Akron Ohion osavaltiossa on tunnettu rengastehtaistaan ja asukkaidensa innokkaasta osallistumisesta Ku Klux Klanin toimintaan, mutta 70- ja 80-lukujen vaihteessa se ja naapurikaupunkinsa Cleveland ja Kent tunnettiin myös uuden aallon mekkoina. Ehkä musiikillinen aktiivisuus johtui samasta kulttuurisesta tyhjiöstä, joka synnytti USA:n keskilänteen myös kiihkeästi sykkivän power pop -hermokeskuksen. Kuten eräs Kentistä 70-luvun lopulla rock-kriitikko Robert Christgaulle kirjoittanut henkilö asian ilmaisi: ”Kuka tahansa, joka tekee jotain meidän harmaata keskiläntistä tyhjyyttämme vastaan, ansaitsee huomiota.”
Clevelandista rynnistivät post punk -pioneerit Pere Ubu ja Stiv Batorsin johtamat räkäpunkkarit The Dead Boys. Kummankin yhtyeen juuret löytyivät samasta bändistä – 70-luvun alussa vaikuttaneesta protopunkkulttibändistä The Rocket From the Tombsista. Rocket From The Tombsin ohjelmistoon kuuluivat Pere Ubun ja Dead Boysin klassikot 30 Seconds Over Tokyo ja Sonic Reducer, mutta lopulta bändit lähtivät melko erilaisiin suuntiin: Pere Ubu seilasi kohti väkevää urbaanista vieraantuneisuudesta vaikutteensa ottanutta taiderockia, joka olisi olennainen osa 80-luvun alun post punkin palapelissä, Dead Boys taas kirnusi vaarallisesti kuilun reunalla toikkaroivaa stiletin terävää katurockia. Rocket From The Tombsissa (ja myöhemmin hetken Pere Ubussa) soitti myös Clevelandin musiikkiskenen traaginen kulttilegenda, vasta 24-vuotiaana vuonna 1977 kuollut kitaristi Peter Laughner.
Itse Akronista tuli Pere Ubun tavoin post punkille suuntaa näyttänyt ja myöhemmin uuden aallon suosituimpiin yhtyeisiin kuulunut Devo. Toisin kuin myöhemmässä (brittiläisessä) post punkissa, Devon musiikista löytyi reilu annos nörtähtävää hirtehishuumoria ja olikin jälkeenpäin katsottuna loogista, että se siirtyi kohti yhä konseptuaalista ja kulmikasta, mutta tarttuvampaa uutta aaltoa sellaisten hittien myötä, kuten Whip It, Girl U Want, Peek-A-Boo ja Beautiful World. Muita alueen bändejä olivat hiukan tuntemattomammaksi jääneet The Bizarros, Chi-Pig, The electric eels, Tin Huey, 15-60-75 (tai The Numbers Band) ja (Akronin kumiteollisuuteen nimessään viitannut) Rubber City Rebels. 15-60-75:ssä soitti saksofonia Terry Hynde, jonka pikkusiskon Chrissien johtamasta The Pretendersistä tuli yksi uuden aallon suosituimpia yhtyeitä.
Kulttuurinen turhautuneisuus veti puoleensa mielikuvituksellisia ja idearikkaita friikkejä, ja ehkä tästä syystä Ohion uuden aallon skene oli varsin monimuotoinen. Robert Christgau kuvasi Clevelandin ja Akronin yhtyeiden musiikkia ”oudoksi taiteelliseksi rockiksi” ja arveli yhdeksi keskeiseksi mausteeksi sopassa WMMS-radiokanavaa, jonka ohjelmistoon kuului AOR-hutun sijaan Velvet Undergroundia, MC5:tä, New York Dollsia ja englantilaista taiderockia, kuten Soft Machinea, King Crimsonia ja Van Der Graaf Generatoria sekä taiteellisempia glam-juttuja Bowiesta Roxy Musiciin. Lisäksi kuultiin musiikkia bluesista funkiin. WMMS oli Clevelandin kunnianhimoisin radiokanava, mutta myös alueen suosituin. Kun aseman tiskijukilta kysyttiin, miksi heidän yleisönsä oli niin avointa, vastaus kuului: ”No, ei täällä ole oikeen mitään tekemistä, eikä sääkään ole maailman paras.”
Vuonna 1978 perustettu The Waitresses alkoi oikeastaan sisäpiirin vitsinä. Sen taustahahmo Chris Butler oli pyörinyt jo muutaman vuoden alueen musiikkipiireissä ja mm. osallistunut pahamaineiseen Kentin opiskelijamielenosoitukseen vuonna 1970, jossa kansalliskaarti tappoi neljä ja haavoitti yhdeksää mielenosoittajaa. Tapaus synnytti Neil Youngin Ohio-kappaleen lisäksi kolmen opiskelijan päässä ajatukset, joista myöhemmin syntyi Devo de-evolution-maailmankuvineen. 70-luvun lopulla 15-60-75:ssa bassoa soittanut Butler liittyi dadaistiseen Tin Huey -yhtyeeseen, jonka innoittajina olivat Captain Beefheart, Frank Zappa, King Crimson ja Television. Tin Huey julkaisi ainoan albuminsa Contents Dislodged During Shipment vuonna 1979.
I Know What Boys Like -kappaleen Butler oli levyttänyt jo vuonna 1977 soittaen itse kaikki instrumentit. Vokalistiksi hän värväsi ystävänsä, vuonna 1956 Clevelandissa syntyneen, Patty Donahuen. Donahue esiintyi kappaleella nimellä Patty Darling ja lauloi myös toisella Butlerin sävellyksellä Astronettes, jonka esiintyjäksi oli merkitty Butlerin kehittämä kuvitteellinen bändi The Waitresses.
