But... You're a Duck! – Steve Gerberin Howard The Duck

"'This is no joke!' There it is. The cosmic giggle. The funniest gag in the universe. That life's most serious moments and most incredibly dumb moments are often distinguishable only by a momentary point of view. Anyone who doesn't believe this probably cannot enjoy reading Howard the Duck."

- Steve Gerber, Howard the Duckin luoja ja kirjoittaja

"It's a film about a duck from outer space... It's not supposed to be an existential experience."

- Vuonna 1986 ilmestyneen Howard the Duck -elokuvan tuottaja Gloria Katz

Amerikkalaisen Howard the Duck -sarjakuvan tunnuslause oli "vankina maailmassa, jota hän ei luonut". 70-luvun Amerikassa ei tarvinnut olla puhuva toisesta ulottuvuudesta tullut ankka tunteakseen vastaavia tunteita. Yhä jatkuva Vietnamin sota, Watergate-skandaali, sosiaaliset ongelmat, öljykriisi, lama, ristiriidat etnisten ryhmien välillä ja yleinen 60-luvun lupauksien murentuminen piinasivat Yhdysvaltoja "minävuosikymmenellä". Tähän ilmapiiriin kirjoittaja Steve Gerber (1947-2008) toi vuonna 1973 ulkopuolisuuden symbolin, pahantuulisen ja kyynisen Howard the Duckin.

Gerber oli ennen Howard the Duckia kirjoittanut tarinoita sellaisiin Marvel Comicsin supersankarilehtiin, kuten Daredeviliin, Iron Maniin ja Prince Namor The Sub-Marineriin. Hän alkoi kuitenkin nopeasti kehitellä omaa persoonallista kirjoitustyyliään, jossa sekoittuivat yhteiskunnallinen satiiri ja absurdi huumori. Gerberin uusi, persoonallisempi ote näkyi sellaisissa sarjakuvissa, kuten The Defenders, Man-Thing, Son of Satan ja Omega The Unknown. Hänen rakastetuin luomuksensa, Howard-niminen puhuva vesilintu, tupsahti kuvioihin Adventure into Fear -lehden joulukuulle 1973 päivätyssä numerossa 19. Vaikka Howard the Duckia julkaisikin supersankareistaan tunnettu Marvel-kustantamo, se oli lähempänä 60-luvun loppupuolella syntyneitä underground-sarjakuvia kuin valtavirran supersankarisarjakuvia. Lehden kummallinen huumori toimi epäilemättä myös lapsille, mutta se oli selvästi suunnattu aikuisemmalle yleisölle.

Howardin ulkomuodon suunnitteli piirtäjä Val Mayerik, jolle Gerber oli antanut ohjeeksi vain: "Mitä tahansa teetkin, älä pue sitä merimiesasuun." Lopulta Mayerik puki ankkansa nuhjuiseen puvuntakkiin, vanhanaikaiseen lierihattuun ja taiteili sen sormiin aina niissä viihtyvän sikarin. Alun perin ankka ilmestyi Man-Thing-tarinaan "multiversumin" ulottuvuuksien sekoittuessa ja sen oli tarkoitus olla mukana vain parin numeron verran. Gerberin näyttäessä luomuksensa lehteä toimittaneelle Roy Thomasille hahmoon vähemmän ihastunut Thomas vastasi: "Ok. Hankkiudu siitä eroon mahdollisimman nopeasti."

Heti seuraavassa Man-Thing-tarinassa (Man-Thing # 1) Howard putosi mystiseen pyörteeseen ja hävisi limboon, mutta lukijat eivät unohtaneetkaan sitä yhtä helposti kuin Gerber ja Thomas. Kun eräs suivaantunut fani lähetti Marvelin toimistolle puoliksi syödyn ankan raadon ja viestin "murhaajat" 12 huutomerkin kera, Gerber tajusi, että hänellä oli käsissään mahdollinen hitti.
Howard the Duck palasi omassa sarjassaan Giant-Size Man-Thingin (tsihihihi...) numerossa 4. Alusta asti oli selvää, etteivät Howardin seikkailut tulisi olemaan normaaleja Marvel-tarinoita.

Ensimmäisissä, Frank Brunnerin piirtämissä, Howard-tarinoissa ankka päätyi Clevelandiin, jossa se kohtasi sellaisia vastustajia, kuten ihmissammakko Garkon ja vampyyrilehmä Bessie the Hellcow'n. Clevelandin maine oli 70-luvun alussa poikkeuksellisen huono. Kaupunki oli ansainnut liikanimen "mistake on the lake" rahaongelmiensa, urheilujoukkueidensa huonon menestyksen ja sen läpi kulkevan Cuyahoga-joen saasteisen veden sytyttyä palamaan vuonna 1969*. Epäilemättä pitkälti näistä syistä yhteiskuntakriittinen Gerber oli valinnut sen Howardin adoptoiduksi kotikaupungiksi.

