Ghost Rider: Danny Ketch Classic, Vol. 1

Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö liekehtiväkalloinen Ghost Rider (suom. Aaveajaja) olisi yksi sarjakuvamaailman viileimpiä (tai ehkä tässä tapauksessa kuumimpia) hahmoja. Prätkällä ajava demonimotoristi tuntui kuuluvan enemmän b-kauhun, tatuointien, grindhouse-leffojen, moottoripyöräjengien, rasvaisen rock 'n' rollin ja yksinäisten valtateiden maailmaan kuin värikkäiden trikooserkkujensa seuraan. Ghost Rider saattoi olla kioskikirjallisuusikoni, josta mm. elektronisen musiikin pioneerit Suicide inspiroituivat kirjoittamaan yhden klassisimmista kappaleistaan, mutta sarjakuvana lieskapää kärsi tekijöidensä vaihtelevasta tasosta.

Moottoripyörästunttiajaja Johnny Blaze esiintyi ensimmäisen kerran Marvel Spotlight -lehden numerossa 5 vuodelta 1972. Pelastaakseen isäpuolensa "Crash" Simpsonin hengen, Blaze myy sielunsa Saatanalle (myöhemmin Saatana muutettiin uskonnollisten tahojen suututtamisen pelossa yliluonnolliseksi Mephisto-hahmoksi) ja hänen sielunsa yhdistyi Zarathos-nimisen demonin kanssa. Blaze muuttui öisin Elviksen Las Vegas -kauden inspiroimaa sinistä haalaria pitäväksi liekkipäiseksi helvetintulipalloja käsistään ampuvaksi olennoksi, joka taisteli toinen toistaan pirullisempia yliluonnollisia uhkia vastaan.

Hahmo esiintyi Marvel Spotlight -lehdessä noin vuoden ajan, jolloin sen tekijöinä olivat Ghost Riderin luojat kirjoittaja Gary Friedrich sekä piirtäjä Mike Ploog. Vuonna 1973 hahmo sai oman lehtensä, jonka taso alkoi kuitenkin pian heittelehtiä rajusti Friedrichin lopetettua sen kirjoittamisen. Friedrich kirjoitti Ghost Rideria yliluonnollisena kauhusarjakuvana, mutta hänen jälkeensä hahmo alkoi muistuttaa enemmän perinteistä supersankaria. Vuosien varrella Aaveajaja tasapainoili kauhun ja supersankaruuden välillä. Hahmo saattoi jäädä b-luokkaan verrattuna Hämähäkkimieheen tai Ryhmä-X:ään, mutta kaiken kaikkiaan sen oma lehti kesti kuitenkin kunnioitettavat 81 numeroa ja 11 vuotta.

Ghost Riderin oma sarjakuva loppui vuonna 1983, mutta se ei koskaan varsinaisesti kaikonnut lukijoiden mielistä. Ehkei 80-luvun vakavammat ja aikuisemmat vuodet olleet otollisia pulp-henkiselle, hyvin 70-lukulaiselle Ghost Riderille, mutta 1990-luvun alulle tultaessa oli aika herättää hahmo henkiin – päivitettynä uudelle vuosikymmenelle.

90-luvulla Ghost Riderin ohjat otti käsiinsä tuolloin melko tuntematon Howard Mackie. Toukokuussa 1990 debytoinut uusi Ghost Rider sisälsi monia aikansa sarjakuvien perusaineksia – se oli synkempi ja väkivaltaisempi kuin aikaisemmin, Aaveajajan alter ego oli teini-ikäinen, ja hänen menneisyytensä oli hämärän peitossa. Luonnollisesti myös hahmon ulkoasu oli päivitetty: hänen pyöränsä oli modernimpi, ja haalarin sijaan demoni pukeutui nyt niittinahkarotsiin, moottoripyöräsaappaisiin, kettinkeihin ja farkkuihin. Aaveajajan seikkailuja julkaistiin melko tuoreeltaan myös Suomessa Marvel-lehdessä sekä napakasti nimetyssä Sarjakuvalehdessä. Nyt ysäri-Ghost Rider -nostalgiaa voi elää uudelleen, kun hahmon oman lehden parikymmentä ensimmäistä numeroa on julkaistu albumeissa Ghost Rider: Danny Ketch Classic, Vol. 1 ja 2. Tässä kirjoituksessa käsitellään ensimmäiset numerot kokoavaa Volume 1:tä.

Motoristihurjapää Johnny Blazen sijaan 90-luvun Ghost Riderin alter ego on teini-ikäinen Danny Ketch, joka törmää hengaillessaan siskonsa Barbin kanssa yöllä Cypres Hillsin hautuumaalla gangstereiden ja ninjajengin välienselvittelyyn. Barb ja Danny näkevät ninjoja johtavan Deathwatchin kasvot ja Barb saa nuolesta. Samalla paikallinen Cypress Pool Jokers -teinijengi nappaa rikollisten välienselvittelyn kiistakapulan, mystisen salkun. Danny pakenee haavoittuneen siskonsa kanssa läheiselle kaatopaikalle, josta ninjojen lähestyessä löytyy salaperäinen moottoripyörä. Viattoman veren valuessa prätkän bensatankin korkki alkaa hehkua, ja sitä koskettaessaan Danny kokee mystisen muodonmuutoksen. Helvetintuli nielee hänet ja liekeistä kaahaa esiin Ghost Rider – koston henki.

