Ainakin My Chemical Romancella on pokkaa. Se on uskaltanut tehdä lähes täydellisen tyylillisen takinkäännön aikana, jolloin pienikin kaupallinen riskinotto on popbisneksessä kammottua kuin keiton litkiminen ydinjätesammioista. Yhtyeen (Gerard Way, laulu, Ray Toro, kitara, Frank Iero, kitara ja Mikey Way, basso) aikaisempi menestys perustui gootahtavaan imagoon ja kohtalokkaan synkkään emorockiin, kun taas uusimmalla levyllään Danger Days: The True Lives of The Fabulous Killjoys sen jäsenet ovat uskaltautuneet pukeutua värikkäisiin vaatteisiin ja tehdä häpeilemättömän höhlän kappaleen nimeltään Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na). Myönnettäköön, ettei kyseessä ole vuosisadan taiteellinen riskinotto, mutta toisaalta nykypäivän näkökulmasta he olisivat voineet yhtä hyvin tehdä konseptilevyn pullollaan avantgardejazzfunkia ja seistä sen kannessa alasti.
Danger Days ei ole My Chemical Romancelle ensimmäinen irtiotto. Sen edellinen albumi The Black Parade oli valtava harppaus yhtyeen parin sitä edeltävän levyn melodisesta, mutta kesystä ja epäomaperäisestä popemosta. Tällä kertaa vaikutteita otettiin klassisesta rockista, ennen kaikkea Queenista, Pink Floydin The Wallista, 90-luvun Smashing Pumpkinsin järkälemäisestä Mellon Collie and the Infinite Sadnessista ja jopa Dresden Dolls -tyylisestä "brechtiläisestä kabareesta". Black Paradella riskinotto kannatti, siitä tuli My Chemical Romancen suurin menestys, joka nosti yhtyeen rockin raskaaseen sarjaan myös kansainvälisellä tasolla. Samalla MCR jätti uppoamassa olevan emolaivan taakseen Paramoren tapaisten Amerikan keskilännen Jeesus-nuorten huomaan.
Etenkin albumin ensimmäinen single, samalla sekä pateettinen että pompöösi Welcome to Black Parade, oli sellainen kappale, joka ensikuulemalta vaikutti täysin naurettavalta. Surumielisen kaihoisa pianokuvio ja Way vaikeroimassa: "When I was a young boy/ My father took me into the city/ To see a marching band/ He said, "Son when you grow up/ Would you be/ The saviour of the broken, the beaten and the damned?"", sitä seuraava röyhkeä punkpop ja lopun Thin Lizzy -tyylinen harmonisoitu kitarasoolo jättivät montun auki. Loppujen lopuksi vaikutus oli samanlainen kuin yleensäkin parhaassa popmusiikissa. Ensivaikutelmana syntynyt hölmistyneisyyden, huvittuneisuuden ja ihmetyksen yhdistelmä vaihtui vähitellen vastahakoiseen hyväksymiseen ja sitten kappaleen estottomaan syleilyyn. Naurettavaa ehkä, mutta kenties myös nerokasta!
Jos The Black Parade -levyllä mikään ei ylittänytkään sen ensisinglen loistokasta ylilyöntiä, oli se kuitenkin vaikuttava kunnianosoitus 70-luvun rockin pöyhkeimmille elementeille. Tärkeimpänä näistä oli tietenkin konseptilevyn palauttaminen myyntilistoille. Jos sellaiset vaihtoehtorock-hörhöilijät, kuten Flaming Lips olivat tehneet vastaavia juttuja omassa nurkassaan, MCR seilasi omansa kanssa top-kymppiin asti USA:ssa ja useissa Euroopan maissa ja tuhansien melodramaattisten rock-fanien levysoittimiin ja tietokoneiden kovalevyille.
Miljoonia myyneen menestyslevyn seuraaminen on epäilemättä vaikeaa, varsinkin kun levy-yhtiön rahamiehet seuraavat vieressä taskulaskimet kädessä. Vuonna 2009 yhtye suuntasi studioon mm. Pearl Jamin klassikkolevyjen tuottajana tunnetun Brendan O'Brienin kanssa nauhoittamaan The Black Paraden seuraajaa. Tarkoituksena oli tehdä suoraviivainen rock-levy ilman turhia krumeluureja. Ilmaan heiteltiin sellaisia rujon katurockin perusnimiä, kuten MC5 ja The Stooges.
Albumi oli jo miksausvaiheessa, kun yhtye tajusi, ettei se toiminut. Bändi hyllytti jo nauhoitetut raidat ja aloitti uudestaan The Black Paraden tuottaneen Rob Cavallon kanssa. Kaikille vuoden työn heittäminen roskapyttyyn ei oikein sopinut – MCR oli ehtinyt nauhoittaa Cavallon kanssa vain neljä päivää, kun yhtyeessä vuodesta 2004 rummuttanut Bob Bryar sai potkut. Nauhoitukset jatkuivat studiorumpali John Micelin kanssa, joka kuuluu mm. Meat Loafin kiertuebändiin.
Lopputuloksena syntynyt albumi ei ole lähelläkään pelkistettyä rockilmaisua, vaikka jäänteitä soundista löytyy sellaisilla kappaleilla, kuten The Stooges -maisella Party Poisonilla. Ennen kaikkea Danger Days on kuitenkin mahtipontinen moderni rock-levy ja kaiken lisäksi vielä konseptilevy. Albumin taustatarina ei ehkä aukea perinteiseen tapaan sanoituksia tavaamalla, mutta sen videoissa ja oheistuotteissa rakennetaan kuitenkin mahtipontista vuoteen 2019 sijoittuvaa sci-fi-oopperaa jonka pääosissa seikkailevat kuvitteellinen The Killjoys -yhtye postapokalyptisessa Amerikassa. Heidän vihollisensa on suuryhtiö Better Living Industries (BL/ind) ja sen johtaja Korse, jota musiikkivideoissa näyttelee sarjakuvakäsikirjoittajalegenda Grant Morrison. Levyllä kuultavista välispiikeistä vastaa Dr. Death-Defying -salanimen takana piileskelevä Steve Montano alias "Steve, Righ?" Wayn vaimon yhtyeestä Mindless Self Indulgencesta.
Konseptilevy saattaa sopia MCR:n kunnianhimoiseen tyyliin ja olla olennainen osa uuden albumin lanseeraamista oheistuotteineen, mutta Danger Daysilla se on kuitenkin toissijainen tekijä. Ennen kaikkea albumi sisältää tarttuvia rock-kappaleita, joilla My Chemical Romance hämärtää rajaa popin ja rockin välillä. Danger Days on massiivinen, meluisa ja paikoitellen sekava kirkkaissa väreissä hohtava rock-hirviö. Se sisältää kaikkea edellä mainitusta katurockista syntetisaattoreihin, napakkaan power poppiin, Bon Jovi -henkiseen kasaribilerockiin ja juustoisen maailmoja syleileviin powerballadeihin. Levyn aloitusraita ja ensimmäinen single Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na) kuulostaa siltä kuin Parklife-aikainen Blur punkeimmillaan ja Party Hard -mies Andrew WK olisivat saaneet lehtolapsen. Se on lähes maaninen räjähdys pophölynpölyä, joka saattaa hyvinkin olla levyn paras raita. Sing alkaa Depeche Mode -tyylisenä syntetisaattoritunnelmointina, kunnes se räjähtää niin massiiviseen maailmanparannuskertosäkeeseen, että jopa huippuaikojen Robbie Williams olisi saattanut punastua. Bulletproof Heart syöksyy leijailevasta tunnelmoinnista esanssinlöyhkäiseen ostaripunkkiin. Pre-chorus on kuin suoraan Bon Jovilta, koukkuja riittää vaikka kaikkien merten kalojen jekuttamiseen ja Toron kitara vinkuu kuin 80-luvun puudelirokkareilla. Kun kappale lopulta päättyy, sitä on melkein hengästynyt.