Howardin seikkailut Giant-Size Man-Thingissä olivat hauskoja, mutta sarjakuva lähti kunnolla käyntiin vuonna 1976, kun Marvel lopulta julkaisi Howard the Duckin oman lehden ensimmäisen numeron. Cuyahogan saastuneella rannalla nousevasta luottokorteista tehdystä tornista Howard löysi murhanhimoisen Pro-Ratan, "kosmisen kirjanpitäjän", lisäksi myös uskollisen seuralaisensa, osa-aikaisen muotokuvamallin Beverly Switzlerin. Perinteisestä "neidosta pulassa" tuli Howardin matkakumppani ja (tavallaan) tyttöystävä tämän epätodennäköisen ja aina persaukisen parivaljakon ajautuessa toinen toistaan absurdeimpiin seikkailuihin ensin Clevelandissa ja sitten matkallaan halki Amerikan. Vähitellen Gerberin juonet kehittyivät yhä kunnianhimoisimmiksi jättäen taakseen Howardin varhaisten seikkailujen kauhuparodiat.

Howard the Duckin parhaat numerot ovat samalla sekä hauskoja että ajatuksia herättäviä ja huimasti edellä aikaansa. Lehden numerossa 8 Howard päätyy All-Night-Partyn presidenttiehdokkaaksi parodisessa mestariteoksessa, jonka ansiosta hän sai myös tuhansia ääniä oikeissa vuoden 1976 presidentinvaaleissa. Huikea on myös surrealistinen eksistentialistinen numero 10, jonka painajaismaisessa unitarinassa "Out of the Egg... Into the Frying Pan" ankka on ihmiselämän ikuisuuskysymyksien äärellä.

Päästyään myös itse toimittamaan kirjoittamaansa lehteä Gerber sai yhä enemmän taiteellista vapautta ja hänen tarinoistaan tuli yhä kokeellisempia. Tyyli huipentui lehden numerossa 16, jossa deadlinesta myöhästynyt Gerber julkaisi kuvitetun esseen kokemuksistaan sarjakuvabisneksessä. Sama numero sisälsi myös kulttimainetta ansainneen "pakollisen taistelukohtauksen" Las Vegas -showtytön, strutsin ja pöytälampun kesken, jonka Gerber laajensi 90-luvun lopulla kokonaiseksi sarjakuvaksi.

Muita mainitsemisen arvoisia tarinoita ovat mm. Howardin hermoromahdusta seuraava mielisairaalareissu, jossa vierailee itse rockbändi Kiss; sensuuria ja sievistelyä kritisoiva numero 21, jonka maailman saastasta puhdistava hymiönaamainen Soofi-ryhmä on kuin suoraan Grant Morrisonin Doom Patrolin sivuilta ja Howardin muuttuminen ihmiseksi numeron 19 tarinassa "Howard the Human".

Ikimuistoisia ovat myös Howardin kohtaamat sivuhahmot ja vastustajat: Turnip-Man, The Kidney Lady, arkipäiväisen taikuuden mestarin Dr. Angstin johtama kurja superrosvojoukko Band of the Bland, kantrilaulaja Dreyfus Gultch, Joon Moon Yucin johtama Yuccies-uskonlahko, puhevikainen uskovainen Winda Wester, epäonnistunut taiteilija ja lyhytaikaisen superroiston uran tekevä Paul Same sekä likasankojournalistista superroistoksi muuttunut Dr. Bong.

Suurimman osan Howard the Duckin seikkailuista kuvitti loistava Gene Colan, jonka kynänjälkeä nähtiin aikaisemmin myös mm. Daredevilissä, Doctor Strangessa ja rakastetussa 70-luvun kauhuklassikossa Tomb of Draculassa. Hän piirsi Howardia ympäröivän maailman dynaamisen realistisesti ja istutti ankan siihen, ei piirrossarjamaisena, vaan surrealistisena osana todellisuutta. Erityisen taitava Colan oli valon ja varjon vuorottelun tunnelmallisessa käyttämisessä. Muita Howardin parissa työskennelleitä kuvittajia olivat Mayerikin ja Brunnerin lisäksi mm. legendaarinen Sal Buscema sekä myöhemmin Frank Millerin kanssa klassisissa Daredevileissä ja Dark Knight Returnsissa työskennellyt Klaus Janson.

