Black Lips: Arabia Mountain

Ah, garage rock. Harva musiikkityyli on yhtä selvästi säilötty meripihkaan. Vaikka sen perusainekset oli lukittu paikoilleen viimeistään 70-luvun alussa, on autotallirock toki tarjoillut lähisukulaisensa punkin tavoin lähtökohtia monille yksilöllisemmille visioille (kts. esim. The Stooges, Suicide, Devo, Mudhoney, Yeah Yeah Yeahs). Kuitenkin on vaikea kieltää, että vaikkakin se on yksi rock-musiikin elähdyttävimmistä soundeista, katsoo garage rock useimmiten musiikillisesti taaksepäin. Pahimmillaan se kärsii yksipuolisesta tyylillisestä putkinäöstä, joka rajoittaa sen mielekkyyttä albumimuodossa. Samalla se myös asettaa pahan haasteen sitä soittavan yhtyeen kehityksen kannalta. Koska ja mihin siirtyä, kun kolme sointua, tamburiini ja Farfisa-urku eivät enää riitä?

Garage rock syntyi 60-luvulla hormoniensa vallassa kiihkoilevien finninaamojen kopioidessa Rolling Stonesin, The Kinksin ja The Animalsin tapaisten brittibluesbändien musiikkia vanhempiensa autotalleissa. Lähinnä Amerikassa ja Kanadassa vallinneella fuzz-pedaaliansa kurittaneiden kitarabändien räjähdyksellä ei ollut vielä 60-luvulla erityistä nimeä, eikä se ollut mikään yhtenäinen liike. Kaikki kuitenkin muuttui vuonna 1972, kun Elektra Recordsin johtajan Jac Holzmanin ja myöhemmin Patti Smith Groupissa kitaraa soittaneen Lenny Kayen kokoama Nuggets-tuplalevy julkaistiin. Levyn kansiteksteissä Kaye käytti termiä "classic garage-punk", mutta pian tällaista 60-luvun primitiivistä rockia alettiin kutsua garage rockiksi.

Black Lips tyypillisen tyylikkäänä.

Garage rockin vaikutus punkiin oli suuri, mutta viimeistään 80-luvulla se alkoi erottautua siitä omaksi musiikkityylikseen. Nuggets, sen jatko-osat ja sellaiset kokoelmasarjat, kuten Pebbles, Rubble ja Back from The Grave tutustuttivat uudet sukupolvet garage rockin riemuihin. Samalla musiikkityyli alkoi kuitenkin jämähtää paikoilleen ja olla yhä enemmän ja enemmän puhdasta retroa. Sillä oli omat tiukat perinteensä ja sääntönsä ja oma puristinen, lähes akateemisesti lempimusiikkiinsa suhtautuva kuuntelijakuntansa. Garage-friikit keräilivät harvinaisia julkaisuja, ja uudet bändit kopioivat levyiltä kuulemiaan soundeja. Rhino Recordsin vuonna 2005 julkaisema Children of the Nuggets -boksi esittelee garage-bändejä vuosilta 1976-1995. Kokoelma sisältää paljon loistavaa musiikkia, mutta samalla käy selväksi, ettei tämä tyylilaji vienyt rockia enää uusiin suuntiin. Monesti retroilu ulottautui myös ulkoiseen tyyliin, kuten esimerkiksi Los Angelesin seudulla vaikuttaneessa "paisley underground" -skenessä 80-luvun puolivälissä.

Black Lips Ronsonin kanssa studiossa. Mahdollisesti eivät juttelemassa muodista.

Musiikillisen kehityksen puutteesta huolimatta garage rock kuitenkin jaksaa kiehtoa yhä uusia sukupolvia. 90-luvun jälkipuoliskolla se vaikutti myös kovaa Suomessa ja Pohjoismaissa luoden mm. 90-2000-lukujen taitteen "scandinavian action rockin". 2000-luvulla vuorossa oli suurempi kansainvälinen innostus, kun The Strokes, The White Stripes, The Vines ja The Hives nostivat garage rock -pohjaisen musiikin lisäksi uuteen suosioon myös "the"-alkuiset ja "s"-loppuiset bändin nimet. 2000-luvun lopulla garage rockin kuninkaan kruunua kantoi ennenaikaisesti vuonna 2010 kuollut Jay Reatard. Yhä uudestaan ja uudestaan garage rock kaivetaan haudastaan (ennen kuin se oikeastaan ehditään edes haudata), kun kaivataan paluuta rockin perusarvoihin.

