sunnuntai 19. syyskuuta 2010

The Cars: Candy-O

Bostonilainen The Cars on lähes kaikille tuttu lukemattomilla Romantic Hits- ja Best of The 80's -kokoelmilta löytyvästä Drive-hitistään. Tuo single ja muut vuonna 1984 julkaistulta Heartbeat City -levyltä lohkaistut hitit nostivat The Carsin todelliseen supertähtiasemaan, mutta se edusti myös yhtyeen uran ehtoopuolta. Iskevät videot, tarttuvat kappaleet ja Robert John "Mutt" Langen pikkutarkan virheetön kasarituotanto veivät The Carsin listojen kärkeen, mutta Heartbeat Cityn jälkeen se julkaisi enää yhden levyn, kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen, kriitikkojen maanrakoon haukkuman Door to Doorin ennen hajoamistaan.

The Cars ei ollut mikään yhden yön menestys. Yhtyeen johtohahmo, laulunkirjoittaja, kitaristi ja useimpien kappaleiden laulaja, Ric Ocasek oli perustanut ystävänsä, The Carsin tulevan basisti/laulajan, Benjamin Orrin kanssa Milkwood-nimisen folk-yhtyeen 70-luvun alkupuolella. Columbuksessa Ohiossa vaikuttanut Milkwood julkaisi albumin How's the Weather? vuonna 1972, muttei herättänyt juurikaan kiinnostusta. Albumin tärkeimpänä ansiona taisi olla se, että levyn sessioissa Ocasek ja Orr tapasivat kosketinsoittaja Greg Hawkesin, joka tulisi myöhemmin olemaan yksi The Carsin soundin peruspilareistä.


70-luvun puoliväliin mennessä Ocasek ja Orr olivat muuttaneet Bostoniin, jossa parivaljakon seuraava lippu menestykseen oli jazzahtavaa poppia soittanut Cap'n Swing, jonka kokoonpanoon kuului myös lahjakas nuori kitaristi Elliott Easton. Yhtye oli kohtuullisen suosittu Bostonin klubeilla, muttei kuitenkaan ollut menossa mihinkään. Lopulta Ocasek antoi bändin rytmiryhmälle ja kosketinsoittajalle potkut ja laulajana toiminut Orr siirtyi bassoon, koskettimiin otettiin duon vanha tuttu Hawkes ja rumpaliksi päätyi jo uraansa lopettelemassa oleva rumpali David Robinson, joka oli soittanut Jonathan Richmanin alkuperäisessä The Modern Loversissa ja garagepunk-kulttibändien The Pop!'n ja DMZ:n varhaisissa kokoonpanoissa. Kannuttelun lisäksi Robinson keksi bändille uuden nimen, yksinkertaisen iskevän, popin ja hyvin amerikkalaisen, The Carsin.


Vuoden 1977 alkupuolella The Cars lähetti demon tuoreesta biisistään Just What I Needed paikalliselle radioasemalle ja siitä tuli kanavan toivotuin kappale. Yhtye oli hioutunut tehokkaaksi rock-koneeksi kiertäessään ympäri New Englandin osavaltiota ja Bostonin klubeja ja julkaistessaan lopulta nimettömän debyyttialbuminsa kesällä 1978 albumi oli kuin hittikokoelma.

Yhtye syntyi samasta punkia enteilleestä Bostonin skenestä, jossa pyörivät sellaiset power pop- ja garagebändit, kuten edellä mainitut Modern Lovers, DMZ, sekä (DMZ:n raunioista noussut) The Lyres, The Paley Brothers ja Nervous Eaters. Toisin kuin rähjäiset virkaveljensä, The Cars muokkasi garagerockista, Velvet Undergroundista ja Roxy Musicista ammentaneesta popistaan virtaviivaista ja tarttuvaa samalla säilyttäen kulmikkaan taiteellisuuden. Yhtyeen musiikki istui hyvin Blondien ja Talking Headsin rinnalle uuden aallon tyylin edelläkävijöihin. Talking Headsin tapaan The Carsin musiikki sisälsi hermostunutta energiaa ja Blondien tavoin se oli 60-lukulaisesti melodista. Yhtye jopa näytti sarjakuvamaisessa kummallisuudessaan tyypilliseltä uuden aallon bändiltä – Ocasek oli korppimainen, linnunnokkainen hujoppi, Orr lyhyenläntä jässikkä, jolla oli teini-idolin babyface ja Hawkes nörtähtävä yliopistoproffa rilleineen, pottatukkineen ja futuristisine syntetisaattoripattereineen.