Lopulta Gerber sai potkut Marvelilta vuonna 1978. Hän oli vuonna 1977 aloittanut yhdessä Colanin kanssa Howard the Duck -sanomalehtistripin. Sopimusongelmien takia kuvittaja Colan sai työstään palkkaa jopa kuukausia strippien julkaisun jälkeen, josta Gerber suuttui. Marvel puolestaan syytti Gerberiä jatkuvasta aikataulusta myöhästymisestä. Riita paheni ja johti sekä Gerberin potkuihin että myöhemmin 80-luvun alussa oikeusjuttuun, jossa taisteltiin siitä, kuka omisti Howard the Duckin.** Lopulta Gerber sai rahallisen korvauksen ja Marvel piti hahmon oikeudet.

Gerber jätti Howard the Duckin sarjakuvan numero 27 jälkeen, mutta se jatkui vielä numeroon 31 asti erinäisten vierailijoiden kirjoittamana. Lyhyen aikaa vesilintu esiintyi mustavalkoisessa Howard the Duck Magazinessa. Howardin omaa lehteä julkaistiin vielä kaksi numeroa vuonna 1986, kunnes se lopetettiin numeroon 33. Tästä eteenpäin Howard the Duck esiintyi silloin tällöin Marvel-lehdissä mm. Gerberin itsensä kirjoittamana Sensational She-Hulkissa 80-luvulla ja omassa minisarjassaan vuonna 2001.

Onnettomin episodi hahmon historiassa oli epäilemättä surkea ja totaalisesti flopannut vuonna 1986 ilmestynyt itsensä George Lucasin tuottama Howard the Duck -elokuva (suom. Howard – uuden ajan sankari). Aikaisemmin mm. Indiana Jones ja tuomion temppeli- sekä Svengijengi '62 -elokuvia käsikirjoittanut aviopari Willard Huyckin ja Gloria Katzin ideoimassa rainassa muuteltiin Howardin persoonaa kiltimmäksi ja keskityttiin juonen sijaan erikoistehosteisiin. Nekin epäonnistuivat surkeasti. Lopputuloksena oli taideteos, joka löytyy useimmilta "kaikkien aikojen huonoimmat elokuvat" -listoilta. Sanomattakin on selvää, ettei leffalla ollut juuri mitään tekemistä Gerberin sarjakuvan kanssa.

Howard the Duckissa ei ole kyse helpoista nauruista ja silmänkääntötempuista, saati sitten kääpiöstä pökkelössä ankkapuvussa. Gerberin Howard on samalla sekä ikuinen ulkopuolinen että hänen tarinoidensa jokamies. Sekopäisessä maailmassa ja mielipuolisten hahmojen keskellä vain toisesta ulottuvuudesta saapunut ankka saattaa toimia järjen äänenä. Howardin kyynisyyden ja pessimismin alle piiloutuu yhtä paljon humaaniutta, myötätuntoa ja oikeudenmukaisuutta kuin supersankareilla konsanaan. Gerberille Howard oli ennen kaikkea väline, jonka avulla hän saattoi tuoda valoon yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia ja ihmisten itsekkyyden, teennäisyyden, vallanhimon ja puhtaan irrationaalisuuden. Kuin kenen tahansa meistä, Howard The Duckin yksinkertainen, mutta vaikeasti tavoitettava pyrkimys on löytää paikkansa oudossa ja vihamielisessä maailmassa. Loppujen lopuksi Howard the Duck on kertomus tästä etsimisestä. Se on kertomus elämästä.

Toisin kuin ankan maineen lähestulkoon pilannut elokuva, Howard the Duck -sarjakuva ei ole tällä hetkellä helposti saatavilla – sekä Gerberin kirjoittamat numerot kokoava mustavalkoinen Essential Howard the Duck, Vol. 1 (2002) (Vol. 2:ta ei olla tähän mennessä julkaistu) että kallis kovakantinen (ja hieman laajempi) värijulkaisu Howard the Duck Omnibus (2008) on kumpikin myyty loppuun ajat sitten. Oman kappaleeni Essential Howard the Duckia sain metsästettyä eBaysta, joka taitaa olla varmin keino saada kirja itselleen. Tarpeetonta kai sanoa, että tämän klassikon tulisi olla ja pysyä kauppojen hyllyillä.

* Tapaus on inspiroinut useampiakin muusikoita. Randy Newman kirjoitti joesta vuonna 1972 kappaleen Burn On, R.E.M. vuonna 1986 Cuyahogan ja Adam Again vuonna 1992 Fire on the Riverin.

** Vielä tänäkin päivänä suuret amerikkalaiset sarjakuvakustantamot omistavat heille työtä tehneiden tekijöiden luomat hahmot. Käytäntöä alettiin vähitellen kyseenalaistaa 70-luvun puolivälissä, jolloin Gerberin lisäksi mm. Teräsmiehen luojat Jerry Siegel ja Joe Shuster penäsivät oikeusteitse hyvitystä vuonna 1938 luomastaan hahmosta. Silti käytäntö on yhä voimassa.

