaava, Meltdown (2004) taas pärjäsi huonommin. Levyllä oli toki hetkensä (mm. hienot singlet Orpheus ja Starcrossed), mutta Ashin mittapuulla albumi oli heikko ja Free All Angelsin jälkeen alkanut noste USA:ssa tyssäsi alkuunsa. Erityisen kehnolta Meltdown vaikutti verrattuna 2002 julkaistuun timantinkovaan singlekokoelmaan Intergalactic Sonic 7"s.



Meltdownin jälkeen Nu-Clear Soundsilla Ashiin liittynyt kitaristi Charlotte Hatherley jätti yhtyeen keskittyäkseen soolouraansa. Ash jatkoi toimintaansa triona ja julkaisi vuonna 2007 Twilight of The Innocents -levyn, mutta jostain syystä ostava yleisö ei lämmennyt albumille, ja siitä tuli Ashin huonoiten myynyt pitkäsoitto. Todennäköisemmin syypäänä oli yhtyeen pitkäaikainen levy-yhtiö Infectious, joka ei suostunut promotoimaan albumia kunnolla. Pettynyt Ash lähti yhtiöltä lätkimään ja vain pari kuukautta levyn julkaisemisen jälkeen ilmoitti, ettei se aio enää julkaista perinteisiä levyjä, vaan ainoastaan yksittäisiä kappaleita netin kautta.

Ash toteutti suunnitelmansa, ja lokakuusta 2009 lähtien se on julkaissut parin viikon välein digitaalisen singlen. A-Z Series -nimellä kutsutun sarjan kappaleet ovat nimensä lisäksi merkitty myös aakkosten kirjaimella ja omilla väreillään. Sen verran kuitenkin on annettu periksi perinteiselle levybisnekselle ja niille vanhoille homenokille, jotka yhä haluavat ostaa musiikkinsa fyysisessä muodossa, että ensimmäiset 14 kappaletta (kirjaimet A-M ja ʁ-merkillä nimetty sarjasta toukokuussa 2009 esimakua tarjoillut Return of the White Rabbit) on nyt julkaistu muutaman bonusraidan kera albumina nimeltä A-Z Vol. 1.

Heti ensikuuntelulla A-Z Vol. 1:stä kuulee, että uusi tapa työskennellä on vapauttanut Ashin vanhoista kaavoista, johon se on ollut vaarassa kangistua. Levyn avaava Return of the White Rabbit kulkee jossain Musen mekaanisen grooven ja tanssittavan post punkin välimaastossa. Basisti Mark Hamiltonin säveltämä kappale ei erityisesti saa kiljahtelemaan riemusta, mutta aloittaa joka tapauksessa albumin mukavan pirteästi. Ensimmäinen todellinen niitti tulee kakkosbiisissä True Love 1980. Aluksi kappaleen lempeä elektroninen pop saattaa hämmentää, mutta tyyli sopii Ashille loistavasti, ja laulun nostalgisen romanttiset sanoitukset istuvat hienosti kauniin eteerisesti lipuvaan melodiaan.




Joy Kicks Darknessilla siirrytään riemukkaaseen, maailman stadioneita syleilevään kitararockiin. Kenties bändinsä uuteen nousuun viitaten Wheeler aloittaa: "On the wind the ashes rise" ja siirtyy sotilasmarssimaisen kertosäkeen laineilla seilaten lähes sankarilliseen paatokseen: "Here we go/ We'll leave all fear behind/ Sailing into the sun/ This is our time/ Death and glory/ Supreme sacrifice." Parhaan stadionrockin (kts. esim. Oasiksen Live Forever) tavoin Joy Kicks Darkness juhlii riemun hetkiä elämän rajallisuuden edessä.



