My Chemical Romance: Danger Days: The True Lives of The Fabulous Killjoys

Ainakin My Chemical Romancella on pokkaa. Se on uskaltanut tehdä lähes täydellisen tyylillisen takinkäännön aikana, jolloin pienikin kaupallinen riskinotto on popbisneksessä kammottua kuin keiton litkiminen ydinjätesammioista. Yhtyeen (Gerard Way, laulu, Ray Toro, kitara, Frank Iero, kitara ja Mikey Way, basso) aikaisempi menestys perustui gootahtavaan imagoon ja kohtalokkaan synkkään emorockiin, kun taas uusimmalla levyllään Danger Days: The True Lives of The Fabulous Killjoys sen jäsenet ovat uskaltautuneet pukeutua värikkäisiin vaatteisiin ja tehdä häpeilemättömän höhlän kappaleen nimeltään Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na). Myönnettäköön, ettei kyseessä ole vuosisadan taiteellinen riskinotto, mutta toisaalta nykypäivän näkökulmasta he olisivat voineet yhtä hyvin tehdä konseptilevyn pullollaan avantgardejazzfunkia ja seistä sen kannessa alasti.

Danger Days ei ole My Chemical Romancelle ensimmäinen irtiotto. Sen edellinen albumi The Black Parade oli valtava harppaus yhtyeen parin sitä edeltävän levyn melodisesta, mutta kesystä ja epäomaperäisestä popemosta. Tällä kertaa vaikutteita otettiin klassisesta rockista, ennen kaikkea Queenista, Pink Floydin The Wallista, 90-luvun Smashing Pumpkinsin järkälemäisestä Mellon Collie and the Infinite Sadnessista ja jopa Dresden Dolls -tyylisestä "brechtiläisestä kabareesta". Black Paradella riskinotto kannatti, siitä tuli My Chemical Romancen suurin menestys, joka nosti yhtyeen rockin raskaaseen sarjaan myös kansainvälisellä tasolla. Samalla MCR jätti uppoamassa olevan emolaivan taakseen Paramoren tapaisten Amerikan keskilännen Jeesus-nuorten huomaan.

Etenkin albumin ensimmäinen single, samalla sekä pateettinen että pompöösi Welcome to Black Parade, oli sellainen kappale, joka ensikuulemalta vaikutti täysin naurettavalta. Surumielisen kaihoisa pianokuvio ja Way vaikeroimassa: "When I was a young boy/ My father took me into the city/ To see a marching band/ He said, "Son when you grow up/ Would you be/ The saviour of the broken, the beaten and the damned?"", sitä seuraava röyhkeä punkpop ja lopun Thin Lizzy -tyylinen harmonisoitu kitarasoolo jättivät montun auki. Loppujen lopuksi vaikutus oli samanlainen kuin yleensäkin parhaassa popmusiikissa. Ensivaikutelmana syntynyt hölmistyneisyyden, huvittuneisuuden ja ihmetyksen yhdistelmä vaihtui vähitellen vastahakoiseen hyväksymiseen ja sitten kappaleen estottomaan syleilyyn. Naurettavaa ehkä, mutta kenties myös nerokasta!

Jos The Black Parade -levyllä mikään ei ylittänytkään sen ensisinglen loistokasta ylilyöntiä, oli se kuitenkin vaikuttava kunnianosoitus 70-luvun rockin pöyhkeimmille elementeille. Tärkeimpänä näistä oli tietenkin konseptilevyn palauttaminen myyntilistoille. Jos sellaiset vaihtoehtorock-hörhöilijät, kuten Flaming Lips olivat tehneet vastaavia juttuja omassa nurkassaan, MCR seilasi omansa kanssa top-kymppiin asti USA:ssa ja useissa Euroopan maissa ja tuhansien melodramaattisten rock-fanien levysoittimiin ja tietokoneiden kovalevyille.

Miljoonia myyneen menestyslevyn seuraaminen on epäilemättä vaikeaa, varsinkin kun levy-yhtiön rahamiehet seuraavat vieressä taskulaskimet kädessä. Vuonna 2009 yhtye suuntasi studioon mm. Pearl Jamin klassikkolevyjen tuottajana tunnetun Brendan O'Brienin kanssa nauhoittamaan The Black Paraden seuraajaa. Tarkoituksena oli tehdä suoraviivainen rock-levy ilman turhia krumeluureja. Ilmaan heiteltiin sellaisia rujon katurockin perusnimiä, kuten MC5 ja The Stooges.