PS. Jotta blogiin saadaan vähän musiikkiakin, tässä Pretenders-klassikko Precious vuodelta 1980, jonka lyriikoissa Clevelandista kotoisin oleva Crissie Hynde mainitsee Howardin: "And Howard the Duck and Mr. Stress both stayed/ Trapped in a world that they never made/ But not me, baby, I'm too precious."

R.I.P. Radio Asia

Niin siinä sitten kävi. Kun ensi kerran kuuntelin Radio Asiaa noin vuosi sitten, ajattelin, ettei tämä voi kestää. Klassista musanörttiosastoa (eli siis 60-80-lukujen musiikkia, jossa pääpaino oli albumiraidoilla ja harvinaisuuksilla) soittava radiokanava Suomessa? Tämä on liian hyvää ollakseen totta. En halunnut olla oikeassa, mutta nyt, noin puolitoista vuotta kanavan perustamisen jälkeen, saan surukseni todeta, että valitettavasti olin. Radio Asia lopettaa toimintansa 31.3.2011.

Oma suhteeni kanavaan alkoi aika tarkalleen vuosi sitten. Olin lukenut Rumban blogissa otsikolla "Radio Asia on kaanonmiesten ja classic rockin äänitorvi" julkaistun jutun ja päätin tsekata kanavan. Ensimmäinen reaktio oli yllätys, seuraava haltioituminen. Kanavalla soi kaikkea psykedeliasta punkiin, singer-songwritereistä uuteen aaltoon ja progesta hard rockiin. Vähemmän hittejä ja enemmän albumiraitoja ja harvinaisuuksia sekä legendaarisilta että vähemmän tunnetuilta yhtyeiltä. Sellaista kamaa, joka upposi sille klassikkoja hamuavalle pikku Mojon lukijalle sisälläni.

Vaikka en kuuntele radiota kotioloissa kovin paljon (aina löytyy joku levy, jonka mieluummin laittaa soimaan), Radio Asiasta tuli työpaikallani kestosuosikki ja myös närkästyksen aiheuttaja. Pieni musadiggaririnkimme ihasteli joka toista kappaletta ja muut joko kärsivät hiljaa tai protestoivat kovaäänisesti. Saimme toistuvasti kynsin hampain taistella kanavan Asialle Novalta, Rockilta, NRJ:ltä, Voicelta tai muilta vastaavilta kaupallisilta soittolistahirviöiltä.

Toki Asiassa oli omat heikkoutensa: siltä tuli aivan liian vähän toimitettua ohjelmaa, hyvin vähän kotimaista, eikä lainkaan 80-luvun jälkeen tehtyä musiikkia, ehkä hiukan liikaa turpeaa seisarirokkia ja bluesia ja etenkin kanavan alkutaipaleella tuntui, että joka kolmannen kappaleen esitti joko Van Morrison tai Neil Young (mikä ei nyt oikeastaan ole kovin huono juttu). Pahimpana ongelmana kuitenkin taisi olla, että kanava kehittyi kovin verkkaisesti. Suurin osa kanavan lähetyksestä oli musiikkivirtaa ja uusia ohjelmia syntyi hitaasti.

Koko kanavan pitkäikäisin ohjelma oli sympaattisen amatöörimäinen, mutta sielukas levyraatiohjelma Musalinko. Asia ansaitsi aplodit monikulttuurisuudestaan, mutta usein kävi niin, ettei raadin paksusti Suomea murtaen puhuneiden vieraiden arvioista tahtonut saada mitään selvää. Ammattimaisia radioääniä ei muistakaan raatilaisista oikein saatu leivottua, mutta samalla vältyttiin jonkun Vappu Pimiän androidimaiselta makeilulta ja maireasti, mutta jääkylmästi hymyilevältä ääneltä.

Monikulttuurisuutta edusti myös kanavan alkuaikojen ohjelma Lentävä lada, jossa soitettiin neuvostoajan venäläistä ja virolaista musiikkia. Sinänsä konsepti oli kiinnostava, mutta voi toki kuvitella kuinka hyvin ohjelma istui sitä ympäröivään angloamerikkalaiseen musiikkivirtaan. Kanavan kolmas ohjelma oli sen alkuaikoina Tommi Kotkamaan juontama Kasariglamrockin nousu ja tuho, jonka sisältö paljastuu aika tyhjentävästi sen nimestä. Ohjelman vahvuus taisi olla Kotkamaan ihastuttavan kuiva huumori, jonka kärki kohdistui hänen soittamiensa bändien musiikkiin ja ulkoisiin piirteisiin.