Upea, samalla surumielinen ja riemukas, Motown-hengessä junttaava Arcadia todistaa jälleen kerran Wheelerin todelliseksi popmestariksi. Hänelle tuttuun tapaan sanoitukset ovat lempeän naivistiset – lähes kosmisen rakkauden julistus, joka uhkuu mahtipontisia kuvia villistä luonnosta ja vieraista valtakunnista. "Vapaa ja villi rakkaus" vaatii kesyttömän valtameren ja ikuisten tähtien kokoisen sovituksen, ja sen Ash myös tarjoilee. Kauniisti aaltoilevan Tracersin teemana ovat myös unet ja unelmat, yksi Wheelerin suosikkiaiheista. Tällä kertaa liikutaan katkeransuloisemmissa tunnelmissa kuin Arcadian eeppisissä fantasioissa: "Dreams/ They fade, disappear in the light/ They're lost when you open your eyes/ She's somewhere out there/ Out of reach and out of sight." Wheeler uskoo, että jokaiselle löytyy se oikea todellinen rakkaus, mutta ongelmana on tuon ihmisen löytäminen, jonka saattaa ohittaa kadulla päivittäin sitä tietämättä: "Somewhere out there/ Walking round this neighbourhood/ Leading parallel, never-touching lives/ Lives that seem as ephemeral and fleeting as our dreams."



Yhdellä hienoja kertosäkeitä pursuavan levyn upeimmalla sellaisella varustettu Dead Disciples on lähes pakahduttavan kaunis. Groovailevan raskas säkeistö ja taivaita tavoitteleva kertosäe tuovat mieleen sekä Musen että myöhäisvaiheen Smashing Pumpkinsin, mutta Wheelerin melodiantaju pieksee kummatkin omassa lajissaan. Nämä stadionsankarit eivät ole koskaan kuulostaneet niin inhimilliseltä kuin Wheeler laulaessaan niinkin mahtipontisen kryptisiä (ja myönnettäköön hiukan naurettavia) mystis-mytologisia säkeitä, kuten: "In the shadows of death and gloom/ Hiding seeking solace in the catacombs/ Dead and resurrected in a foreign land/ Reincarnated as a hawk-like man." Mytologian aiheet, historia, romanttinen runous ja jopa William Shakespeare tuntuvat olevan Wheelerin tärkeitä muusia ja onhan hän ennenkin kirjoittanut kappaleita, kuten Orpheus, Nocturne, Starcrossed ja The Sweetness of Death by the Obsidian Knife. Romantiikka oli läsnä jo 1977-levyn nostalgisessa suloisuudessa ja jopa Nu-Clear Soundsin hiukan epätodellisissa katuvisioissa.



Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen autioituneesta aavekaupungista kertova Pripyat vaihtelee pelkistetyn hennon rumpukoneavusteisen säkeistön ja 60-lukulaisesti poppailevan kertosäkeen välillä. Lopussa Wheeler heittää peliin jopa modulaation, jota harvoin rockissa käytetään, mutta joka kuuluu Ashin vakiotemppuihin. Kappaleen lyriikoissa Wheeler samalla sekä suree ihmisen tapaa tuhota ympäristöään että juhlii ihmisistä tyhjentyneen ja luonnon valtaaman kaupungin kauneutta: "I hate to watch you destroy yourself/ I can't leave you here on your own/ It's the strangest thing I've ever felt/ All alone in the dead zone/ Nature is now reclaiming/ Secrets time will never tell/ I listen to the deafening silence/ In the beautiful lost citadel."



Levyn alkupuoliskon taso on niin kova, ettei Ash aivan onnistu pysymään sen tahdissa koko albumin kestoa. Autotallityyliin rokkaileva, Ashin uran alkuvaiheet mieleen tuova Ichiban on hyvä kappale, mutta edeltäjiensä ekstaattisuuden jälkeen vaikuttaa kuitenkin enemmän maukkaalta välipalalta. Space Shotin avaruusdiskorock ei sekään nouse tarttuvuudestaan huolimatta levyn parhaimmistoon, vaikka sisältääkin mielenkiintoisen autoharppu/syntetisaattori instrumenttiyhdistelmän.

Tummasävyinen Neon sisältää kertosäkeen, josta moni Wheeleriä vähäisempi kirjoittaja antaisi oikean kätensä, Ashilla se menee hiukan peruskauran puolelle. Trailer-levyn punkhenkeä uhkuva Command ei sekään oikein osu maaliinsa täydellisesti, mutta dramaattisen 60-lukulainen Song of Your Desire alkaa ohjata laivaa taas oikealle kurssille.

