The Idle Race: The Birthday Party

Jostain kummasta syystä Jeff Lynnen johtama Electric Light Orchestra eli tuttavallisemmin ELO ei ole koskaan ollut kovin arvostettu yhtye. Ehkä syynä olivat nykyään nololta tuntuvat 70-luvun rock-ylilyönnit mahtipontisine konserttirekvisiittoineen, yhtyeen jäsenten disko-playboy-look (pörröiset kuontalot, aurinkolasit, parrat ja avonaiset kaula-aukot) tai pompöösi rock 'n' rollia, beatles-poppia ja klassista musiikkia yhdistelevä soundi. Hienoisesta camp-elementistä huolimatta ei käy kieltäminen, että sellaiset albumit, kuten New World Record, Out of the Blue tai Eldorado sekä sellaiset hitit, kuten Mr. Blue Sky, Living Thing, Can't Get It Out of My Head tai jopa naurettavuuden rajamailla kieppuva Rockaria! kuuluvat popmusiikin raskaaseen sarjaan. Yleensä yhtyettä on syytetty muovisesta sieluttomuudesta ja persoonallisuuden puutteesta, mutta verrattuna 70-luvulla arvostettuihin rasvaisiin (ja epäilemättä "sielukkaisiin") boogie-koneisiin ELO:n musiikki on kestänyt aikaa mainiosti.

Ennen ELO:a yhtyeen sävellyksistä, sanoituksista, sovituksista, levyjen tuotannosta, lead-laulusta ja kitaroista vastaava Jeff Lynne vaikutti lyhyen aikaa popeksentrikko Roy Woodin ja ELO:n toisen vakijäsenen rumpali Bev Bevanin rinnalla The Moven parilla viimeisellä levyllä. Sähäkkänä psykedeelisenä mod-poppina (tyyli, joka myöhemmin saisi nimen freakbeat) aloittanut The Move oli siirtynyt 70-luvulle tultaessa yhä raskaampaan jytäsoundiin ja kunnianosoituksiin klassiselle rock 'n' rollille. Näillä albumeilla, vuonna 1970 julkaistulla Looking Onilla ja 1971 ilmestyneellä Message from the Countrylla, alkoi muotoutua vähitellen ELO:n ensimmäinen kokoonpano.

Jeff Lynne ei kuitenkaan ollut ilmestynyt The Moveen tyhjästä, vaan oli tätä ennen johtanut yhtyettä nimeltään The Idle Race. Birminghamilaisyhtyeen juuret juonsivat aina vuoteen 1959 asti, jolloin kitaristi Dave Pritchard, basisti Greg Masters ja rumpali Roger Spencer perustivat yhdessä teinipoikien rokkibändin. Yhtyeen laulajat vaihtelivat, kunnes 60-luvun alussa bändiin liittyi vokalisti Mike Sheridan, ja pumpun nimeksi tuli Mike Sheridan and The Nightriders. Tämä kokoonpano pääsi jopa levyttämään EMI:lle ja Polydorille, ja tuolloin sen kokoonpanoon kuului myös nuori Roy Wood.

Wood jätti Nightridersin vuonna 1965 ja Sheridan pian tämän jälkeen. Pritchard, Masters ja Spencer soittelivat vähän aikaa kitaristi Johnny Mannin kanssa, mutta yhteistyö jäi lyhytikäiseksi. Lopulta uudeksi kitaristiksi löytyi nuori Jeff Lynne. Vähän aikaa Pritchard hoiti laulusolistin hommat, mutta nopeasti kävi selväksi, että Nightridersin uusi johtohahmo oli Lynne.

Vuonna 1966 yhtye alkoi kehittyä psykedeelisempään ja kunnianhimoisempaan suuntaan, ohjenuoranaan The Beatlesin uudet, kokeilevammat kappaleet. Nightriders oli nimenä liian vanhanaikainen ja yhtye ristittiin uudestaan The Idle Raceksi.

The Idle Race soitti modien suosimasta R&B:stä kehittynyttä ja psykedeelistä rockia edeltänyttä musiikkia, jota myöhemmin tultaisiin kutsumaan nimellä freakbeat. Tyylin keskeisiin elementteihin kuuluivat erilaiset studiokokeilut, flanger-efektit, surisevat fuzz-kitarat naitettuna suoraviivaisen tarttuviin, jopa naivistisiin pop-kappaleisiin. Tyylin vastine oli amerikkalainen psykedeelinen garage rock, mutta tämä eurooppalainen vastine oli serkkuaan leikkisämpää ja blues-kuvioita enemmän kiinnostunut popista poptaiteena.