Joskus viime syksyn aikana Lentävä lada ja Kasariglamrockin nousu ja tuho loppuivat ja Asialla alkoi kolme uutta ohjelmaa: Kotkamaan uusi Tommi Kotkamaan terävät havainnot, Radio Girls ja Kulttuurishokki (tai Culture Shock, kuten aseman kotisivuilla lukee). Kaikki ohjelmat olivat hyvinkin kuuntelemisen arvoisia. Etenkin Kotkamaan havainnot populaarimusiikin historiasta olivat parhaimmillaan kiehtovia ja tamperelaisen Nitrobabe-vaatekaupan naisten Radio Girls oli iloisesta amatöörimaisuudestaan huolimatta hauska ja persoonallinen ohjelma, jossa puhuttiin "vaatteisiin, muotiin, ilmiöihin, kenkiin ja miehiin" liittyvistä "tyttöjen jutuista" ja soitettiin Suomessa suosittua, mutta radioaalloilla harvemmin kuultavaa psychobilly/ fiftari/ punk -osastoa. Kulttuurishokki jatkoi Lentävän ladan konseptia laajemmalla skaalalla, keskittyen eri vieraiden johdolla musiikkiin ympäri maailman. Näiden ohjelmien lisäksi Asialta tuli joka arkipäivä lähetetty "Kiinalainen vartti", jota en koskaan onnistunut kuulemaan.

En tiedä kuinka suosittu Radio Asia oli. Ainakin sillä soitettu musiikki oli mainstreampakkopullan vastakohta ja sen ohjelmatarjonta oli niukkaa ja vähintäänkin skitsofreenista. Mutta pitääkö kaiken sitten olla niin viimeisteltyä ja sliipattua? Eikö reipas tekemisen meininki saa näkyä ja kuulua? Nykypäivän mediailmapiirissä, jossa brändin pitää olla selkeä ja konseptin yhdellä lauseella tiivistettävä, todennäköisesti ei. Ikävä Radio Asiaa kuitenkin tulee ja erityisesti sitä potentiaalia, joka sillä oli. En ole vuosiin enää jaksanut kuunnella radiota, mutta Asian saatoin tuon tuostakin kääntää päälle, jos en heti löytänyt tilanteeseen sopivaa levyä. Vaikka Suomi on pieni maa, pitääkö radiotarjonnan olla kaupallista, tylsää, samasta puusta veistettyä ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoavaa? Musiikkifanin näkökulmasta tilanne on (taas) tukala. Radio on kulkemassa yhä kauemmaksi musiikkiin keskittyvistä kanavista tai edes ohjelmista. Valtavirtakanavien juontajat eivät tiedä musiikista tuon taivaallista ja se on vain yksi osa sitä äänitapettia, johon kuuluvat "kiinnostavista" päivän tapahtumista jauhaminen, tunnin välein toistuvat uutiset ja jatkuva mainostulva (Asialla mainoksia kuultiin hyvin vähän, suurimman osan ajasta ei lainkaan).

Helmikuussa Radio Asian edustamaa aikahaarukkaa täyttämään ilmestyi NRJ-imperiumin omistama Radio Nostalgia. Pikaisen tutustumisen perusteella se ei kykene korvaamaan Asian jättämää aukkoa, vaan tarjoilee jonkinlaisen junttiversion Asian diggariosastosta. Tuolta kanavalta tuskin kuulemme Velvet Undergroundia, Pink Floydin Bikea (joka sai yleensä asiaan vihkiytymättömät vaikertamaan) tai vaikkapa Martha and The Muffinsia, sen sijaan luvassa on varmasti reilusti hyväntuulista perushuttua "kultaiselta kuuskytluvulta". Usein unohdetaan se, ettei menneisyyden aina tarvitse tarkoittaa nostalgiaa. Historian koipallojenkin seasta voi löytää paljon tuoretta ja raikasta.

Radio Asia jäi aivan liian lyhyeksi välähdykseksi suomalaisessa radiohistoriassa. Kiitos kuitenkin tästä lyhyestäkin ajasta. Asian viimeisenä kappaleena soitetaan torstaina 31.3.2011 klo 15:50 Lynyrd Skynyrdin Freebird. Olen kuulolla ja nostan maljan ylväälle yritykselle tuoda radioaalloille jotain erilaista ja kunniakkaalle lopulle saappaat tukevasti jalassa. Tässä muutama kappale Radio Asian muistolle:

Melkein tuomiopäivä – Teräsmiehen suuresti liioiteltu ja varsin lyhytaikainen kuolema