Kuten 70-luvun versionsakin, 90-luvun Ghost Rider on aikansa lapsi. Toisaalta se on realistisempi, synkempi ja väkivaltaisempi kuin edeltäjänsä tavalla, joka 90-luvulla tuli tyypilliseksi, mutta se on myös naiivi ja piirrossarjamainen ninjoineen, gangstereineen ja puolivillaisia maailmanvalloitussuunnitelmia juonivine superrosvoineen. Mackien tarinoita vaivaa kaavamaisuus, mielikuvituksen puute ja kenties firman puolelta tullut vaatimus tuoda tarinoihin mukaan supersankarivierailijoita muista Marvel-lehdistä. Ghost Riderin omaa tarinaa tai draamaa ei juuri ehditä rakentamaan, kun mukaan änkeää nihkeitä b-luokan superrosvoja tai Tuomarin ja Tekijä-X:n tapaisia turhia vierailijoita.

Ghost Riderin jännite perustuu 70-luvun edeltäjänsä tapaan ristiriitaan Dannyn ja Aaveajajan välillä. Perusajatuksena on, että Danny Ketch ja Ghost Rider ovat erillisiä persoonia. Muodonmuutoksen tapahduttua Aaveajaja ottaa vallan, eikä Danny muista kuin hämärästi, mitä tuona aikana tapahtui. Draaman keskeisenä luojana on Dannyn tuntema syyllisyys alter egonsa tekemisistä, varsinkin, kun poliisin ja hänen läheistensä mielestä Ghost Rider on vaarallinen rikollinen. Dr. Jekyll/ Mr. Hyde -asetelmasta ei kuitenkaan onnistuta näiden kymmenen numeron aikana saamaan paljoakaan irti, koska juonen kehittely keskeytyy aina pakolliseen nyrkkitappeluun.

Ghost Riderin seikkailujen ensimmäisen tarinakokonaisuus, joka sisältää Aaveajajan syntytarinan, on albumin toimivin. Esipuheessaan Howard Mackie kertoo, että halusi asettaa hahmon kotinurkilleen Brooklyniin, ja alueen paikallisväri onkin sarjakuvan parhaita elementtejä. Myös Mackien luoma superrosvo Blackout kykyineen sammuttaa kaiken valon ympäriltään on oiva luomus, vaikka näyttääkin ponnareineen, korvakoruineen ja trenssitakkeineen siltä kuin olisi karannut huonosta rock-bändistä. Ysäri-Aaveajajan uusi supervoima "penance stare" on hyvä keksintö – katsomalla pahantekijöitä silmiin demonimotoristi pakottaa nämä kokemaan uhreillensa aiheuttaman tuskan. Aaveajaja tosin tuntuu käyttävän voimaansa varsin säästeliäästi, tyytyen yleensä lähinnä pieksemään pahantekijät sairaalakuntoon.

Numerosta 4 eteenpäin Ghost Rider alkaa kuitenkin ajelehtia epävarmemmille vesille. Mackie marssittaa esiin toinen toistaan ankeampia b-luokan superrikollisia, lähinnä menneiltä vuosikymmeniltä, kuten Mr. Hyden (Marvelin versio klassikkoromaanin hahmosta), Flag-Smasherin, Zodiakin sekä naispalkkasoturiryhmä H.E.A.R.T.:n, ja juonet surkastuvat yksiulotteiseksi toiminnaksi ja samojen kuvioiden toisteluksi. Esimerkiksi Mr. Hyden ja Ghost Riderin kohtaamisesta olisi luullut saavan irti vaikka mitä, onhan hahmojen kohtalo kovin samankaltainen. Lopputulos on kuitenkin väkinäinen viritelmä, jossa pahamaineinen superrosvo Hyde alkaa ilman sen kummempaa syytä haastaa riitaa baarissa moottoripyöräjengin kanssa ja lopulta naurettavien sattumien kanssa päätyy samaan parkkitaloon Ghost Riderin kanssa, jossa sitten otetaan nyrkeillä miehestä mittaa. Tarina on kuin tyyppiesimerkki sivuntäytteestä.

Kokoelman huonoin tarina taitaa kuitenkin olla numerossa 9, jossa pistetään kehiin kunnon "kaikki kaikkia vastaan" -turpasauna, kun keskenään kahakoivat Ghost Rider, hänen arkkivihollisensa Blackout, mutanttiryhmä X-Factor, New Yorkin viemäreissä asuvat Morlokit ja naurettava palkkasoturiporukka H.E.A.R.T. Tarina on yhtä sekava kuin miltä se kuulostaakin, ja tarkoituksena oli epäilemättä saada X-Factor-fanit ostamaan myös numero Ghost Rideria. Kannen kuvituksesta huolimatta eeppinen taistelu mutanttien ja Aaveajajan välillä jää tosin näkemättä.

Ghost Rider saattoi päästä paremmin vauhtiin näiden numeroiden jälkeen, mutta ensimmäinen Ghost Rider: Danny Ketch Classic ei jaksa kiinnostaa, eikä onnistu ansaitsemaan klassikkotitteliään. Kokoelman parasta antia taitavat olla Javier Saltaresin ja Mark Texeiran tummasävyinen taide, jonka ansiota saattaa pitkälti olla hahmon suosio 90-luvulla. Niin siistiltä heidän nahkatakkinen ja ketjujen ympäröimä Aaveajajansa näyttää.

Polttavista liekeistään huolimatta Aaveajaja jättää kylmäksi. Mackien tarinat ovat sekavia, paikallaan junnaavia ja aikuiselle lukijalle liian lapsellisia. Ilmeettömästä, jäyhästi patsastelevasta hahmosta on vaikea tehdä tunteisiin vetoavaa, eikä siinä onnistu myöskään itsesäälissä rypevältä ruikuttajalta vaikuttava Danny Ketch. Mackien ratkaisu tunnesiteen puuttumiseen on aivoton toiminta. Kuten Ghost Rider itse asian muotoilee: "I do not know why I do what I do. My very existence is comprised of questions. What is it that drives me towards vengeance? Answers will come later. For now... I ride."