The Idle Race ei kuitenkaan ollut genren tyypillisimpiä edustajia. Tältä se saattoi kuulostaa vielä vuonna 1967 julkaistulla surrealistisella ensisinglellään Imposters of Life's Magazine (Euroopassa yhtye debytoi Roy Woodin kirjoittamalla ja samoihin aikoihin The Moven esittämällä Here We Go Around the Lemon Treellä). Kappale oli lähes maaninen poptaideräjähdys eriskummallisine ääniefekteineen ja iloluontoisine nonsense-sanoituksineen kuin suoraan Lewis Carrolin tuotannosta.



Itse asiassa tämä lapsenomaisuus ja kaipuu lapsuuden estottomiin mielikuvitusleikkeihin oli yksi koko brittiläisen psykedelian ja erityisesti The Idle Racen tuotannon peruspilareista. Samoin musiikkityyliä väritti sekä nostalginen että parodioiva kaipuu viktoriaanisen ajan myyttiseen viattomuuteen ja ajan music hall -lauluihin. Tällainen estetiikka vallitsi myös The Beatlesin vallankumouksellisella Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -albumilla, joka tulisi muiden The Beatlesin psykedeelisen kauden kappaleiden ohella olemaan Jeff Lynnen ohjenuorana tämän koko uran ajan.

Toisin kuin The Beatlesin kokeilut, The Idle Racen singlet eivät ottaneet myydäkseen. Tämä ei kuitenkaan estänyt Lynneä kumppaneineen valmistelemasta yhtä psykedeelisen aikakauden riemastuttavimmista ja erikummallisimmista luomuksista: The Idle Racen vuonna 1968 julkaistua debyyttialbumia The Birthday Party.

The Beatlesin mestariteoksen tavoin The Birthday Party oli verhottu tuolloin vielä harvinaiseen avattavaan gatefold-kanteen. Etukannessa yhtye poseerasi jättikokoisen syntymäpäiväkutsukortin ympärillä ja kansien sisällä avautui kuva vanhanaikaisesta virallisesta juhlalounaasta, jonka osallistujina olivat monet tuon ajan julkkikset ja rocktähdet – viittaus Sgt. Pepperiin oli enemmän kuin selvä.

Musiikki kansien sisällä oli kuitenkin vielä The Beatlesiakin eriskummallisempaa. Levyn aloittava Skeleton and the Roundabout on kuin jostain sadun ja painajaisen välimaastossa tasapainoilevasta tivolista. Kappale pyörii ympäri maanisesti hekottaen ja kertoo outoa tarinaa luurangonlaihasta miehestä kuljettamassa karusellia. Yhtäkkiä hän tajuaa, että voisi ulkomuotonsa puolesta sopia "kummitukseksi kummitusjunaan". Näin käykin ja mies ansaitsee kahmalokaupalla kolikoita roikkumalla kummitusjunan portista. Lopulta hän kuitenkin syö liikaa ja päätyy takaisin karuselliinsa, ja laulu jatkaa pökerryttävää kierrostaan: "Climb aboard my roundabout/ Climb aboard my roundabout/ Climb aboard my roundabout/ Climb aboard my roundabout!"



Sateenkaaren väreissä hohtava sekä satumainen että pelottava ja hiukan nyrjähtänyt matka jatkuu albumin seuraavalla raidalla. Se alkaa versiolla Patty ja Mildred J. Hillin Good Morning to Alliin perustuvalla klassisella Paljon onnea vaan -laululla ja siirtyy siitä Lynnen omaan Birthday-kappaleeseen. Music hall -henkinen, kauniisti orkestroitu laulu tulvahtaa kuin vanhalta naarmuiselta savikiekolta ja kertoo tarinan naisesta, joka tekee (todennäköisesti) itsemurhan, koska kukaan ei saavu hänen syntymäpäivilleen.