Kun DC Comics päätti 90-luvun alussa tappaa maailman epäilemättä tunnetuimman supersankarin Teräsmiehen, koko juttu alkoi vitsistä. Vuonna 1986 Teräsmiestä oli palkattu kirjoittamaan ja piirtämään aikaisemmin Marvel Comicsin leivissä mm. Ryhmä-X:ää piirtänyt ja Ihmeneloset voitokkaasti 80-luvulle päivittänyt John Byrne. Byrne onnistui puhaltamaan uutta henkeä vanhanaikaiseen ja paikallaan polkeneeseen Teräsmieheen, mutta vähitellen hän riitautui DC:n kanssa ja lähti vuonna 1989 omille teilleen. Byrnen lähdettyä Teräsmies-lehtien lukijamäärät (tuolloin kuukausittain ilmestyviä lehtiä oli neljä) olivat tasaisesti laskeneet, ja 90-luvulle tultaessa DC:llä pohdittiin kuumeisesti keinoja saada menetetty suosio takaisin.

Teräsmiehen kirjoittajat ja toimittajat päätyivät siihen, että he saisivat romanttisemmalla juonikuviolla houkuteltua lisää tyttöjä sarjakuvan lukijoiksi. Ideana oli saattaa Teräsmies ja hänen tyttöystävänään vuodesta 1938 roikkunut Lois Lane viimein avioliiton satamaan. Tarinaa jouduttiin kuitenkin siirtämään odottamattomien tapahtumien takia – vuonna 1993 oli määrä aloittaa uusi romanttinen Teräsmies-tv-sarja "Lois & Clark: The New Adventures of Superman". Myös tv-sarjan käsikirjoittajat suunnittelivat Teräsmiehen ja Lois Lanen häitä ja sarjakuvan kirjoittajat määrättiin siirtämään hääsuunnitelmia kokonaisen vuoden eteenpäin, jotta televisiosarjan hääjakso osuisi samoihin aikoihin sarjakuvahäiden kanssa.

Teräsmies-sarjakuvien käsikirjoittajilla oli nyt lehtikaupalla tyhjää tilaa täytettävänä. Eikä tilaa voinut täyttää millä vaan perusjuonilla, vaan lukijamäärien kasvattamiseksi tuli keksiä jokin toinen suuri tapahtuma, joka kääntäisi sankarin hitaan kaupallisen syöksylaskun uuteen nousuun. Eräässä kokouksessa Adventures of Superman -lehden kirjoittaja Jerry Ordway heitti, että "meidän pitäisi vaan tappaa se". Älyttömästä ideasta tuli aluksi lentävä lause toimistolla, ja vähitellen Teräsmies-lehtien toimittaja Mike Carlin alkoi lämmetä idealle. Lopulta homma lyötiin lukkoon – vuoden 1992 marraskuulle päivätyssä Superman-lehden numerossa 75 maailman tunnetuin ja vanhin supersankari tulisi kuolemaan.

Kun Teräsmiehen kirjoittajat ja DC Comicsin johtajat päättivät sankarin kuolemasta, he tuskin arvasivat kuinka pahasti koko juonikuvio karkaisi käsistä. Pari seikkaa tekivät Teräsmiehen kuolemasta tavallista sarjakuvajuonta suuremman tapauksen ja yhden 90-luvun merkittävimmistä sarjakuvabisneksen avaintapahtumista. Ensimmäinen oli sen ennennäkemättömän laaja medianäkyvyys. DC Comicsin tiedottaja Martha Thomases sai levitettyä jutun uutisena suuriin sanomalehtiin sekä Amerikassa että myös ympäri maailmaa. Muistan itsekin lukeneeni suunnitelmista tappaa Teräsmies yleensä supersankarisarjakuvista täysin piittaamattomasta Helsingin Sanomista. Hesarissa ja epäilemättä myös muissa lehdissä uutinen otettiin vastaan faktana: Teräsmies todella tulisi pian kuolemaan lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Ongelmana kuitenkin oli se, että harva asia on supersankarisarjakuvissa lopullista ja peruuttamatonta: ei varsinkaan kuolema. Sarjakuvaharrastajien keskuudessa on pitkään pyörinyt vanha vitsi, jonka mukaan supersankarisarjakuvissa ainoastaan Bucky, Jason Todd ja Ben-setä pysyvät kuolleina.* Lukemattomat supersankarit, heidän ystävänsä ja rakastettunsa tai vihollisensa ovat jossain vaiheessa kuolleet vain herätäkseen henkiin, joskus pian, toisinaan vuosien päästä. Kuten sarjakuvahahmo Charles Xavier on todennut: supersankarien taivaassa on porttien sijaan pyöröovet.