Dionysian Urgen klassisella Ash-powerpopilla Wheeler ja kumppanit palaavat taas tykittämään täyslaidallisia musiikillista kultaa. Kevään korvalla julkaistu single on ylistyslaulu hedelmällisyyden ja viinin jumalalle, elämän heräämiselle ja sydämessä sykkivälle villille halulle: "Entering an altered state/ Close to ecstasy/ Carried on a tide of bliss/ Sensuality/ Senses heightened in the dance/ Give in to the beat/ I'll be waiting for your kiss/ Now tell me that you don't believe." Jälleen kerran Wheeler osoittaa lyyrisen omaperäisyytensä kirjoittaessaan rock-laulussa seksistä kovin eri lailla kuin perinteisesti on tapana.



Ensimmäisen singlekatraan päättää upea 70-lukulaisen laulajalaulunkirjoittajamaisesti rentoileva War With Me, jota ei olisi mitenkään mahdotonta kuvitella vaikkapa Carole Kingin klassikkolevyille. Levyn bonusraitaosuuden aloittaakin sopivasti Carly Simon -laina Coming Around Again, joka on pelastaa alkuperäisen upean melodian kasarijuustosovituksen kynsistä. Ashin version massiivinen särökitararock toimii reilusti paremmin kuin vuonna 1986 ilmestyneeseen Sydän karrella -elokuvaan kirjoitettu alkuperäinen.

Ilkeästi suriseva The Creeps rokkaa kovempaa kuin yksikään varsinaisista singleistä ja rumpali Rick McMurrayn kirjoittama suhteen uudelleen aloittamista toivova CTRL+ALT+DEL ei joudu ollenkaan häpeämään Wheelerin kirjoittamien kappaleiden rinnalla. Albumin päättävä pianovetoinen Do You Feel It? on oikeastaan levyn ainoa kappale, joka jättää vähän happaman maun suuhun. Kasari-AOR-sovituksineen ja saksofoneineen se menee reippaasti makeilun puolelle ja tuntuu muun levyn kontekstissa hiukan halpahintaiselta vitsiltä. Ironinen kikkailu ei yleensä niin hyvin melodramaattisen suureleisyyden ja aidon koskettavuuden välillä tasapainottelevalle Ashille sovi.


Kokonaisuutena A-Z Vol. 1 onnistuu muistuttamaan siitä, kuinka ainutkertaisen hieno yhtye Ash todellakin on. Harva orkesteri kykenee julkaisemaan varteen otettavan singlen parin viikon välein, saati sitten tekemään sen näin hyvin. Ash on aina hallinnut hienojen singlejen tekemisen. Sen vahvuus on melodisessa, omilla jaloillaan seisovassa, kolmiminuuttisessa popkappaleessa – popmusiikin perusyksikössä. A-Z Series -projekti on vapauttanut yhtyeen keskittymään jokaiseen kappaleeseen yksitellen ja sen oman Atomic Hearts levy-yhtiön kautta toimiminen on päästänyt sen nykypäivän levyteollisuuden paineista. Itsepäisen omaehtoisesti toimiva Ash on onnistunut näin säilyttämään oman omaleimaisuutensa sekä melodisesti että lyyrisesti ja saavuttamaan uudelleen musiikintekemisen riemun. Lopputuloksena on levy, jonka ainoa kilpailija vuoden albumin tittelistä saattaa hyvinkin olla loppuvuodesta oletettavasti julkaistava A-Z Vol. 2.

Fables: Satuolennot sotajalalla

Bill Willinghamin luoma ja käsikirjoittama Fables on epäilemättä yksi tämän hetken suosituimpia amerikkalaisia valtavirtasarjakuvia, jonka pääosissa ei ole supersankareita. Se kertoo satuolennoista, jotka asuvat maailman tietämättä omassa Fabletown-yhteisössään New Yorkissa. Satuolennot ("fables") ovat paenneet kotimaailmastaan sen vallannutta vihollista ("The Adversary"), ja tarina kuvaa satuolentojen elämää normaalien ihmisten keskellä ja heidän pyrkimyksiään päästä takaisin omaan kotimaahansa.