Danger Daysin hengästyttävä tahti onkin levyn kaksiteräinen miekka. Kun sekä rokkibiisit että hiturit ovat niin täyteen ahdettuja, massiivisia ja polveilevia, ei albumilta tahdo löytyä suvantokohtia. Lähemmäksi pääsevät levyn parhaimmistoon nouseva biisipari S/C/A/R/E/C/R/O/W ja Summertime, jotka ovat selviä kunnianosoituksia Smashing Pumpkinsille – ensiksi mainittu Siamese Dream -ajan dream pop -psykedelialle ja toinen Adoren raukealle uuden aallon säihkeelle. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä juurevammasta soundistaan tunnettu Brendan O'Brien olisi saanut yhtyeen kanssa aikaan. Myös Warner Bros -levy-yhtiön johtotehtävissä toimivan Rob Cavallon tuotanto on massiivista, mutta sisältää monia 2000-luvun musiikin helmasyntejä. Dynamiikasta on tingitty turruttavan kovaäänisen junttauksen eduksi.
Danger Daysin heikoimpia puolia esittelevät Planetary (Go!):n laimea, ysäriltä haiskahtava diskorock, The Only Hope for Me Is Youn tyhjältä kalskahtava makeilu ja The Kids From Yesterdayn turhan lähelle Pinkin valtavirtapoppia lipuva latteus. Lyyrisesti Danger Days ei yllä samoihin korkeuksiin kuin melodisesti – Wayn sanoitukset muistuttavat välillä kiusallisen paljon elämäntaito-oppaiden epämääräisyyksiä. Bulletproof Heartissa lauletaan: "Gravity/ Don't mean too much to me/ I'm who I've got to be", Singissä puolestaan: "Sing it out, boy, you got to see what tomorrow brings/ Sing it out, girl, you got to be what tomorrow needs/ For every time that they want to count you out/ Use your voice, every single time you open up your mouth" ja vaikkapa Save Yourself, I'll Hold Them Backissa: "We can leave this world, leave it all behind/ We can steal this car if your folks don't mind/ We can live forever if you've got the time." Pahimmillaan mennään sellaiseen "heal the world" -osastoon, jota tavanomaisesti kuullaan vain Euroviisuissa. Venyessään tavoittamaan mahdollisimman suuren yleisön, Wayn lyriikat laimentuvat seitinohuiksi yleistyksiksi – vaara, jonka jokainen stadionrokkari joutuu kohtaamaan.
Kaikesta räikeydestään, paikottaisesta mauttomuudestaan ja turhasta miellyttämishalustaan huolimatta Danger Daysin hyvät puolet painavat vaakakupissa huonoja enemmän. Popin ottaessa yhä tiukempaa niskalenkkiä rockista My Chemical Romance on viimeisiä mohikaaneja taistelemassa eturintamassa sädepistoolit leiskuen. Danger Daysin kaupallisuudesta huolimatta siinä on tarpeeksi särmää ja omaleimaisuutta, että se pyyhkii pöytää lukemattomilla rockiksi naamioituneilla sähkökitarasätkynukeilla. MCR ei suostu luovuttamaan valtikkaansa ja vajoamaan undergroundiin, jossa kriitikot ja hipsterit onanoivat nuhjuisten indie-suosikkiensa äärellä. Danger Days on ennen kaikkea amerikkalainen levy täynnä amerikkalaista rockia: hillittyä kuin vaaleanpunainen cadillac, vaatimatonta kuin pilvenpiirtäjä ja hienostunutta kuin hampurilainen ja kasa rasvaisia ranskalaisia.
Oli toukokuu 1985 ja minä sain ensimmäisen Ryhmä-X:ni. En tiedä mikä siinä viehätti, sillä olin vasta 5-vuotias, enkä osannut edes lukea. Ehkä se johtui kirkkaista väreistä tai sitten piirrokset herättivät minussa niin vahvoja mielikuvia, ettei se haitannut, etten ymmärtänyt tarinaa. Lehti vaikutti siltä kuin se tulisi jostain toisesta maailmasta. Ja tulihan se, tämä oli sentään Nokia vuonna 1985. Ei ehkä niin kaukana New Yorkista kuin voisi olla, mutta silti helvetin kaukana. Vaikka olihan meidän lähellä Tampere, valtava suurkaupunki, jossa sijaitsi Näsinneula, Eiffel-torniakin korkeampi ja näin ollen maailman korkein rakennus. Edellisestä tosin kuultiin tarhan pihalla eriäviäkin mielipiteitä.
Kesäisillä automatkoilla (ja eikö lapsena aina ollutkin kesä), kun auton sisäosien musta muovi paistui tulikuumaksi ja takaikkunalle jääneen karkkipussin sisältö suli moniväriseksi mosaiikkilevyksi, veljeni ja minut piti hiljaisina lehtien karhealle paperille painetut supersankariseikkailut. Ryhmä-X aloitti kaiken, mutta pian seurasivat Hulk, Hämähäkkimies ja muut. En ollut liian nirso, Teräsmies ja Batmankin kelpasivat. Joskus jopa Mustanaamio, vaikka se olikin mustavalkoinen ja muutenkin laimea. Supersankareiden lisäksi seurasin Action Force -lehteä. Se oli epäilyttävä, militaristinen lelumainos, mutta hei, siinä oli ninjoja! Harva asia oli ninjoja siistimpää. Tuolloin sarjiksia ostettiin enimmäkseen divarista, markalla, parilla. Jos pihisteli karkeista, sai useamman marvelin.
80- ja 90-lukujen taite oli Marvel-lehtien kulta-aikaa Suomessa. Silloin julkaistiin jopa neljää lehteä kuukaudessa: Hämähäkkimiestä, Ryhmä-X:ää, Marvelia ja Sarjakuvalehteä. Vuonna 1989 valkokankaalle hiipinyt Tim Burtonin Batman sai kaikki sekaisin supersankareista. Minä olin vielä liian nuori päästäkseni katsomaan sitä teatteriin, mutta keräsin kuitenkin Batman-purkkakuvia, luin elokuvasta tehdyn kirjan ja pidin ylpeänä Batman-collegepaitaa. Lopulta katselin elokuvan videolta kaverin luona. Se meni hiukan pilalle, kun kaverini piti lähteä jalkapallotreeneihin ja hän päätti kelailla siitä "tylsät kohdat" pikakelauksella. Eihän siinä ollut tylsiä kohtia!
