Jokaiseen levyvuoteen kuuluu huomiotta jääneitä albumeja, joiden olisi pitänyt olla "vuoden parhaat" -listojen kärkipäässä, mutta eivät sinne syystä tai toisesta päässeet. Joskus tällaisista aikanaan sivuutetuista levyistä tulee jopa juhlittuja klassikkoja (kts. Velvet Underground ja Big Star), useimmiten ne unohdetaan. Yleensä syynä huomion puutteelle on ollut sopimattomuus aikansa musiikki-ilmastoon. Vuoden 2010 kovia levyjä olivat kriitikkojen mukaan mm. Kanye Westin mahtipontinen My Dark Twisted Fantasy, Arcade Firen nostalgisesti lähiönuoruutta muisteleva The Suburbs, Janelle Monaen eksentrisen monipuolinen The Archandroid (Suites II and III) tai vaikkapa The Nationalin High Violetin aikuisen miehen angsti. Yhtenäistä punaista lankaa näiden levyjen väliltä on nykyajalle tyypillisesti vaikea löytää, mutta ainakaan niitä ei yhdistä pirteä kitarapop tai häpeämätön retro-estetiikka toisin kuin paria viime vuonna ilmestynyttä vähälle huomiolle jäänyttä loistolevyä: The Liken Release Meta ja The Young Veinsin Take a Vacationia.
Vuonna 2001 perustetun The Liken saama varhainen huomio perustui lähinnä siihen, että sen teini-ikäiset jäsenet Elizabeth "Z" Berg (laulu/kitara), Charlotte Froom (basso) ja Tennessee Thomas (rummut) olivat kaikki tunnettujen musiikkibisnesvaikuttajien tyttäriä. Bergin isä on Geffen-levy-yhtiön A&R -mies ja tuottaja Tony Berg, Froomin tuottajamaestro Mitchell Froom ja Thomasin Elvis Costellon pitkäaikainen luottorumpali Pete Thomas. The Like julkaisi vuonna 2005 debyyttilevynsä Are You Thinking What I'm Thinking? (yllättäen) Geffen Recordsilla. Albumi sai kohtuullisen hyvät arviot, muttei vienyt tyttöjä supersuosioon. Lauluntekijä Berg osasi selvästi säveltää tarttuvia kappaleita, mutta yhtyeen dream-, power- ja punkpopin sekä ysäri-indierockin yhdistelmä ei ollut tarpeeksi omaleimaista erottaakseen yhtyeen edukseen muista yrittäjistä, siitä huolimatta, että yhtyeen bändikuvissa hekumoitiin kerta toisensa jälkeen Bergin, Fromin ja Thomasin pitkillä säärillä. Sääriään The Like ei vieläkään piilottele, mutta muuten vuonna 2010 Release Me albumin julkaissut varsin toisenlainen yhtye kuin debyytin julkaissut teinibändi. Vuonna 2007 The Like äänitti toisen albuminsa, mutta Geffen hylkäsi sen. Tilanne näytti yhtyeen kannalta synkältä – Froom jätti sen keskittyäkseen psykologian opintoihinsa ja yhtäkkiä The Like oli vailla levyä, basistia ja levytyssopimusta.
Pitkistä sääristä taisi taas olla apua, kun Tennessee Thomas tapasi Lontoossa Amy Winehousen kanssa kannuksensa ansainneen tuottaja Mark Ronsonin. Pari alkoi seurustella ja (nyt jo päättynyt) suhde antoi tarpeellista sydänhierontaa vakavasta elvytyksen tarpeesta kärsineelle The Likelle. Vuoden 2009 aikana Berg ja Thomas suuntasivat studioon äänittämään toista levyään Ronsonin ja tämän kätyreitten The Dap-Kingsin ja Phantom Planetista (kai muistatte vielä OC-tunnarin?) tunnetun Alex Greenwaldin kanssa.Release Mella sekä bändin imago että soundi pistettiin uusiksi. Aikaisemmin hiukan The Bangles -henkisen eteerisiltä näyttäneet naiset vaihtoivat sähäkköihin 60-luvun mod-vaatteisiin, op-art-kuoseihin, minihameisiin ja pandameikkeihin. The Liken uusi musiikki heijasteli tyylin muutosta – se oli aikaisempaan tapaan melodista, mutta entistä selkeämmin 60-lukuvaikutteista. Keskeisiä musiikillisia innoittajia olivat tyttöbändit, mod-pop, retrosoul ja farfisa-urkujen koristelema klassinen garage-rock.
Lopputuloksena syntynyt Release Me on 60-luku retropopin juhlaa. Drowned in Sound -sivuston arvostelija Marie Wood ei liioitellut juurikaan kuvatessaan levyn soundia Shangri-Lasiksi, jonka taustabändinä on The Kinks. Toki yhtyeen taustalla vaikuttavat sukujuuret ja kontaktit sekä ulkonäkö saavat puristit epäilemään, mutta Release Men kuuntelu toimii mainiona epäilyksien häivyttäjänä: klassista elokuvasuomennosta lainaten "laulu jää pystyyn".