The Carsin debyyttilevy nousi Billboardin listan sijalle 18 ja poiki kolme hittisingleä, uudelleen nauhoitetun Just What I Neededin, My Best Friend's Girlin ja Good Times Rollin. Albumi esitteli The Carsin viileän ja mekaanisen nakuttavan tyylin, mutta sisälsi myös sopivissa annoksissa perinteistä poppia, hard rockia ja My Best Friend's Girlissä jopa kantrikitarointia, jotka upposivat trendiväen lisäksi myös Amerikan Keskilännen perusjengiin. Radioon istuvasta soundista vastasi legendaarinen brittituottaja Roy Thomas Baker, jonka meriitteihin kuuluivat Queenin klassikkoalbumit. Singlejen lisäksi The Carsin debyytin klassikkobiisejä olivat mm. Don't Cha Stop, You're All I've Got Tonight ja Fast Times at Ridgemont High -elokuvan kuuluisassa uima-allaskohtauksessa ikimuistoisesti soinut Moving in Stereo.

Yleisesti The Carsin debyyttiä on pidetty bändin parhaana tuotoksena, mutta omalla kohdallani vielä parempi on yhtyeen toinen levy ja ensimmäinen todellinen kaupallinen menestys, vuonna 1979 julkaistu Candy-O.




Jos bändin debyytillä oli havaittavissa juurevia aineksia, jotka viittasivat sekä garage rockiin että perinteisempään hard rock -soundiin, Candy-O oli kylmempi, muovisempi ja virtaviivaisempi. Vaikka Elliott Eastonin ulvovat kitarasoolot ja rouheat riffit olivat yhä tärkeä osa The Carsin soundia, astuivat Greg Hawkesin syntetisaattorit Candy-O'lla yhä tärkeämpään osaan. Soundi, joka hohti kuin räikeät neonvalot, sopi hyvin albumille, joka keskittyi yöelämän ja rakkauden pimeämpien puolien kuvaamiseen. Heti albumin aloittava kappale ja ensimmäinen single, ujeltavalle synakuviolle ja käden taputuksille perustuva Let's Go teki kuvion selväksi leadia laulavan Orrin todetessa: "I like the nightlife baby."


Dekandenttia suurkaupungin klubielämää kuvaavat myös albumin Roxy Musicia robottimaisimmillaan muistuttava, synkästi sykkivä Nightspots ja nykivä Lust for Kicks, jolta saattaisi kuulostaa itsenäistyneiden koneiden soittama reggae. Nightspotsissa yökerhojen pariutumisriitit näkyvät mekaanisesti toistuvina kliseinä, joissa ei ole todellista riemua tai poltetta: "It's all behind you when you do catch on/ You keep your lovers in a penny jar/ A real romantic with a sultry stare/ You keep messing with your blonde, long hair/ It's just an automatic line." Samaa teemaa jatkaa Lust for Kicks, jossa rakkaus on vain tekokuituja ja trendikkäitä asusteita: "He's got his plastic sneakers/ She's got her Robuck purse/ He's got his butane flicker/ She's got it worse." Kun Ocasek laulaa jäätävän tunteettomasti: "They're crazy about each other", mikään ei voisi olla vähemmän totta. Loppujen lopuksi seksiä etsitään vain kicksien toivossa, rakkaus ei astu kuvioon missään vaiheessa, ja sitä alleviivaa The Carsin kliininen pop.