Fablesia julkaisee jo legendaarinen DC-sarjakuvayhtiön alamerkki Vertigo, joka syntyi 90-luvun alussa kodiksi DC:n aikuisille suunnatuille sarjakuville. Vertigon päätoimittaja Karen Berger toimitti 80-luvulla useita englantilaisten käsikirjoittajien kirjoittamia visionäärisiä sarjakuvia, jotka toivat supersankarisarjakuvilla rakennetulle yhtiölle uuden aikuisemman yleisön ja kriitikkojen kiitokset. Sellaiset sarjakuvat, kuten Alan Mooren Swamp Thing, Neil Gaimanin Sandman, Peter Milliganin Shade The Changing Man, Jamie Delanon Hellblazer ja Grant Morrisonin Animal Man ja Doom Patrol perustuivat (Hellblazerin John Constantinea lukuunottamatta) DC:n vanhoihin huonosti menestyneisiin ja lähes unohtuneisiin hahmoihin, joilla kirjoittajat saivat leikkiä mielensä mukaan. Mooren 70-luvun kauhusarjakuvaan perustunut Swamp Thing näytti esimerkkiä vieden kliseisen Frankensteinin hirviön ja Hulkin ristisiitoksen aivan uusille urille, jotka kulkivat jossain supersankarisarjakuvan ja modernin kauhukirjallisuuden välimaastossa.

Vuonna 1993 Bergerin toimittamat sarjakuvat siirtyivät uuden Vertigo-merkin alle. Vaikka Alan Moore oli olennainen tekijä Vertigon synnyssä, hän oli tuolloin jo riitautunut DC.n kanssa ja lähtenyt omille teilleen. Alamerkille kuitenkin siirtyivät hänen luomuksensa Swamp Thing ja Hellblazer, joka oli Swamp Thingissä sivuhahmona esiintyneen ja Mooren luoman John Constantinen oma lehti. Vertigon lippulaivaksi tuli Neil Gaimanin kirjoittama Sandman, jonka mytologian, satujen, kauhun ja urbaanin fantasian kiehtova yhdistelmä oli nostanut aikaisemmin tuntemattoman kirjoittajan parissa vuodessa sarjakuvamaailman tähdeksi.

90-luvun kuluessa monet Vertigon rakentaneista sarjoista saapuivat tiensä päähän. Toiset, kuten Gaimanin Sandman tai Milliganin Shade The Changing Man, saivat tarinansa päätökseen, toiset taas eksyivät vaihtuvien tai heikkojen kirjoittajien käsittelyssä (Doom Patrol, Animal Man, Swamp Thing). Vertigon alkuperäisistä sarjoista vain sitkeä Hellblazer jatkaa tänäkin päivänä. Uusia tähtiäkin syttyi – Grant Morrisonin The Invisibles oli yksi kaikkien aikojen hienoimpia sarjakuvia, vaikkei koskaan myynyt kovin hyvin, Hellblazeria kirjoittanut Garth Ennis nousi supertähdeksi väkivaltaisen ja räävittömän, mutta taitavasti kirjoitetun Preacherin myötä ja alunperin Helix-merkillä aloittanut sci-fi-sarjakuva Transmetropolitan rakensi uskollisen lukijakunnan Warren Ellisille.

80-luvun edelläkävijöitä ja 90-luvun Vertigo-sarjoja yhdisti mielikuvituksellisuus, erilaisten, useimmiten sarjakuvamaailman ulkopuolisten vaikutteiden ottaminen; anarkistisuus ja poliittinen kriittisyys. Jamie Delanon Hellblazer oli avoimesti vasemmistolainen kommentoidessaan Margaret Tatcherin konservatiivisen tory-puolueen johtamaa 80-luvun Englantia. Delano oli huolissaan myös mm. ydinvoimasta, luonnonsuojelusta, kodittomien ja talonvaltaajien oikeuksista sekä uskonnollisesta fundamentalismista. Samankaltaisia teemoja käsitteli myös Grant Morrison tehdessään Animal Manista eläinoikeusaktivistin. Sekä Doom Patrolissa että Sandmanissa oltiin vahvasti kaikkien erilaisten, hylkiöiden ja friikkien puolella. Kumpikin sarjakuva sisälsi positiivisia homoseksuaalisia ja transgender-hahmoja, näistä etenkin Doom Patrolin "transvestiittikatu" Danny The Street on yksi sarjakuvan ikimuistoisempia hahmoja. Samaa linjaa Morrison jatkoi The Invisiblesissä, jossa seksuaalisia tabuja ja rooleja rikottiin jatkuvasti ja keskeinen poliittinen ohjenuora oli anarkismi. 70-luvun lopulla nuoruuttaan viettäneiden Delanon, Gaimanin, Morrisonin ja muiden brittikirjoittajien tarinat sisälsivät aimo annoksen reipasta punk-henkeä. Preacheria, jossa päähenkilö Jesse Custer sytytti röökinsä Zippo-sytkärillä, jossa luki Fuck Communism, ei voinut hyvällä tahdollakaan nähdä vasemmistolaisena, mutta sen kaikki tabut rikkovassa rähinässä oli kuitenkin ihailtavaa anarkismia.