I Like My Toys kuulostaa nimensä puolesta pirtsakammalta ja sitä se totta tosiaan melodiansa puolesta onkin, mutta sen sanoituksissa lapsenomaisuuden ja pimeyden keitos porisee entistä voimakkaampana. Laulu kertoo 31-vuotiaasta miehestä, joka luettelee omistamiansa leluja. Miekkosen äiti patistaa häntä töihin, mutta tämä kertoo, ettei "16 vuoden levonkaan jälkeen voi vielä hyvin". Äiti uhkaa hajottaa miehen lelut ja kiistää tämän olevan lapsensa. Kappaleen lopussa sen päähenkilö tuntuu katkaisevan viimeisetkin siteet todellisuuden kanssa ja matkaa leluineen ja koneineen tähtiin: "I had a plane, I had a crane/ That could lift up all my trains and all my cars/ I had a boat that couldn't float/ So my machine and me are going to the stars."



Albumin seuraava kappale Morning Sunshine jättää hetkeksi hyvästit sitä edeltäneille synkille saduille. Kauniin haaveileva laulu on yksi levyn hienoimmista hetkistä ja ennustelee myös osaltaan sitä soundia, jota Lynne tulisi ELO:n parissa kehittelemään.

Kaunis on myös Follow Me Follow, joka kehittelee samaa kotoa karkaamisen teemaa, jota The Beatles tutkiskeli Sgt. Pepperin paljon kirjaimellisemmalla She's Leaving Homella. Lynnen visio on oudompi ja pahaenteisempi: "See how they go on the wings of a shiny bird/ And they'll all be friends together now they're leaving/ See how they try to be happy when they're leaving home/ But the captain of the shinybird won't wait now/ Follow me follow/ Follow me too far away." Tässä lähdetään vapautumisen sijasta matkalle jonnekin kauas, josta ei ehkä koskaan voi palata.

Toki Follow Me Follow'ssa saattaa olla kyse myös huumetripistä, mutta kaikesta psykedeelisyydestään huolimatta on huomionarvoista todeta, etteivät psykedeeliset huumeet kuuluneet ainakaan mitenkään kirjaimellisesti The Idle Racen musiikkiin. Lynnen lauluista ei löydy kovin paljoa hempeästi leijailevaa hämyilyä, joka mahdollistaisi lempeän matkan aistien ovien tuolle puolen. Enemmänkin koko levy on kuin vain vaivoin naamioitu paha trippi. Lähes maanisen iloluontoisuuden takana piileksivät irvistelevät hirviöt, yksinäisyys ja jopa kuolema.



Kepeästi keinahteleva Sitting on a Tree on jälleen yksi kummallinen tarina, tällä kertaa miehestä, joka istuu puussa laskemassa ihmisiä: "I often sit alone up in a tree/ Waving to the ones that wave at me/ I think well just how stupid can they be/ Waving to a man up in a tree... All I ask is a piece (tai peace) of mind/ Which I lost somewhere down amongst the mess/ All I want is for people to be kind/ And walk slower to be counted when they pass." Kuin peilitalo kappale hämää, harhauttaa ja eksyttää, kunnes kuuntelija ei enää ole ollenkaan varma mistä loppujen lopuksi on kyse. Väliäkö tuolla, kun Lynnen hieno melodia imee mukanaan.

Kuin piirrettyjen tunnarina alkava On With the Show vaikuttaa lallatteluineen ja "feel alright" -sanoituksineen huolettomalta, mutta sekin piilottaa sisäänsä synkemmän viestin, kenties rock-kiertueiden tympäisevästä arjesta: "Feel alright/ From the evening to the early light/ Nowhere to go but it's on with the show."



Villiintyneen lelujunan lailla toikkaroiva, melkeinpä mairean iloinen, mutta eittämättä tarttuva Lucky Man kertoo miehestä, joka kohtaa epäonnisen tapahtuman toisensa jälkeen. Miehen löytäessä pommin uidessaan meressä (?!) ja sen tottahan toki, räjähtäessä, yhtye heittää peliin lapsenomaisen innokkaasti massiivisen räjähdysefektin. Tällainen ääniefektien lisäily kappaleisiin on The Idle Racelle tyypillistä, ja The Birthday Party onkin ennen kaikkea studioluomus, jossa Lynne ja kumppanit ovat kuin lapsia karkkikaupassa.