Samaa muovista pinnallisuutta ja emotionaalista tyhjiötä luotaa myös raskaan elektronisesti rokkaava albumin nimibiisi: "Candy-O I need you/ Sunday dress, ruby rings... Purple hum, assorted cards/ Razor lights you bring/ And all to prove you're on the move/ And vanishing." Tosin välillä Ocasek sortuu vain luettelemaan kryptisiä, futuristiselta kuulostavia sanarimpsuja: "The edge of night/ Distract yourself/ Obstacles don't work/ Homogenize/ Decentralize/ It's just a quirk." Kenties hän pyrkii näillä epämääräisyyksillä kuvailemaan sitä modernia vieraantuneisuutta, joka on levyn hienoimpiin kappaleisiin kuuluvan, tuottaja Roy Thomas Bakerin tavaramerkkiharmonioita sisältävän, katkeransuloisen Double Lifen keskiössä: "It takes a fast car lady to lead a double life/ It takes a slow star lady if you want to do it twice/You take your backseat rumble/ Take your frontseat wife... Lift me from the wondermaze/ Alienation is the craze/ And it's all gonna happen to you/ And you think it's a phase."




Candy-On kappaleita kansoittavat täydellisen kauniit, mallinukkemaiset naiset, jotka itkevät silmiään räpäyttämättä ("How can you cry without blinking a lash"), eivät tunne mitään ympärillään pyöriviä, heidän itsensä tavoin pinnallisen merkityksettömiä poikia kohtaan ("You're surrounded by the laughing boys/ They puncture your style/ They send for their bandanas, you try for their smile"), he ovat kuin paperinukkeja hienoine vaatteineen, lopulta kaksiulotteisia ("You run around like a paperdoll/ Pretending it's fun, baby please don't run."), mutta kaiken takana on kuitenkin kaipuu johonkin todelliseen. Double Lifessä kaikki ovat lopulta katkeransuloisia neonvalojen kylmässä hohteessa: "Neon blinking on the street/ Everyone is bittersweet." Suiciden Ghost Rideria suoraan lainailevassa Shoo Be Doossa nainen on kylmän välinpitämätön, mutta kuitenkin jonkinlainen toivo elää: "It's funny, honey, but you don't care/ You never want to take me anywhere/ You ride around in your cadium car/ You keep wishing upon a star."


Enimmäkseen Candy-On traagisena hahmona on kuitenkin näitä mallinukkenaisia himoava mies, joka It's All I Can Dossa odottelee kärsivällisesti etäistä rakkautensa kohdetta: "One too many times/ I fell over you/ Once in a shadow I finally grew/ And once in a night I dreamed you were there/ I cancelled my flight from going nowhere/ It's all I can do/ To keep waiting for you", kärsii Got a Lot on My Headissa selittämättömästä halustaan pinnallista, uskotonta naista kohtaan: "Dance by the window in flamingo pink/ Go through the motions in your Romeo mink/ Condition's red, disposition's blue/ Why am I so attracted to you?", ja levyn päättävässä hienossa T.Rexin Bang a Gongia lainailevassa The Dangerous Typessä sotkeutuu lopullisesti femme fatalen mysteeriin: "The museum directors with their high shaking heads/ They kick white shadows until they play dead/ They want to crack your crossword smile/ Can I take you out for awhile?"




The Carsin Candy-Olla naiset jäävät etäiseksi mysteeriksi ja rakkautta ei löydy. Se on joko hiipunut tai sitä ei edes ole olemassa. Ihmiset pyörivät omilla onnettomilla kehillään pinnallisen muovisuuden maailmassa. The Carsin musiikki on itsetietoisen mekaanista, vailla edellisten vuosikymmenien rockin juurevuutta tai punkin raivoa. Silti Ocasekin lauluissa ei juhlita epäaitoutta, vaan suhtautuminen pinnallisuuteen on moralisoiva. Tämä muodostaa albumilla kiinnostavan ristiriidan, joka piilee myös The Carsissa itsessään. Se on toisaalta viileän tyylikäs ja hohtavaksi kiillotettu, mutta toisaalta se ammentaa klassisesta, tunteellisen romanttisesta popista.