Tin Hueyn hajottua Butler muutti New Yorkiin ja soitti I Know What Boys Liken tuntemalleen a&r-miehelle. Tämä piti kuulemastaan ja Butler sai diilin ZE Recordsille. Ainoa ongelma oli, ettei The Waitresses -yhtyettä ollut olemassakaan (tosin levy-yhtiölle Butler kertoi bändin odottelevan innokkaina kotopuolessa Akronissa). Butler soitti nopeasti Donahuelle, joka suostui mukaan yhtyeeseen ja kiinnitti sen muiksi jäseniksi free jazz -saksofonisti Mars Williamsin, kosketinsoittaja Dan Klaymanin, basisti Dave Hofstran, taustalaulaja Ariel Warnerin ja aikaisemmin Televisionissa soittaneen rumpali Billy Ficcan.
Ensimmäisen kerran The Waitressesia kuultiin Stiff -levy-yhtiön julkaisemalla The Akron Compilation -levyllä, jonka hajustetusta kannesta sai haistella aitoa akronilaista renkaan tuoksua. Levyllä esiintyivät myös mm. Tin Huey, Jane Aire, Rachel Sweet, The Bizarros ja Rubber City Rebels. Hetken aikaa näytti siltä, että Akronista tulisi seuraava rockin suurkaupunki, ja heinäkuussa 1978 Stiff Records ja Sounds-lehti jopa järjestivät kilpailun, jonka pääpalkintona oli matka katsomaan tätä ihmeellistä uuden aallon kultamaata. Matkan ohjelmaan kuului mm. epäilemättä kiehtova opastettu vierailu Firestonen rengastehtaalle. Huumaa kesti noin 1,5-vuotta. Monet paikalliset yhtyeet saivat himoitun levytyssopimuksen, mutta menestystä ei juuri tullut. Suurin osa yhtyeistä julkaisi yhden levyn ja katosi.
The Waitresses esiintyi seuraavan kerran ZE Recordsin A Christmas Record -joulukokoelmalla, jolta löytyi yhtyeen rap-vaikutteinen Christmas Wrapping. Kappaleesta on tullut joulukokoelmien vakiokamaa ja Spice Girls versioi sen vuonna 1998 Goodbye-singlen b-puolella. Vuonna 1982 ilmestyi lopulta yhtyeen debyyttialbumi Wasn’t Tomorrow Wonderful?, jonka jälkeen myös sen kokoonpano oli muuttunut Ariel Warnerin lähdettyä yhtyeestä ja Hofstran vaihduttua Tracy Wormworthiin. Tältä albumilta lohkaistiin singlenä I Know What Boys Like.
Kappale ei ikinä noussut varsinaiseksi superhitiksi, mutta kulttiklassikko siitä on epäilemättä tullut. I Know What Boys Like yhdistää seksuaalisen himon leikkikenttien lasten loruihin ja lopputuloksena on popmestariteos, joka on samalla nokkela, ironinen, hauska ja seksikäs. Donahue laulaa nokkavan tylsistyneenä junnaavan tarttuvan funkin päälle: ”I know what boys like/ I know what guys want/ I know what boys like/ I've got what boys like.” Koukkuna toimii hänen itsevarma toteamuksensa ”I know what boys like… boys like… boys like me!” Piinaava kiusoittelu jatkuu säkeistöissä: ”I make them want me/ I like to tease them/ They want to touch me/ I never let them.” Ihailijoita pyörii ympärillä ja laulun päähenkilö houkuttelee heitä yhä lähemmäksi kuin koukun ympärillä parveilevia himokkaita kaloja. Ehkä juuri SINÄ olet tarpeeksi erityislaatuinen poikkeus: ”But you, you're special/ I might let you/ You're so much different/ I might let you/ Mmmmm would you like that/ I might let you.” Miehet ovat kuin murjottavia lapsia, joille päähenkilö vain nauraa tanssahdellen heidän ympärillään ja heilutellen vangitsevaa karamelliaan heidän neniensä edessä: ”They get so angry/ Like pouty children/ Denied their candy/ I laugh right at them.”
Kappaleen huippuhetki tulee kolmannessa säkeistössä, jossa eroottinen kissa ja hiiri -leikki viedään huippuunsa. Donahue päästää yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kämmenet hikoilevat, syke kiihtyy. Voiko tämä olla totta, päästääkö kiusanhenki tosiaan koskettamaan? Ehkä enemmänkin? ”I feel sad now/I will let you/ Sorry I teased you/ I will let you/ This time I mean it/ I will let you/ Anything you want/ You can trust me/ I really want to/ You can trust me/ How would you like it/ You can trust me…” Kappale pysähtyy hetkeksi odottavaan hiljaisuuteen… ja… ”SUCKER”, Donahue lausahtaa, kikattaa päälle ja lällättää häväistyille ihailijoilleen kuin lasten hipassa: ”Nänänänänäänää!”