Mrs. Wardilla pohditaan 60-luvun lopulle keskeistä sodanvastaisuutta, mutta toisin kuin amerikkalaiset virkaveljensä, The Idle Race siirtää tämänkin teeman viktoriaaniseen aikaan ja tarina nähdään kummallisesta vinkkelistä, jossa rouva Ward ilmoittaa poikansa sotaväkeen vastoin näiden tahtoa, katuen sitä turhaan myöhemmin. Hauska ja melodisesti hieno Pie in the Sky on puhdasta psykedeelistä hölynpölyä parhaimmillaan: "Pie in the sky/ Who's to say why it won't happen?/ Mountains of dreams/ Floods like a stream running down them/ Through rocky glades/ We'll find a way." Kappaleen on poikkeuksellisesti kirjoittanut Lynnen sijaan yhtyeen rytmikitaristi Dave Pritchard.

Rehevästi orkestroitu Lady Who Said She Could Fly alkaa makaaberisti laulun päähenkilön siipien murskaantuessa ja hänen pudotessaan taivaalta. Laulun edetessä paljastetaan, että lapsesta asti lentämistä rakastanut nainen huomasi eräänä päivänä kasvattaneensa siivet ja kykenevänsä lentämään vapaana kuin taivaan lintu. Todellisuus kuitenkin iskee hänet varsin kirjaimellisesti harmaaseen asfalttiin. Lopulta hän nousee taivaalle uusin siivin ja sädekehä päänsä ympärillä: "Now she's been repaired and her wings are as new/ She's laughing and dancing way up in the blue/ But look she has gone, where could she go to?/ Her wings were so silver, her halo so new."

Albumin päättävässä, lempeästi tanssahtelevassa ja nostalgisessa End of the Roadissa, välähtelee jälleen albumin kaksi ääripäätä: kepeys ja sen alla piilevä pimeä puoli. Monty Pythonin Always Look on the Bright Side of Lifea muistuttavan melodiakulun ja viheltelyn tahtiin Lynne lauleskelee iloisesti: "Now the good things gone with the wind/ It's back today, I've moved away/ Things are going wrong, boy/ Things are going wrong."



Vaikka The Birthday Partyn kappaleet ovatkin jokainen kuin pieniä värisävyjä pursuilevia sinfonioita, ne ovat vain noin pariminuuttisia. Popsinglen klassiseen kestoon The Idle Race tuottajien Gerlad Chevinin ja Edward Offordin avulla ovat tunkeneet kaiken mitä mieleen juolahtaa. Rajoina ovat vain taivas tai mielikuvitus. Koko albumi on melkeinpä eeppinen huolimatta alle puolen tunnin kestostaan.

The Birthday Party ei, kenties outoutensa takia (FREAKbeatia todellakin), myynyt juurikaan. Seuraavalla pelkästään The Idle Race -nimisellä albumillaan (1969), yhtye yritti siivota musiikkiaan suoraviivaisemmaksi. Yrityksistä huolimatta tämäkään mainio levy ei noussut listoille ja Lynne päätti liittyä The Moveen The Idle Racen nilkuttaessa eteenpäin ilman johtajaansa vielä yhden albumin verran (vuonna 1971 julkaistun Time Isin). Lynne löysi kauan etsimänsä kultahanhen lopulta 70-luvulla ELO:n kautta, mutta tätä Lynnen varhaisteostakaan ei ole syytä unohtaa. Vaikka Lynne teki myöhemminkin hienoja levyjä, hän ei enää koskaan ollut näin leikkisä. The Birthday Party on samalla sekä tiiviisti aikaansa sidottu että ainutlaatuinen albumi: mielikuvituksellinen, tarttuva, lapsenomainen, nyrjähtänyt ja synkkäsävyinen mestariteos. Liioittelematta voi väittää, että se on yksi psykedeelisen aikakauden parhaita levyjä.

Albumi löytyy myös Spotifysta osana The Idle Racen koko tuotannon sisältävää Back to the Story -kokoelmaa