Kenties Ocasekin moraalisuus ja kyyninen suhtautuminen pian alkavan 80-luvun pinnallisuuteen oli sen ristiriidan taustalla, joka lopulta hajotti The Carsin sen suosion huipulla. Menestys oli kovalla työllä ansaittu, mutta lopulta Heartbeat Cityllä, viisi vuotta Candy-On jälkeen, saavutettu lakipiste oli myös hetki, jolla The Cars oli muuttunut irvikuvaksi itsestään. Se edusti sellaista yksiulotteista, tarttuvaa, mutta kertakäyttöistä poppia, johon yhtye oli aina tuntunut suhtautuvan etäännytetyn halveksivasti. Ristiriita, jolle The Carsin paras musiikki oli rakennettu, oli häviämässä, eikä sillä ollut enää juuri sanottavaa. Yhtyeen tuhon siemenet oli kylvetty sen syntymästä lähtien, mutta sen varhaisimmilla levyillä, kuten hienolla Candy-Olla, yhtyeen ristiriidat synnyttivät uuden aallon parhaimmistoon kuuluvaa musiikkia.

tiistai 7. syyskuuta 2010

The Gaslight Anthem: American Slang

Jos huhut rockin kuolemasta ovatkin liioiteltuja, sitä ei voi kieltää, että viime vuodet ovat olleet vanhalle sotaratsulle vaikeita. 2000-luvun alkupuolen kovat nimet, kuten Queens of the Stone Age, The Strokes ja White Stripes ovat pysytelleet hiljaa, eikä uusia suuren luokan rock-tulokkaita juuri olla nähty. Vielä viitisenkin vuotta sitten tuoreet rock-bändit tarpovat nykyään loputtomalla soololevyjen, sivuprojektien, superbändien ja jopa reunioneiden joutomaalla, jolle monet edellisienkin sukupolvien edustajat ovat päätyneet. Kaiken lisäksi monet tämän hetken suosituista "moderneista" yhtyeistä, kuten vaikkapa Muse ja Green Day ovat aloittaneet uransa jo 90-luvulla. Rock-kentän äärilaidoilla, metallin, punkin ja erilaisten retro-tyylien parissa toki tapahtuu, mutta modernin valtavirtarockin rintamalta ei ole paljon raportoitavaa. Kriitikkoja ja jossain määrin myös ostavaa yleisöä ovat viime vuosina ihastuttaneet enemmän herkemmät tai kokeellisemmat indiebändit ja muovisena hohtava pop kuin rock. Enkä tarkoita tässä nyt esimerkiksi Radio Rockin ääniaaltoja vallitsevaa sielutonta 90-luvulle jämähtänyttä särökitarapuuroa tai heavyiskelmää, vaan sellaista intohimoista, elinvoimaista ja tunteellista rockia, joka sekoittaa melodiaa, älykkyyttä ja tunnetta sopivissa annoksissa perinnetietoisuuteen, särökitaroihin ja kykyyn pistää lanteet vatkaamaan ja sydän pamppailemaan.

New Jerseyn New Brunswickistä kotoisin oleva vuonna 2005 perustettu The Gaslight Anthem pitää omalta osaltaan rock 'n' rollin liekkiä roihuamassa 2010-luvun alussa. Yhtye ei ole ollut mikään valtava kaupallinen menestys, mutta sen toinen albumi, vuonna 2008 julkaistu '59 Sound oli yksi tuon vuoden hienoimmista rock-levyistä. The Gaslight Anthemia on pidetty punk-bändinä, mutta sitä se on vain termin laajemmassa merkityksessä. Toki yhtyeen arsenaaliin kuuluvat rivakat tempot ja säröisinä ärjyvät kitarat, mutta sen selkein esikuva on jo kauan ennen punkia vaikuttanut Bruce Springsteen, jonka musiikista tuli vähäksi aikaa 2000-luvun lopulla trendikäs musiikillinen vaikute, jolloin bändit, kuten The Hold Steady, The Killers ja Arcade Fire ottivat mallia Springsteenin intohimoisen nostattavasta rockista.