Mummolan viereisillä kallioilla leikimme omia supersankariseikkailujamme ja tuijotimme taivaalle yhden kokonaisen loppukesän illan odottaen, että ufot tulisivat esiin piiloistaan tähtien takana. Olihan se nyt kokolailla selvää, että avaruusolentoja oli olemassa. Siitä kertoivat sarjakuvatkin: muotoaan muuttavat skrullit ja niiden ikuiset viholliset kreet, lintumaiset shi'arit, planeettoja syövä Galactus ja kosmisia tapahtumia vaiti seuraava Uatu. Mitä oli tylsä todellisuus näiden rinnalla?
Kuinka nopeasti tuolloin pitikään aikuistua. Jo kymmenvuotiaasta pikkupojasta lelut ja leikit alkoivat tuntua lapsellisilta. Eivät sentään vielä sarjakuvat, mutta pian koitti niidenkin aika. Mahtoiko se johtua aikuistumisesta vai siitä, että sarjakuvista alkoi kadota taika? Kaukana Amerikassa bisnesmiehet ostivat isot sarjakuvatalot ja kiehtovat seikkailut korvattiin hologrammikansien ja pimeässä hohtavien kansien väliin nidotuilla turhuuksilla. Teräsmies kuoli ja heräsi henkiin, Batmanin selkäranka murtui, mutta pian hän taas käveli, Hämähäkkimies paljastuikin klooniksi ja sitten koko homma peruttiin. Lukijoita kusetettiin kerta toisensa jälkeen ja sarjakuvia myytiin kuin keräilykortteja. Ikään kuin ne olisivat vain tyhjänpäiväisiä kuvakirjoja vailla sisältöä.
Tuhansista koettelemuksista selvinneet supersankarit selvisivät Suomessa jopa lamasta, mutta juuri, kun talous alkoi taas päästä jaloilleen, ne kohtasivat voittamattoman vihollisen – ahneuden ja lyhytnäköisyyden. Eivät ne sankareita sentään tappaneet – kuten kaikki tietävät, supersankarit eivät koskaan todella kuole, mutta läheltä piti. Amerikassa Marvel kävi lähellä konkurssia. Suomessa vaikutukset olivat paljon pahemmat. Lukijamäärät laskivat ja yksitellen lehdet lopetettiin. Vain Hämähäkkimies liisi yhä seittiensä varassa myös meidän kattojemme yllä, ainaiset näsäviisaudet huulillaan.
Vuoden 1996 jälkeen lopetettiin Marvel (jonka tilalle tule harvemmin ilmestyvä Mega Marvel), Sarjakuvalehti ja jopa Ryhmä-X. Minä olin jo jättänyt supersankarisarjakuvat tuolloin. Aluksi siirryin englanninkielisiin alkuperäisiin, sitten aikuisille suunnattuihin sarjakuviin, Vertigo-lehtiin, Peter Baggeen, Charles Burnsiin, Daniel Clowesiin ja Adrian Tomineen. Luopuminen ei ollut helppoa. Ostin X-Meniä paljon kauemmin kuin olisi kannattanut – vihasin vuosien ajan sekä sen tarinoita että taidetta. En ole varma koska viimein sain tarpeekseni. Noista 90-luvun puolivälin tarinoista ei jäänyt mitään mieleen – kuin olisin lukenut lehtiä täynnä tyhjiä sivuja.
Tässä sitä nyt ollaan noin 15 vuoden jälkeen kaiken alkupisteessä. Ei omassani, mutta tuon Marvel-lehdistä kaikkein sinnikkäimmän, Hämähäkkimiehen ensimmäisen vuosikerran äärellä. Veljeni osti sen minulle joululahjaksi kaupasta, jossa vanhempi herrasmies kävi kyselemässä Mustanaamion viimeistä numeroa. Lopulta myös mies, joka ei koskaan kuole, on joutunut lopettamaan väsymättömän taistelunsa julmuutta ja merirosvoutta vastaan. Lehti oli jo myyty loppuun. Ehkä lehteä havitellut mies vielä löysi etsimänsä. Kuten vanha viidakon sananlasku sanoo: "Et koskaan löydä Mustanaamiota - hän löytää sinut."
Hämähäkkimiehen vuosikerta 1980 on puhdasta nostalgiaa. Se esittelee suomalaisen Hämiksen alkuvaiheet koko komeudessaan – painovirheineen, puhekuplien yli valuvine teksteineen, huonoine käännöksineen. Tarina alkaa keskeltä: vuodelta 1962 peräisin olevan Amazing Fantasy -lehden numerosta 15 otetun syntytarinan jälkeen hypätään 13 vuotta eteenpäin Amazing Spider-Manin numeroon 150 vuodelta 1975. Kolmannessa numerossa tarinat ovat menneet sekaisin ja yksi puuttuu kokonaan välistä. Usein viitataan tapahtumiin, joista suomalaiset lukijat eivät tienneet tuon taivaallista. Silti Hämähäkkimies oli menestys ja miksipä ei, näemmehän sentään "Säpinää viemäreissä", "Murhakoneen", "Kuoleman rallin" ja "Hirmuliskon hurjana". Varjoissakin vaanii tuho, pitää varoa Nuijapäätä ja kärsitään sekä Kingpinin kourissa että Mustekalan lonkeroissa. Säpinää, räjähtävää toimintaa ja piinaavaa jännitystä. On siellä niitä ihmissuhteita ja muuta lässytystä, mutta onneksi kunnon turpasauna nähdään joka numerossa.
Vaikea sanoa, miten nämä tarinat mahtavat toimia sellaisille ihmisille, joille marveleita ei olla tykitetty suoraan verenkiertoon jo pienenä. Ehkä sellaiset ihmiset ovat kuin ne elokuva-arvostelijat, jotka toistuvasti tyrmäävät supersankarielokuvat keskenkasvuisiksi väkivaltafantasioiksi. Kunpa vaan tietäisitte! Fantasiaa ne toki ovat, mutta onko naurettavaa toivoa lentävänsä tähtien keskellä, hyppäävänsä pilvenpiirtäjien yli, kohtaavansa vaarat toisensa jälkeen kuolemalle nauraen? Toivoa, että arkipäiväisen harmauden takan on jotain muuta, jotain suurempaa. Kirkkailla pääväreillä maalattua ja kuolematonta.
"It's a hideous record... It was such a hugely painful mistake that happened in front of hundreds of thousands of people and continues to happen on a grander and grander scale and just won't go away. It's like getting really drunk at a party and spilling your guts in front of everyone and feeling incredibly great and cathartic about it, and then waking up the next morning and realizing what a complete fool you made of yourself." - Rivers Cuomo, vuoden 2001 tienoilla puhumassa Pinkerton-albumista
Harvaan albumiin on yleisön ja etenkin kriitikkojen suhtautuminen vuosien kuluessa muuttunut yhtä paljon kuin Weezerin toiseen levyyn, vuonna 1996 julkaistuun Pinkertoniin. Ilmestyessään se myi huonosti ja sai kriitikoilta nuivan vastaanoton – kuuluisimpana esimerkkinä on albumin valinta vuoden 1996 kolmanneksi huonoimmaksi levyksi Rolling Stonen lukijoiden toimesta. Pinkertonin korkein Amerikan listasijoitus oli 19 ja se nähtiin floppina verrattuna Weezerin miljoonia myyneeseen debyyttiin.