Tekstin tasollakin Vertigo-sarjakuvat olivat kokeellisia. Animal Manissa Morrison rikkoi urakalla "neljättä seinää", Peter Milligan toi omassa tarinassa samaan sarjakuvaan kvanttimekaniikan teorioita Schrödingerin kissoineen ja kumpikin käyttivät William Burroughsin cut up -tekniikkaa. Postmodernismi oli päivän sana, ja välillä etenkin Morrisonin ja Milliganin sarjakuvat muistuttivat villejä huumetrippejä.

Klassisen Vertigo-sarjakuvan leikkisyydestä, anarkismista, poliittisesta radikaalisuudesta tai kriittisyydestä ei ole paljon jälkeä 2002 alkaneessa Fablesissa, joka on mitä todennäköisemmin kustantamon tämän hetken suosituin sarja. Willinghamin sarjakuva on sujuvasti kirjoitettu, mutta se ei loista omaperäisyydellään. Normaalien ihmisten tavoin käyttäytyvien satuhahmojen seikkailu tosimaailmassa on vetävä idea, joka kantaa Fablesin ensimmäiset tarinakokonaisuudet, mutta lopulta Willinghamin sarjakuva paljastuu päteväksi, mutta satumaisista hahmoistaan huolimatta tavanomaiseksi fantasiakertomukseksi.

Häiritsevintä Fablesissa on sen läpitunkeva militarismi. Satuhahmojen ja tavallisten ihmisten kohtaamisesta voisi veistellä vaikka minkälaisia tarinoita, mutta sotilasperheen kasvatti ja itsekin sotilaspoliisina toiminut Willingham keskittyy konfliktiin satuolentojen ja heidän vihollisensa välillä. Taianomaisuus on kaukana poliittisesta juonittelusta, vakoilusta ja kommandotehtävistä. Toki satuhahmojen kuvaaminen todellisina ihmisinä on yksi Fablesin keskeisistä ideoista ja sota on valitettavan olennainen osa tosimaailmaa. Silti, konflikti tuntuu marssivan Willinghamilla kaiken edelle.

Fables ei edusta edeltäjiensä tapaan alakulttuuria, vaan sitoutuu kiinteästi aikansa amerikkalaiseen viihteeseen. Ei ole vaikea vetää satuolentojen taistelusta suurta vihollista vastaan analogioita terrorismin vastaiseen sotaan ja maailmanpolitiikkaan. Fables pelaa samoilla kuvioilla kuin lukemattomat amerikkalaiset jännityssarjat, joissa urheat patriootit taistelevat keinoja kaihtamatta demonisia, usein kasvottomia vihollisia vastaan, jotka ovat toiseuden perikuvia. Fablesissa satuolentojen vihollinen on vain "Vihollinen" isolla v:llä, jonka ainoa tehtävä on edustaa mustavalkoisesti päähenkilöiden pahaa vastavoimaa.