Albumi oli jo miksausvaiheessa, kun yhtye tajusi, ettei se toiminut. Bändi hyllytti jo nauhoitetut raidat ja aloitti uudestaan The Black Paraden tuottaneen Rob Cavallon kanssa. Kaikille vuoden työn heittäminen roskapyttyyn ei oikein sopinut – MCR oli ehtinyt nauhoittaa Cavallon kanssa vain neljä päivää, kun yhtyeessä vuodesta 2004 rummuttanut Bob Bryar sai potkut. Nauhoitukset jatkuivat studiorumpali John Micelin kanssa, joka kuuluu mm. Meat Loafin kiertuebändiin.

Lopputuloksena syntynyt albumi ei ole lähelläkään pelkistettyä rockilmaisua, vaikka jäänteitä soundista löytyy sellaisilla kappaleilla, kuten The Stooges -maisella Party Poisonilla. Ennen kaikkea Danger Days on kuitenkin mahtipontinen moderni rock-levy ja kaiken lisäksi vielä konseptilevy. Albumin taustatarina ei ehkä aukea perinteiseen tapaan sanoituksia tavaamalla, mutta sen videoissa ja oheistuotteissa rakennetaan kuitenkin mahtipontista vuoteen 2019 sijoittuvaa sci-fi-oopperaa jonka pääosissa seikkailevat kuvitteellinen The Killjoys -yhtye postapokalyptisessa Amerikassa. Heidän vihollisensa on suuryhtiö Better Living Industries (BL/ind) ja sen johtaja Korse, jota musiikkivideoissa näyttelee sarjakuvakäsikirjoittajalegenda Grant Morrison. Levyllä kuultavista välispiikeistä vastaa Dr. Death-Defying -salanimen takana piileskelevä Steve Montano alias "Steve, Righ?" Wayn vaimon yhtyeestä Mindless Self Indulgencesta.



Konseptilevy saattaa sopia MCR:n kunnianhimoiseen tyyliin ja olla olennainen osa uuden albumin lanseeraamista oheistuotteineen, mutta Danger Daysilla se on kuitenkin toissijainen tekijä. Ennen kaikkea albumi sisältää tarttuvia rock-kappaleita, joilla My Chemical Romance hämärtää rajaa popin ja rockin välillä. Danger Days on massiivinen, meluisa ja paikoitellen sekava kirkkaissa väreissä hohtava rock-hirviö. Se sisältää kaikkea edellä mainitusta katurockista syntetisaattoreihin, napakkaan power poppiin, Bon Jovi -henkiseen kasaribilerockiin ja juustoisen maailmoja syleileviin powerballadeihin. Levyn aloitusraita ja ensimmäinen single Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na) kuulostaa siltä kuin Parklife-aikainen Blur punkeimmillaan ja Party Hard -mies Andrew WK olisivat saaneet lehtolapsen. Se on lähes maaninen räjähdys pophölynpölyä, joka saattaa hyvinkin olla levyn paras raita. Sing alkaa Depeche Mode -tyylisenä syntetisaattoritunnelmointina, kunnes se räjähtää niin massiiviseen maailmanparannuskertosäkeeseen, että jopa huippuaikojen Robbie Williams olisi saattanut punastua. Bulletproof Heart syöksyy leijailevasta tunnelmoinnista esanssinlöyhkäiseen ostaripunkkiin. Pre-chorus on kuin suoraan Bon Jovilta, koukkuja riittää vaikka kaikkien merten kalojen jekuttamiseen ja Toron kitara vinkuu kuin 80-luvun puudelirokkareilla. Kun kappale lopulta päättyy, sitä on melkein hengästynyt.