Gerard Way & Gabriel Bá: The Umbrella Academy

Nyt, kun laulaja/laulunkirjoittaja/sanoittaja Gerard Wayn johtama My Chemical Romance on julkaisemassa neljännen albuminsa Danger Days: The True Lives of the Fabulous Killjoys, on aika pureutua Wayn parhaaseen luomukseen. Niin hyvä levy kuin hänen yhtyeensä edellinen julkaisu, The Black Parade olikin, Wayn hienoin aikaansaannos on loistava sarjakuva The Umbrella Academy. Haastatteluissa Way on jo pidemmän aikaa kertonut olevansa sarjakuvafani, mutta yhtyeen hienoimpienkin kappaleiden takana kummitteleva naiivi goottiromantiikka ja esimerkiksi The Black Parade albumin kansilehdykän täyttämät steampunk-/goottikliseet eivät antaneet aihetta odottaa paljoakaan. Harvoin rokkarit ovat laajentaneet sarjakuvien kentälle ja silloinkin yleensä heikoin tuloksin (Glen Danzigin kököt väkivaltapornokauhusarjikset tulevat lähinnä mieleen). Yllätys oli mitä suurin, kun sain lopulta käsiini Wayn ja kuvittaja Gabriel Bán vuonna 2007 julkaistun The Umbrella Academy: Apocalypse Suiten. Se oli nimittäin ensimmäisestä ruudusta lähtien loistava.

The Umbrella Academya lukiessa oli vaikea uskoa, että kyseessä oli Wayn ensimmäinen ammattimainen sarjakuvakäsikirjoitus. Sille ei nimittäin tarvinnut antaa minkäänlaista aloittelijatasoitusta, eikä se selvästi myöskään ollut kyllästyneen rocktähden turhamainen askarteluprojekti. Uskomatonta, mutta totta: The Umbrella Academy nousi suoraan modernin amerikkalaisen mainstream-sarjakuvan kärkikaartiin.

Heti ensimmäisen The Umbrella Academy -tarinakokonaisuuden, Apocalypse Suiten, ensimmäinen sivu hämmentää, mutta samalla kiehtoo. Kuva näyttää vanhanaikaisen show-painijan hyökkäämässä lonkeroavaruushirviön kimppuun ja teksti selittää: ” Se tapahtui samaan aikaan, kun ”Tusslin’ Tom” Gurney tyrmäsi avaruusmustekalan Rigel X-9:ltä…” – alusta asti Way ja Ba rakentavat tarinan lisäksi kokonaisen maailman. Kokonaisuus paljastuu hitaasti kankaan alta, mutta alusta asti lukija saa kuvan rikkaasta universumista ja historiasta, jota sarjakuvan hahmot asuttavat. Maailmasta, jossa roskakulttuuri, b-elokuvat, vanhat sarjakuvat, surrealistinen sci-fi ja todellinen historia sekoittuvat kiehtovaksi kudelmaksi.

Mitä sitten tapahtui samaan aikaan, kun ”Tusslin’ Tom” ja avaruusmustekala ottivat yhteen? Tuona hetkenä syntyi 43 erityislaatuista lasta naisille ympäri maailman, jotka eivät olleet aikaisemmin osoittaneet pienimpiäkään raskauden merkkejä. Lapset joko hylättiin tai annettiin adoptoitavaksi. Näistä seitsemän adoptoi Sir Reginald Hargreeves a.k.a. The Monocle, nerokas tiedemies ja rikas liikemies, jonka meriitteihin kuuluivat mm. sellaiset keksinnöt, kuten ”The Televator”, ”The Levitator”, ”The Mobile Umbrella Communicator” ja ”Clever Crisp Cereal”. Kaiken lisäksi ”Monokkeli” oli myös olympiakultamitalisti ja oli voittanut Nobelin palkinnon työstään simpanssien aivokapasiteetin kasvattamisessa. Hän oli myös avaruusolento.

Hargreeves eristi lapset muusta maailmasta ja kertoi adoptoineensa heidät ”pelastaakseen maailman”. ”Pelastaakseen sen miltä?”, kysyi maailma ja Way ja Bá tarjoilevat vastauksen ensimmäisen tarinansa otsikossa: ”Päivä, jona Eiffel-torni sekosi (The Day the Eiffel Tower Went Berserk).”

Tarina esittelee sarjakuvan päähenkilöt sopivan surrealistiseen sävyyn, taistelemassa seonneen ja murhanhimoisen ”zombierobotti”- Gustave Eiffelin taistelukoneeksi ja avaruusalukseksi paljastuvaa tornia vastaan. Selvää on, että kyseessä ei ole mikään normaali supersankarirymistely.