Comics Journal -lehden haastattelussa Willingham on kertonut perustaneensa Fabletownin Israelin valtioon ja kertoo olevansa henkeen ja vereen israelilaismielinen. Valitettavasti hänen näkemyksensä monimutkaisesta poliittisesta tilanteesta on vaivaannuttavan naiivi. Fablesin numerossa 50 Ison pahan suden hahmoon perustuva Bigsby Wolf pitää monologin, joka kertoo Willinghamin kannan suorasanaisesti ja joka on syytä lainata tässä kokonaisuudessaan:

"Ever hear of a country called Israel?... Israel is a tiny country surrounded by larger countries dedicated to its eventual total destruction... They stay alive by being a bunch of tough little bastards who make the other guy pay dearly everytime they do anything against Israel. Some in the wider world constantly wail and moan about the endless cycle of violence and reprisal, but since the alternative is non-existence, the Israelis seem determined to keep at it. They have a lot of grit and iron. I'm a big fan of them."

Willingham pohtii toki sarjakuvassaan myös sodan kauhuja, mutta loppujen lopuksi tarkoitus pyhittää kaikki keinot. Edellä mainitussa Comics Journal -haastattelussa Willingham kertoo mielipiteensä tiivistyvän lauseeseen: "täysijärkinen yhteiskunta ei anna hullujen koirien elää." Fablesissa pääosissa olevat vahvat ja itsevaltaiset vallankäyttäjät salaavat tärkeitä tietoja kansalaisilta, teloituksia ja kidutusta käytetään surutta ja kapinat tukahdutetaan voimakeinoin. Fabletownin seriffinä toimivan Bigsby Wolfin ja hänen seuraajansa, Kaunotar ja hirviö -sadun Hirviön, toimitavat ovat kuin gestaposta: oman käden oikeutta, kidutusta, Guantanamo-tyylistä vangitsemista ilman oikeudenkäyntiä, salailua ja pidäkkeetöntä vallankäyttöä. Tällaiset toimet antaisivat oivan mahdollisuuden moraalisiin pohdintoihin, mutta Willingham tuntuu pitävän niitä perusteltuina toimitapoina vallanpitäjille ja lainvartijoille. Monimutkaisia moraalisia konflikteja ei juuri synny, vaan moraalinen portinvartija on lakikirja. Tätä ylintä auktoriteettia voidaan tosin periamerikkalaiseen tapaan kiertää, jos vaakalaudalla ovat oma perhe, yhteisö tai poliittiset näkemykset.

Ei Fables toki kokonaan huono sarjakuva ole. Etenkin ensimmäiset numerot olivat lupaavia, mutta valitettavasti se on jatkuvasti heikentynyt kertomuksen edetessä. Willingham ei ole enää aikoihin pystynyt kehittämään tarinoihinsa kunnollisia jännitteitä tai todellista draamaa. Etenkin sarjakuvan pari viimeisintä lukemaani kokoelmaa, Good Prince ja War and Pieces ovat olleet ennalta arvattavia ja laimeita. Tarinan päähenkilöt selviävät heille asetetuista vaikeuksista liian helposti ja deus ex machina -ratkaisuja käytetään jatkuvasti. Kaiken lisäksi harvat hahmot juurikaan syventyvät, vaan jäävät kaksiulotteisiksi. Kaikkein oudointa on, että kun Fablesin 75:ssä numerossa sota fablejen ja adversaryn välillä lopulta toteutuu, tuloksena ei olekaan eeppinen taistelu täynnä draamaa, täpäriä pelastumisia ja kiihkeitä kaksintaisteluja, vaan lyhyt ja valju kamppailu, joka jättää suuhun ainoastaan pettymyksen karvaan maun.

Ehkä Fablesissa häiritsee eniten se, että se olisi voinut olla niin paljon enemmän. Willinghamin perusajatus on hyvä, ja etenkin yksittäiset lyhyemmät tarinat usein nokkelia. Pääkuvittaja Mark Buckinghamin piirrosjälki miellyttää silmää, vaikkei olekaan maailman omaperäisintä ja erityisesti numeroon 81 asti sarjakuvan kannet maalanneen James Jeanin teokset ovat upeita. Valitettavasti Willingham on venyttänyt yhtä ideaa liian pitkälle, eivätkä kyseenalaiset poliittiset mielipiteet auta asiaa. Lopullisen niitin sarjakuvalle antavat paikallaan junnaava tarina, ikävystyttävät juonet, yksiulotteiset hahmot ja mielikuvituksen puute. Taianomaisista satuhahmoista kertovaksi sarjakuvaksi Fables on valitettavan arkipäiväinen.