Weezerin vuonna 1994 julkaistu nimetön ensimmäinen levy, joka tunnetaan nimellä "sininen albumi", oli ollut yksi aikansa vaihtoehtorockin suuria hittejä. Alusta asti oli selvää, että yhtyeen nokkamies, laulaja/kitaristi Rivers Cuomo oli taitava laulunkirjoittaja, mutta vähintään yhtä suurta osaa Weezerin menestystarinassa näyttelivät sen singleille tehdyt nokkelat musiikkivideot.
Sekä yhtyeen ensimmäisen hitin, Undone - The Sweater Songin, että tätä seuranneen Buddy Hollyn videoista vastasi tuolloin vielä suhteellisen tuntematon ohjaaja Spike Jonze. Etenkin Buddy Hollyn 70-luvun suosittuun Onnenpäivät-sitcomiin perustunut video oli valtava hitti tuolloin ahkerasti vaihtoehtobändien musiikkivideoita pyörittäneellä Music Televisonilla. Weezer-videot nostivat Jonzen musiikkivideo-ohjaajien raskaaseen sarjaan ja tielle, joka johtaisi myöhemmin mm. sellaisiin klassikkovideoihin, kuten Björkin It's Oh So Quiet, Beastie Boysin Sabotage ja Fatboy Slimin Praise You, Jackass-sarjan tuottamiseen ja menestyksekkäälle elokuvaohjaajauralle.
Jonzen nerokkaat videot nostivat myös Weezerin debyytin hitiksi, mutta ei yhtyeen menestys tietenkään yksin musiikkivideoiden ansiota ollut. Weezerin tarttuva, mutta samalla raskaasti ärisevä power pop sopi 90-luvun puolivälin musiikilliseen ilmastoon täydellisesti. Nirvanan menestyksen myötä vaihtoehtorock oli saanut jalansijaa myyntilistoilla, ja nyt haettiin melodisen ja samalla särmikkään musiikkityylin seuraavaa aaltoa. Weezerin debyytti istui hyvin samaan kuvioon kuin Green Dayn aikaisemmin samana vuonna julkaistu Dookie, jolla grungen vakavuus jätettiin taakse uuden melodisuuden napatessa pääosan.
Weezerin musiikissa yhdistyi epäilemättä veden levy-yhtiöiden kielille nostavalla tavalla Pixiesin kaltaisten 80-luvun vaihtoehtoyhtyeiden äkkivääryys ja uskottavuus ja Cuomon fanittamien uuden aallon, voimapopin ja kasarimetallin häpeämätön melodisuus. Weezerin ensilevyn tuottajana toimi sopivasti 80-luvulla hittejä takoneen The Cars -yhtyeen nokkamies Ric Ocasek, joka hioi Cuomon melodisesti nerokkaisiin lauluihin kiiltävän pop-pinnoitteen.
Tarttuvuudestaan ja pirtsakasta popahtavuudestaan huolimatta Cuomon laulujen sanoituksissa ja katkeransuloisissa melodioissa piili aimo annos katkeruutta, yksinäisyyttä, onnettomuutta ja haikeaa kaipausta. Cuomon ensisijainen yleisö koostuikin niistä nuorista, jotka eivät kuuluneet koulu- tai lukiomaailman menestyjiin. Toisin sanoen hänen kappaleensa puhuttelivat nörttejä, epäsuosittuja, friikkejä ja hylkiöitä. Weezerin hittejä saattoi kuunnella hittikanavia kuunteleva ja MTV:tä tuijottava perusjengi, mutta sen todelliset fanit olivat intohimoisesti yhtyeen musiikkiin suhtautuvia ulkopuolisia.
Jos Weezerin kappaleet olivat musiikillisesti suoraviivaisia, sitä ne olivat myös lyyrisesti. Vaikka teiniangsti olikin aina ollut rockin peruspolttoainetta, Cuomon kappaleissa se yhdistyi perustavanlaatuisen 90-lukulaiseen omaan napaan tuijotteluun, jonka Kurt Cobain oli tuonut valtavirtasuosioon Nirvanan slacker-maailmankuvassa. Toisin kuin edellisten vuosikymmenien ulkopuolisiin ja hylkiöihin vetoavassa musiikissa, Cuomo ei ollut yhteiskunnallisesti valveutunut, kuten kapinalliset 60-luvun lopulta punkkareihin, tai nokkelasti sanaileva, kuten 80-luvun indie-popparit The Smithsin Morrissey etunenässä, vaan 90-luvun itseensä käpertymiseen soveltuvasti keskittyi lähes anaalisesti tilittämään omia romanttisia ja henkisiä ongelmiaan suorasukaisen koruttomasti.
Vaikka sellaisista "Sinisen albumin" kappaleista, kuten Undone – The Sweater Song, The World Has Turned and Left Me Here tai Only in Dreams voisi päätellä, että Weezerin lyriikat olivat enimmäkseen keskittyneet rakkauteen ja tyttöihin (tai enimmäkseen niiden puutteeseen), käsitteli Cuomo levyllä paljon muutakin. Say It Ain't Sossa Cuomo tilittää ongelmista vanhempiensa kanssa, No One Elsessä hän on sairaalloisen mustasukkainen poikaystävä ja Surf Wax Americassa Beach Boysien 60-luvulla Californian kultamaiden symboliksi nostama urheilulaji muodostuu eristäytyneisyyden, yksinäisyyden ja pakenemisen symboliksi.
Buddy Hollyssa ja In the Garagessa Weezer heitti soppaan populaarikulttuuriviittauksia, jotka sopivat oivasti "X-sukupolven" nostalgian ja ironisen camp-asenteen sävyttämään suhtautumiseen heidän 70- ja 80-luvuille sijoittuvan lapsuutensa kuvastoon. Buddy Hollyssa annetaan samastumiskohde yhtyeen itsensä ulkopuolisiksi tunteville faneille Cuomon kertoessa tarinaa nörttipariskunnasta, jonka rakkaus kestää kiusaamisesta ja vinoilusta huolimatta: "What's with these homies, dissing my girl?/ Why do they gotta front?/ What did we ever do to these guys/ That made them so violent?/ Woo-hoo, but you know I'm yours/ Woo-hoo, and I know you're mine/ Woo-hoo, and that's for all time/ Oo-ee-oo I look just like Buddy Holly/ Oh-oh, and you're Mary Tyler Moore/ I don't care what they say about us anyway/ I don't care bout that." Samaa populaarikulttuurinostalgiaa hohkasi myös kappaleen Jonzen ohjaama musiikkivideo ja Cuomon 80-luvun kitarasankareille kumartava ulvova kitarasoolo.