I Know What Boys Like on nerokas juuri siksi, ettei se ikinä laukaise kehitettyä jännitystä. Tyttö kiusaa poikia ja siihen on tyydyttävä. Odotettua palkintoa ei ole luvassa. Omalla tavallaan sen voisi jopa nähdä feministisenä, mutta samalla se on tarpeeksi tarttuva ja leikkisä, ettei siinä ole jälkeäkään poleemisesta pahantuulisuudesta. Sukupuolipolitiikalle on toki paikkansa, muttei täällä, nämä ovat juhlat, jalalla koreaksi, ei se elämä niin vakavaa ole. Tytöt tykkäävät kiusata ja pojat tulla kiusatuiksi. Kappale on samalla seksuaalinen ja ei-seksuaalinen. Seksin lupaus on ilmassa suurimmassa osassa romanttistakin popmusiikkia, mutta harvoin näin kirjaimellisesti ja harvoin lupaus petetään näin graafisesti tai oikeastaan se jätetään vain ilmaan roikkumaan. Ehkä ensi kerralla…
I Know What Boys Liken ja Wasn’t Tomorrow Wonderful?:n jälkeen Waitresses teki tunnusmusiikin Square Pegs -sitcomiin, joka jäi historiaan lähinnä ohjelmana, josta sai alkunsa Sarah Jessica Parkerin näyttelijänura. Waitresses julkaisi vuonna 1983 toisen levynsä Bruiseology, mutta bändin rivit alkoivat rakoilla jo albumin sessioissa. Donahue lopetti ja tilalle otettiin Holly & The Italiansin laulaja Holly Beth Vincent. Yhteistyö Vincentin kanssa ei kuitenkaan toiminut ja pian Donahue palasi takaisin ruotuun. Albumi saatiin valmiiksi, mutta se floppasi ja Waitresses hajosi lopullisesti. Chris Butler ryhtyi levytuottajaksi ja Donahue toimi levybisneksessä a&r-henkilönä kuolemaansa asti vuonna 1996 keuhkosyöpään vain 40-vuotiaana.
I Know What Boys Like jäi The Waitressesin ainoaksi varsinaiseksi hitiksi tai ehkei edes hitiksi, mutta rakastetuksi kulttibiisiksi joka tapauksessa (tosin Christmas Wrapping saattaa olla bändin soitetuin kappale, mutta joululaulut ovatkin sitten asia erikseen). Yhtyeen albumit eivät ole koskaan saaneet cd-julkaisua, eivätkä yhtyeen 90- ja 2000-luvuilla julkaistut kokoelmat The Best of The Waitresses (1990) tai 20th Century Masters: The Millennium Collection -sarjan Best of (2003) ole enää fyysisessä muodossa saatavilla. Digitaalisessa muodossa Wasn't Tomorrow Wonderful? ja The Millennium Collection ovat sentään ostettavissa. Hieno uuden aallon klassikko I Know What Boys Like, ja bändin muukin tuotanto ansaitsisivat arvoisensa cd-julkaisun. Siitä ainakin tämä poika tykkäisi.
PS. Western Reserve Public Median sivuilta on katsottavissa kokonaisuudessaan kiinnostava dokumentti Akronin new wave -kuvioista It's Everything, and Then It's Gone
Vuonna 1998 Lauryn Hill oli uransa huipulla. Hän oli juuri julkaissut miljoonia myyneen soolodebyyttinsä The Miseducation of Lauryn Hillin ja hänen, Wyclef Jeanin ja Prasin muodostaman Fugees -yhtyeen maailmanlaajuinen menestys oli yhä tuoreessa muistissa. Näytti kertakaikkisen vääjäämättömältä, että Hillistä tulisi amerikkalaisen mustan musiikin kenties säihkyvin tähti. 70-luvun klassista soulia, hip hopia, reggaeta, gospelia, folkia ja jazzia yhdistellyt Miseducation of Lauryn Hill antoi gangsta rapin valtakaudella toivonpilkahduksen paluusta siihen samalla tarttuvan hitikkääseen että älykkääseen ja kunnianhimoiseen musiikkiin, jota sellaiset legendat kuin Marvin Gaye ja Stevie Wonder olivat työstäneet 70-luvun alkupuolen kuumeisina vuosina. Hillin levy ei ollut mitään pelkkää nostalgiaa, vaan siltä löytyi myös moderneja hip hop -soundeja, mutta ennen kaikkea se toi gangsta rapin nihilismin ja r&b:n yliseksuaalisen tyhjyyden sekaan toiveikkaan positiivista musiikkia, joka ei kuitenkaan unohtanut yhteiskunnallista kriittisyyttä. Miseducation of Lauryn Hill myi vakuuttavasti ja ansaitsi Hillille 10 Grammy-ehdokkuutta, joista hän voitti viisi, kummatkin saavutuksia, joihin yksikään naisartisti ei ollut tuolloin päässyt. Kukapa olisi arvannut, että menestyksen sijaan Miseducationia seuraisi liittymien hämäräperäiseen uskonnolliseen kulttiin, erakoituminen, neo soulin ikioma Chinese Democracy ja akustinen live-levy, jota Rolling Stone -lehti kutsui "julkiseksi hermoromahdukseksi"?
Vuonna 1975 syntynyt Hill oli nuoresta asti monilahjakas ja kunnianhimoinen. High Schoolissa ollessaan hän otti ensiaskeleensa näyttelijänä As The World Turns -saippuaoopperassa ja vuonna 1993 hän pääsi mukaan Whoopi Goldbergin tähdittämään Nunnia ja konnia 2: Lisää säpinää -elokuvaan. Tie olisi kenties ollut auki Hollywoodiin, mutta Hill päätti keskittyä samaan aikaan luokkakaveriensa Prakazrel Samuel "Pras" Michelin ja Neluset Wyclef Jeanin kanssa perustamaan hip hop -ryhmä Fugeesin. Ensimmäisellä levyllään Blunted on Reality (1994) trio leikki koviksia ajan gangsta-henkeen soveltuvasti, mutta levy myi huonosti. Todellinen läpimurto tuli vuonna 1996 The Score -albumin myötä, joka teki Fugeesista supertähtiä, ja hitit, kuten Fu-Gee-La, Ready or Not ja Roberta Flack -klassikon moderniin asuun päivittänyt Killing Me Softly soivat MTV:llä ja hittiasemilla ympäri maailman. The Score valittiin lähes kaikissa musiikkilehdissä vuoden 1996 parhaiden albumien joukkoon, se myi miljoonia ja vuosien saatossa se on ansainnut vankan aseman kaikkien aikojen parhaiden hip hop -levyjen joukossa. Lauryn Hill oli nuori, kaunis, ihailtu, epäilemättä varakas ja vasta 21-vuotias. "You are young, gifted and black.../ There's a world waiting for you/ This is a quest that's just begun ", kuten Nina Simone aikoinaan lauloi.