Toinen tekijä, joka nosti Teräsmiehen kuoleman arvoon arvaamattomaan oli sarjakuvakauppojen räjähdysmäinen yleistyminen Yhdysvalloissa 90-luvun alussa. Sarjakuvan lukijoiden lisäksi kaupat palvelivat myös keräilijöitä ja keinottelijoita, jotka uskoivat, että sarjakuvakeräilyllä voisi tehtailla aimo kasan dollareita, samaan tapaan kuin urheiluun keskittyneillä keräilykorteilla. Keinottelijat ostivat laatikkotolkulla lehtiä, joiden ennustettiin tulevan tulevaisuudessa keräilykappaleiksi, esimerkiksi uuden hahmon ensiesiintymisen tai (niinpä niin) tunnetun hahmon kuoleman takia. Pahimmillaan vain kuukautta aikaisemmin ilmestyneestä lehdestä joutui maksamaan moninkertaisen hinnan. Itse tarinalla tai sillä, oliko lehti hyvää luettavaa, ei ollut juuri merkitystä. Keräilijöitä hölmöjen kuvalehtien lukeminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, eikä esimerkiksi muovipussissa myytyjä lehtiä voinut edes avata ilman, että niiden arvo laski.

Tapahtuman mittava uutisointi ja sarjakuvakeräilyn nousu johtivat siihen, että Superman-lehden 75:n numeron lopulta ilmestyessä kansa rynnisti sarjakuvakauppoihin kuin villiintynyt puhvelilauma – suurin osa siinä vankassa luulossa, että Teräsmies tulisi sekä todella kuolemaan että tämä lehti olisi tulevaisuudessa omaisuuden arvoinen. Halutuin oli mustaan muovipussiin pakattu erikoispainos, jonka mukana tuli juliste, keräilykortti, postimerkkejä, "lehtileike" Daily Planetista ja surunauha. Tällaiset erikoisversiot olivat tyypillisiä 90-luvun sarjakuvamarkkinoille, joilla päätettiin kestävän kehityksen ja parempien tarinoiden sijaan keskittyä niistämään rahat lukijoilta erilaisten temppujen avulla.

Teräsmiehen kohdalla temppuilu toimi – hetken aikaa. Supermanin numero 75 myi valtavat määrät, mutta muutaman kuukauden päästä kävi selväksi, ettei siitä saanutkaan myytäessä moninkertaista hintaa. Liian moni oli ostanut lehden. Kaiken huipuksi kuukausien kuluessa alkoi hitaammillekin valjeta, että alkuperäinen Teräsmies oli heräämässä henkiin. Teräsmiehen kuolemaa seuranneen "Funeral for a Friend" -tarinakokonaisuuden jälkeen kaikki Teräsmies-lehdet olivat tauolla kolme kuukautta, jonka jälkeen ne palasivat kauppojen hyllyille "Reign of Supermen!" -tarinalla, jossa jokaisessa lehdessä alkoi seikkailla yksi neljästä uudesta Teräsmiehestä. Juonella pohjustettiin aidon Teräsmiehen paluuta, mutta ei se haitannut lainkaan, että samalla saatiin esiteltyä pari uutta sankaria: Steel ja uusi Teräspoika. Juonikuviot kulkivat suunnitelmien mukaan ja vuoden 1993 lopulla, vuosi Death of Superman -tarinan alettua, Teräsmies oli jälleen elossa ja lehdessä (ja oletettavasti myös TV:n puolella) alettiin valmistautua Teräsmiehen ja Lois Lanen häihin.

Lukijoiden huijaamisella ja myyntikikkojen kyynisellä tehtailulla oli kuitenkin kauaskantoiset seuraukset. Vuosi 1992 oli ollut mm. Teräsmiehen "kuoleman" ansiosta Yhdysvalloissa sarjakuvamyynnin huippuvuosi. Lasku oli kuitenkin nopea ja armoton. Se myös kesti piinallisen kauan – kymmenen vuotta myöhemmin sarjakuvien myynti oli laskenut murskaavat 80%, DC:n pahin kilpailija ja mm. Ryhmä-X:n ja Hämähäkkimiehen kustantaja Marvel Comics kävi lähellä konkurssia ja esimerkiksi Suomessa lopetettiin suurin osa Marvel-lehdistä 90-luvun puolivälin tienoilla (sivusin tätä aikaisemmassa blogi-kirjoituksessa). Varmaan sarjakuvabisnes ei ole vieläkään täysin toipunut 90-luvun alun virheistään.