'59 Sound saapui trendin loppupäässä, jolloin kriitikot olivat jo innostuneet The Hold Steadyn Boys and Girls in Americasta (2006) ja suhtautuneet hieman ristiriitaisemmin The Killersin Sam's Towniin (2006) ja Arcade Firen Neon Bibleen (2007). Etenkin The Killersille Springsteen-palvonta oli vain yksi vaihe uralla, jolla se on kannibalisoinut muiden innovaatioita pyrkimyksissään päästä listojen kärkipäähän. Springsteen-akolyyteistä The Hold Steady on pitänyt pintansa, muttei ole kuitenkaan pystynyt tarjoamaan samaa katharsista kuin läpimurtolevyllään.

Omalla vankalla kurssillaan jatkaa myös The Gaslight Anthem. Toisin kuin edeltäjänsä '59 Sound, yhtyeen kolmas albumi American Slang ei ole varsinaisesti nostalginen albumi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei se olisi lähes pakkomielteisen kiinnostunut menneisyydestä. Menneisyys on läsnä jo The Gaslight Anthemin nimessä ja sitä käsitellään lähes jokaisessa laulaja/kitaristi/laulunkirjoittaja Brian Fallonin kappaleessa. Musiikillisia vaikutteita on otettu Sprigsteenin lisäksi The Replacementsin vereslihaisesta, juopuneen sydänsuruisesta punkräminästä, Van Morrisonin sielukkaasta maalailusta, The Clashin toiveikkaasta nostatuksesta ja The Afghan Whigsin tummanpuhuvasta groovesta. Omaksi ensisijaiseksi innoittajakseen Fallon on maininnut kantripunkbändi Social Distortionin.


Levyn ensimmäinen single-lohkaisu ja nimibiisi American Slang pullistelee sellaista katkeransuloista "me vastaan maailma" -henkeä ja nuoruudenmuistelua, joista on tullut Gaslight Anthemin tavaramerkkejä. Fallon on haavoitettu rakastaja: "Look what you've forgotten here/ The bandages just don't keep me in/ And when it was over/ I woke up alone", menneisyyden aaveiden piinaama: "And they cut me to ribbons and taught me to drive/ I got your name tattooed inside of my arm/ I called for my father but my father had died" ja parempiosaisten maahan polkema: "Look at the damage/ The fortunes came for the richer men/ While we're left with gallows/ Waiting for us liars to come down and hang." Kaikesta huolimatta laulun uhmakkaan nostattava melodia antaa vaikutelman, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hän jatkaa kamppailuaan. Häntä saatetaan riepotella kohtalon armoilla yhä uusien esteiden kaatuessa polulle, mutta pelastus ei olisi minkään arvoista ilman kovaa työtä – ajatus, joka sopii hyvin kirvesmiehenä työskennelleen Fallonin ja hänen yhtyeensä työväenluokkaiseen maailmankatsomukseen.




Nuoruuden lupausten muuttumisesta aikuisuuden pettymyksiksi kertova Stay Lucky on levyn huippuhetkiä. Sen kaunis melodia ja pirteämmin jyräävä tempo kehystävät hienosti surumielisiä, mutta samalla kannustavia sanoituksia. Laulun päähenkilö on hädin tuskin naamioitu Fallon itse, kenties ennen yhtyeensä läpimurtoa. Hän yrittää kirjoittaa laulujaan, muttei tavoita melodiaa ja sanoja: "It took so long to get me back on my feet/ It takes so long to find the words and the beat" ja on siinä pisteessä, jossa olisi helpompaa luovuttaa ja unohtaa epäonniset yritykset: "But them old records won't be saving your soul/ And them feelings got the reasons you know... And it feels like all you'd have to do/ Is step outside/ Stop pacing around and waiting for some moment/ That might never arrive."