Ensimmäiset myrskyn merkit alkoivat pian The Scoren julkaisun jälkeen. Hill alkoi työstää sooloalbumiaan, eikä Fugeesin toinen johtohahmo Wyclef Jean hyväksynyt bänditoverinsa lipsumista ruodusta. Jeanin nihkeyteen vaikutti epäilemättä se, että hänen ja Hillin suhde oli hajonnut ja Hill oli raskaana toiselle miehelle (tosin myös Jean oli naimisissa). Hillin kertoman mukaan Fugeesin taustaryhmä halusi, että hän olisi tehnyt abortin. Hill kieltäytyi ja synnytti lapsen, jonka isäksi paljastui Bob Marleyn 6. lapsi, vuonna 1972 syntynyt Rohan Marley.
Miseducation of Lauryn Hillin To Zion -kappaleessa aborttivaatimusta käsiteltiin suorasukaisesti: "I knew his life deserved a chance/ But everybody told me to be smart/ Look at your career they said,/ "Lauryn, baby use your head"/ But instead I chose to use my heart." Menestyslevyksi ja Hillin soolouran voitokkaaksi aloitukseksi Miseducation tuntui kummallisen ambivalentilta suhteessaan poptähteyteen. Lost Onesilla Hill räppäsi: "It's funny how money changes situations/ Miscommunication leads to complication/ My emancipation don't fit your equation" ja "Now, now how come your talk turn cold/ Gained the whole world for the price of your soul". Toiveikkuuden ja riemun sijasta levyä hallitsivat epävarmuus, uskonnollinen moralisointi (hittisingle Doo Wop (That Thing) -varoittaa seksuaalisesta kevytkenkäisyydestä), epäluuloisuus ja suoranainen katkeruus. Superstar-kappaleessa Hill samalla dissaa entisiä Fugees-partnereitaan että epäröi koko tähteyden järkevyyttä ja tarraa henkisyyteen tienä ulos dollari-Babylonista: "Just as Christ was a superstar, you stupid star/ They'll hail you then they'll nail you, no matter who you are." Samaa teemaa jatketaan Forgive Them Fatherissa: "Beware the false motives of others/ Be careful of those who pretend to be brothers/ And you never suppose it's those who are closest to you/ They say all the right things to gain their position/ Then use your kindness as their ammunition/ To shoot you down in the name of ambition."
Katkeruus ja epävarmuus eivät kuitenkaan olleet ylitsepursuavia rennosti groovailevalla levyllä, joka sisälsi myös lempeää nostalgiaa (Every Ghetto, Every City) ja siirappisia rakkauslauluja (D'Angelon kanssa duettona laulettu Nothing Even Matters). Miseducation of Lauryn Hillin ainoa todellinen heikkous oli sen lähes 80-minuuttinen kesto ja joidenkin kappaleiden harhailevuus (ainoastaan levyn bonusraita Frankie Valli -coveri Can't Take My Eyes Off of You oli alle neljäminuuttinen). Kaiken kaikkiaan Hillin lahjakkuus oli parhaimmillaan häikäisevää – sen lisäksi, että hän oli erinomainen räppäri ja laulaja, joka pystyi omaksumaan kummankin roolin silmääkään räpäyttämättä, hän oli myös lupaava säveltäjä, sovittaja ja tuottaja.
Miseducation of Lauryn Hillin jälkeen kaikki näytti hetken aikaa ruusuiselta, mutta ei aikaakaan, kun ongelmat alkoivat taas seurata Hilliä. Pian levyn julkaisun jälkeen tuottajaryhmä New Ark haastoi Hillin oikeuteen, koska he eivät olleet saaneet kunniaa työstään levyn kanssa – albumin sävellys, sovitus ja tuotanto oli laitettu Hillin nimiin. Levyä nauhoittaessa Hill oli höpissyt tekijöiden välisestä rakkaudesta ja siitä, kuinka sopimuksia ei tarvittu, mutta levyn menestyksen jälkeen ääni kellossa muuttui. Oikeusjuttu sovittiin lopulta viiden miljoonan dollarin avulla. New Arkin panoksen suuruus levyn tuotannossa ja biisien kirjoittamisessa on jäänyt epäselväksi – toisaalta Hillin uran jatko antaa painoa väitökselle, että hän sai apua Miseducationin tekemiseen, toisaalta taas myös New Ark -porukka on jäänyt täysin tuntemattomaksi hip hopin historiassa.
Tapaus kuitenkin lisäsi Hillin epäluuloisuutta musiikkibisnestä kohtaan ja hän alkoi tuntea yhä voimakkaampaa vastenmielisyyttä poptähteyttä ja julkkisasemaansa kohtaan. Vähitellen Miseducation of Lauryn Hillin jälkeen hän alkoi vetäytyi pois julkisuuden valokeilasta ja käyttäytyä yhä kummallisemmin. Hill antoi potkut managereilleen ja alkoi opiskella Raamattua viisi päivää viikossa hämäräperäisen uskonnollisen johtajan "Veli Anthonyn" kanssa, jonka opetuksia Hillin entinen Fugees-kumppani Pras kutsui "todelliseksi kulttipaskaksi". Suunnitelmia tuntui olevan paljon Bob Marley -elämänkertaelokuvasta päärooliin Toni Morrisonin Beloved-kirjan elokuvasovituksessa ja "mustien sci-fi-leffojen" tuottamiseen, mutta ne kaikki kaatuivat toisensa jälkeen. Vuonna 2000 Hill katosi kokonaan julkisuudesta.