In The Garagessa puolestaan heitellään kehiin kaikkea Ryhmä-X-sarjakuvan hahmoista Kissiin ja Dungeons & Dragonsiin: "I've got a Dungeon Master's Guide/ I've got a 12-sided die/ I've got Kitty Pryde/ And Nightcrawler too... I've got posters on the wall/ My favorite rock group KISS/ I've got Ace Frehley/ I've got Peter Criss/ Waiting there for me." Aikaisemmilla vuosikymmenillä tällaiset nörttisymbolit eivät olisi millään päässeet mukaan rock-laulun sanoituksiin, mutta 90-luvun televisioiden, videopelien, sarjakuvien ja muun populaarikulttuurin parissa kasvaneet nuoret tunnistivat ne heti omikseen. Nämä populaarikulttuurisirpaleet eivät olleet Weezerin kuuntelijoille vain ajanvietettä, vaan samastumisen kohteita, lapsuuden turvan symboleja ja identiteetin rakennuspalikoita. Näiden pariin Cuomokin laulussa palaa pahasta maailmasta, laulamaan laulujaan ja haaveilemaan: "In the garage/ I feel safe/ No one cares about my ways/ In the garage/ Where I belong/ No one hears me sing this song."
Weezerin "Sininen albumi"oli menestys ja poikkeuksellisen vahva debyytti. Kaupallisesti järkevää olisi kenties ollut tehdä seuraava levy samalla kaavalla, mutta Rivers Cuomolla oli muita suunnitelmia. Vuoden 1994 lopulla Weezer sai päätökseen debyyttinsä tiimoilta tehdyn kiertueen, ja Cuomo matkusti kotiinsa Connecticutissa demoilemaan uutta materiaalia. Hänen alkuperäinen ideansa oli tehdä avaruusrockooppera Songs from the Black Hole. Albumin kappaleiden oli määrä soljua yhtenä tauottomana kokonaisuutena Pink Floydin Dark Side of the Moonin hengessä ja kertoa tarina kolmesta miehestä, kahdesta naisesta ja yhdestä robotista suorittamassa pelastustehtävää avaruudessa. Höhlä idea vaikuttaa vitsiltä, mutta ilmeisesti Cuomo oli tosissaan, sillä vuoden 1995 alkupuoliskolla Weezer teki demoja levyn kappaleista.
Keväällä 1995 Cuomo päätti korjauttaa vasemman jalkansa, joka oli 44 milliä lyhyempi kuin oikea parinsa. Tuskallisesta leikkauksesta toipuminen kesti kauan ja albumin konsepti alkoi muuttua. Cuomo kirjoitti kappaleita vahvojen kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena, eikä kyennyt soittamaan kitaralla kuin yksinkertaisimpia perussointuja. Fanien odottaessa kieli pitkällä uutta materiaalia Cuomo päätti, rock-tähdelle epätavalliseen tyyliin, vielä toipuessaan leikkauksestaan kirjoittautua syksyllä 1995 opiskelemaan Harvardin yliopistoon. Opiskelun ohessa hän kirjoitteli uusia kappaleita, Songs from the Black Hole -idea kuopattiin ja Cuomo valitsi uudeksi konseptiksi Giacomo Puccinin Madame Butterfly -oopperan.
Madame Butterflyn teemat, kuten japanilaisuuden ja amerikkalaisuuden yhteentörmäys ja traaginen rakkaus, saattoivat olla Cuomon mielessä Pinkerton-albumia tehdessä, mutta ensisijainen vaikute sillä oli kuitenkin hän itse. Jos Weezerin ensialbumilla oltiin kuultu jo jonkin verran romanttisessa ja seksuaalisessa itsesäälissä kieriskelyä, nyt Cuomo oli viemässä sen äärimmäisyyksiin asti.
Cuomo ja Weezer säilyttivät neljä kappaletta Song From the Black Hole -albumilta (Getchoo, Why Bother?, Tired of Sex ja No Other One) ja alkoivat Cuomon opintojen ohessa äänitellä uusia Harvardissa kirjoitettuja kappaleita. Cuomon kiireisen opiskeluaikataulun ansiosta levyä nauhoitettiin syksyn ja talven ajan, lähinnä Cuomon lomien aikana. Bändin muut jäsenet keskittyivät turhauttavan odottelun ajan erilaisiin sivuprojekteihin. Lopulta levyn nauhoitukset saatiin valmiiksi alkukesästä 1996.
Pinkertonin ilmestyessä syyskuussa ensimmäinen levyltä vasten kasvoja lyövä piirre oli sen soundi. Weezerin debyytin hohtavan kirkkaan pop-soundin sijaan Pinkerton ähisi, puhisi, surisi, puhkui ja paukkui kuin räjähtämäisillään oleva painekattila ja rymisi ja kolisi kuin metallilaatikollinen ruosteisia varaosia. Cuomo ja kumppanit olivat päättäneet, että Pinkertonin tulisi kuulostaa enemmän yhtyeen live-soitolta. Lopputulos oli kuitenkin vielä paljon bändin keikkasointia rajumpi. Cuomo ja kitaristi Brian Bell liittivät useampia säröpedaaleja toisiinsa saadakseen loihdittua kuusikielisistään toinen toistaan rujompia soundeja. Rytmiryhmä basisti Matt Sharpin ja rumpali Patrick Wilsonin tiukat, mutta romuluiset rytmit pitivät paketin tiukasti kasassa, mutteivät säästyneet omalta osaltaan rähmää ja ruostetta. Lauluosuudet yhtye äänitti laulaen yhdessä mikrofonin ympärillä. Lopputuloksena oli soundi, joka muistutti Steve Albinin mm. Pixiesin ja Nirvanan levyille loihtimaa räkäisen eläväistä sointia.
Jos Pinkertonin soundi oli persoonallinen, niin olivat myös sen sanoitukset. Albumin lyriikoista tulikin lopulta Pinkertonin vaikutusvaltaisin osa-alue. Harvardissa Cuomo oli laskeutunut tavallisten kuolevaisten joukkoon palatessaan koulunpenkille, jossa parran ja leikkauksen jäljiltä jalassaan olevan metallituen taakse naamioitunutta pop-tähteä ei tunnistettu. Pinkertonin ensimmäisellä kappaleella yksi syy pakoon paljastuu. Monien kaupallisen läpimurron tehneiden yhtyeiden läpimurron jälkeiselle albumille on tyypillistä tilittää kuuluisuuden kiroja ja näin toimii myös Cuomo. Tired of Sexissä hän etsii todellista rakkautta lukemattomien yhden illan suhteiden puuduttavan persoonattomuuden keskellä: "Monday night I'm making Jen/ Tuesday night I'm making Lyn/ Wednesday night I'm making Catherine/ Oh, why can't I be making love.. come true?"
Sama tosirakkauden etsiminen ja kärsiminen seksuaalisten halujen ja niistä johtuvan syyllisyyden ristipaineessa jatkuu läpi koko levyn. Getchoolla tasapainoillaan sillä rajalla, jolla suhde on muuttumassa vakavaksi, eikä olla varmoja kuinka edetä: "This is beginning to hurt/ This is beginning to get serious/ It used to be a game/ Now it's a crying shame/ 'cause you don't wanna play around no more" ja No Other Onella ollaan ihastuttu "huonoon tyttöön", mutta pelko yksin jäämisestä saa jatkamaan suhdetta valehtelevan, piittaamattoman ja sekoilevan naisen kanssa: My girl's a liar/ But I'll stand beside her/ She's all I've got and I don't want to be alone... No, there is no other one/ I can't have any other one."