Fallon maalaa kuvan kylmästä, talvisesta New Yorkista, joka on kuin jostain 1800-luvun taiteilijatragediasta: "Nothing feels right in the wintery cold/ Steam heat clang, and the dark at your door", naapurit juhlivat, mutta vain tunti sitten 25 vuotta täyttänyt kertoja ei ole saanut kutsua: "All the other rooms are a party tonight/ And you never got an invitation/ And you feel in your bones/ Steady aching and more/ Twenty five years gone just an hour ago/ Momma never told me there'd be days like these." Entistä karvaamman kokemuksesta tekee muistot nuoruudesta, kenties jossain pikkukaupungissa, jossa laulun päähenkilö oli onnekas, täynnä lahjakkuutta, odotuksia ja toivoa: "But you're never gonna find it/ When your knees got so weak/ But it's right here in case you need it/ Like when you were young/ And everybody used to call you lucky." Jälleen kerran Fallon tarjoilee hahmoilleen toivoa pettymysten ja tuskan keskellä. Se kultainen hetki, jolloin kaikki kääntyy ympäri ja kirkas auringonsäde paistaa risukasaan, on löydettävissä, kunhan jaksaa yrittää, etsiä ja toivoa.


Bring it Onissa Fallonin kuva rakkaudesta paljastuu yhtä lailla kohtalokkaan toiveikkaaksi. Hänen rakkaansa on ihastunut toiseen: "My queen of the Bronx/ Blue eyes and spitfire/ I saw you walking back and forth/ About another boy/ Thinking that you may want to leave." Uusi ihastus laulaa naiselle cooleja laulujaan: "And tell me about the cool/ He sings to you in those songs", ja väittää osaavansa lukea tämän ajatukset: "I'm hearing that he tells you he can read your thoughts", mutta Fallon tietää, että loppujen lopuksi kyse on vain fantasiasta, jossa ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen, ja satumaisista kuvitelmista: "Stop clicking your red heels and wishing for home... And you say the night just got too cold/ Well everybody's cold/ Who's gonna keep my baby warm?" Jos toisen miehen rakkaus on parempi kuin hänen, Fallon on valmis luovuttamaan, mutta muistuttaa, että romanttisen haihattelun sijasta hän on valmis kestämään myös suhteen karikot: "So give me the fevers that just won't break/ And give me the children you don't want to raise." Laulussa paljastuu The Gaslight Anthemin keskiössä piilevä kamppailu arkipäiväisen todellisuuden ja fantasian välillä joiden kummankin puolella Fallon vuorottain seisoo.



Van Morrisonia ja Paul Westerbergin slovareja muistuttava sielukas The Diamond Church Street Choir sitoo monia albumin teemoja yhteen – musiikin riemua, rakkautta, ulkopuolisuuden tunnetta ja suurkaupungin samanaikaista yksinäisyyttä ja sykkeen kiihkeää vitaliteettia. Kappaleen ensimmäiset säkeet ovat Fallonin sanoituksia upeimmillaan: "Now the lights go low on the avenue/ And the cars pass by in the rain/ University boys and the girls fill the bars/ While I'm just waiting for the light to change/ And the steam heat pours from the bodies on the floor/ Down in the basement where the Jackknives play/ For the hub city girls in the ribbons and the curls/ Who know the meaning of staying out late/ They know the meaning of staying out very, very late."