Hill eli omien sanojensa mukaan kaksi tai kolme vuotta vailla sosiaalisia kontakteja, ilman televisiota tai edes musiikkia. "Minun täytyi kohdata pelkoni ja demoniset ajatukset alemmuudentunteesta, epävarmuudesta ja pelosta olla musta, nuori ja lahjakas tässä länsimaisessa yhteiskunnassa", hän kertoi harvinaisessa haastattelussa vuonna 2006. Hillin persoonan yhdistelmä lähes suuruudenhullua omanarvontuntoa ja murskaavaa epävarmuutta oli sulkemassa hänet kokonaan ei vain julkisuuden, vaan myös inhimillisten kontaktien ulkopuolelle. Ennen lähes totaalisen hiljaisuuden laskeutumista hän ehti kuitenkin tehdä yhden pop-musiikin historian kummallisimmista menestyslevyä seuranneista comebackeista.
Heti kesällä 2001 nauhoitetun ja alkuvuodesta 2002 julkaistun MTV Unplugged No. 2:n intropuheessa Hill kertoo yleisölleen, ettei "pidä itseään enää esiintyjänä" ja todistaa tätä kahden cd:n ja yli puolentoista tunnin ajan. Hillin MTV Unplugged koostuu kokonaan uusista levyttämättömistä kappaleista, joista moni kestää reilusti yli viisi minuuttia, pisin yli yhdeksän minuuttia, ja toistelevat samaa sointukulkua loputtomalta tuntuvan ajan Hillin saarnatessa uskonnosta ja sosiaalisista ongelmista sekä valittaessa supertähtielämänsä vaikeudesta. Lähes kaikki albumin kappaleet ovat kuin laulunkirjoittajan ensimmäisiä hahmotelmia, vailla jäntevää rakennetta tai luovaa editointia. Monilla niistä ei ole edes nimeä, vaan Hill nimeää ne lennosta. Kautta levyn Hillin aikaisemmin niin silkkisen virheetön ääni kuulostaa karhealta ja kappaleet siltä kuin hän jamittelisi minuuttitolkulla Bob Marleyn demoja.
Levyn kappaleita kiehtovampi puoli ovat kuitenkin sille jätetyt välispiikit, jotka luotaavat hukassa olevan taiteilijan henkistä tilaa. Näistä pisin on yli kaksitoistaminuuttinen toisen cd:n aloittava monologi hänen urastaan, Jumalasta, itsensä etsimisestä ja sopimattomuudesta kaavoihin. Toisaalla levyllä hän höpisee äänistä päässään, "eläkkeelle jäämisestään fantasiasta", erakoitumisestaan, ylistää Jumalaa ja kertoo olevansa "henkisesti epätasapainoinen".
Niin puheissaan kuin musiikissaan Hill tuntuu kautta levyn etsivän jonkinlaista aitouden ihannetta ja todistelee sekä itselleen että yleisölle taidettaan ja olemassaoloaan. Hänen narsisminsa ja epävarmuutensa tuskallisen yhteentörmäyksen seuraaminen on kiusallista kuin tirkistely ongelmaisen mielen sisälle. Oh Jerusalem -kappaleen jälkeen Hill alkaa itku kurkussa selittää julkisuuden kiroja ja lopulta lähes yhdeksänminuuttisen I Gotta Find a Peace of Mindin lopulla purskahtaa itkuun ylistäessään Jumalan ihanuutta. "Please don't be mad with me/I have no identity/All that I've known is gone/All I was building on", hän laulaa ja yleisö aplodeeraa hetkeä, joka on saattanut konsertissa vaikuttaa koskettavan rehelliseltä, mutta levyltä kuunneltuna tuntuu lähinnä irvokkaalta.
Levyltä ei löydy positiivisuutta tai universaaliutta, vain loputonta kyseenalaistamista, epätoivoista pelastuksen hakemista ja pakenemista jostain ilman varmaa päämäärää. Jokaisessa kappaleessa on vain yksi aihe: Lauryn Hill itse, ja siihen kuuntelijan on vaikea samaistua. Ainoa varsinainen vastaus Hillin kysymyksiin tuntuu löytyvän Jumalasta, mutta kuuntelija ei voi vakuuttua hänen löytöretkensä onnellisesta päätöksestä – Hill tuntuu olevan liian hukassa. Jatkuva kyseenalaistaminen ja pohtiminen tuntuvat johtaneen hänet tilanteeseen, jossa elämä ja hänen edessään avautuvat valinnat vaikuttavat loputtomasti haarautuvalta verkolta, jolla navigoiminen on lähes mahdotonta.