Danger Daysin hengästyttävä tahti onkin levyn kaksiteräinen miekka. Kun sekä rokkibiisit että hiturit ovat niin täyteen ahdettuja, massiivisia ja polveilevia, ei albumilta tahdo löytyä suvantokohtia. Lähemmäksi pääsevät levyn parhaimmistoon nouseva biisipari S/C/A/R/E/C/R/O/W ja Summertime, jotka ovat selviä kunnianosoituksia Smashing Pumpkinsille – ensiksi mainittu Siamese Dream -ajan dream pop -psykedelialle ja toinen Adoren raukealle uuden aallon säihkeelle. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä juurevammasta soundistaan tunnettu Brendan O'Brien olisi saanut yhtyeen kanssa aikaan. Myös Warner Bros -levy-yhtiön johtotehtävissä toimivan Rob Cavallon tuotanto on massiivista, mutta sisältää monia 2000-luvun musiikin helmasyntejä. Dynamiikasta on tingitty turruttavan kovaäänisen junttauksen eduksi.



Danger Daysin heikoimpia puolia esittelevät Planetary (Go!):n laimea, ysäriltä haiskahtava diskorock, The Only Hope for Me Is Youn tyhjältä kalskahtava makeilu ja The Kids From Yesterdayn turhan lähelle Pinkin valtavirtapoppia lipuva latteus. Lyyrisesti Danger Days ei yllä samoihin korkeuksiin kuin melodisesti – Wayn sanoitukset muistuttavat välillä kiusallisen paljon elämäntaito-oppaiden epämääräisyyksiä. Bulletproof Heartissa lauletaan: "Gravity/ Don't mean too much to me/ I'm who I've got to be", Singissä puolestaan: "Sing it out, boy, you got to see what tomorrow brings/ Sing it out, girl, you got to be what tomorrow needs/ For every time that they want to count you out/ Use your voice, every single time you open up your mouth" ja vaikkapa Save Yourself, I'll Hold Them Backissa: "We can leave this world, leave it all behind/ We can steal this car if your folks don't mind/ We can live forever if you've got the time." Pahimmillaan mennään sellaiseen "heal the world" -osastoon, jota tavanomaisesti kuullaan vain Euroviisuissa. Venyessään tavoittamaan mahdollisimman suuren yleisön, Wayn lyriikat laimentuvat seitinohuiksi yleistyksiksi – vaara, jonka jokainen stadionrokkari joutuu kohtaamaan.

Kaikesta räikeydestään, paikottaisesta mauttomuudestaan ja turhasta miellyttämishalustaan huolimatta Danger Daysin hyvät puolet painavat vaakakupissa huonoja enemmän. Popin ottaessa yhä tiukempaa niskalenkkiä rockista My Chemical Romance on viimeisiä mohikaaneja taistelemassa eturintamassa sädepistoolit leiskuen. Danger Daysin kaupallisuudesta huolimatta siinä on tarpeeksi särmää ja omaleimaisuutta, että se pyyhkii pöytää lukemattomilla rockiksi naamioituneilla sähkökitarasätkynukeilla. MCR ei suostu luovuttamaan valtikkaansa ja vajoamaan undergroundiin, jossa kriitikot ja hipsterit onanoivat nuhjuisten indie-suosikkiensa äärellä. Danger Days on ennen kaikkea amerikkalainen levy täynnä amerikkalaista rockia: hillittyä kuin vaaleanpunainen cadillac, vaatimatonta kuin pilvenpiirtäjä ja hienostunutta kuin hampurilainen ja kasa rasvaisia ranskalaisia.

Gerard Way & Gabriel Bá: The Umbrella Academy

Nyt, kun laulaja/laulunkirjoittaja/sanoittaja Gerard Wayn johtama My Chemical Romance on julkaisemassa neljännen albuminsa Danger Days: The True Lives of the Fabulous Killjoys, on aika pureutua Wayn parhaaseen luomukseen. Niin hyvä levy kuin hänen yhtyeensä edellinen julkaisu, The Black Parade olikin, Wayn hienoin aikaansaannos on loistava sarjakuva The Umbrella Academy. Haastatteluissa Way on jo pidemmän aikaa kertonut olevansa sarjakuvafani, mutta yhtyeen hienoimpienkin kappaleiden takana kummitteleva naiivi goottiromantiikka ja esimerkiksi The Black Parade albumin kansilehdykän täyttämät steampunk-/goottikliseet eivät antaneet aihetta odottaa paljoakaan. Harvoin rokkarit ovat laajentaneet sarjakuvien kentälle ja silloinkin yleensä heikoin tuloksin (Glen Danzigin kököt väkivaltapornokauhusarjikset tulevat lähinnä mieleen). Yllätys oli mitä suurin, kun sain lopulta käsiini Wayn ja kuvittaja Gabriel Bán vuonna 2007 julkaistun The Umbrella Academy: Apocalypse Suiten. Se oli nimittäin ensimmäisestä ruudusta lähtien loistava.