Yhtyeen newjerseyläisyydestä huolimatta American Slang on hyvin newyorkilainen levy. Kaupunki esiintyy lähes jokaisessa levyn kappaleessa, joko kylmänä antagonistina, päähenkilön kärsimysten sijana tai öisine valoineen mahdollisuuksien ehtymättömänä lähteenä. Elvis Costellon (I Don't Wanna Go to) Chelseaan rakkaudella viittaileva ja The Afghan Whigsin 1965-levyn mieleen tuova Queen of Lower Chelsea on kuin Bruce Springsteenin sydän-Amerikan pikkukaupunkikuvaukset siirrettynä New Yorkin kaduille. Nuoruudessaan "Lower Chelsean kuningatar" halusi koko maailman: "Did you grow up lonesome and one of a kind?/ Were your records all you had to pass the time?/ Or maybe you were taken by the mysteries of New Orleans?/ Or the uptight, rowdy girls of Lower Chelsea?... Did you make all the right moves?/ Take all the right drugs right on time?/ American girls, they want the whole world/ They want every last little light in New York City." Jälleen kerran aikuisuuden todellisuus astuu unelmien tielle, väärät valinnat kostautuvat ja kauneus on katoavaista: "When you're working full-time/ And spending all of your nights/ Never dancing like you did/ When the gravity hangs on all the selling points you had/ You should have stayed and been the queen of Lower Chelsea."




The Replacementsin klassista Bastards of Youngia mukailevassa upeassa Orphansissa palavasydäminen romantikko lähtee kotikaupungistaan: "Goodbye fair weather home/ And your faithless factories/ I have given you the blood and the truth/ From the wounds they laid onto me." Laulu on kuin uhmakas jäähyväiskirje New Brunswickille, joka alkaa ylistyslauluna New Yorkin tauotta tuikkiville valoille: "And now my lights, they never go down/ They waltz the moon and stars for me now." Mutta löytyykö vastaus sateenkaaren tuolta puolen: "Now I'm trying to keep it straight/ Learning all the streets and the alleyways/ And learning where they lead... But it's so hard to stand on your own/ Against mirror of glass, hard and cold/ But the clothes I wore/ Just don't fit my soul anymore"? Kenties todellisuus ei voi koskaan vastata mahdottomia unelmia, joita Fallon kuvailee levyn kauneimpiin kuuluvissa säkeissä: "When we were young/ We were diamond Sinatras/ Like something I saw in a dream/ We kept our secrets in rooms/ Locked up tight like a tomb/ Where the ballerinas lay", mutta yksinäiset ymmärtävät yrittämisen pakon: "And the lonesome understand/ With their choirs in my head/ We were orphans before/ We were ever the sons of regret."


The Clashin melodisimpien kappaleiden tyyliin takova hieno Boxer kertoo jälleen kerran vaikeuksien voittamisesta, niiden yläpuolelle nousemisesta ja mieheksi kasvamisesta. Laulun päähenkilö on saattanut kokea lapsuudessaan todellisia pahoinpitelyjä tai ehkäpä Fallon kertoo vain elämän symbolisista iskuista ja voittaa ne kirjoittamisen ja musiikin avulla: "He took it all gracefully on the chin/ Knowing that the beatings had to someday end/ He found the bandages inside the pen/ And the stitches on the radio." Aloilleen asettuminen ja rauhoittuminen on vaikeaa, mutta pelastava musiikki ei koskaan petä: "Tried to be a man/ Tough just like your father/ Try to settle down/ Boy, I could calm down/ Remember them songs/ And the reasons we were singing/ But he said he just doesn't miss her/ He, he said it's somewhere in his framework/ And I have heard you never really lose it/ Do you, do you?" Tärkeintä ei sittenkään taida olla voitto vaan se, että jaksaa nousta kanveesista.




Menneisyyden taakse jättämisen teema jatkuu Old Hauntissa, jossa Fallon sylkee ilmoille American Slangin keskeisen viestin: "So don't sing me your songs about the good times/ Those days are gone and you should just let them go." Se on outo julistus bändiltä, jonka tuotanto perustuu niin vahvasti menneisyyden pohtimiseen ja nykypäivän peilaamiseen menneisyyden tapahtumien kautta. Kenties Fallon haluaa irtautua historiastaan, mutta se on kuitenkin kaikkien hänen laulujensa sydämessä. Vaikka hän Old Hauntsissa laulaakin: "Old haunts are for forgotten ghosts", aaveet eivät tunnu helposti unohtuvan.