En ole tyylipoliisi, mutta...

Yksittäisen bändin kohdalla garage rock kuitenkin asettaa eteen vaikean pulman. Mitä tehdä, kun perusrunttaus ei enää riitä? Tässä tilanteessa ovat nyt kolmen kympin korvilla kolkuttelevat Black Lipsin musikantit. Perustamisestaan lähtien vuonna 1999, se on niittänyt mainetta räkäisillä lo-fi-levytyksillään ja rajuilla keikoillaan, joilla lentää niin hiki, räkä kuin virtsakin, ja "mestat pistetään skeidaks", kuten Andy McCoy asian aikoinaan ilmaisi. Bändin niin kutsuttu "flower punk" on ihastuttanut garage rockin ystäviä jo viiden täyspitkän albumin sekä erinäisten sinkkujen ja live-levyjen verran. Vuonna 2007 julkaistu Good Bad Not Evil toi yhtyeelle jo pientä valtavirtasuosiota, mutta 2009 julkaistulla 200 Million Thousandilla yhtyeen kaava alkoi kuulostaa jo väsyneeltä. Nyt tarvittiin jotain tuoretta ja potkua perseelle.

Arabia Mountainilla Black Lips on yhtä selkeästi garage rock -yhtye, mutta supertähtituottaja Mark Ronsonin (ja pari raitaa tuottaneen Deerhunterin Lockett Pundtin) avulla se yrittää kurottaa kohti jotain uutta. Se kuitenkin suuntaa eteenpäin perverssin takaperoisesti – retro-soundeistaan tunnettu Ronson saa Black Lips kuulostamaan samalla sekä entistä kaupallisemmalta että lähes "rutlesmaisesti" retrolta. Erilaisia musiikkityylejäkin kokeillaan, mutta ne ovat poikkeuksetta retro-henkisiä (beat-poppi) tai juurimusiikin eri genrejä (folk, kantri, fiftarirokki).

Ronsonin tavaramerkkitorvilla koristellussa huipputarttuvassa Family Treessä Black Lips muistuttaa brittivirkaveljensä Pete Dohertyn koheltavaa beatlespop-mukailua. Kappaleen väliosan villi torviujellus kuulostaa jo melkein avantgardistiselta. Samaa 60-lukulaista kultasuonta kaivaa levyn parhaisiin kappaleisiin kuuluva Time, joka kuulostaa siltä kuin Bob Dylan johtaisi Flamin' Grooviesia. Sarjakuvafanin on vaikea olla ihastumatta tyttöbändipopin tyyliin keinahtelevaan Spidey's Curseen, joka tosin mukailee Hämähäkkimiehen tarinaa melko vapaalla kädellä, maalaten Peter Parkerin psykopaattisen alter egonsa kirouksen uhriksi: "Spidey's got powers, he takes all of the cowards/ And he kills them dead/ But when he was younger, an elder among him messed him in the head/ So Peter Parker don't let him mark ya, it's so much darker/ Don't let him touch ya, he don't have to stay! "

[Livenä Family Tree ei mene ihan yhtä tiukasti kuin levytettynä]