Kokonaisuutena MTV Unplugged No. 2.0 on kiehtova, mutta kuitenkin lopulta taiteellinen epäonnistuminen. Suurteokselta vaikuttaneen, kunnianhimoisen Miseducation of Lauryn Hillin jälkeen sen hahmottomuus, itsekeskeisyys ja melodisen tarttumapinnan puuttuminen eivät vakuuta. Levy nousi Billboardin listan sijalle kolme ja myi mukavasti, mutta tuskinpa sitä kukaan Hillin kovimpia faneja lukuun ottamatta laittaa juuri koskaan levysoittimeen. MTV Unplugged No. 2.0 ei ole varsinaisesti epämiellyttävä levy, mutta musiikillisesti se on mitätön ja tylsä ja kokonaisuutena uuvuttava. Kukaan ei laittaisi tätä juhlissa soimaan tai kiikuttaisi levyraatiin osoittaakseen, kuinka hyvä artisti Lauryn Hill on. On oikeastaan vaikea kuvitella, minkälaiseen käyttötarkoitukseen MTV Unplugged No. 2.0 soveltuisi, jollei lasketa puhdasta kiinnostusta itsensä Lauryn Hillin taiteilijapersoonaan ja henkiseen tilaan. Tässäkin tapauksessa pari kuuntelua riittää.
MTV Unplugged No. 2.0 ilmestymisen jälkeen sitä pidettiin välityönä ja odotukset olivat korkealla, mutta vuodet lipuivat toisiinsa, ja Hill pysyi vaiti. Vuonna 2003 hän herätti pahennusta kommentoituaan lasten hyväksikäyttöä katolisen kirkon pappien piirissä ja sen peittelyä kirkon toimesta. Katolisen kirkon johtajat raivostuivat ja kommentteja epäiltiin Veli Anthonyn masinoimiksi. Viimeaikaiset tapahtumat ovat toki osoittaneet Hillin olleen oikeassa, mutta tuolloin sitä pidettiin taas yhtenä merkkinä hänen kasvavasta epätasapainoisuudestaan.
Seuraavan kerran Lauryn Hill palasi julkisuuteen Fugeesin koottua rivinsä vuonna 2004 koomikko Dave Chapellen järjestämää Block Party -konserttia varten. Yhtye lähti kiertueelle, joka ulottui Suomeenkin asti, mutta sen paluu jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, eikä luvattu albumi koskaan ilmestynyt. Vanhat kaunat ja erimielisyydet olivat nousseet takaisin pintaan, ja Pras kertoi myöhemmin, että Fugeesin jatkaminen yhdessä olisi yhtä todennäköistä kuin George W. Bushin ja Osama Bin Ladenin istuminen samassa kahvipöydässä. Hill myöhästeli usein konserteista jopa 45 minuuttia Prasin ja Jeanin yrittäessä viihdyttää kahdestaan yleisöä ja mm. vaati, että kaikkien, bändikaverit mukaan lukien, on kutsuttava häntä rouva Hilliksi. Ilmeisesti hän myös harkitsi, että häntä tulisi kutsua "Keisarinnaksi".
Nykyään Lauryn Hill asuu jälleen äitinsä ja viiden lapsensa kanssa siinä samassa New Jerseyn lähiössä, josta hän aikanaan ampaisi tähtitaivaalle nuorena, kauniina ja lahjakkaana. Levytettyä musiikkia häneltä ei ole juuri ilmestynyt – vain muutamia vierailuja toisten artistien levyillä ja kummallinen rock-henkinen Lose Myself Surf’s Up -piirroselokuvan soundtrackilla. Kappaleella Hill saattaa päällisin puolin laulaa entiselleen rakkaalleen, mutta yhtä hyvin laulu voisi olla viesti hänen yleisölleen: ”I used to do it for the love a long time ago/ And all I ever wanted was love/ I used to love without fear a long time ago/ And all I ever wanted was love/ Then somebody came around and tried to hurt me/ Tried to make me feel like I was unworthy/ Took a pure love and tried to make it dirty/ Truth was they never did deserve me/ No!” Kohta 35-vuotias Hill esiintyy livenä yhä silloin tällöin, hyviä keikkojakin on epäilemättä ollut, mutta yhtä usein saa kuulla musiikkielämysten sijaan kummallisista vaateparsista ja kampauksista, jatkuvista myöhästymisistä, käheästä äänestä, epävireydestä, peruuntumisista, buuauksesta ja yleisön ulosmarsseista.
Rohan Marley, joka ei ole mennyt naimisiin lastensa äidin kanssa eikä asu hänen kanssaan, mutta kuvailee heidän olevan yhä ”henkisesti yhdessä” on kertonut, että Lauryn Hill kirjoittaa musiikkia jatkuvasti – seinille, vessapaperille, kylpyhuoneen peiliin sen höyrystyessä kuuman suihkun jälkeen ja kadoten jälleen kerran kenenkään näkemättä tai kuulematta. Tekeekö Hill vielä levyä? Ehkä, mutta toisaalta 12 vuotta on pop-musiikissa pitkä aika. Suunnilleen sama aika kului vaikkapa Beatlesin A Hard Day’s Nightin ja The Damnedin New Rosen välillä. Popissa se on elinikä. Tähtiä syttyy ja sammuu, musiikkigenrejä syntyy ja kuolee, musiikkibisnes muuttuu ja mullistuu, mutta Lauryn Hillin hiljaisuus jatkuu.
Keskeytämme tavanomaisen ohjelmistomme pienellä mainoksella. Ensi sunnuntaina (9.5.) järjestetään Ofelia Market -tapahtuma Helsingin Gloriassa (Pieni Roobertinkatu 12) klo 12-20. Allekirjoittaneen vastuulla on soittaa levymusiikkia shoppailun taustalla. Tarkoituksena on soittaa eksentrinen kattaus, joka käsittää kaiken tuoreesta vaihtoehtopopista, fiftarirokkiin ja Disney-soundtrackeista 60-luvun kummallisuuksiin. Mukana on myös joukko erilaisia mielenkiintoisia esiintyjiä rokkiduosta tankotanssiin, sekä tietysti aina yhtä näyttävä muotinäytös. Tänne siis shoppailemaan, katselemaan esityksiä ja (allekirjoittaneen kannalta toki tärkeimpänä) kuuntelemaan loistavaa musiikkia! Sisäänpääsymaksu on vaivaiset 2 euroa.