The Umbrella Academya lukiessa oli vaikea uskoa, että kyseessä oli Wayn ensimmäinen ammattimainen sarjakuvakäsikirjoitus. Sille ei nimittäin tarvinnut antaa minkäänlaista aloittelijatasoitusta, eikä se selvästi myöskään ollut kyllästyneen rocktähden turhamainen askarteluprojekti. Uskomatonta, mutta totta: The Umbrella Academy nousi suoraan modernin amerikkalaisen mainstream-sarjakuvan kärkikaartiin.

Heti ensimmäisen The Umbrella Academy -tarinakokonaisuuden, Apocalypse Suiten, ensimmäinen sivu hämmentää, mutta samalla kiehtoo. Kuva näyttää vanhanaikaisen show-painijan hyökkäämässä lonkeroavaruushirviön kimppuun ja teksti selittää: ” Se tapahtui samaan aikaan, kun ”Tusslin’ Tom” Gurney tyrmäsi avaruusmustekalan Rigel X-9:ltä…” – alusta asti Way ja Ba rakentavat tarinan lisäksi kokonaisen maailman. Kokonaisuus paljastuu hitaasti kankaan alta, mutta alusta asti lukija saa kuvan rikkaasta universumista ja historiasta, jota sarjakuvan hahmot asuttavat. Maailmasta, jossa roskakulttuuri, b-elokuvat, vanhat sarjakuvat, surrealistinen sci-fi ja todellinen historia sekoittuvat kiehtovaksi kudelmaksi.

Mitä sitten tapahtui samaan aikaan, kun ”Tusslin’ Tom” ja avaruusmustekala ottivat yhteen? Tuona hetkenä syntyi 43 erityislaatuista lasta naisille ympäri maailman, jotka eivät olleet aikaisemmin osoittaneet pienimpiäkään raskauden merkkejä. Lapset joko hylättiin tai annettiin adoptoitavaksi. Näistä seitsemän adoptoi Sir Reginald Hargreeves a.k.a. The Monocle, nerokas tiedemies ja rikas liikemies, jonka meriitteihin kuuluivat mm. sellaiset keksinnöt, kuten ”The Televator”, ”The Levitator”, ”The Mobile Umbrella Communicator” ja ”Clever Crisp Cereal”. Kaiken lisäksi ”Monokkeli” oli myös olympiakultamitalisti ja oli voittanut Nobelin palkinnon työstään simpanssien aivokapasiteetin kasvattamisessa. Hän oli myös avaruusolento.

Hargreeves eristi lapset muusta maailmasta ja kertoi adoptoineensa heidät ”pelastaakseen maailman”. ”Pelastaakseen sen miltä?”, kysyi maailma ja Way ja Bá tarjoilevat vastauksen ensimmäisen tarinansa otsikossa: ”Päivä, jona Eiffel-torni sekosi (The Day the Eiffel Tower Went Berserk).”

Tarina esittelee sarjakuvan päähenkilöt sopivan surrealistiseen sävyyn, taistelemassa seonneen ja murhanhimoisen ”zombierobotti”- Gustave Eiffelin taistelukoneeksi ja avaruusalukseksi paljastuvaa tornia vastaan. Selvää on, että kyseessä ei ole mikään normaali supersankarirymistely.