Singlenä ja videonakin julkaistu Go Out and Get It muistuttaa Velvet Undergroundia soittamassa purkkapoppia tarttuvin, mutta hiukan ohuin lopputuloksin. Toinen single Modern Art ei eroa ratkaisevasti perus-garagesta, mutta jää tehokkaasti soimaan päähän ja thereminin ujellusta on toki aina hauska kuulla. Mad Dog mukailee garage-kaavaa melkeinpä viekoittelevasti riettaasti törisevien torvien johtaessa groovea. Dumpster Drivellä Black Lips toteuttaa omaa visiotaan kantrista rollingstonesmaisen vetävin lopputuloksin. Raw Meatilla ja Bone Marrowilla puolestaan liikutaan samoilla aaltopituuksilla kuin Beach Boys – Ramonesin punkin läpi suodatettuna – ja New Directionilla veivataan tenhoavaa perusrokkia. Don't Mess Up My Babylla tähdätään taas osuvasti Dylaniin ja folkrockiin. Levyn päättää You Keep on Runningin höyryinen taideblueshämyily, joka kuulostaa LSD-tripillä sekoilevan Robert Plantin esittämältä.

Jos Arabia Mountainilta hakee jotain järisyttävää uutta suuntaa rock 'n' rollille, joutuu pettymään, mutta Black Lipsille se epäilemättä avaa uusia polkuja. Todennäköisesti myös yhtyeen kaupallinen menestys nousee uudelle tasolla. Miksipä ei? Arabia Mountain sisältää oikeastaan vain hyviä kappaleita, sekä tarpeeksi vaihtelua pysyäkseen mielenkiintoisena koko kestonsa ajan. Yhtyeen ainoa varsinainen heikkous ovat sanoitukset, joilla ei vielä Pulitzer-palkinnosta kilpailla. Pahin esimerkki taitaa olla Mr. Driver: "My pecker's long/ It's got me feeling strong/ When I sing this song/ And you smoke this bong/ Rock it all night long/ Will you want to be long?/ 'Cause we're feeling gone/ My sexual Viet Cong." Joka tapauksessa Black Lips murtautuu Arabia Mountainilla ulos garage rockin genre-loukosta kohti silkkaa loistokasta rockia, joka on parhaiden esikuviensa tavoin sekä tarttuvaa että tanssittavaa. Onko Arabia Mountain suurta taidetta, joka muistetaan vuosikymmeniä? Ehkei, mutta eipä kaiken tarvitsekaan olla.

Eddie Vedder: Ukulele Songs

Levyllinen lauluja ukulelella säestettynä ei ehkä ole ensimmäinen musiikillinen projekti, joka tulisi mieleen, kun puhutaan Eddie Vedderistä, raspikurkkuisesta rock-sankarista, joka on jo vuodesta 1990 purkanut maskuliinista angstiaan legendaarisen Pearl Jamin riveissä. Hänen musiikkiinsa syvällisemmin tutustuneet kuitenkin tietävät Vedderillä olevan myös herkempi, jopa trooppisen letkeä puoli, joka on näyttäytynyt niinkin aikaisin kuin vuonna 1996 julkaistulla No Codella. Silti oli hiukan yllättävää (ja näin ollen kiehtovaa) kuulla, että Vedderin ensimmäinen varsinainen soololevy tulisi koostumaan "ukulelelauluista".

Pikkuinen havaijilaisinstrumentti ukulele ei kenties ole yleisin rockin ilmaisuväline. Tämä 1800-luvulla portugalilaisten siirtolaisten mukanaan tuoma pientä nelikielistä kitaraa muistuttava soitin koki suuret suosion hetkensä Havaijin ulkopuolella ennen toista maailmansotaa, jolloin se piti samaa paikkaa musiikkimaailmassa, jonka myöhemmin nappaisi kitara. Ukulele oli helppo kantaa mukana, suhteellisen halpa ja verrattain helppo oppia soittamaan.

60-luvulla ukulelen suosio oli kuitenkin romahtanut kitaran ansiosta, josta tuli innokkaiden amatöörimuusikoiden uusi suosikkisoitin. Popkulttuurimuistoissa ukulele tunnettiin lähinnä Marilyn Monroen roolihahmon Sugar Kanen viehkeästä käsittelystä elokuvassa Piukat paikat (1959) ja eksentrisen laulajatähden Tiny Timin hitistä Tiptoe Thru' the Tulips vuodelta 1968. Ukulele ponnahti välillä esiin vuosien varrella mm. 90-luvun alussa "speed metal ukulele" -yhtye Uke Til U Puken muodossa. Yleensä sitä ei ollut tapana pitää vakavasti otettavana instrumenttina, vaan leluna tai humoristisena rekvisiittana. Matka jazz-muusikoiden suosiosta uutisten loppukevennyksiin oli ollut pitkä.