Pinkertonin neljänteen kappaleeseen Why Bother?:iin mennessä koko rakkaus tuntuu turhalta – ihmissuhteita solmitaan vain sydämiä särkemään ja seksuaalinen veto näyttäytyy todellisen rakkauden vastakohtana. Lopulta Why Bother?:in kertojahahmo päätyy mieluummin yksinäiseen elämään ja itsetyydytykseen yhdessä albumin suorasukaisuudessaan vaivaannuttavimmissa säkeissä: "I know I should get next to you/ You got a look that made me think you're cool/ But it's just sexual attraction/ Not something real/ So I'd rather keep whackin/ Why bother?/ It's gonna hurt me/ It's gonna kill when you desert me."
Cuomon seksuaalisesti epävarma, hedonismin houkutuksen ja jonkinlaisen hauraan puhtauden ideaalin kanssa painiskeleva kertojahahmo on rockissa lähestulkoon ainutlaatuinen. Ero esimerkiksi Cuomon 80-luvun tukkahevi-idoleihin ja muutenkin perinteiseen rock-laulun sankariin on valtava, muttei kuitenkaan totaalinen: Pinkertonin päähenkilössä ei ole jälkeäkään itsevarmasta kukkoilusta tai seksuaalisesta uhosta, mutta sen sijaan lähes loputon egoismi ja sanojen takana vaaniva sovinismi ovat säilyneet. "Sinisen albumin" The World Has Turned and Left Me Heressa Cuomon sydänsurut liikkuivat planetaarisella tasolla ja Pinkertonillakin maailma näyttää pyörivän hänen ympärillään. Naisten rooli on olla joko petollisia, kiusaavia himon kohteita tai täydellisiä ihannekuvia. Näiden kahden naishahmon, huoran ja enkelimäisen neitsyen, sovittaminen yhteen ei Cuomon maailmassa näytä olevan mahdollista.
Across The Sea -kappaleessa viaton, tavoittamaton neitsyt asuu näennäisesti toisella puolella maailmaa, mutta todellisuudessa hän on olemassa vain Cuomon päässä. Laulu kertoo nuoresta japanilaisesta Weezer-ihailijasta, joka on lähettänyt Cuomolle fanipostia, ja jonka kirjeeseen hän tarraa hädän hetkellä: "You are eighteen year old girl/ Who live in small city of Japan You heard me on the radio/ About one year ago/ And you wanted to know/ All about me, and my hobbies/ My favorite food and my birthday/ Why are you so far away from me?/ I need help and you're way across the sea." Vähitellen laulu muuttuu yhä pakkomielteisemmäksi, Cuomon nuuhkiessa ja nuollessa kirjettä ja pohtiessa mahtaako tyttö kosketella itseään: "So I sniff/ And I lick/ Your envelope and fall to little pieces every time/ I wonder what clothes you wear to school/ I wonder how you decorate your room/ I wonder how you touch yourself/ And curse myself for being across the sea." Tämän seksifantasian keskellä Cuomo kuitenkin samalla korostaa tuntemattoman tytön koskemattomuutta, unelmakuvan pyhyyttä: "I could never touch you/ I think it would be wrong." Across the Sean väliosassa Cuomo tuntuu hajoavan hetkeksi lähes kokonaan jälleen kerran seksin ja siitä pidättäytymisen aallokossa, syytellen sekavassa tilityksessä äitiään kovasta kohtalostaan: "At ten I shaved my head and tried to be a monk/ I thought the older women would like me if I did/ You see ma, I'm a good little boy/ It's all your fault, momma It's all your fault/ Goddam this business is really lame/ I gotta live on an island to find the juice."
Pinkertonin toisella puoliskolla Cuomo tuntuu viimein päästävän irti syyllisyyden tunteestaan ja antaa libidolleen vallan, mikä ei kuitenkaan ole vailla hintaa. Albumin toisena singlenä julkaistussa The Good Lifessa hän on kyllästynyt elämään "kuin vanha mies" ja tahtoo palata juhlien ja seksin maailmaan. Laulun alussa Cuomo kierii tutussa itsesäälissä, mutta tajuaa lopulta, että on itse syyllinen kärsimyksiinsä: "Broken, beaten-down can't even get around/ Without an old-man cane I fall and hit the ground/ Shivering in the cold, I'm bitter and alone/ Excuse the bitchin'/ I shouldn't complain/I should have no feeling/ 'cuz feeling is pain/ As everything I need is denied me/ And everything I want is taken away from me/ But who do I got to blame?/ Nobody but me." Lopulta hän antaa periksi himoille: "I don't wanna be a old man anymore/ It's been a year or two since I was out on the floor/ Shakin' booty, makin' sweet love all the night/ It's time I got back to the Good Life", mutta kokee ne varsin kirjaimellisesti eläimellisiksi: "Screw this crap, I've had it! I ain't no Mr. Cool/ I'm a pig, I'm a dog, so 'scuse me if I drool/ I ain't gonna hurt nobody, ain't gonna cause a scene/ I just need to admit I want sugar in my tea." Lihallinen vapaus on kaikesta huolimatta itseinhon ja syyllisyyden sävyttämää.
Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistu El Scorcho ei sovellu aikaisempien laulujen tapaan albumin teemaan. Se on muita Pinkertonin kappaleita kepeämpi, jopa humoristinen taustalaulukiekaisuineen ja hölmöine sanoituksineen. Tyylillisesti se muistuttaa 90-luvun alt rock –ikoni Pavementin ironisen nokkelia, hortoilun ja särön taakse piilotettuja pop-lauluja. Toki Cuomon rakkauden etsintä paljastuu myös El Scorchon nörttinokkeluuksien takaa. Aggressiivisemmassa väliosassa Cuomo lataa peliin koko lauluntekijäidentiteettinsä ja ennenaikaiset epäilyksensä Pinkertonin tunnustuksellisuuden mielekkyydestä: ”How stupid is it?/ I can't talk about it/ I gotta sing about it and make a record of (my heart).” Toisaalla laulussa Cuomo höpisee pakkomielteestään itämaisiin tyttöihin ja naisen saamisen yleisestä vaikeudesta.
Pinkertonin huippuhetkiin nousee melodisesti vahva Pink Triangle. Melkein slaavilaisen iskelmän surumielisyyden mieleen tuovassa kappaleessa Cuomo etsii jälleen rakkautta törmäten tällä kertaa ohittamattomaan esteeseen: hänen tuorein mielitiettynsä paljastuu lesboksi. Pateettisen tuskansa syövereissä kierivä Cuomo kuulostaa suorastaan liikuttavalta sellaisissa säkeissä, kuten ”I'm dumb, she's a lesbian/ I thought I had found the one/ We were good as married in my mind/ But married in my mind's no good” ja lopulta rukoillessaan: ”If everyone's a little queer/ Can't she be a little straight?”