Sarjakuva pääosissa esiintyvät The Umbrella Academy sekä lapsina että myöhemmin aikuisina. Nämä ovat supervahva ja lentävä Numero 1 alias Spaceboy, joka on myös joukon komenteleva ja itseriittoinen johtaja, kapinallinen ja varomaton Numero 2 eli The Kraken, joka osaa pidättää hengitystään rajattoman ajan ja hallitsee veitset erityisen hyvin, narsistinen Numero 3 eli The Rumor, tyttö, joka pystyy tekemään kertomistaan valheista totta, Numero 4 eli The Séance, herkkä lapsi, joka ottoisänsä kokeilujen tuloksena on kasvanut yhä julmemmaksi, ja joka osaa puhua kuolleiden kanssa, Numero 5, The Boy, on mystinen aikamatkustaja, joka on palannut nykyaikaan oltuaan 20 vuotta kadoksissa, edelleen pikkupoikana (jonka sisällä elää 60-vuotiaan mieli), Numero 6 eli The Horror, jonka ihon alla eli hirviö toisesta ulottuvuudesta, naiivi ja helposti manipuloitava poika, jonka kuolemasta muistuttaa patsas akatemian pihalla ja lopulta Numero 7, tyttö, jolla ei näytä olevan yliluonnollisia voimia lainkaan, ja jota Reginald Hargreeves piti ”täysin hyödyttömänä”.

The Umbrella Academy hyppelehtii kahden aikatason välillä – päähenkilöiden ollessa 10-vuotiaita ja 20 vuotta myöhemmin kolmikymppisinä (toki tulevaisuudessakin piipahdetaan). Kaiken surrealistisen sci-fi-/supersankariseikkailun taustalla on tarina ongelmaperheestä – seitsemästä erilaisesta sisaruksesta ja heidän kylmästä, piittaamattomasta ja manipuloivasta isästään (joka jatkuvasti kieltää lapsia kutsumasta itseään isäksi, ja joksi he häntä jatkuvasti kutsuvat). The Umbrella Academy: Apocalypse Suiten keskiössä on voimaton ja ulkopuolinen, isänsä hyljeksimä Numero 7 eli oikealta nimeltään Vanya Hargreeves, joka on aikuisena pistänyt välit poikki isänsä ja sisarustensa kanssa ja on kirjoittanut näistä paljastuskirjan: ”Extra Ordinary: My Life as Number 7”. Samalla se on myös tarina lapsuuden viattomuuden ja nuoruuden unelmien kuolemasta. Numero 5:n sanoin: kuinka ”pahaksi kaikki oli mennyt, kuinka kaikki oli mennyt pieleen.”

Tarinan tapahtumat alkavat sisarusten palatessa kotiin ottoisänsä kuoleman jälkeen ja vanhojen koskaan parantumattomien haavojen jälleen avautuessa. Way ei paljasta läheskään kaikkea sisarusparven historiasta. Miten Numero 6/ The Horror on kuollut? Miksi Spaceboylla on gorillan vartalo? Miksei ryhmän varoituksia maailmanlopusta uskota? Mitä kaikkea on ylipäänsä tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana? Salaisuudet paljastuvat vähitellen tarinan lomassa, kun lukija oppii hitaasti tutustumaan sisaruksiin. Paljon jätetään myös tuleviin osiin.

Apocalypse Suitessa The Umbrella Academy kohtaa katkeran ja hyvinkin voimakkaaksi paljastuvan Vanyan, josta tulee murhaajista ja psykopaateista kootun The Orchestra Verdammtenin johtaja ja sooloviulisti The White Violin. Orkesteri pyrkii esittämään mestariteoksensa ”maailmanlopun sarjan”, jonka grande finalé on maapallon tuhoutuminen. Loppujen lopuksi Apocalypse Suite on kertomus sisarkateudesta, isän hyväksynnän tavoittelusta ja ryhmän keskinäisistä rakkaussuhteista. Omaperäisessä tarinassa piisaa imua.

The Umbrella Academyn toinen seikkailu, vuodenvaihteessa 2008-2009 julkaistu Dallas, puolestaan keskittyy Numero 5:n menetettyihin vuosiin tulevaisuudessa ja Kennedyn salamurhaan. Dallas on hieman Apocalypse Suitea sekavampi kokonaisuus monimutkaisine sci-fi-konsepteineen, mutta jatkaa kuitenkin sisarparven tarinaa tyylillä ja sisältää vähintään yhtä monta ikimuistoista hetkeä kuin edeltäjänsäkin. Näistä pehmoeläinnaamareihin pukeutuneet psykopaattiset murhaajat Hazel ja Cha-Cha jäävät erityisesti kummittelemaan mieleen. Erityismaininnan saa myös villiintyneen Abraham Lincoln -patsaan tuhoaminen, millä muullakaan kuin, John Wilkes Booth -patsaalla.