Sarjakuva pääosissa esiintyvät The Umbrella Academy sekä lapsina että myöhemmin aikuisina. Nämä ovat supervahva ja lentävä Numero 1 alias Spaceboy, joka on myös joukon komenteleva ja itseriittoinen johtaja, kapinallinen ja varomaton Numero 2 eli The Kraken, joka osaa pidättää hengitystään rajattoman ajan ja hallitsee veitset erityisen hyvin, narsistinen Numero 3 eli The Rumor, tyttö, joka pystyy tekemään kertomistaan valheista totta, Numero 4 eli The Séance, herkkä lapsi, joka ottoisänsä kokeilujen tuloksena on kasvanut yhä julmemmaksi, ja joka osaa puhua kuolleiden kanssa, Numero 5, The Boy, on mystinen aikamatkustaja, joka on palannut nykyaikaan oltuaan 20 vuotta kadoksissa, edelleen pikkupoikana (jonka sisällä elää 60-vuotiaan mieli), Numero 6 eli The Horror, jonka ihon alla eli hirviö toisesta ulottuvuudesta, naiivi ja helposti manipuloitava poika, jonka kuolemasta muistuttaa patsas akatemian pihalla ja lopulta Numero 7, tyttö, jolla ei näytä olevan yliluonnollisia voimia lainkaan, ja jota Reginald Hargreeves piti ”täysin hyödyttömänä”.

The Umbrella Academy hyppelehtii kahden aikatason välillä – päähenkilöiden ollessa 10-vuotiaita ja 20 vuotta myöhemmin kolmikymppisinä (toki tulevaisuudessakin piipahdetaan). Kaiken surrealistisen sci-fi-/supersankariseikkailun taustalla on tarina ongelmaperheestä – seitsemästä erilaisesta sisaruksesta ja heidän kylmästä, piittaamattomasta ja manipuloivasta isästään (joka jatkuvasti kieltää lapsia kutsumasta itseään isäksi, ja joksi he häntä jatkuvasti kutsuvat). The Umbrella Academy: Apocalypse Suiten keskiössä on voimaton ja ulkopuolinen, isänsä hyljeksimä Numero 7 eli oikealta nimeltään Vanya Hargreeves, joka on aikuisena pistänyt välit poikki isänsä ja sisarustensa kanssa ja on kirjoittanut näistä paljastuskirjan: ”Extra Ordinary: My Life as Number 7”. Samalla se on myös tarina lapsuuden viattomuuden ja nuoruuden unelmien kuolemasta. Numero 5:n sanoin: kuinka ”pahaksi kaikki oli mennyt, kuinka kaikki oli mennyt pieleen.”

Tarinan tapahtumat alkavat sisarusten palatessa kotiin ottoisänsä kuoleman jälkeen ja vanhojen koskaan parantumattomien haavojen jälleen avautuessa. Way ei paljasta läheskään kaikkea sisarusparven historiasta. Miten Numero 6/ The Horror on kuollut? Miksi Spaceboylla on gorillan vartalo? Miksei ryhmän varoituksia maailmanlopusta uskota? Mitä kaikkea on ylipäänsä tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana? Salaisuudet paljastuvat vähitellen tarinan lomassa, kun lukija oppii hitaasti tutustumaan sisaruksiin. Paljon jätetään myös tuleviin osiin.

Apocalypse Suitessa The Umbrella Academy kohtaa katkeran ja hyvinkin voimakkaaksi paljastuvan Vanyan, josta tulee murhaajista ja psykopaateista kootun The Orchestra Verdammtenin johtaja ja sooloviulisti The White Violin. Orkesteri pyrkii esittämään mestariteoksensa ”maailmanlopun sarjan”, jonka grande finalé on maapallon tuhoutuminen. Loppujen lopuksi Apocalypse Suite on kertomus sisarkateudesta, isän hyväksynnän tavoittelusta ja ryhmän keskinäisistä rakkaussuhteista. Omaperäisessä tarinassa piisaa imua.

The Umbrella Academyn toinen seikkailu, vuodenvaihteessa 2008-2009 julkaistu Dallas, puolestaan keskittyy Numero 5:n menetettyihin vuosiin tulevaisuudessa ja Kennedyn salamurhaan. Dallas on hieman Apocalypse Suitea sekavampi kokonaisuus monimutkaisine sci-fi-konsepteineen, mutta jatkaa kuitenkin sisarparven tarinaa tyylillä ja sisältää vähintään yhtä monta ikimuistoista hetkeä kuin edeltäjänsäkin. Näistä pehmoeläinnaamareihin pukeutuneet psykopaattiset murhaajat Hazel ja Cha-Cha jäävät erityisesti kummittelemaan mieleen. Erityismaininnan saa myös villiintyneen Abraham Lincoln -patsaan tuhoaminen, millä muullakaan kuin, John Wilkes Booth -patsaalla.