Fallin’ For Youssa Cuomo on haksahtanut itseään nuorempaan tyttöön ja yrittää taistella paheellista rakkautta vastaan. Lähestulkoon lapsenomaisin sanakääntein etenevässä laulussa Cuomo tasapainoilee jälleen kieltäymyksen, syyllisyyden, himon ja rakkaudenkaipuun aallokossa: ”Holy cow!/ I think I've got one here/ Now just what am I s'posed to do?… First, there's rules about old goats like me/ Hangin' 'round with chicks like you/ But I do like you.” Karhunpaini rock-tähti-identiteetin ja todellisen rakkauden välillä jatkuu, rakkauden päästessä jo hieman niskan päälle: ”Holy moly, baby, wouldn't you know it?/ Just as I was bustin' loose/ I gotta go turn in my rock star card and get fat and old with you.” Kappaleen lopussa haviteltu aarre tuntuu lopulta löytyvän, mutta epäilykset yhä kalvavat ja rakastamisen sijaan puhutaan ”tykkäämisestä”: ”I can't believe how bad I suck, it's true/ What could you possibly see in little ol' 3-chord me?/ But it's true – you like me, I like you too/ I'm ready, let's do it baby.”
Alkuperäisen albumin päättävä hauras, akustinen Butterfly liittyy levyn kappaleista selvimmin Madame Butterflyhin. Se on levyn ainoa kappale, jossa Cuomo käyttää niinkin poikkeuksellista lyyristä keinoa kuin metaforaa. Kappaleen teksti on kuin yläasteikäisen teinisynkistelijän päiväkirjaansa raapustamasta runosta – samalla sekä vaivaannuttava että kiehtova tirkistysreikä kirjoittajansa sisimpään. Madame Butterflyssa albumille nimensä antanut oopperan päähenkilö B.F. Pinkerton toteaa, että hänen on saatava kaunis ja viaton Cio-Cio San omakseen, vaikka: "loukkaankin hänen perhosen siipiään". Samaa teemaa toistaa Weezerin Butterfly: "Yesterday I went outside/ With my momma's mason jar/ Caught a lovely Butterfly/ When I woke up today/ Looked in on my fairy pet/ She had withered all away/ No more sighing in her breast." Lopulta kappaleen teemaksi paljastuu jälleen seksuaalisuuden ja viattomuuden kaksintaistelu. Laulun kertosäkeessä Cuomo pyytää tytöltä anteeksi himoaan: "I'm sorry for what I did/ I did what my body told me to/ I didn't mean to do you harm." Hänen unelmansa ovat kuin perhosia tai aaveita, aina saavuttamattomia: "Everytime I pin down what I think I want/ It slips away - the ghost slips away", ja juuri niiden lihallistuminen tuntuu pesevän niistä merkityksen: värikäs perhonen muuttuu harmaaksi todellisuudeksi ja jälleen seksuaalisuus on hallitsematonta ja eläimellistä: "I smell you on my hand for days/ I can't wash away your scent/ If I'm a dog then you're a bitch."
Rivers Cuomo ei ole koskaan ollut kovin vaikuttava sanoittaja, mutta Pinkertonilla hänen simppelin suoraviivaiset, jopa arkipäiväiset tekstinsä muuttuvat sen vahvuudeksi. Hänen kappaleidensa kauniit ja kekseliäät melodiat, yhtyeen soiton rujous ja sanoitukset, jotka häpeilemättä paljastavat tekijänsä epävarmuudet ja heikkoudet, jopa perversiot, rakentavat yhdessä kokonaisuuden, joka nousee yhdeksi 90-luvun hienoimmista levyistä. Etenkin itse teini-ikäisenä kuultuna, seksuaalisen ja tunteellisen aallokon kourissa se tuntui vavahduttavan merkitykselliseltä ja puhuttelevalta.
Kuten jutun alussa todettiin, Pinkerton ei ollut ilmestyessään menestys. Sen julkaisua vaikeutti oikeusjuttu yhdysvaltalaisen Pinkerton-etsivätoimiston kanssa, eikä sen epäkaupallinen soundikaan auttanut. Kriitikkojen nuiva suhtautuminen ja kaupallinen epäonnistuminen alkoivat kuitenkin pian luoda albumin ympärille rakastetun kulttiklassikon auraa. Vuosien vieriessä Weezer-fanit alkoivat suhtautua Pinkertoniin yhä intohimoisemmin samalla, kun Rivers Cuomo itse alkoi hävetä sitä.
Pinkertonin tiimoilta tehdyn kiertueen päätyttyä vuonna 1997 Weezer meni tauolle. Sharp, Bell ja Wilson keskittyivät omiin sivuprojekteihinsa ja Cuomo kirjoitteli lauluja. Lopulta vuonna 1998 Matt Sharp erosi virallisesti yhtyeestä. 90-luvun viimeisinä vuosina näytti siltä, että Weezer olisi menneen talven lumia: biisejä ei syntynyt, bändi riiteli keskenään ja Cuomo vaipui vaikean masennuksen kouriin – hänen asuntonsa seinät oli maalattu mustiksi ja ikkunat peitetty lasikuitulevyillä, jottei valo päässyt sisään.
Uuden vuosituhannen alussa Weezer alkoi kuitenkin vähitellen aktivoitua. Levytys- ja kiertuetauon aikana sen maine oli vähitellen kasvanut, etenkin juuri Pinkertonin ansiosta. Albumi levisi uusille nuorille faneille suullisesti ja tuolloin tuoreitten p2p-verkkojen, etenkin Napsterin, kautta. Erityisen suuri vaikutus albumilla oli 2000-luvulla kansainväliseen suosioon nousseisiin pop-emo-bändeihin. Ainakin sellaiset yhtyeet, kuten Saves the Day, Taking Back Sunday, The Ataris, Thursday, the Used, Dashboard Confessional ja Promise Ring ovat maininneet albumin keskeiseksi vaikutteekseen. Jos 2000-luvun emon innoittajana toimiminen on kyseenalainen kunnia, harvan albumi on joka tapauksessa ollut yhtä vaikutusvaltainen. Eikä emo-bändien inspiroiminen kerro koko totuutta – ei löydy kovinkaan monta 2000-luvulla tunteellista ja melodista kitarapoppia veivannutta yhtyettä, joka saattaisi kieltää Pinkertonin vaikutuksen.
Yksi niistä harvoista yhtyeistä, johon Pinkerton ei tehnyt vaikutusta, oli vuonna 2001 viimein kolmannen (jälleen nimettömän) albuminsa julkaissut Weezer. Cuomo oli tuominnut Pinkertonin kappaleet "rumiksi" ja "noloiksi", eikä suostunut soittamaan niitä keikoilla. "Vihreäksi albumiksi" tituleerattu uusi Weezer-levy oli jälleen Ric Ocasekin tuottama ja vastoin fanien odotuksia popahtava ja iloinen. Pinkertonin emotionaalisen katharsiksen jälkeen albumin harmiton power pop ja yhdentekevät sanoitukset olivat pettymys.