Release Men singlet, hektisen soulahtavasti rokkaileva He's Not the Boy ja keinahtelevan kohtalokas Wishing He Was Dead yhdistelevät oikeassa suhteessa säröä, melodisuutta ja herkullista urkugroovea (josta levyllä vastaa The Dap-Kingsin Victor Axelrod) ja ovat kuin 60-lukudiggareiden märistä unista. Olennaista kuitenkin on, etteivät The Liken täysosumat jää tähän: Release Men nykivä tyttöbändipop, Narcissus in a Red Dressin sielukkuus, Catch Me If You Canin popeuforia, Fair Gamen vaivaton melodisuus ja Square Onen katkeransuloinen tarttuvuus vakuuttavat yhtä lujasti kuin yhtyeen singletkin. Oikeastaan albumin lähes jokainen kappale on vähintään hyvä ja puolustaa paikkaansa viime vuoden kenties raikkaimmalla levyllä.
Samaa retrorockin kultasuonta louhii myös kalifornialainen The Young Veins. Yhtyeen nimi ei kenties kuulosta suurimmalle osalle lukijoista kovin tutulta, vaikkei se koostukaan mistään rock-untuvikoista. Yksi vuoden 2008 kovimmista yllätyksistä (ja nyt jo hiukan unohdetuista aarteista) oli emobändi Panic at the Discon (tuolloin yhtyeen nimi kirjoitettiin ilman huutomerkkiä) mainio Beatles-fantasia Pretty. Odd., joka taisi olla selvemmin yhtyeen lauluntekijä/kitaristi Ryan Rossin henkilökohtainen lempilapsi. Pretty. Odd. menestyi kaupallisesti verrattain huonosti ja lopulta vuonna 2009 Ross sekä basisti Jon Walker jättivät Panic! at the Dison (joka palautti huutomerkin nimeensä) ja käänsivät kurssinsa kohti omia retro-seikkailujaan.Lopputuloksena syntyi The Young Veinsin mainio Take a Vacation!. Tällä kertaa Ross ja Walker suuntasivat The Liken tavoin psykedeliaa kauemmaksi, 60-luvun alun viattomampiin aikoihin. The Liken mod-/tyttöbändipoppiin verrattuna Take a Vacation! on kalifornialaisempi. Vähemmän sielukas ja jäntevä, enemmän rento ja aurinkoinen. Itse asiassa The Young Veinsin ensisijainen vertailukohta ilmiselvien 60-lukuvaikutteiden ohella on voimapopmaestro Brendan Benson, jolta sekä Rossin ääni että laulut välillä erehdyttävästi kuulostavat. Mukana albumilla häärää myös The Liken levyllä bassoa soittanut ja tuotannosta yhdessä Ronsonin kanssa vastannut Alex Greenwald.
Sen minkä Take a Vacation! häviää omaperäisyydessä, se voittaa tarttuvuudessa ja raikkaudessa. Albumi on pullollaan loistavia 60-luku-pastisseja ja toinen toistaan iskevämpiä kappaleita. Singlenäkin julkaistut Change ja Take a Vacation ovat loistavia iskusävelmiä, ja sellaiset albumiraidat, kuten helisevä Cape Town, keinahteleva Maybe I Will, Maybe I Won't, tangon kaipausta uhkuva Everyone But You, folkahtava Heart of Mine ja vaikkapa voimapoppaileva Defiance toimivat vähintään yhtä hyvin. Kaiken kaikkiaan Take a Vacation! on loistava retropop-helmi, jonka tulisi kuulua jokaisen 60-luvun musiikista tai power popista pitävän levyhyllyyn.
Sääli, että siinä missä The Like on hienoisessa nosteessa, The Young Veins floppasi pahasti ja ehti jo hajotakin. Yhtyeen rakkaudella toteutetut kunnianosoitukset 60-luvun klassikoille eivät tainneet pudota kovinkaan hyvin Panic! at the Discon fanikunnan muodostaneelle teinityttöarmeijalle, joille tärkein piirre yhtyeessä taisi olla vokalisti Brendan Urien kauniit kasvot. Jos Young Veinsin kappaleita vertaa Panic! at the Discon tuoreisiin Urien säveltämiin hirvityksiin, kuten Jennifer's Body -kauhurainan soundtrackille tehtyyn New Perspectivesiin (keskeinen laulukoukku: "Can we fast-forward till you go down on me?") Young Veins selviää selvänä voittajana. Kaupallisesti homma taitaa kuitenkin sujua täsmälleen toisinpäin: siinä missä The Young Veins floppasi ja hajosi, Panic! at the Discon pian ilmestyvää Vices & Virtues -levyä odotellaan kiihkeästi.