2000-luvulla ukulele on noussut uuteen suosioon etenkin edesmenneen havaijilaismuusikko Israel "Iz" Kamakawiwo'olen ansiosta. Kamakawiwo'olen useissa elokuvissa kuullusta Over the Rainbow/ What a Wonderful World -potpurista tuli hitti etenkin YouTuben ansiosta. Nykyään kyseinen palvelu on pullollaan eri laulujen ukuleleversioita.

Kamakawiwo'olen tavoin Vedder ottaa ukulelensa tosissaan – mistään huumorilevystä tai ironisesta hassuttelusta ei ole kyse. Ukulele Songsin laulut ovat Pearl Jamin mahtipontiseen rockiin verrattuna kevyitä, mutteivät kepeitä: levyn ote on lempeä, mutta vakava.

Levyn aloittavan Can't Keepin Vedder on levyttänyt yhtyeensä kanssa (Riot Act -levylle vuonna 2002), ja se tekee selväksi kuinka kaukana Pearl Jamin musiikista tällä levyllä liikutaan. Albumin musiikillinen ilme on yksinkertaisesti sanottuna pelkistetty. Useimmissa kappaleissa Vedder säestää itseään pelkällä ukulelella. Silloinkin, kun mukana on jouset, kuten albumin ensimmäisessä singlessä ja huippukohdassa Longing to Belongissa, tai duettokumppanina Cat Powerin Chan Marshall, kuten Tonight You Belong to Messa, vaikutelma on vähäeleinen. Yksinkertaisuus on sekä Ukulele Songsin vahvuus että heikkous: toisaalta albumin soundi on viehättävä, mutta yllätyksiä sillä ei kuulla.

Ukulele Songsin laulujen lyriikat kertovat pääosin rakkaudesta. Parhaimmillaan Vedder on varsin lumoava ja liikuttavan romanttinen:

"I dream of circles perfect

Eyes within your face

My heart's an open wound that

Only you replace

And though the moon is rising

Can't put your picture down" (Longing to Belong)

tai

"It's no shame that

Love's a game that

I can only play with you

What I'm saying

Is I'm here waiting for you" (Satellite)

ja

"Nothing ever goes my way

But with you here, that all will change

Suddenly I'm a new born child

And I'm ready to live a while with you

There's so much left to do" (You're True)

Sydänsurujakin levyltä löytyy mm. kauniilta Sleeping By Myselfiltä ja, kuten arvata saattaa kappaleen nimestä, Broken Heartilta. Vanhanaikaisesti keinahteleva Without You hohkaa kaihoisaa kaipausta ("For every wish I hold a star/ That goes on and set in the dark/ There is a dream I’ve dreamt about you/ From afar I lie awake").

 Vedderin omien laulujen lisäksi levyltä löytyy useita lainakappaleita. Näistä parhaiten toimivat Felice ja Bordelaux Bryantin kantriklassikko Sleepless Nights ja edellä mainittu Marshallin kanssa duetoitu Tonight You Belong to Me, popklassikko vuosimallia 1926. Dream a Little Dream of Men luulisi sopivan Vedderille loistavasti, mutta jotenkin hutaisten vedetty versio jättää kylmäksi.

Kaiken kaikkiaan Ukulele Songs on kuitenkin lumoavan vahvatunnelmainen levy. Sen simppelin koskettavat laulut eivät tunnu aivan kuuluvan tähän päivään. Ne ovat kuin kaikuja jostain menneestä, jostain toisaalta. Mies laulamassa ukulelensa kanssa pieniä, sydämestään tulvivia lauluja rakkaudesta, sydänsurusta ja elämästä yleensä. Jos sitä pientä hiukan hassua soitinta ei oteta lukuun, niinhän sitä on yleensä tapana musiikissa tehdä.