Entä sitten itse tarina? Tuolloin kaukaisena vuonna 1992 itsekin ostin mustaan muoviin pakatun Superman 75:n, mutta hiljattain päätin viimein lukea koko tarinan eBaysta ostetusta albumista, joka kokoaa koko stoorin yksien kansien väliin. Hölmö saattaisi uskoa, että Teräsmiehen tappajaksi kelpuutettaisiin hänen arkkivihollisensa, pirullinen Lex Luthor. Väärin. Brainiac? Ei. Bizarro? Darkseid? Mr. MXYZPTLK?! Ei, ei ja ei. Teräsmiehelle viimeistä kuolemaniskua ei jaa kukaan näistä legendaarisista Terämiehen vakiokonnista, vaan 90-luvun puisevan amerikkalaissarjakuvan tahaton symboli: mykkä, karismaton ja yksiulotteinen Doomsday. Tässä on superrosvo, joka ei puno diabolisia juonia ylivoimaisilla superaivoillaan tai valloita maailmaa huimien keksintöjensä avulla. Hänen tihutyönsä eivät johdu henkilökohtaisesta tragediasta, kateudesta, ahneudesta tai edes varsinaisesti pahuudesta. Doomsdaylla ei ole motiivia, hän vain lyö ja tuhoaa, pysähtyen välillä hetkeksi nauramaan maanisesti tappaessaan pikkulinnun tai söpön kauriin.**

Koko seitsemän sarjakuvalehteä jatkuneen tarinakokonaisuuden juonen voisi periaatteessa tiivistää yhteen kappaleeseen:

Doomsday ilmestyy maan alta ja alkaa tuhota tietään kohti Metropolista. Aluksi hän päihittää Justice Leaguen ja sitten tappelee sivukaupalla Teräsmiestä vastaan. Lopulta kumpikin (mukamas) kuolee viimeiseen, järisyttävään iskuun.

Teräsmiehen heikohko suosio 90-luvun alussa ei ole mikään ihme Death of Superman -albumia lukiessa. Lehtien kuvittajat (myös tarinan pääasiallinen kirjoittaja) Dan Jurgens, John Bogdanove, Tom Grummett ja Jackson Guice ovat samantapaisia tylsiä ja puisevia piirtäjiä, jotka ovat valovuosien päässä Marvelin saman ajan huippupiirtäjistä. Ehkäpä heidän 70-luvun mieleen tuova tyylinsä oli valikoitunut Teräsmieheen juuri perinteisyytensä ja konservatiivisuutensa takia.

Onnettomalta vaikuttaa myös Doomsdaylta turpaansa saava Justice League (suom. Oikeuden Puolustajat), johon kuuluu sellaisia b-luokan hahmoja, kuten Guy Gardner, Booster Gold, Blue Beetle, Maxima, Fire, Ice ja Bloodwynd. Epämääräinen joukkio oli jäänne Keith Giffenin ja J. M. DeMatteisin parodisista 80-luvun Justice League -seikkailuista, joissa he olivat tarkoituksella täyttäneet ryhmän b-luokan suuruuksilla. Ilman parodisia elementtejä joukkiossa ei kuitenkaan vaikuta olevan paljon pointtia. Jos Teräsmies myi huonosti, kuinka suosittu mahtoi olla tämä joukko keskinkertaisuuksia?

Vielä tylsää piirrosjälkeä ja mitättömiä hahmoja pahempi on kuitenkin tarina tai oikeammin sen puute. Ennen 90-lukua ei olisi millään ollut mahdollista, että Death of Supermanin tapainen sisällötön rahastus olisi noussut maailman myydyimpien sarjakuvien joukkoon. Tarinan draama perustuu sille, että siinä Teräsmies todella kuolee. Kun tämä otetaan pois, jäljelle ei jää kuin keskinkertaista huonompi, kankeasti kuvitettu sarjakuvatarina. Ei ihme, että romahdus oli lähellä.

Death of Superman on tärkeä osa supersankarisarjakuvien historiaa, muttei sisältönsä puolesta, vaan siksi, mitä se edustaa ja mihin sen ja vastaavien tarinoiden julkaiseminen johti. Teräsmiehen kuolemaa seurasi joukko suuria muutoksia suosittujen sankareiden elämissä. Näistä kaikki – Batmanin halvaantuminen, Hämähäkkimiehen paljastuminen klooniksi, adamantiumin poistaminen Wolverinen luista – peruttiin nopeasti, ja ne jättivät jälkeensä lähinnä pahan maun lukijoiden suuhun. Monet näistä lukijoista jättivät supersankarisarjakuvat lopullisesti 90-luvun aikana. Teräsmies ei ehkä heittänyt henkeään Doomsdayn kynsissä, mutta tulisi kestämään kauan, kunnes hän ja muut supersankarit nousisivat jälleen jaloilleen.


* Vuonna 2005 tämäkin vanha sananlasku meni uusiksi, kun sekä Kapteeni Amerikan apulainen Bucky että vuodesta 1988 mullan alla maannut Jason Todd herätettiin henkiin.

** Myöhemmin Doomsdaylle on (käsittääkseni) kehitelty motiiveja ja jopa persoona. Tässä alkuperäisessä tarinassa niistä ei näy jälkeäkään.