Gerard Way on maininnut tärkeimmäksi vaikuttajakseen englantilaisen sarjakuvakäsikirjoittaja Grant Morrisonin, erityisesti tämän surrealistis-psykedeelis-burroughsilaisen Doom Patrolin, joka oli yksi niistä 80-luvun supersankarisarjakuvista, jotka muuttivat koko amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan kentän. Morrisonin vaikutus onkin nähtävissä The Umbrella Academyssa selvästi, mutta samalla Wayn luomus sisältää tarpeeksi omaperäisiä aineksia. Mukana on paljon Morrisonilta tuttua outoutta ja ylipäänsä 80-lukulaista ”realismia”, jossa kaikista yliluonnollisista ilmiöistä huolimatta eletään todellisessa maailmassa ja tunnetaan todellisia tunteita. Superrosvot eivät ole harmittomia höyrypäitä, vaan vaarallisia, murhanhimoisia psykopaatteja, ja väkivalta on veristä ja tappavaa. The Umbrella Academy ei kuitenkaan ole mikään tympeä synkistely, vaan sisältää paljon huumoria, viittauksia 50-luvun kulttuuriin ja saman ajan klassikkosarjakuviin ja ennen kaikkea lämpöä, joka tulvii sille keskeisestä perheympäristöstä. Vaikka sisarusten läheisin henkilö on puhuva simpanssi, äiti muovinen anatomianukke ja he itse henkisesti epätasapainoisia ja riitelevät jatkuvasti, tuovat inhimilliset ja aidot ihmissuhteet sarjakuvaan hehkua, jota harvoin supersankariseikkailuista löytyy.

Yhtä tärkeä osuus The Umbrella Academyn onnistumiseen on brasilialaisen Gabriel Bán upea taide, joka tuntuu tarinan edetessä kehittyvän aina vain hienommaksi. Hän hallitsee vaivattomasti niin suurelliset visiot kuin hienovaraisen pienimuotoisuuden. Báltakin omaperäistä otetta löytyy, vaikka erityisesti Hellboy-sarjakuvasta tunnettu Mike Mignola on selkeä vaikuttaja hänen taiteeseensa.

Kriitikot ovat olleet lähes yksimielisiä Umbrella Academyn hienoudesta ja Apocalypse Suite voittikin vuonna 2008 arvostetun Eisner-palkinnon parhaasta minisarjasta ja vuonna 2009 parhaasta uudelleenjulkaisusta. Hyväksyntänsä sarjakuvalle ovat antaneet sekä Wayn idoli Grant Morrison että toinen nykysarjakuvan legenda, Sandman-käsikirjoittaja Neil Gaiman.

My Chemical Romancen uuden levyn ansioista The Umbrella Academyn jatko todennäköisesti viivästyy. Seuraava osa, nimetään Hotel Oblivion, keskittyy Wayn sanojen mukaan ryhmän vanhojen vihollisten, etenkin heidän arkkivihollisensa Dr. Terminalin historiaan. Hotel Oblivionin on vihjailut olevan ”se hirvittävä paikka”, josta ”kukaan ei koskaan pakene” eli ilmeisesti jonkinlainen vankila, johon Hargreeves on sullonut akatemian viholliset. Tällä hetkellä Way suunnittelee sarjakuvien saralla MCR:n uuden levyn hahmoihin keskittyvää The True Live of Fabulous Killjoysia yhdessä Shaun Simonin ja Becky Cloonanin kanssa. Eikä käy kieltäminen, että yhtyeen uudesta videosta napakasti nimetylle Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na) -kappaleelle, tulee vahvasti mieleen The Umbrella Academyn tunnelma. Onpa videolla mukana nykyään Wayn kanssa ystävystynyt Grant Morrisonkin pyssyä heiluttelemassa (kaljupäinen mies harmaassa takissa). The Umbrella Academy -elokuvastakin kulkenut huhuja. Saa nähdä miten sisarusten seikkailut taipuvat valkokankaalle. Turhaa kenties tosin, sarjakuva on jo niiden täydellinen ilmenemismuoto.