American Slangin keskeiset aiheet menneisyys ja New York jatkuvat myös Spirit of Jazzissa, jossa muistellaan nuoruuden rakkautta ja etsitään menneisyyttä suurkaupungin kaduilta: "So was I good to you, the wife of my youth/ No other soul could love you/ Like my rotten bones do/ So I will wait on the edges in between/ These New York streets/ Where you and I would meet." Spirit of Jazz on albumin kappaleista selkein rakkauslaulu sellaisine (hienoine) säkeineen, kuten: "So me and my baby/ We would dance all night/ But I don't know the steps/ In my baby's time" ja "But I'm a cannonball to a house on fire/ And you're slow like Motown soul." Lopulta laulun rakkaudentunnustus löytyy huolenpidon ja yhteisen taistelun muodossa: "And only I can heal your wounds/ Only I can heal your wounds/ When you can't go on/ ...When you know, hold on."


American Slang saavuttaa kliimaksinsa We Did It When We Were Youngin myötä, joka nostaa Fallonin musiikin vaarallisen lähelle U2:ta – kaikkien intohimoisen vakavamielisten rokkareiden sudenkuoppaa. Musiikillisesti tasapainoillaan horjuen rajalla, jonka tuolla puolen intohimo muuttuu pöyhkeileväksi mahtipontisuudeksi ja tulisieluinen julistaminen tekopyhäksi saarnaamiseksi. Toistaiseksi Gaslight Anthem tanssahtelee nuoralla horjumatta ja pysyy rajan oikealla puolella.

Kokonaisuudessaan American Slangin vahvimmiksi teemoiksi nousevat menneisyyden taakse jättäminen ja siirtyminen eteenpäin. Aikanaan kritisoin '59 Sound -albumia sen lähes pateettisesta kaipuusta "vanhoihin hyviin aikoihin", ja Fallon itsekin on selvästi tiedostanut menneeseen haikailun turhuuden. Vaikka menneisyyden aaveet painavat yhä raskaina hänen harteillaan ja liihottavat esiin lähes joka laulussa, kertovat Old Hauntsin säkeet "So don't sing me your songs about the good times/ Those days are gone and you should just let them go" kuitenkin pyrkimyksistä päästä eroon nykypäivän ja tulevaisuuden latistavasta nostalgiasta.


Musiikillisesti Gaslight Anthem on yhä klassisten rock-sankareiden pauloissa, mutta tällä kertaa se ei haittaa yhtä paljon kuin ´59 Soundin aikoihin. Yhtye on löytänyt kappaleisiinsa nyansseja, ja vuoren huipulla huutamisen lisäksi uskalletaan laskeutua myös rauhallisiin laaksoihin. American Slang on loistava, intohimoinen ja konstailematon rock-levy vailla pullistelevaa machoilua, ironista pelleilyä tai teennäisyyttä. Kenties voimakkaimmin kilpailijoistaan Gaslight Anthemin erottaa Fallonin parhaimmillaan upeat tekstit. Rock 'n' rollin pelastajaksi Gaslight Anthemista ei taida olla (olettaen, että rock tarvitsee pelastamista tai että se on edes pelastettavissa). Siihen tehtävään yhtye on ainakin toistaiseksi hiukan liian perinteinen ja karismaakin näiltä jokamiehiltä puuttuu, mutta hienoa rockia se joka tapauksessa tekee. Suolaiset kyyneleet valuvat poskelle ja punainen veri pumppaa särkyneessä sydämessä, suurkaupunkien valot tuikkivat ja autot kiitävät kuin aaveet yksinäisillä valtateillä, sähköinen musiikki käynnistää yksinäisen sydämen ja unelmat nostavat harmaiden pikkukaupunkien kattojen ylle. The Gaslight Anthemin amerikkalaista slangia on helppo ymmärtää: se kertoo, että tämä 60-vuotias taidemuoto nimeltään rock 'n' roll on vielä kaukana vanhainkodista.

Bonuksena Gaslight Anthem vetämässä edellisen albuminsa nimibiisin itsensä Pomon kanssa:


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...