2000-luvulla Weezer julkaisi albumeja tiuhaan tahtiin, mutta ne alkoivat olla yhä kehnompia ja kehnompia. Cuomon uusia lauluja yhdisti banaalit lyriikat ja tekopirteä nörttihuumori. Näiden levyjen kappaleiden takana ei ollut sama loukattu ulkopuolinen kuin aikaisemmin vaan tahallisen pinnallinen pop-työmies, joka kirjoitti voimapop-hittejään kuin tehtaan liukuhihnalla. Laulujen vaikutteet tuntuivat löytyvän lähinnä tv-sarjoista, internet-memeistä ja huonosta popista. Cuomo osasi yhä kirjoittaa tarttuvia melodioita, mutta hänen uusista kappaleistaan puuttui syvyys, joka oli tehnyt Pinkertonista niin vaikuttavan.
Kenties sentään joku yhteys löytyy nykyisen Rivers Cuomon ja "Sinisen albumin" ja Pinkertonin kirjoittaneen tuskaisen nuoren miehen välillä. Se on tarve olla rakastettu ja hyväksytty. Ongelma on siinä, että mitä miellyttämishaluisempi Cuomo on, sitä heikommaksi hänen levynsä muuttuvat. Parilla uusimmalla levyllään hän tuntuu yhä, nelikymppisenä, haluavan tehdä vaikutuksen teini-ikäisiin. Ei kuitenkaan niihin ulkopuolisiin ja pettyneisiin, jotka alunperin ostivat hänen levyjään, vaan koulun suosittuihin kultapojuihin ja kauniisiin tyttöihin. Lopputuloksena on vuonna 2009 julkaistun Radituden tai 2010 ilmestyneen Hurleyn tapaisia albumeja, jolla Cuomo laulaa simppelin lapsekkaita laulujaan itseään 25 vuotta nuoremmille teineille. Näillä levyillä 90-luvun klassikkolevyjä tehnyttä laulunkirjoittajaa auttavat sellaiset pophittien kasvottomat tehtailijat, kuten Butch Walker, Dr. Luke, Jermaine Dupri, Desmond Child ja Linda Perry. Lopputulokset ovat olleet karmivia, sieluttomia pop-lauluja, joiden nimet kertovat niistä kaiken: Can't Stop Partying, Where's My Sex? tai I'm Your Daddy.
Weezerin 2000-luvun levyt ovat olleet paikoitellen niin onnettomia, että ne ovat vieneet hohtoa myös yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Vähitellen yhtye on kaivautunut yhä syvemmälle yhdentekevän pop-rockin romukoppaan. Viime lokakuussa julkaistu Pinkertonin Deluxe-painos kuitenkin vahvistaa tämän aikanaan parjatun albumin aseman rock-klassikkona. Alkuperäinen puolituntinen levy on laajennettu kahden cd:n mammutiksi, joka sisältää b-puolia, harvinaisuuksia ja live-versioita. Erityisesti sellaiset aikanaan singlejen b-puolille piilotetut kappaleet, kuten kaunis You Gave Your Love to Me Softly, valssaava Devotion ja That Dog -yhtyeen Rachel Hadenin laulama I Just Threw Out the Love of My Dreams osoittavat, että Pinkertonin aikaisen Weezerin jämäbiisitkin olivat parempia kuin nyky-Weezerin hitit.
Suurimman osan kahden levyn tilasta vievät erilaisilta festareilta ja radiosessioista napatut live-versiot Pinkertonin kappaleista. Erityisesti akustiset versiot levyn lauluista toimivat hienosti, mutta toistoa on liikaa: Good Life ja Pink Triangle löytyvät levyiltä viitenä eri versiona, El Scorcho neljänä. Kovan luokan Weezer-faneille kiinnostavimpia ovat epäilemättä alunperin kadonneelle Songs From a Black Hole -levylle (b-puolibiisien ohella) tarkoitetut You Won't Get With Me Tonight ja Long Time Sunshine sekä aikaisemmin julkaisemattomat Getting Up and Leaving ja Tragic Girl.
Parasta Pinkertonin Deluxe-versiossa on loppujen lopuksi kuitenkin alkuperäinen levy. Noin puolituntinen katsahdus sen tehneen nuoren laulunkirjoittajan sieluun. Samalla se on myös katsahdus kaikkien niiden epätoivoisten teiniromantiikkojen sieluihin, jotka ovat kuunnelleet sitä tyynyihinsä itkien ja kiroten maailman epäreiluutta. Tutustui Pinkertoniin sitten vuonna 1996, vuonna 2010 tai joskus tulevaisuudessa, sen täytyy tapahtua nuorena, silloin kun rakkaus on pakahduttavaa ja suru katkeransuloista. Silloin nämä laulut puhuvat juuri sinulle.
Ainakin My Chemical Romancella on pokkaa. Se on uskaltanut tehdä lähes täydellisen tyylillisen takinkäännön aikana, jolloin pienikin kaupallinen riskinotto on popbisneksessä kammottua kuin keiton litkiminen ydinjätesammioista. Yhtyeen (Gerard Way, laulu, Ray Toro, kitara, Frank Iero, kitara ja Mikey Way, basso) aikaisempi menestys perustui gootahtavaan imagoon ja kohtalokkaan synkkään emorockiin, kun taas uusimmalla levyllään Danger Days: The True Lives of The Fabulous Killjoys sen jäsenet ovat uskaltautuneet pukeutua värikkäisiin vaatteisiin ja tehdä häpeilemättömän höhlän kappaleen nimeltään Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na). Myönnettäköön, ettei kyseessä ole vuosisadan taiteellinen riskinotto, mutta toisaalta nykypäivän näkökulmasta he olisivat voineet yhtä hyvin tehdä konseptilevyn pullollaan avantgardejazzfunkia ja seistä sen kannessa alasti.
Etenkin albumin ensimmäinen single, samalla sekä pateettinen että pompöösi Welcome to Black Parade, oli sellainen kappale, joka ensikuulemalta vaikutti täysin naurettavalta. Surumielisen kaihoisa pianokuvio ja Way vaikeroimassa: "When I was a young boy/ My father took me into the city/ To see a marching band/ He said, "Son when you grow up/ Would you be/ The saviour of the broken, the beaten and the damned?"", sitä seuraava röyhkeä punkpop ja lopun Thin Lizzy -tyylinen harmonisoitu kitarasoolo jättivät montun auki. Loppujen lopuksi vaikutus oli samanlainen kuin yleensäkin parhaassa popmusiikissa. Ensivaikutelmana syntynyt hölmistyneisyyden, huvittuneisuuden ja ihmetyksen yhdistelmä vaihtui vähitellen vastahakoiseen hyväksymiseen ja sitten kappaleen estottomaan syleilyyn. Naurettavaa ehkä, mutta kenties myös nerokasta!
Miljoonia myyneen menestyslevyn seuraaminen on epäilemättä vaikeaa, varsinkin kun levy-yhtiön rahamiehet seuraavat vieressä taskulaskimet kädessä. Vuonna 2009 yhtye suuntasi studioon mm. Pearl Jamin klassikkolevyjen tuottajana tunnetun Brendan O'Brienin kanssa nauhoittamaan The Black Paraden seuraajaa. Tarkoituksena oli tehdä suoraviivainen rock-levy ilman turhia krumeluureja. Ilmaan heiteltiin sellaisia rujon katurockin perusnimiä, kuten MC5 ja The Stooges.