Gerard Way on maininnut tärkeimmäksi vaikuttajakseen englantilaisen sarjakuvakäsikirjoittaja Grant Morrisonin, erityisesti tämän surrealistis-psykedeelis-burroughsilaisen Doom Patrolin, joka oli yksi niistä 80-luvun supersankarisarjakuvista, jotka muuttivat koko amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan kentän. Morrisonin vaikutus onkin nähtävissä The Umbrella Academyssa selvästi, mutta samalla Wayn luomus sisältää tarpeeksi omaperäisiä aineksia. Mukana on paljon Morrisonilta tuttua outoutta ja ylipäänsä 80-lukulaista ”realismia”, jossa kaikista yliluonnollisista ilmiöistä huolimatta eletään todellisessa maailmassa ja tunnetaan todellisia tunteita. Superrosvot eivät ole harmittomia höyrypäitä, vaan vaarallisia, murhanhimoisia psykopaatteja, ja väkivalta on veristä ja tappavaa. The Umbrella Academy ei kuitenkaan ole mikään tympeä synkistely, vaan sisältää paljon huumoria, viittauksia 50-luvun kulttuuriin ja saman ajan klassikkosarjakuviin ja ennen kaikkea lämpöä, joka tulvii sille keskeisestä perheympäristöstä. Vaikka sisarusten läheisin henkilö on puhuva simpanssi, äiti muovinen anatomianukke ja he itse henkisesti epätasapainoisia ja riitelevät jatkuvasti, tuovat inhimilliset ja aidot ihmissuhteet sarjakuvaan hehkua, jota harvoin supersankariseikkailuista löytyy.

Yhtä tärkeä osuus The Umbrella Academyn onnistumiseen on brasilialaisen Gabriel Bán upea taide, joka tuntuu tarinan edetessä kehittyvän aina vain hienommaksi. Hän hallitsee vaivattomasti niin suurelliset visiot kuin hienovaraisen pienimuotoisuuden. Báltakin omaperäistä otetta löytyy, vaikka erityisesti Hellboy-sarjakuvasta tunnettu Mike Mignola on selkeä vaikuttaja hänen taiteeseensa.

Kriitikot ovat olleet lähes yksimielisiä Umbrella Academyn hienoudesta ja Apocalypse Suite voittikin vuonna 2008 arvostetun Eisner-palkinnon parhaasta minisarjasta ja vuonna 2009 parhaasta uudelleenjulkaisusta. Hyväksyntänsä sarjakuvalle ovat antaneet sekä Wayn idoli Grant Morrison että toinen nykysarjakuvan legenda, Sandman-käsikirjoittaja Neil Gaiman.

My Chemical Romancen uuden levyn ansioista The Umbrella Academyn jatko todennäköisesti viivästyy. Seuraava osa, nimetään Hotel Oblivion, keskittyy Wayn sanojen mukaan ryhmän vanhojen vihollisten, etenkin heidän arkkivihollisensa Dr. Terminalin historiaan. Hotel Oblivionin on vihjailut olevan ”se hirvittävä paikka”, josta ”kukaan ei koskaan pakene” eli ilmeisesti jonkinlainen vankila, johon Hargreeves on sullonut akatemian viholliset. Tällä hetkellä Way suunnittelee sarjakuvien saralla MCR:n uuden levyn hahmoihin keskittyvää The True Live of Fabulous Killjoysia yhdessä Shaun Simonin ja Becky Cloonanin kanssa. Eikä käy kieltäminen, että yhtyeen uudesta videosta napakasti nimetylle Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na) -kappaleelle, tulee vahvasti mieleen The Umbrella Academyn tunnelma. Onpa videolla mukana nykyään Wayn kanssa ystävystynyt Grant Morrisonkin pyssyä heiluttelemassa (kaljupäinen mies harmaassa takissa). The Umbrella Academy -elokuvastakin kulkenut huhuja. Saa nähdä miten sisarusten seikkailut taipuvat valkokankaalle. Turhaa kenties tosin, sarjakuva on jo niiden täydellinen ilmenemismuoto.