Näin järjestäjät kuvaavat tapahtumaa:
"Whoever said money can't buy happiness simply didn't know where to shop."
Talvi on tuntunut lähes loputtomalta ja lumi ikuiselta, mutta tänäkin vuonna se kevät lopulta tulee ja tuo mukanaan jo neljättä kertaa järjestettävän Ofelia Marketin, Suomen tyylimarkkinoiden äidin. Valtakunnan värikkäimmät ja originaaleimmat myyjäiset levittäytyvät Helsingin kulttuuriareena Glorian kahteen kerrokseen äitienpäivänä 9.5.2010 klo 12:00-20:00 ja niiden ainutlaatuisesta tunnelmasta pääsee nauttimaan vaatimattomalla 2 euron sisäänpääsymaksulla.
Ofelia Marketin tyyliteemoja ovat edelleen BURLESKI, GOOTTI, LOLITA, RETRO, ROCK 'N' ROLL ja VINTAGE, ja myyjiksi on valittu teeman mukaista kirpputoritavaraa myyviä yksityishenkilöitä sekä tapahtuman henkeen sopivia tuotteita tarjoavia käsityöläisiä ja putiikkeja.
Kuten aiempinakin kertoina, myös toukokuun Ofelia Marketissa markkinapäivää siivittää viihdyttävä oheisohjelma, ihastuttavat pikkuyllätykset ja tietysti jo perinteeksi muodostunut huikea muotinäytös. Tapahtuman taustamusiikista huolehtii Ofelia Marketin oma DJ ja shoppailun uuvuttaman yleisön virkistämisestä yläkerran kahvio.
Yläkerrassa on myyntipöytien ja kahvilan lisäksi myös muuta viihdykettä, sillä vasemman käytävän perällä voi kuvauttaa itsensä Studio Saara Salmen erityisessä valokuvauspisteessä. Lahjakas ja luova Salmi on niittänyt mainetta muun muassa Atelieri O. Haapala - projektinsa myötä. Lisäksi molemmilla yläkerran käytävillä voi osallistua leikkimieliseen tyylivisaan, jossa oikein vastanneiden kesken arvotaan Minna Parikan, Tyra Thermanin/Punavuoren Putiikin ja modisti Fiona Timantin tarjoamia palkintoja.
Rakkaus on tunne, jonka vallassa harva kykenee ilmaisemaan kovin viimeisteltyjä värssyjä. Se melkein pakottaa hiukan noloihin latteuksiin. Kerrankin ne kaikki makeimmatkin rakkauslaulut ovat totta, totisinta totta! Toki mestarilliset runoilijat kykenevät muokkaamaan vaikuttavia teoksia syvistä tunteista, ja rakkaus on pop-lyriikan käytetyin aihe, mutta monesti taiteellisesti kunnianhimoisimmat rock-lauluntekijät välttävät rakkauden ekstaattista alkuvaihetta ja esimerkiksi ystävyyttä laulujensa sanoituksissa. Ero, tuska, yksinäisyys ja himo ovat aiheita, joista kriittisesti kiitetyt ja arvostetut teokset ovat tehty. Ei typerästi hymyilevästä ihastuksesta, palavasta rakkauden tunteesta, positiivisuudesta tai puhtaasta ilosta. Kärsimys on perinteisesti nähty taiteen kentällä aidompana. Mitäs tästä sitten pitäisi sanoa, kun yksi 2000-luvun cooleimmista bändeistä pudottaa yhtäkkiä kaikki suojakilvet päältään ja päättää ryhtyä pehmoilemaan oikein olan takaa?
Täytyy myöntää, etten ole tutustunut Hot Chipin tuotantoon kovin syvällisesti. Ensimmäinen yhtyeen tuotos, jonka hankin, oli vuonna 2008 ilmestynyt Hot Chip with Robert Wyatt and Geese -ep, jolla sen Made in The Dark -albumin kappaleita tulkitsi omalla erehtymättömällä tyylillään brittiläinen taiderock-legenda Robert Wyatt. Niin tyhmää kuin se onkin, olin syrjinyt yhtyettä pitkälti sen imagon takia. Ajattelin, että Hot Chip oli taas yksi hölmösti pukeutuva, ironisesti hassutteleva, New Orderilta vaikutteita nyysinyt brittibändi, joka kenties menisi pois, jos en kiinnittäisi siihen mitään huomiota. Saan usein allergisia oireita bändeistä, jotka tuntuvat liian trendikkäiltä, mikä joko saattaa tai sitten ei johdu siitä, että olen täyttänyt kolmekymmentä. Mitä nämäkin pellet nyt oikein yrittävät? Kuuskytluvulla hommat osattiin!
Ostaisitko näiltä miehiltä levyjä?
Joka tuutista toki tunkee uusia bändejä, jotka esitellään rockin tai popin tulevaisuutena ja jotka katoavat kuin värikäs paperisilppu tuuleen juhlien loputtua. Mutta sitähän se pop-musiikki on, eikä ennakkoluuloihin ole syytä. Musiikkia kannattaa aina kuunnella ja joskus lopputulos saattaa yllättää. Hot Chipin kohdalla yhteistyö yhden sankarini Wyattin kanssa vei minut kuin salaa usuttaen takaovesta yhtyeen musiikin pariin, eikä minun tarvinnut edes niellä epäluuloista ylpeyttäni.
Viimeinen niitti Hot Chipin suhteen tuli joskus alkuvuodesta, kun kuulin sen uuden singlen One Life Stand. Nerokkaasta nimestä lähtien kappale oli täyttä pop-mannaa. Tässäpä laulu, jossa oivallettiin vanhan ajan henkeen viimeistelty, mutta vielä (tietääkseni) popissa käyttämätön idea: yhden illan jutusta muotoutuu "yhden elämän juttu". Kyynikoille epäilemättä vastenmielistä tavaraa, mutta romantikoille kappale osui suoraan maalitauluunsa. Kappaleen elektroninen tanssipop sisälsi elementtejä yhtyeelle tutusta New Orderista, mutta mukana oli myös esimerkiksi mausteita Madnessin veikeästä huvipuistopopista (kertosäkeen torvia muistuttavissa syntetisaattoreissa) ja melodiassaan hyppysellinen kantrin haikeudesta. One Life Stand kuulosti samalla klassiselta että arvaamattoman tuoreelta. "Keep on feeling" elektronisesti käsitellyt taustalaulut kehottavat, kun pikkuruinen rillipäinen übernörttivokalisti Alexis Taylor laulaa korkealla kauniilla äänellään: "I only wanna be your one life stand/ tell me do you stand by your man?"
Haikeat melodiat ja rakkaudentunnustukset pursuavat levyltä, jolta löytyy kappaleita, kuten Hand Me Down Your Love, I Feel Better ja We Have Love. Brothers-kappaleessa kerrotaan veljellisestä rakkaudesta piiloutumatta sanaleikkien taakse sekä runollisesti että arkipäiväisesti: "I can play Xbox with my brother/ It's not about who won or lost with my brother/ We play to be free/ Brothers, I will drink my fill with my brothers/ And if one of us is ill then my brothers will watch over me... It's a wild love I have/ It's a wild love that I have for my brothers."
Epäilemättä joillain Hot Chipin vanhoista faneista on vaikeuksia niellä lähes naivistinen rehellisyys, joka nousee melkein (mutta vain melkein) nolostuttaviin sfääreihin esimerkiksi kappaleessa Take It In: "My heart has flown to you just like a dove/ It can fly, it can fly/ Please take my heart and keep it close to you/ Take it in, take it in." Kyyhkysien mainitseminen lyriikoissa on epäilemättä vaarallista, mutta jotenkin Hot Chip onnistuu muuttamaan makeilun koskettavuudeksi. Upea melodia pelastaa paljon. Sekin auttaa, ettei ole allerginen pehmorockille.
Hituripainotteisen levyn (nyt ei bailata, vaan fiilistellään!) huippukohtia ovat edellä mainittujen lisäksi lämpöä hohkaava, kuin pehmeässä usvassa leijaileva Alley Cats, levyn tanssittavampaan osastoon lukeutuva neonvaatteissa heiluva Thieves in The Night, housevaikutteinen, mukavasti jumitteleva ja kertosäkeessään 60-lukulaiseen barokkipoppiin kurkottava Hand Me Down Your Love ja hiukan koneistetumpaa Eelsiä muistuttava rauhaisa Keep Quiet. Oikeastaan ainoa todellinen huti One Life Standilla on sen toisena singlenä julkaistu I Feel Better autotune-laulujensa ansiosta, jotka onnistuvat aiheuttamaan allekirjoittaneessa välitöntä pahoinvointia.
Loppuyhteenvedossa tulisi epäilemättä rock-kritiikin perinteiden mukaan kertoa, että levy on hyvä, mutta sitä vaivaa syvällisyyden puute. Hyvä sylvi sentään: pelkkää rakkautta, veljeyttä, juhlimista ja kevyttä hattaraa! Mutta enpä sanokaan niin. Sanon vain, että hyvä levy. Keep on feeling!
Itse Akronista tuli Pere Ubun tavoin post punkille suuntaa näyttänyt ja myöhemmin uuden aallon suosituimpiin yhtyeisiin kuulunut Devo. Toisin kuin myöhemmässä (brittiläisessä) post punkissa, Devon musiikista löytyi reilu annos nörtähtävää hirtehishuumoria ja olikin jälkeenpäin katsottuna loogista, että se siirtyi kohti yhä konseptuaalista ja kulmikasta, mutta tarttuvampaa uutta aaltoa sellaisten hittien myötä, kuten Whip It, Girl U Want, Peek-A-Boo ja Beautiful World. Muita alueen bändejä olivat hiukan tuntemattomammaksi jääneet The Bizarros, Chi-Pig, The electric eels, Tin Huey, 15-60-75 (tai The Numbers Band) ja (Akronin kumiteollisuuteen nimessään viitannut) Rubber City Rebels. 15-60-75:ssä soitti saksofonia Terry Hynde, jonka pikkusiskon Chrissien johtamasta The Pretendersistä tuli yksi uuden aallon suosituimpia yhtyeitä.
Kappaleen huippuhetki tulee kolmannessa säkeistössä, jossa eroottinen kissa ja hiiri -leikki viedään huippuunsa. Donahue päästää yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kämmenet hikoilevat, syke kiihtyy. Voiko tämä olla totta, päästääkö kiusanhenki tosiaan koskettamaan? Ehkä enemmänkin? ”I feel sad now/I will let you/ Sorry I teased you/ I will let you/ This time I mean it/ I will let you/ Anything you want/ You can trust me/ I really want to/ You can trust me/ How would you like it/ You can trust me…” Kappale pysähtyy hetkeksi odottavaan hiljaisuuteen… ja… ”SUCKER”, Donahue lausahtaa, kikattaa päälle ja lällättää häväistyille ihailijoilleen kuin lasten hipassa: ”Nänänänänäänää!”
